Arvio: Progress Chapter 76 – Hello Wembley

Päivämäärä: 30.9.2018 

Paikka: Lontoo, Englanti (SSE Wembley Arena) 

Yleisömäärä: 4750 

Kuvat: Progress Wrestling & James Musselwhite

---

Vuonna 2012 perustettu Progress Wrestling oli noussut kuuden lyhyen vuoden aikana yhdeksi Englannin suurimmista promootioista. Valtaosa brittipainin nykytähdistä oli kulkenut jossain vaiheessa Progressin kotipesän Electric Ballroomin kautta. Progress on ollut kuitenkin ollut melkoisessa myrskyn silmässä viimeiset kaksi vuotta aloitettuaan yhteistyön WWE:n kanssa. Osa pitkän linjan faneista ei purematta niellyt veljeilyä WWE:n eikä mielialaa parantunut tapahtumien siirtely NXT UK -tapahtumien tieltä.  

Kaiken tämän keskellä valmistauduttiin kuitenkin Englannin suurimpaan itsenäiseen tapahtumaan sitten 80-luvun Lontoon SSE Arenalla eli tutummin Wembley Arenalla. Promootion yleisöennätys rikottiin helposti, mutta Skotlannin ICW:n asettamaa koko Iso-Britannian ennätystä (yli 6000 katsojaa) Fear and Loathing IX –tapahtumassa ei hätyytelty. 

Olen ollut Progressin fani siitä asti, kun ensi kertaa tutustuin liigan tarjontaan loppukesästä 2015. Siksi WWE:n vaikutukset Iso-Britanniaan ja erityisesti Progressiin ovat viiltäneet syvältä. Tämä vuosi ei olekaan ollut liigan vahvin kehätuotteen ja juonikuvioiden puolelta, vaikka muutama kirkas timantti joukosta löytyykin. Niinpä lähestyin Wembleytä erittäin varovaisin odotuksin. Avainloukkaantumiset sekä Will Ospreayn ja Zack Sabre Jr:n vetäminen pois tapahtumasta New Japanin toimesta olivat aiheuttaneet suuria uudelleenjärjestelyjä tapahtuman rakentelussa. Kuinkas sitten kävikään… 

---

Special Singles Match 

Mark Haskins vs Matt Riddle 

Mark Haskins oli jäänyt hieman tyhjän päälle tapahtuman alla. Entinen mestari oli jumittanut kummallisessa liitossa Jimmy Havocin ja myöhemmin Flash Morgan Websterin kanssa jo vuoden päivät. Kolmikko toimi heeleinä oikeastaan ilman mitään suuntaa. Keväällä Havoc kääntyi periaatteessa takaisin hyvikseksi, kun taas Haskins ja Webster vetivät epäselvää tweenerin roolia. Alun perin Haskins oli ollut mukana Thunderbastard Tag -sarjassa (tästä lisää myöhemmin), kunnes hänen joukkueparinsa Webster puukotti häntä selkään ja vaihtoi joukkuetoveriaan. Noh, Flashin ja Haskinsin välinen feudi taputeltiin nopeasti Progressin USA-kiertueen aikana Haskinsin selvitessä voitokkaana. Haskins oli myös lähellä päästä illan pääotteluun, mutta kaatui ykköshaastajuusottelussa Tyler Batelle. Lohdutuspalkinnoksi tarjottiin avausottelua Matt Riddleä vastaan. Virallisestihan Riddle on jo NXT:n miehiä, mutta WWE lainasi Riddlen esiintymään vielä viimeisessä “itsenäisessä” tapahtumassa.  

Puhuttaessa tämän hetken parhaimmista brittipainijoista, kääntyy keskustelu yleensä Will Ospreayn, Zack Sabre Jr:n ja Pete Dunnen kaltaisiin nimiin. Kaiken järjen mukaan Mark Haskins kuuluu siihen samaan kastiin. Tässä avausottelussa tarjottiin suorastaan maukas kamppailu kahden teknisesti taitavan painijan välillä. Jossain toisessa tapahtumassa tämä olisi voinut olla helposti pääottelu. Askelmerkit saattoivat mennä sekaisin pariin otteeseen alkumetreillä ja muutaman iskunvaihdon aikana, mutta en antanut sen suuremmin häiritä. Myös yleisö oli heti alusta täysillä mukana, hoilaten Riddlen kunniaksi omaa versiotaan Spandau Balletin Gold-kappaleen kertosäkeestä. (Vinkki, korvaa sana “gold” sanalla “bro”). Kyseessä oli siis vallan mainio indytyylin ottelu, jossa ei kovissa iskuissa tai liikkeissä säästelty. Lopetus oli myös ainoa oikea tässä tilanteessa. Kaikkea parasta Riddlelle NXT:n puolelle, tämä oli toimiva viimeinen joutsenlaulu Iso-Britannian taistelukentille.  

8/10 

Progress Women’s Championship 

Millie McKenzie vs Toni Storm vs Jinny(c) (w/ House of Couture) 

Progressin naisten divisioonaa ei voida kutsua maailman parhaiten hoidetuksi. Suomessakin esiintynyt ja molemmissa Mae Young Classiceissa nähty Toni Storm oli noussut ensimmäiseksi mestariksi viime keväänä ja oli päihittänyt haastajan toisensa perään. Valitettavasti haastajien mahdollisuuksia ei rakennettu sen kummemmin ja sen vuoksi jokainen mestaruusottelu tuntui itsestäänselvyydeltä. Progress selvästi panttasi Stormin ja naisten divisioonan kärkiheelinsä Jinnyn välistä kohtaamista. Kyseinen kohtaaminen viivästyi useampaan kertaan Jinnyn loukkaannuttua noin kolmesti vuoden sisään. Kun ottelu viimein tänä kesänä tapahtui, vei Jinny mestaruuden kepulikonstein House of Couture -kätyrijoukkionsa avulla. Samoihin aikoihin vasta 18-vuotias Millie McKenzie oli räjähtänyt painikentälle ja ansaitsi mestaruusottelun edellisessä tapahtumassa viiden naisen haastajuusottelussa. Storm lunasti tässä revanssinsa, joten aikaan saatiin luonnollisesti kolminottelu.  

Pelkäsin täyttä sekoilua, mutta sain positiivisesti toimittaneen ottelun. Toki House of Couturen jäsenet sekaantuivat otteluun tasaisin väliajoin, mutta valtaosan ajasta kehässä olevat naiset saivat valokeilan. Storm on Kay Lee Rayn ohella Euroopan parhaita naispainijoita ja hoiti tässä jälleen tonttinsa erinomaisesti. Myös Jinny, jonka vahvuus on yleisön reaktioiden kalastelussa ja hahmotyöskentelyssä, oli pistänyt työsaappaat syvälle jalkaan. Jinny olikin ottelun kantava voima ainoana heelinä, jonka tehtävänä oli pitää kilpasiskonsa kaukana mestaruudestaan. Viisaasti Stormin ja McKenzien välisiä iskujenvaihtoja säästeltiin joskus tulevaisuudessa häämöttävää iso ottelua varten. Sillä McKenzie oli jälleen ottelun kirkkain tähti. Kehuimme nuoren naisen otteita jo Wrestle Queendomin Jälkipyykkinarussa, ja kehut pitävät yhä kutinsa. Yleisö syö hänen kädestään ja potentiaali on suorastaan valtava. Ilman suurempia loukkaantumisia McKenziellä on kaikki mahdollisuudet kasvaa seuraavaksi suureksi naispainijaksi. Itse ottelun suurin kompastuskivi olikin sitten lopetuksessa nähty paska swerve, jota en lähde tarkemmin avaamaan. Sanotaan nyt vain, että ilman helvetin hyvää selitystä siinä ei ollut mitään järkeä. Ottelun jälkeen All In –tapahtuman pre-showssa kaikkien tietoisuuteen noussut Jordynne Grace saapui vielä viskomaan House of Couturen jäseniä ympäriinsä. Grace lisännee mukavan piristysruiskeen divisioonaan hetkeksi. 

7/10 

Atlas Championship 

Trent Seven vs Doug Williams(c) 

Jos joku ei ole vielä huomannut, on painijoiden keskimääräinen koko pienentynyt jonkun verran muskelimasojen täyteisistä männävuosista. Kevyemmän painoluokan painijat varastavat otsikot ja mestaruudet. Progress päätti uida hieman vastavirtaan ja perustaa kaksi vuotta sitten Atlas-mestaruuden painijoille, jotka painavat 205 paunaa tai enemmän. Rampage Brownin ja Walterin kaltaiset järkäleet olivat kantaneet mestaruutta kunniakkaasti. Mestaruus kuitenkin vakatoitiin keväällä. Neljän miehen mestaruusottelussa vyön vei kaikkien yllätykseksi brittipainin legenda Doug Williams, jonka edellinen voitto Progressin kehissä oli vuodelta 2013. Väliin oli toki mahtunut muutama vuosi, jolloin Williams ei Progressin tapahtumissa esiintynyt. Vuodet olivat kuitenkin vaatineet veronsa brittipainin synkkien vuosien soihdunkantajalta. Williams oli loukkaantumisten hidastama ja miehen kehon heikko tila olikin ollut valokeilassa Progressin tuottamassa minidokumentissa. Williams tiedosti tämän itsekin ja oli luvannut eläköityvänsä sinä päivänä, kun hän mestaruuden menettää. Haastajaksi ilmoittautui viiksivalluista viiksellisin, Moustache Mountainin ja British Strong Stylen edustaja Trent Seven. Seven uhosi sammuttavansa Williamsin uran liekin lopullisesti ja tässä sitä oltiin. 

Williamsin uran parhaat vuodet saattavat olla jo menneisyyttä, mutta kyllä miehestä vielä hyvä ottelu irtoaa. Etenkin kun ottelu on tyylillisesti lähempänä vanhaa brittiläistä tyyliä ketjupainiosuuksineen, kummallisina lukkoineen ja nopeina selätysyrityksineen. Alussa näihin elementteihin luotettiin paljon, mutta pian Sevenin toimesta siirryttiin modernimpaan iskujenvaihtoon. Sevenin kehätyöskentely on ehkäpä hieman aliarvostettua. Hän leimautuu Tyler Baten ja Pete Dunnen rinnalla humoristiseksi pelleilijäksi, mutta kun mies ottaa homman tosissaan, niin hänestä kuoriutuu oikein pätevä brawleri. Tässä Seven jätti huumorihetkensä pukuhuoneisiin ja oli ottelun suurten panosten takia vakava. Yleisö oli luonnollisesti mukana Williamsin taistelussa ja yleensä niin suosittu Seven jäi soittelemaan toista viulua. Tämä oli Williamsin ilta. Toki aivan loppumetreillä nähtiin hieman turhaa lopetusliikkeiden vaihtelua. Ottelun lopetus on myöskin kasuaalikatsojan silmään lähinnä erikoinen, mutta aktiiveja se palkitsee seuraamisesta.  

7/10 

No DQ Grudge Match  

Paul Robinson vs Jimmy Havoc 

Tämän tapahtuman yhden suurimmista myyntivalteista piti alun perin olla Jimmy Havocin ja Will Ospreayn vihoviimeinen kohtaaminen. Kaksikon välinen feudi oli nostanut koko promootion pinnalle vuosina 2014 ja 2015. Heidän välisensä mestaruusottelu vuodelta 2015 saattaa edelleen olla Progressin historian paras ja yksi omista kaikkien aikojen suosikeistani. Havoc ei kuitenkaan ole enää sama mies kuin ennen. Sadistisesta ja vaarallisesta Havocista oli tullut vain varjo entisestään. Ospreay tahtoi tuoda tuon saman miehen takaisin esiin haudatakseen oman kaappinsa suurimman luurangon lopullisesti. Mutta suunnitelmat muuttuvat. New Japanin vedettyä Ospreayn Wembleyltä omaan Fighting Spirit Unleashed –tapahtumaansa Ospreayn ja Havocin lopullinen välienselvittely käytiin jo edeltävässä tapahtumassa 2/3 Falls -stipulaation kanssa.  

Kaoottinen ottelu päättyi lopulta sangen mielenkiintoiseen twistiin. Ottelun erikoistuomarina toiminut eläköitynyt Paul Robinson nimittäin päätti tallata Havocin naaman nastoihin ja ojentaa voiton Ospreaylle hopealautasella. Kuka ja miksi? Robinson oli vanha Ospreayn joukkuetoveri, joka oli pettänyt hänet liittyäkseen Havocin vanhaan Regression-joukkoon. Regression tuhoutui lopulta sisältäpäin ja Havocin ja Robinsonin verinen välienselvittely piti Havocin poissa Progressin kehistä vuoden päivät. Robinson itse oli joutunut eläköitymään perinnöllisen verisairauden takia, mutta oli otellut satunnaisia pienempiä otteluita Progressin ulkopuolella. Robinson oli tietenkin katkera siitä, että Havoc oli keskittynyt vain Ospreayhin eikä todelliseen takapiruun. Niinpä Wembleylle pistettiin pystyyn jälleen verinen välienselvittely.  

Havocin ja Robinsonin ottelu kolmen vuoden takaa on varmaan yksi parhaista HC-stipulaatiolla käydyistä otteluista, jonka olen nähnyt. Siihen verrattuna tällä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia pistää paremmaksi. Mutta se ei estänyt kaksikkoa yrittämästä. Nastoja, loisteputkia ja nitoja, mitä muuta tällainen ottelu tarvitseekaan. Havoc on otellut sangen mainioita HC-otteluita läpi kesän eikä tämä ollut poikkeus entiseltä Tournament of Deathin voittajalta. Robinsonia oli mahtavaa nähdä jälleen tositoimissa eikä taito saada yleisö pursuamaan vihaa ollut kadonnut mihinkään. Ottelussa nähtiin kivoja viittauksia siihen edelliseen kohtaamiseen ja pakka pysyi hyvin kasassa loppuun asti. Peukut ylöspäin. Toivon todellakin, että Robinson pystyy jatkamaan vielä uraansa.  

8/10 

Tag Team Thunderbastard 

Flamita & Bandido(c) vs Sexy Starr vs Mills & Mayhew vs
The 198 vs Grizzled Young Veterans vs Aussie Open
vs Calamari Thatch Kings vs Anti-Fun Police 

Väliajan jälkeen saatiinkin melkoinen kaaos kehään. Joukkuedivisoona oli ollut pitkään Grizzled Young Veteransien, Zack Gibsonin ja James Draken, vallassa. Niinpä Progress päätti järjestää keväällä seitsemän joukkueen Thunderbastard Tag Team Serieksen, round robin –turnauksen. Kaikki seitsemän joukkuetta kohtasivat siis toisensa kevään ja kesän aikana. Parhaiten menestynyt joukkue sai oikeuden tulla viimeisenä sisään itse tässä Thunderbastard-ottelussa. Thunderbastard on siis Progressin oma versio Royal Rumblesta, tai tarkemmin sanottuna Aztec Warfaresta. Kaksi joukkuetta aloittaa, tasaisin intervallein seuraava sisään, eliminoinnit selätyksellä, luovutuksella tai diskauksella. Viimeinen joukkue pystyssä voittaa. Yksinkertaista, eikö? Lisäksi turnauksen aikana mestareiden piti puolustaa vöitään jokaisessa ottelussaan.  

Kuten avausottelussa tuli mainittua, Flash Morgan Webster siis petti Mark Haskinsin ja toi takaisin uusvanhan joukkuetoverin “Wild Boar” Mike Hitchmanin, muodostaen The 198 -joukkueen. USA-kiertueen aikana Chris Brookesin ja Kid Lykoksen CCK voitti mestaruudet Gibsonilta ja Drakelta. Valitettavasti Lykos loukkaantui heti seuraavassa tapahtumassa. Brookes sai kuitenkin pitää mestaruudet kunnes tiputti ne AR Foxin kanssa Flamitan ja Bandidon lucha-duolle… JOTKA EIVÄT OLLEET KOKO TURNAUKSESSA MUKANA! Tämän takia heille nakitettiin ensimmäinen sisääntulonumero.  

Käydään nopeasti vielä muut joukkueet lävitse. Brookes sai parikseen Timothy Thatcherin muodostaen Calamari Thatch Kingsin (tai CCKampfin). Connor Mills ja Maverick Mayhew ovat Progressin oman koulun kasvatteja, jotka ovat keränneet kokemusta alakortissa ja toimineet tämän turnauksen pisteautomaattina. Anti-Fun Police on Chief Deputy Dunnen (Peten “veljen”) ja Los Federales Dos Santos Jr:n hauskuutta vihaava huumorikaksikko. Aussie Open on yllättäen kahdesta australialaisesta koostuva joukkue. Mark Davis ja Kyle Fletcher ovat kohonneet reilu vuoden aikana yhdeksi Iso-Britannian kuumimmista joukkueista. Lopuksi Sexy Starr ei suinkaan ole kyseenalaista mainetta nauttiva meksikolaispainija, vaan David Starrin ja “Panseksuaalisen Ihmeen” Jack Sexsmithin tandemi.  

Joukkueiden määrästä voinee jo päätellä, että tästä ei todellakaan yritetty rakentaa kehäpsykologian mestariteosta. Joukkueiden suunnatessa kehään yksi kerrallaan täyttyi kehä kaaoksesta ja nopeasta toiminnasta. Oli siis ilmiselvää, että tässä hellittiin omia spotfest-makuhermojani. Joukkueista Sexy Starr ja Mills & Mayhew jäivät lyhyiden visiittiensä takia hieman sivuhuomiolle, mutta muut joukkueet saivat loistaa. Webster toimittaa yllättävän hyvin pahiksena ja Wild Boar toimii hemmetin hyvin lyhyissä pätkissä. Brookes ja Thatcher omaavat hämmentävän hyvän yksilökemian vain muutaman ottelun jälkeen ja pelasivat vallan mainiosti yhteen. Gibson sai jälleen koko areenan mylvimään vihasta vain muutamalla scouse-aksenttia painottavalla sanalla. Flamita ja Bandido pääsivät esittelemään ilmiömäistä atleettisuuttaan. Ottelun tähdet olivat sitten Aussie Open ja Anti-Fun Police. Poliisit toimivat hämmentävän hyvin ja onkin malliesimerkki joukkueesta, jonka jäsenet ovat parempia joukkueessa kuin yksilöinä. Aussit olivat yksi ottelun keskipisteistä ja toimittivat sen mukaisesti. Jos haluat mainiota joukkuetoimintaa, katso ehdottomasti tämä ottelu. 

8/10 

Special Singles Match 

Pete Dunne vs Ilja Dragunov 

Toukokuun Super Strong Style 16 –turnauksen yhteydessä puheenvuoro annettiin vierailijalle Saksasta. Yksi wXw:n auktoriteettihahmoista Christian Michel Jakobi saapui heittämään haasteen hallitsevalle WWE UK -mestarille Pete Dunnelle: kohtaa Euroopan todellinen paras painija, “Unbesiegbar” Ilja Dragunov. Dragunov oli noussut viime vuonna yhdeksi Saksan suosituimmista painijoista ja oli nyt rantautunut Englannin rannoille. Dunne hyväksyi tietysti haasteen. CMJ jatkoi kuitenkin Dunnen kiusaamista tapahtumasta toiseen, joka johti lopulta Dunnen ja Dragunovin käsirysyyn pariinkin otteeseen. Tähän mennessä Dragunov oli onnistunut vetämään pidemmän korren, mutta mitä kävisi itse ottelussa? 

Tyhjiössä tämä on hyvä ottelu, jopa mahtava. Dunne on kieltämättä hyvä painija ja Dragunov on parhaimmillaan erinomainen. Yleisö kannusti molempia, mukana oli draamaa ja suuria tunteita, uskomattomia liikkeitä ja läheltä piti -tilanteita. Dragunovista rakennettiin ensimmäisessä ottelussaan lähes pysäyttämätön luonnonvoima ja Dunne olikin yllättävän paljon kärsijän roolissa. Dragunov onnistui jopa aluksi välttämään Dunnen inhottavimmat käden murjomiset, aivan kuin olisi jopa skoutannut tätä etukäteen. CMJ hoiti myös roolinsa hyvin kehän laidalla. Tämä oli kaikin puolin erinomaisesti toteutettu ottelu… 

Mutta. 

Ottelussa oli kaksi suurta ongelmaa. Yksi, Dunne ei ole missään nimessä toimiva babyface, ainakaan minun mielestäni. Painityyli ei ole muuttunut mihinkään heel-ajoista, vaan Dunne edelleen rikkoo huoletta sääntöjä, puree vastustajansa sormia ja on muuten vaan mulkero. Toki selostamo ottaa tämän huomioon (“hän saattaa olla kusipää, mutta meidän kusipäämme”) ja yleisö on miehen puolella. Ja siihen on syy. Asema WWE UK –mestarina ja NXT UK -brändin tähtenä. Tämä tuo meidät ottelun toiseen ongelmaan. En yleensä paljasta ottelun voittajia arviotekstissäni, mutta nyt teen poikkeuksen. Hyppää seuraavaan otteluun, jos et halua tietää. UK -mestaruus on antanut Dunnelle immuniteetin sekä järkyttävän nousun “voimatasossa.” Entistä huijaria on myyty face-käännöksensä jälkeen brutaalina ja dominoivana painijana eikä ole hävinnyt otteluakaan sen jälkeen. Tarinankerronnallisesti olisi käynyt järkeen, että Dragunov vie tästä voiton. Ensimmäinen ottelu ja välitön vaikutus isolla näyttämöllä. Mutta ei, Dunnen on PAKKO voittaa. Toki, kuten mainitsin, Dragunov pidettiin erittäin vahvana. Tämä oli paras kiertotie, missä buukkauksessa päästiin Dunne-pakotteen takia. Tämä on WWE-yhteistyön yksi suuria ongelmakohtia. Miksi Dunnesta on tehtävä puolijumala vain yhden vyön tähden? Itse ottelu ansaitsee arvosanansa, minä vaan natisen buukkausulottuvuudesta. 

8/10 

Tables, Ladders and Chairs 

Mark Andrews vs Eddie Dennis 

Mark Andrewsin ja Eddie Denniksen muodostama FSU oli yksi Progressin historian suosituimmista joukkueista. He olivat myös promootion ensimmäiset joukkuemestarit. Kaksikko oli ystäviä myös kehän ulkopuolella työskennellessään Defend Indy Wrestling -vaatefirmassa ja Attack Pro Wrestlingin taustavoimina Pete Dunnen kanssa. Joukkue kesti myös Andrewsin lyhyen visiitin TNA:n riveihin. Mutta tälle kaikelle tuli loppu, kun vuosi sitten Dennis niittasi Andrewsin mattoon lopetusliikkeellään ottelun jälkeen. Denniksen mielestä Andrews oli vain käyttänyt häntä, vienyt mestaruusmahdollisuuden nenän edestä ja pettänyt heidän ystävyytensä. Andrews ei sen sijaan suostunut taistelemaan ystäväänsä ja joukkuetoveriaan vastaan. Andrews kesti kuukausien ajan tulisia promoja, hyökkäyksiä selkään, otteluiden pilaamista ja myös muiden Andrewsin ystävien otteluiden pilaamista. Lopulta Dennis kuitenkin ylitti rajan ja hyökkäsi kesken Andrewsin bändin keikan tämän kiertuemanagerin kimppuun lavalla. Andrewsin hermot olivat vihdoin lopussa ja mies suostui otteluun. Dennis sai kuitenkin päättää paikan ja stipulaation. Edellisen tapahtuman tulisen sanavaihdon jälkeen (“You used wrestling to get your shitty band over!”) Dennis asetti vihdoin ehtonsa. Wembley Arena. Pöydät, tikapuut ja tuolit. Progress asetti katosta roikkumaan ykköshaastajuuden, koska jonkun panoksen tämä entisten veriveljesten välienselvittely tarvitsi. Katsokaa oikeasti tuo yllä oleva hypevideo, se selittää kuvion paremmin kuin minä. 

Andrewsin ja Denniksen välinen kuvio on ollut mielestäni parhaimmillaan koko vuoden paras. Ottelua saatiin odottaa kokonainen vuosi Denniksen alkuvuoden loukkaantumisen takia, mutta se oli tietyllä tapaa sen arvoista. Yleisökin oli suorastaan jakautunut. Andrews ei ollut yleisönkään mielestä aivan puhdas pulmunen, mutta kääntyi ottelun aikana täysin Dennistä vastaan tämän halveksuttavien tekosten vuoksi. Ottelu oli tosiaankin hyvä tikapuumättö. Andrewsilla ja Denniksellä on oiva kemia keskenään. Ottelun aikana nähtiin muutama aivan sairas spotti, Andrewsin tippuminen tikkaiden päälle oli erityisen brutaali, mutta tässä mätti silti muutama asia. Stipulaatio oli aivan väärä tämän feudin päättämiseen. Intensiivisen taiston sijaan tavoite oli tikkailla kiipeily. Onneksi molemmat miehet käsittivät voiton olevan toissijainen tässä kohtaamisessa ja keskittyivät asiaan. Toinen, suurempi ongelma olivat sitten suoraan japanista tilatut pöydät, Maffewn suureksi iloksi. Pöydät kieltäytyivät hajoamasta itsepäisesti kaiken ihmismassan alla. Varusteiden viallisuus varjosti tätä ottelua aivan kylliksi. Kaikesta tästä huolimatta tämä oli hyvä päätös vuoden yhdelle kovimmista feudeista, se olisi vaan voinut olla vielä rahtusen parempi.  

7/10 

Progress World Championship 

Tyler Bate vs Walter(c) 

Illan pääottelussa oli itseoikeutetusti panoksena suurin ja kaunein, Progressin mestaruus. Alun perin Zack Sabre Jr. oli voittanut SSS16-turnauksen ja kertonut lunastavansa mestaruusottelun Wembleyllä. New Japan sanoi kuitenkin ei, joten selvä ykköshaastaja puuttui. Niinpä Progress aloitti 3 And In –sarjan USA-kiertueen alla. Premissi oli yksinkertainen. Voita kolme yksilöottelua peräkkäin ja olet mukana Wembleyn mestaruusottelussa. Kyseiseen sarjaan osallistuneista vain Tyler Bate onnistui haasteessa päihittäen viimeisenä Mark Haskinsin. Mestariksi oli noussut muutamia viikkoja aiemmin itävaltalainen Walter, joka oli vakatoinut Atlas-vyönsä päästäkseen haastamaan Travis Banksin mestaruudesta. Nyt “Big Strong Boi” kohtasi uransa suurimman haasteen järkälemäisessä Walterissa. Kaksikko oli kohdannut muutaman kerran aiemmin joukkueotteluissa, mutta nyt kyseessä oli kaksikon ensimmäinen yksilökohtaaminen. 

Tunnelma oli sähköinen heti alkuhetkistä alkaen. Walter oli saanut kehän laidalle joukkueparinsa Timothy Thathcerin, kun taas Baten rinnalla seisoi British Strong Style. Tämä toi heti mukaan lisäripauksen oikeasti ison ottelun tuntua. Perustuksiltaan tämä on vain ikivanha tarina Daavidin ja Goljatin kamppailusta. Jos siis Daavid pystyisi nostamaan Goljatin maasta vaivatta ja Goljatin avokämmenet laskettaisiin massatuhoaseeksi valtaosassa maailman maista. Rakenteellisesti tässä oli paljon samaa kuin hiljattain käydyssä Jordan Devlinin ja Walterin kamppailussa Irlannin herruudesta. Walter oli kuitenkin Lontoossa lähes yhtä suosittu kuin WWE-ruutuajasta nauttinut Bate. Ottelu sai hitaan alun ja pitkän tunnustelevan osuuden, mutta ei missään vaiheessa käynyt tylsäksi. Ja kun vaihde iskettiin silmään, niin se todellakin iskettiin silmään. On ollut todella ilo seurata Baten kehitystä aivan Progress-uran alusta asti Englantilaisen painin suurimmalle näyttämölle. Ikää on vasta 21 vuotta ja kehityskäyrä näyttää suorastaan pelottavalta. Kehän toisella puolella on puolestaan Walter, Euroopan paras painija, ehkäpä koko maailman paras painija.  

Minulla ei ole tarpeeksi ylistyssanoja tätä ottelua varten. Sanotaan vain, että tapahtuma sai arvoisensa päätöksen. Walter jatkaa huippuotteluiden paukuttamista tapahtumasta toiseen ja Bate näytti jälleen olevansa huipputason painija ja äärimmäisen hyvä babyface jo nuorella iällä. Minua naurattaa Dunnen ja Dragunovin ottelun mainostaminen Euroopan parhaiden kohtaamisena. Euroopan parhaiden kohtaaminen oli säästetty pääotteluun, ilman turhia korulauseita. Käykää katsomassa tämä ottelu itse. 

10/10 

Yhteenveto: 

Mitä tässä voi sanoa. Progress veti hihastaan ehkäpä historiansa kovimman tapahtuman. Kortissa ei nähty yhtäkään huonoa ottelua ja jokainen ottelu tarjosi tyylillisesti jotain erilaista. Haskins/Riddle ja Dunne/Dragunov tarjosivat modernin indytyylin, Thunderbastard vastasi spoteista, naiset nopeasta kolminottelusta, Seven/Williams suurista tunteista ja perinteistä ja Andrews/Dennis ja Robinson/Havoc HC-sekoilusta. Kirsikkana kakun päällä eeppinen pääottelu. Toivon tosiaan, että Progress pystyy hyödyntämään tapahtuman positiivisen suunnan, eikä jää kitumaan tarinallista kuivaa kautta.  

Tapahtumana henkilökohtaisesti asetan tämän vuoden kolmen parhaimman joukkoon TakeOver New Orleansin ja Dominionin rinnalle. Tämä oli neljä vuotta seuranneelle fanille monen kuvion kulminaatiopiste. On ollut ilo seurata promootion ja sen tähtien kasvua ja kehitystä viimeiset vuodet. Toivottavasti Progress saa olla oma itsensä vielä pitkään. 

9/10