Analyysi: MLW on se aliarvostettu firma, jota kaikkien tulisi edes kokeilla

Alkuperäinen Major League Wrestling on Court Bauerin perustama promootio, joka järjesti kymmenen tapahtumaa kesän 2002 ja talven 2004 välissä. Nuo tapahtumat olivat tyypillisesti pitkiä, 12–14 ottelua sisältäviä maratoneja. MLW:llä oli tv-ohjelmansa Underground TV, jonka jaksot koostettiin näistä tapahtumista. Saapuipa MLW-mestaruus jopa Suomeen asti, kun päämestari Steve Corino puolusti vyötään Shane Douglasia vastaan VPW Baltic Brawlissa 27.9.2003.

Oma kokemukseni muinaisesta MLW:sta rajoittui tuon livekokemuksen lisäksi vain yksittäisiin otteluihin, mutta mielikuvani oli hyvin ECW:n henkinen. Joey Styles selosti ohjelmaa, ja tunnelma oli pääosin tutun tuntuista bingohallimähinää: oli hardcorea ja teknistä painia ja rivouksia huudeltiin. Ennen kaikkea rosteri tuntui olevan kuin ECW: löytyi Sandman, CW Anderson, Jerry Lynn, Sabu, Raven ja niin edelleen. Mukana oli toki myös nimiä, jotka sittemmin opittiin tuntemaan mm. TNA:ssa, sekä urallaan lopulta kuusi maailmanmestaruutta voittanut Satoshi Kojima. Kaksi ensimmäistä tapahtumaa järjestettiin Pennsylvaniassa ja New Yorkissa, mutta loput kahdeksan pidettiin Floridassa.

MLW oli alun perin perustettu uuden ajan kynnyksellä siihen tyhjiöön, jonka täyttöä WCW:n ja ECW:n haamut vaativat. Jokin meni kuitenkin pieleen, ja siinä missä TNA, ROH ja CZW
menestyivät, MLW piti viimeiset tapahtumansa tammikuussa 2004.

Alkoi lähes kolmentoista vuoden mittainen hiljaiselo. Siinä välissä painimaailma muuttui perusteellisesti.

MLW teki uuden tulemisen lokakuussa 2017 yksittäisenä tapahtumana osuvasti One-Shotiksi nimettynä. Court Bauer toimi edelleen pääjehuna. One-Shot oli taloudellinen menestys, ja sitä
kehuttiin laajasti. Se oli ensimmäinen kokonaan katsomani MLW-tapahtuma, ja ymmärsin heti kehujen syyt.

One-Shot järjestettiin intiimissä, muutaman sata henkeä vetävässä Gilt-yökerhossa. Sisääntulot ja poistumiset eivät vieneet minuuttikaupalla aikaa. Ottelut itsessään olivat sujuvia ja viihdyttäviä. Mukana oli jo ennestään – tai myöhemmin – isoina niminä tutuiksi tulleina muun muassa MJF, Darby Allin, Tom Lawlor, Jeff Cobb, MVP ja Sami Callihan. Pääottelun roolia toimitti Shane Stricklandin ja Ricochet’n yli puolituntinen kohtaaminen, joka oli pakollisista spoteista huolimatta hyvin hengittävä painiottelu. Tapahtuman sekä sitä seuraavien tapahtumien tunnelma oli hyvin rehellinen ja hyvällä tavalla indymäinen. Kaiken kaikkiaan alku promootion comebackille oli täysin onnistunut.

MLW järjesti melkein vuoden ajan kaikki tapahtumansa Gilt-yökerhossa ja sai TV-sopimuksen beIN Sportsille. Tunnin mittainen Fusion-viikoittaisohjelma debytoi huhtikuussa 2018, ja ohjelman
kaikki jaksot on julkaistu tuoreeltaan myös Youtubessa täysin ilmaiseksi. Fusionin ensimmäisten jaksojen sisältö on kronologisesti hieman sekava. Debyyttijaksossa on kaksi
ottelua Zero Hourista (kolmas tapahtuma) ja yksi ottelu Road to the World Championshipista (neljäs tapahtuma). Fusionin toisessa jaksossa on kaksi ottelua Spring Breakista (viides tapahtuma) sekä yksi ottelu The World Championship Finalista (kuudes tapahtuma). Näiden jälkeen Fusionissa on esitetty melko kattavasti myöhemmissä tapahtumissa kuvattua materiaalia. Voidaan siis sanoa, että MLW:n kuudes tapahtuma The World Championship Final on ensimmäinen, jonka katsoja näkee kokonaisuudessaan Fusionia katsomalla. Ironisesti tapahtuman pääottelu, MLW- päämestaruusturnauksen finaali Stricklandin ja Matt Riddlen välillä, nähtiin vasta marraskuussa 2018, kun MLW julkaisi tuon yksittäisen ottelun Youtubessa – Fusionin tuoreimman jakson ollessa järjestyksessään jo 31.

MLW:n viiden ensimmäisen ensimmäisen tapahtuman saatavuus on vaihdellut. Tätä kirjoittaessani MLW:n kolme ensimmäistä tapahtumaa One-Shot, Never Say Never ja Zero Hour ovat
ostettavissa Pivotsharesta. Never Say Never on katsottavissa myös Youtubessa. Road to the World Championship oli myös tuoreeltaan ilmaisena Youtubessa, mutta se vedettiin jossain vaiheessa pois. Sitä en siis koskaan ehtinyt nähdä, poislukien yksi Fusionissa esitetty ottelu. Spring Breakia en ole myöskään mistään nähnyt, poislukien Fusionissa esitetyt kaksi ottelua.
Tämä kirjoitus summaa 11 MLW:n tapahtumaa, jotka pidettiin ”ensimmäisen vuoden” aikana lokakuusta 2017 syyskuuhun 2018 eli One-Shotista War Games -tapahtumaan, jonka viimeiset
ottelut esitettiin 26:nnessa Fusion-jaksossa. (Tämä jakso tosin esitettiin vasta 12.10., mutta promootion backlogia tällä tavalla läpikäydessä nauhoitettujen jaksojen alkuperäisellä esityspäivämäärällä ei ole merkitystä.

MLW edustaa monipuolisuutta. Näinhän kaikki promoottorit varmasti sanoisivat omasta tuotteestaan, mutta MLW:ssä se tuntuu todelliselta. Fusionin nimi itsessään viittaa eri painityylien
sekoitukseen, ja näitä tyylejä nähdään jatkuvasti. MLW esittää täysin pokkana ensin läpeensä pahan joukkueen taistelun hyvyyden voimia edustavia vauvanaamoja vastaan, sitten yli 200-kiloisen
”ison” miehen tulvivan kehään ja kahden liikkeen squashin pientä ja hajutonta uikkaria vastaa, ja pääotteluna Rey Fenixin ja ACH:n kertakaikkiaan upean painitaidonnäytteen. On lukuisia
normaalikokoisia miehiä, jotka WWE:tä katsoessa näyttäisivät pieniltä mutta jotka saavat loistaa MLW:ssä. Sellaisia nimiä kuin Fred Yehi, Kotto Brazil ja Myron Reed. On pseudo-MMA:ta, joka toimii allekirjoittaneelle vaihtelevasti. Henkilökohtaisesti se toimii paremmin Tom Lawlorin kuin Matt Riddlen esittämänä. On mörssäreitä kuten Mike Parrow, joka ei kuitenkaan ole pakosti mikään kaiken tuhoava monsteri, vaan ihminen joka tekee otteluissaan virheitä ja saa kärsiä siitä. On WWE:stä tuttu MVP, joka saa nyt esitettyä paljon parempaa roolia katujen kasvattina ja vankilaveteraanina ja jonka sodat Sami Callihania vastaan muistuttavat parhaimmillaan Daredevil-tv-sarjan toisen jakson unohtumatonta ”yhden otoksen” tappelukohtausta. On Simon Gotchin ”prize fight challenge”, jossa sekä esittäjä että kohtaus ovat kuin suoraan 1900-luvun alun sirkuksesta. On Rey Fenix ottelemassa veljään Pentagon Jr:ää vastaan ilman mitään erityistä syytä, mutta ottelu on niin hieno, että MLW bookkaa sen uudestaan ilman mitään kummempaa syytä. On Low Ki, jonka ääni on kaikessa rauhallisessa karismaattisuudessaan kuin nakutettu ohjelmaan, jonka promoissa ei ole pakko huutaa vastustajalle tai yleisölle. On Joey Janela, joka menettää traagisesti tyttöystävänsä pahimmalle vihamiehelleen (roolissa, johon Janela on valitettavasti sittemmin erikoistunut). On eversti Robert Parker, joka on niin klassinen manageri kuin vanha valkoihoinen teksasilaisparoni olla voi. On lennosta tapahtuvia face- ja heel-käännöksiä, kun pahisten tiimi yhtäkkiä alkaa pitää kiusatun sivullisen puolta. On Teddy Hart, on War Games -ottelu, ja on Jimmy Havoc kylvämässä kuolemaa. On face-päämestari joka ei beattaakaan oddseja kärsittyään jatkuvasti pahisten vainosta ja mestarin paineesta, vaan häviää mestaruutensa täysin epäsankarillisesti pitkän puolustustaistelun jälkeen siitä huolimatta, että hänellä on mm. 200-kiloinen ”iso” mies puolellaan. On vierailijoita kuten Austin Aries, ja on vierailijoita kuten Tommy Dreamer. On niin monta vakionimeä, jotka
nykyään tunnetaan AEW:sta, ROH:sta ja Impactista, ettei voi kuin ihmetellä, miten promoottori sai kaikki nämä nimet kasaan. Jos Ring of Honor oli 2005–2018 se firma, josta isot promootiot aina poimivat painijakansan kerman, niin kyllä MLW:kin on nyt saanut kokea, mikä on Yhdysvalloissa pienen pioneeripromootion rooli.

MLW:ssä on vaikka mitä. MLW:ssä on valitettavasti myös ylipitkät nauhoitukset, sillä yhdessä tapahtumassa kuvataan keskimäärin neljän Fusionin edestä materiaalia. Niinpä yleisö ei todellakaan
ole koko ohjelman ajan kuuma, eikä MLW ole suunnitellut tapahtumia paikallisen yleisön kannalta samalla taidokkuudella kuin NWA tekee Powerrrin kanssa. Mutta itseäni tämä ei ole haitannut, sillä esitetty ohjelma on todella sujuvaa katsottavaa alle tunnin mittaisina jaksoina. Sen kuitenkin myönnän, että 15. Fusion oli todella tervetullut, sillä se oli ensimmäinen muualla kuin Gilt-
yökerhossa nauhoitettu jakso. Gilt ja Florida ylipäänsä ovat MLW:n peruskallio, mutta 23 tuntia Giltin tuttuja yleisön naamoja tuijottaneena maisemanvaihto oli vähintäänkin virkistävää.
Mainittakoon nyt vielä, että ne samat naamat katsovat vaivaannuttavan paljon omaa kännykkäänsä sen sijaan, että keskittyisivät siihen, mitä kehässä tai sen ulkopuolella tapahtuu. Mutta ymmärrän tämän olevan inhimillistä, kun MLW säästösyistä vetää kerralla viiden tunnin show’n. Kaiken kaikkiaan MLW on hieno tuote, jonka katsomista voi suositella kenelle tahansa. Se tuntuu
kyllä amerikkalaiselta mutta ei sillä tavalla kuin WWE tai AEW. MLW:ssä on oma tunnelmansa´, ja tarinankerronta on siellä parempaa (lue: aikuisempaa) kuin noissa verrokkipromootioissa. Kerronta ei ole myöskään samalla tavalla räikeää kuin NWA:ssa, vaan hommassa on tietynlainen seesteisyys. Backstage-segmentit muistuttavat alkuaikojen Ring of Honoria. Yleisökin ärsyttää
smarkkimaisuudellaan todella harvoin.

”As the Vince McMahon of MLW, how do you spend your night during a show?”

”During the day I am running production/agent meetings, working with talent and walking through their matches, inspecting every aspect of the operation and doing intense quality control to make sure the experience for fans and the eventual viewers at home exceeds expectations. During the show itself, I’m in the war room that is the Gorilla Position, which is our central nervous system. I’m on headset communicating with production, giving talent last-minute instructions, encouragement and getting them ready along with our team. I’m also tracking the timing of the
show, informing crew whatever needs we have, telling the next match they’re on deck. It’s really like being in a war room in the middle of a battle.”

– Court Bauer (Sports Illustratedin haastattelu 7.12.2017)