Arvio: Progress Chapter 127 – Taantumuksen aika
Eikö tämän sekoilun pitänyt loppua jo?
Selkeästi ei. Seinille maalatuista piruista alkaa ensimmäinen maalikerros hapertua, kun Progress Wrestling palasi yleisön eteen ensimmäistä kertaa lähes kahteen vuoteen. Lontoossa sijaitseva Electric Ballroom näytti pienen pintaremontin jälkeen lähes yhtä tutulta kuin ennen. Wrestling Observerille ilmoitetussa väkimäärässä (1100 katsojaa) oli muutama satakunta henkeä liikaa, mutta täyteenmyydyltä palloiluhalli jälleen näytti.
Uudet omistajat, iso liuta uusia painijoita ja uusi alku. Eikös?
SpeakingOut-liikkeen tomut on yritetty karistaa jaloista, mutta niskan yllä roikkuva WWE:n mallinen giljotiini näyttää edelleen uhkaavalta.
Oliko paluussa sitä samaa virtaa kuin kultaisina vuosina? Lyhyt vastaus on ei, mutta pidemmän vastauksen saa selville lukemalla koko arvion.
Ensiksi on mainittava, että uudeksi kehäkuuluttajaksi ja illan isännäksi nostettu Youtube-kasvo Simon Miller teki kohtuullisen hyvää työtä mikin varressa. Jim Smallmanin jättämät koomikon saappaat ovat suuret ja parikymmentäminuuttisiin stand-up rutiineihin ennen ensimmäisen ottelun alkua ei ole enää (joidenkin onneksi) paluuta. Niin hassulta kuin se kuulostaakin, niin Progressin kehäkuuluttajan paikka on yllättävän tärkeä firman yleisvireen kannalta. Miller selvisi puhtain paperein, itse tapahtuma ei.
Kuvaavasti yksinäinen herrasmies yritti aloittaa “This is Progress” -chanttia jo heti kättelyssä, sai vastaukseksi hyytävää hiljaisuutta ja lopulta vastaavan yksinäisen huudon “oh shut up mate.”
Karkeasti arvioiden puolet otteluista oli täysin unohdettavia tai tylsänpulleita kahinoita. Kovin lupaavaa, tiedän.
Dean Allmark on jo britti-indyjen veteraani, mutta ei syystä tahi toisesta koskaan Progressiin ollut rantautunut ennen tyhjien areenoiden nauhoituksia. Nyt oli edessä ensiesiintyminen “Progress Ultra” -fanijoukon (sekä minun) valvovan silmän alla. Allmark osaa toki tehdä liikkeitä näyttävästi, mutta todella ihailtavaa oli miehen kontrolli omista kasvolihaksistaan. Näin vähäistä kasvon ilmeillä elehtelyä en muista nähneeni sitten Sin Caran kunnian päivien. Vastassa ollut, myös debyyttinsä yleisön edessä tehnyt Tate Mayfairs oli lähes päinvastainen tapaus. Naama kyllä vääntyi mitä moninaisimpiin ilmeisiin, aivan kuin NXT:n melodramaattisissa pääotteluissa ikään, mutta kehässä meno oli vielä kuivakkaa. Kokonaisuutena kohtaaminen jäikin siis laimeaksi eikä suuremmin innostanut etsimään kummankaan herrasmiehen laajempaa tuotantoa käsiini.
Osansa otteluiden laimeudesta saa kantaakseen myös yleisö. Aivan kuten allekirjoittanut, myös paikan päällä ollut yleisö oli katsonut maksimissaan yhden tyhjässä hallissa nauhoitetun Progress-tapahtuman. He eivät olleet myöskään katsoneet neljän tunnin kestoista kertausvideota, jonka Progress oli julkaissut ennen tapahtumaa. Niinpä valtaosa viimeisen vuoden aikana Progress-debyyttinsä tehneistä painijoista ei saanut kovinkaan suuria rahtusia rakkautta kansalta. Eivät toki uudet kasvot hirveästi ottaneet yleisöä mukaan tai vakuuttaneet puhtailla kehätaidoillaan tarpeeksi.
Progressin naisten osasto sai enemmän valokeilaa kuin ehkä koskaan aikaisemmin. Naiset raivasivat itselleen kortista kolme ottelua. Ehkä seuraavalla kerralla joku niistä otteluista olisi myös hyvä! Divisioona on oikeastaan aina kärsinyt mielikuvituksettomasta buukkauksesta, mutta nyt puuttuu myös Toni Stormin tai Jinnyn kaltainen kulmakivi.
Session Moth Martinan hahmo on edelleen toimiva, vaikka Sandstorm on lisensointisyiden vuoksi vaihtunut laillisesti erilaiseen, mutta sitäkin geneerisempään teknojumputukseen. Akti vaan vaikutti ensimmäistä kertaa väsähtäneeltä uutta kasvoa Taongaa vastaan. Kuten moni muu “uuden Progressin” uusista tuttavuuksista, ei myöskään Taonga jättänyt suurempaa vaikutusta. Toisessa naisten ottelussa Lana Austin ja Charli Evans ovat jo vanhoja tuttuja muutaman Progress-ottelun kokemuksella. Austin ei ole vielä klikannut kunnolla kertaakaan ja parasta Evansia olen nähnyt silloin kun rinnalla on nykyisin purgatorioon kadonnut Millie McKenzie. Tästäkään ottelusta ei siis myöskään syntynyt suurta mestariteosta.
Naisten mestaruus on edelleen olemassa, mestari Giselle Shaw ei vaan ollut paikalla. Uutta ykköshaastajaa oli selvitetty turnauksen merkeissä ja illan finaaliottelussa kohtasivat Mercedez Blaze sekä Rhio. Jälkimmäinen ei ole siis typotettu Riho, vaan aivan eri painija. Kokonaisuutena näistä kolmesta ottelusta tämä oli mahdollisesti paras, kovin marginaalisella erolla. Blaze erottuu joukosta kohtuullisen hyvin edukseen ja näenkin hänessä uudehkoista nimistä potentiaalisempana. Rhio vaikutti vielä kovin vihreältä, mutta ehkä kokemus hioo näihinkin palikoihin jotain tarttumapintaa.
Mam, the dogs pretending to be a luchador again pic.twitter.com/YswFtR3Gqj
— Gene Munny (@imsomunny) February 2, 2022
Tapahtuman “ihan ok” kategoriaa pääsivät edustamaan jopa kaksi ottelua. Illan avannut Kid Lykoksen ja “That Damn Dirty Dog” Gene Munnyn välinen koitos ehti jo herätellä pieniä toiveita illan tarjonnasta. Lykos oli CCK:n aina hajalla olevana osapuolena aikanaan tärkeä palanen joukkuedivisioonaa ja jatkaa nyt samalla linjalla oppipoikansa Lykos II:n kanssa. Munny oli ehtinyt tekemään ensiesiintymisensä 2019 loppupuolella ja 2020 alussa ja oli ottanut nopeasti yleisön haltuun hieman kummallisella karismallaan. Munny ei välttämättä päällisin puolin vaikuta kummoiselta painikoneelta, mutta on kehässä osoittautunut yllättävän päteväksi mörssäriksi. Muutaman vuoden marinoitumisella voidaan puhua ihan hyvästäkin painijasta. Energinen avausottelu ei maailmaa edes yrittänyt mullistaa, mutta yleisö sentään tunnisti molemmat osanottajat.
Se toinen samaa kategoriaa edustava ottelu oli kuuden hengen ykköshaastajuusottelu. Kuuden miehen sekoiluottelu oli kuin suoraan GCW:n buukkausoppaasta vetäisty, mutta vastaavalle sekoilutasolle ei lähdetty edes yrittämään. Jody Fleisch, Warren Banks, Dan Moloney, Man Like Dereiss, Malik ja “Bodyguy” Roy Johnson lennättivät toisiaan ja välillä myös itseään ympäri kehää. Johnson alkaa olla kaikin puolin menetetty tapaus, kun taas Malik ei oikeastaan tehnyt koko ottelussa yhtikäs mitään. Onneksi muu nelikko pääsi väläyttelemään. Veteraani Fleisch lentää edelleen komeammin kuin jotkut puolta nuoremmat painijat, kuten vähän samaa tyyliä edustava Dereiss. Dereiss edustaa nuorta ja lupaavaa lentäjää, osuen samaan kategoriaan kuin Will Ospreayn ja Mark Andrewsin kaltaiset painijat ennen häntä. Dereiss ei tosiaan vielä ole lähelläkään kahden edellisen tasolla, mutta miehen Soundcloud-räppärihahmo saattaa iskeä katsojiin. Sisääntulon mukanahuudattaminen vaikutti ainakin uppoavan, eli kaverin karisma saattaa pitää miehen palkkalistoilla vielä tulevaisuudessakin.
Progress-mestaruusottelussaan vakuuttanut Dan Moloney oli jälleen hyvä, mutta antoi isompaa valokeilaa muille. Valokeilan ryöstikin lopulta ottelun voittanut Warren Banks. Isokokoinen nigerialaistaustainen könsikäs ei ole kovin kiillotettu painija, mutta voimaliikkeillä, suojellulla buukkauksella ja komealla keihästyksellä voi päästä pitkälle. Kysykää vaikka Roman Reignsiltä tai Goldbergiltä! Todellinen tulikoe odottaa maaliskuussa, jossa Banks aikoo haastaa mestaruudesta. Onko silloin vastassa vielä Cara Noir, se jää nähtäväksi.
Kaksi ottelua nousi illan tarjonnasta ylitse muiden. Sekä joukkuemestaruus että Progress-mestaruusottelu osuivat enemmän tai vähemmän maalialueelle.
Joukkuemestaruusottelu nappasi lopulta illan parhaan ottelun kunnian, päättäen tapahtuman ensimmäisen puolikkaan kunnialla. Sunshine Machine, eli ikisuosikkini Chuck Mambon ja entisen lupauksen TK Cooperin keskikortista pakoa yrittävä duo on ohkaisen joukkuedivisioonan kiinnostavin palanen. Niinpä ei haitannut, että hallitsevina mestareina otteluun saapuneet Nick Riley ja Charlie Sterling eivät ennen ottelua saaneet yleisöstä irti melkein mitään ääntä. Onneksi ottelu oli sen verta hyvä, että yleisönkin oli pakko heltyä Smoking Acesin yhteispelille. Tulisia nearfalleja riitti etenkin loppupuolella, kuten myös Cooperin ja Mambon huikeita loikkia. Riley jätti kuivakkaan vaikutelman, mutta Sterling oli jo vanha tuttu. Oli hassua katsoa miehen muuntautumista vakavaksi joukkuepainin työjuhdaksi, kun OTT:ssä Sterlingiä seuratessani hän veti usein koomista roolia brittiläisenä snobina.
Pääottelussa oli kaikki avaimet napakymppiin. Cara Noir ja Chris Ridgeway ovat Progressin kaksi parasta painijaa. Pelissä firman mestaruus. Stipulaationa vähän hassu “ensimmäinen kolmeen ratkaisusuoritukseen” -ottelu.
Siihen se ottelu vähän kosahtikin.
Latest invention. Riddy CLUTCH. pic.twitter.com/mNNiDM0YPq
— Chris Ridgeway クリスリッジウェイ (@chrisridgeway__) January 29, 2022
Iron Man- ja x out of y Falls -ottelut kärsivät yleensä vähän samoista ongelmista. Muutamilla ensimmäisillä ratkaisuilla ei ole mitään väliä koko ottelun tarinan kannalta eikä yleisökään yleensä syty ennen kun aletaan metsästämään sitä oikeasti ratkaisevaa selätystä tai luovutusta. Rakastin vuoden 2019 Best of 13 Falls -ottelua Chris Brookesin ja Logan Easton LaRouxin välillä, koska se parodioi koko konseptia varsin osuvasti. Noir ja Ridgeway valitettavasti tipahtavat samaan ansakuoppaan kuin niin moni ennen heitä. Ensimmäinen ratkaisu ryssitään komeasti, toinen tulee heti perään ja välittömästi on selvää että homma käynnistyy oikeasti vasta 2-2 tasatilanteessa.
Onneksi itse paini pysyy sangen laadukkaana läpi ottelun ja yleisökin jaksaa kannustaa molempia painijoita jopa ihan kunnolla. Ridgeway on hikinen mattovääntäjä, jonka uraa palvelisi paremmin paluu NOAHiin, mutta on toistaiseksi jumissa Englannissa. Noir on puolestaan täynnä teatraalisuutta, mutta osaa soveltaa hahmoaan oivasti myös kehässä.
Jos jostain pitää valittaa (ja painista kirjoittavana ainainen nillittäminen ja valittaminen on suorastaan etuoikeus), niin pakan leviämisestä loppusuoralla. Noir unohtaa lähes koko ottelun aikana kidutetun nilkkansa lopputaisteluun siirryttäessä ja pomppii kehässä kuin baletissa konsanaan. En yleensä valita myymisen unohtamisesta hirveästi, olenhan suuri Dragon Gaten fani, mutta Noirin ihmeparantuminen oli niin tökerö, että jopa minulle riitti.
Useista jopa räikeistä vioistaan huolimatta nautin silti pääottelusta. Ei se paras mahdollinen kohtaaminen ottaen huomioon miesten statuksen, mutta ihan menevä päätös illalle.
Haluaisin antaa Progressille uuden mahdollisuuden. Haluaisin pitää uusista kasvoista enemmän. Haluaisin kertoa että kaikki on taas hyvin. Mutta en vaan voi.
Tässäkin showssa oli toki hyviä puolia, mutta samalla mikään ei pompannut suuremmin esiin. Potentiaalia joissain palasissa on, mutta kokonaiskuva on edelleen flegmaattinen. Paluutapahtumassa ei edes suuremmin lähdetty lämmittelemään uusia pitkän tähtäimen tarinoita. Pöhinää ei yksinkertaisesti ole, Twitteristä oli haastavaa löytää yhtään gif-materiaalia artikkelia tahdittamaan.
Toivon, että uusi alku puhtaalta pöydältä onnistuu. En vaan enää usko siihen.
“There’s nothing more punk rock than selling out.”
No Comment