Arvio: Fight Club: Pro Project Mayhem VI – Open the Dragon House

Päivämäärä: 22.9.2017

Sijainti: Wolverhampton, Englanti

Brittiläinen Fight Club: Pro on kasvanut jo kahdeksan vuoden ikään. Merkkipäivää juhlittiin Wolverhamptonin Starworks Warehousessa kaksipäiväisellä tapahtumalla nimeltään Project Mayhem VI. Synttärijuhlissa nähtiin paitsi brittipainin kuumimpia nimiä, myös kutsuvieraita Japanista ja Yhdysvalloista – eli Dragon Gatesta ja Pro Wrestling Revolverista.

Mutta minkälaiset bileet saatiin aikaan tapahtuman ensimmäisenä iltana? Nyt otetaan siitä selvää.

Fight Club: Pro Championship

Chris Brookes (c) vs. “Flash” Morgan Webster vs. Shane Strickland vs. Sami Callihan

Heti alkuun kehään saatiin #CCK, yksi tämän hetken kuumimmista brittijoukkueista – mutta ei tosin ottelemaan. Joukkueen toinen jäsen Kid Lykos oli loukkaantunut eikä pystynyt ottelemaan käsi kipsissä, joten #CCK:n oli jätettävä kaavailtu joukkueottelu väliin. Chris Brookes, FCP:n hallitseva mestari ei tosin päässytkään pälkähästä vaan hänelle marssitettiin kehään kolme yllätysvastustajaa: Shane Strickland, “Flash” Morgan Webster ja Sami Callihan. Likoon pistettiin myös Brooksin titteli.

Tähän väliin kritiikkiä tuotantoarvoista. Kehää valaisi ilmeisesti yksi ainoa spottivalo, joten ringsiden kameramiesten materiaali varsinkin kehän ulkopuolisista tapahtumista on melko synkkää katsottavaa.

Avausottelu oli nopeatempoista spottailua jossa kehäpsykologialla ei varsinaisesti juhlittu. Toiminta oli kuitenkin soljuvaa, näyttävää ja ennen kaikkea viihdyttävää, joten mitäpä näistä. Kukin pääsi vuorollaan esittelemään taitojaan, ja tällä kertaa Strickland – joka oli minulle nelikosta vähiten tuttu – pisti eniten silmään. Ja siis nimenomaan positiivisesti, sillä kaveri liikkuu ja lentää kehässä ihailtavalla itsevarmuudella. Ottelun tyylikkäin yksittäinen spotti olikin kun Strickland loikkasi köysien yli, mutta muiden väistäessä otti käsillään kiinni kehänlaidasta ja laskeutui jaloilleen kissamaisen ketterästi. Myös muut hoitivat tonttinsa mallikkaasti. Brookes on noussut ehkäpä suosikiksini tämän hetkisistä brittinimistä – häneltä löytyy kokoa, näköä, karismaa ja taitoa eli kaikki avaimet menestykseen. Callihan oli yksi suosikeistani 2013 kieppeillä kun seurasin enemmän Pro Wrestling Guerillaa, ja pannukakuksi jäänen NXT runin jälkeen hän on jälleen löytänyt vireensä indyissä. Tietyllä tapaa matsi tuntui olevan nelikolle ”vain normipäivä toimistolla” jossa nähtiin perusvarmaa painia ilman yllätyksiä. Kelpo ottelu tapahtuman alkuun, joskaan ei mitään ikimuistettavaa.

7/10

Triple Threat Match

Millie McKenzie vs. Jessicka Havok vs. Kay Lee Ray

Seuraavana vuorossa oli naisten ottelu. Fight Club: Pro’n dojon oman kasvatin Millie McKenzien ja Jessicka Havokin piti kohdata toisensa yksilöottelussa, mutta ennen kuin kello ehti soida saapui paikalle kuokkavieras. Skotlantilainen Kay Lee Ray oli palannut britteihin vietettyään tovin ulkomailla (painien mm. WWE:n Mae Young Classic -turnauksessa) ja janosi toimintaa, joten matsi muuttui lennosta kolminotteluksi.

Tämä muutti huomattavasti ottelun dynamiikkaa, sillä Millie ja Kay Lee muodostivat pienimuotoisen liittouman isompaa Havokia vastaan. Millie ja Kay Lee jakelivat stiffejä iskuja, varsinkin erilaiset potkut irtoavat näiltä leideiltä erittäin kipakasti. Havok luotti enemmän kokoonsa ja tyytyi suoraviivaisempaan mörssäykseen, mutta pakko sanoa että hän voisi rajoittaa kimakkaa kiljahteluaan joka ei sovi lainkaan hänen hahmolleen. Kokonaisuutena ottelu jäi harmittavan lyhyeksi ja jollain tavalla tönköksi. Luulen että Millien ja Havokin yksilöottelu olisi ollut parempi setti, sillä olisi ollut kiinnostavaa seurata pystyykö pikkuruinen McKenzie kaatamaan isomman vastustajansa. Nyt palaset eivät loksahtaneet kohdalleen. Ottelun jälkimainingeissa Havok heitti Ray’lle haasteen seuraavalle illalle. Toivottavasti silloin pistetään tätä paremmaksi, sillä potentiaalia on.

5/10

Singles Match

Jordan Devlin vs. Travis Banks

Seuraavassa ottelussa kohtasivat WWE UK -turnauksen osallistuja Jordan Devlin sekä entinen Fight Club: Pro’n mestari Travis Banks. Jälkimmäinen on ollut kovassa nosteessa viime aikoina, debytoiden mm. PWG:n Battle of Los Angeles -turnauksessa syyskuun alussa. Banks löytyi myös brittipainin asiantuntijamme Semin Läpimurtajat 2017 -listauksesta. Aikamoinen saavutus, kuulkaas.

En osaa sanoa oliko ottelun taustalla jotain tarinaa, mutta ottelijat kyllä huokuivat inhoa toisiaan kohtaan. Matsin alussa haettiin varovasti kontaktia, ja kun kosketus tapahtui nähtiin nopeatempoisia selätysyritysten ja catch-painin sarjoja joiden päätteeksi vetäydyttiin jälleen omiin kulmauksiin hakemaan vauhtia. Tätä kaavaa seurattiin jonkin aikaa, kunnes sekaan ryhdyttiin lisäämään myös kovia iskuja ja heittoja. Tasalaatuinen ja perushyvä vääntö, joka ei kuitenkaan tarjonnut mitään erikoisempaa koukkua jolla olisi erottunut kaikkien tasalaatuisten ja perushyvien otteluiden massasta.

6/10

Four Corner Tag Team Match

Aussie Open (Mark Davis & Kyle Fletcher) vs. Scarlett & Graves (Dezmond Xavier & Zachary Wentz) vs. OI4K (Dave & Jake Crist) vs. Black Coffee (Joe Coffey & Omari)

Illan ensimmäisessä joukkueottelussa riitti ruuhkaa kun kehään tungettiin yhteensä neljä tiimiä. Ottelu oli myös sangen kansainvälinen. Aussie Openin Mark Davis ja Kyle Fletcher ovat lähtöisin Australiasta kuten nokkelimmat jo tiimin nimestä ehkä arvasivat. OI4K (Ohio Is 4 Killers) eli veljekset Dave ja Jake Crist ovat puolestaan on tuttuja mm. Combat Zone Wrestlingistä, Ring of Honorista ja viimeisimpänä myös TN… Global For… Impact Wrestlingistä jossa kaksikko voitti hiljattain joukkuemestaruudet. Myös Scarlett & Graves eli Dezmond Xavier ja Zachary Wentz saapuivat Yhdysvalloista jossa kaksikko on kyntänyt paikallisia indyjä. Paikallisväriä otteluun toivat Joe Coffey ja Omari, eli Black Coffee.

Kuten tällaiset isot joukkueottelut yleensäkin, oli tämäkin vauhdikas ja paikoitellen jopa kaoottinen. Kehävuoroista ei juuri välitetty, vaan porukkaa tuli ja meni kuin Stockmannin ovista Hulluilla Päivillä. Jokainen pääsi näyttämään parhaita liikkeitään, ja varsinkin nuorten Fletcherin ja Omarin intensiivinen myllytys oli mukavaa seurattavaa. Joe Coffey on myös aina vakuuttava ilmestys vaikka tällä kertaa hieman hukkui ottelun väenpaljouteen. Coffeyssa on tiettyä tylyä karismaa ja ennen kaikkea uskottavuutta – tähän kaveriin en haluaisi törmätä yksin pimeällä kujalla. Ottelu oli kelpo välipala, mutta kuten avausmatsin sekä Devlinin ja Banksin kohtaamisen voi tämänkin arkistoida sinne perushyvien mutta tavanomaisten kansioon.

7/10

Singles Match

Dan Moloney vs. Shay Purser w/ Session Moth Martina

Seuraavaksi kehässä nähtiin mielenkiintoinen paritus. WWE UK -turnauksessakin nähty Dan Moloney sai vastaansa Shay Purserin, joka oli ainakin itselleni uusi tuttavuus. Moloney on raamikas karpaasi, kun puolestaan Purseria olisi ensinäkemältä vaikea uskoa painijaksi. Hintelästä hepusta tulikin mieleen brittiläinen lad-versio Enzo Amoresta. Kehään hänet saattoi naispainija Session Moth Martina. “Session moth” on irkkuslangia, joka urbandictonary.comin mukaan tarkoittaa “naista joka tarjoaa seksuaalisia palveluksia alkoholia tai huumeita vastaan”. Noh, tämä mielikuva onnistuttiin kyllä välittämään.

Ottelu vaikutti aluksi olevan yksipuolinen rykäisy jossa Moloney kössittää nopeasti pienen vastustajansa. Ottelun edetessä Purser kuitenkin sisuuntui ja suorastaan kerjäsi verta nenästään, onnistuen jopa tekemään pienimuotoisen comebackin. Ottelun tiimellyksessä tuomarikin otti osumaa, ja Martina paljasti mustavalkoisen raitapaidan verkkatakkinsa alta hypätessään kehään tajuttoman seepran tilalle. Viihdyttävä pikku ottelu joka luotti enemmän tarinankerrontaan kuin hyvään painiin.

6/10

Six Man Tag Team Match

British Strong Style (Pete Dunne, Trent Seven & Tyler Bate) vs. Team Dragon Gate (CIMA, Eita & Masaaki Mochizuki)

Show alkoi kääntyä ehtoopuolelle, joten loppua kohden oli aika ladata kovat piippuun. British Strong Stylen kolmikko eli Pete Dunne, Tyler Bate ja Trent Seven ovat tehneet tämän vuoden aikana todellisen läpimurtonsa ja ovat ehkäpä kuuminta valuuttaa koko painimaailmassa tällä hetkellä. Dragon Gaten joukkueesta puolestaan löytyi kokemusta yhteenlaskettuna lähes 50 vuoden edestä. Japanilaista liigaa saapuivat edustamaan veteraanit Masaaki Mochizuki, CIMA sekä nuorempi Eita. Kukaan heistä ei ollut minulle entuudestaan tuttu, mutta korviini oli kiirinyt Dragon Gaten maine kovatasoisten joukkueotteluiden pyhättönä joten odotukset olivat korkealla.

Lue myös: Arvio: Dragon Gate Kobe Pro Wrestling Festival 2017

Matsi alkoi rauhallisella tunnustelulla jossa etenkin Pete Dunne pääsi framille. “Bruiserweight” osaa repiä reaktioita suorastaan v-mäisellä olemuksellaan ja inhottavilla tempuillaan. Dunnen väännellessä vastustajan sormia menee kotikatsomossakin naaman irveeseen kivusta. BSS on hienosti yhteen hitsautunut ryhmä, ja ottelu menikin enimmäkseen heidän hallinnassaan vaikka Dragon Gatekin pääsi ajoitellen niskan päälle. Kaasupoljinta ryhdyttiin painamaan pikkuhiljaa ja läheltä piti -tilanteita riitti puolin ja toisin ottelun kiihdyttäessä kohti kliimaksia. Kaikkiaan hyvin rakennettu kokonaisuus jossa annettiin myös tilaa hengittää, eikä vain tykitelty taukoamatta läpi ottelun. BSS:n megapush lähes kaikkialla on alkanut poikimaan minussa jo pientä vastareaktiota, mutta kolmikon otteluita katsoessa muistuu kyllä aina mieleen miksi he ovat maailman kärkinimiä.

8/10

Unsanctioned Tag Team Deathmatch

Drew Parker & Rickey Shane Page vs. Callous Hearts (Jimmy Havoc & Clint Margera)

British Strong Stylen ja Dragon Gaten kohtaaminen olisi hyvin voinut olla pääottelu, mutta illan päätteeksi Fight Club: Pro’lta löytyi vielä ässä hihasta. Callous Heartsin eli Jimmy Havocin ja Clint Margeran oli alunperin tarkoitus kohdata tässä ottelussa #CCK, mutta onneksi paikalle oli saatu tuuraajat. Nuoren britin Drew Parkerin kanssa hynttyyt löi yhteen Rickey Shane Page, kokenut hardcore -otteluiden konkari Yhdysvalloista. Pagen meriiteistä löytyy mm. pahamaineisten CZW:n Tournament of Death sekä IWA Mid-Southin King of the Death Matches -turnausten voitot.

Parker ja Page saapuivat ensimmäisenä kehään odottelemaan vastustajiaan. Callous Heartsin musiikki alkoi soimaan mutta miehiä ei näkynyt missään. Lopulta kaikkien yllätykseksi Starworks Warehousen keskeltä kahtia jakanut verho vedettiin sivuun ja hallin toiselta puolelta paljastui toinen kehä. Siellä odottivat paitsi Havoc ja Margera, myös runsaasti deathmatcheihin tarvittavaa välineistöä. Yleisö piiritti kehän ja ultraväkivaltainen matsi polkaistiin käyntiin.

Näin järjettömiä otteluita on hankala arvioida millään järkevillä kriteereillä. Mutta koska olen viime aikoina katsellut enenevissä määrin tämän tyyppisiä otteluita kolahti tämä itselleni kuin loisteputki kalloon. Ottelu oli kuin kokoelma deathmatchien klassisimpia spotteja. Loisteputkia tuhottiin iso satsi ja jopa kameramies sai osansa valaisimien väärinkäytöstä. Myös nastoja, piikkilankaa, pöytiä, lasilevyjä ja muuta mukavaa riitti yllin kyllin. Juuri kun ehti kuvitella että tämä ei tästä enää hullummaksi muutu nähtiin sairas Death Valley Driver alas rakennustelineiltä piikkilangalla vuorattujen lastulevyjen sekaan, sekä ottelun päättänyt Canadian Destroyer lasilevyn läpi. Hurjaa settiä jonka luulisi tyydyttävän paatuneimmankin roskapainifanin verenhimon.

9/10

Kokonaisuudessaan Project Mayhem VI – Open the Dragon House oli tasaisen varmaa suorittamista. Pääottelua lukuunottamatta mitään ikimuistoista ei nähty, mutta jos britti- tai indypaini kiinnostaa kannattaa show tsekata sillä voi kaksi ja puoli tuntia huonomminkin käyttää. Jos sydämmesi sykkii deathmatcheille on pääottelu ehdotonta must see -kamaa.