Arvio: Wrestle War (1991)

Julkaisija: Sega

Kehittäjä: Sega

Alusta: Megadrive

Wrestle War on Segan kehittämä ja julkaisema painipeli vuodelta 1991. Kyseessä on konsolikäännös vuonna 1989 pelihalleihin ilmestyneestä kolikkopelistä. Nimestään huolimatta Wrestle Warilla ei ole mitään tekemistä WCW:n samannimisen maksulähetyksen kanssa, vaan kyseessä on lisensoimaton peli. Wrestle War julkaistiin alunperin ainoastaan Euroopassa, Japanissa ja Australiassa. Pohjois-Amerikan markkinoille konsoliversio saapui vasta Dreamcastin Sega Smash Pack vol. 1 -kokoelman myötä vuonna 2001.

Wrestle War on hyvin yksinkertainen ja riisuttu peli, sillä pelimoodeja kasetilta löytyy vain kaksi. Yksinpelissä tavoitteena on piestä kaikki pelin painijat ja lopulta voittaa Sega Wrestling Alliance -mestaruus. Kaksinpelissä puolestaan voi mätkiä kaveria turpaan, kuinkas muutenkaan. Pelistä ei löydy edes mahdollisuutta joukkueotteluihin, joten tyydyttävä on perinteisiin yksi-vastaan-yksi matseihin.

Yksi pelin miinuksista paljastuu heti kun yksinpelin aloittaa. Pelaajalla ei ole mahdollisuutta valita hahmoaan, vaan hänet heitetään automaattisesti Bruce Blade nimisen keltanokan saappaisiin. Hahmoja pelissä on yhteensä 9, mutta päästäkseen pelaamaan jollakulla muulla on siirryttävä kaksinpeliin – jossa siinäkin ainoastaan kakkospelaaja saa valita hahmonsa.

Tämä on sääli, sillä pelin muut hahmot vaikuttavat mielenkiintoisemmilta kuin geneerisiin mustiin speedoihin pukeutunut Blade. Kuten alussa mainitsin, Wrestle Warilla ei ole minkään promootion lisenssiä, mutta tämä ei ole estänyt pelin tekijöitä plagioimasta oikeiden painijoiden näköisyyksiä pelihahmoille. Kaksoisolentonsa ovat saaneet mm. Bruiser Brody, Abdullah the Butcher, Stan Hansen ja Hulk Hogan, jonka dobbelganger pullistelee myös pelin Japanilaisen version kansitaiteessa – muissa julkaisuissa hänet on korvattu geneerisemmällä lihaskimpulla.

Geneerinen luchador antaa runtua vieraalla esineellä.

Pelin grafiikat ovat varsin onnistuneet, sillä hahmot ovat isokokoisia, yksityiskohtaisia, värikkäitä ja persoonallisia. Hahmoilla on myös veikeitä ilmeitä, joista paikoitellen tulee mieleen japanilainen anime.

Visuaalinen puolikin tosin kärsii kahdesta typerästä ratkaisusta. Kun painijat liikkuvat tietyn näkymättömän rajan yli heilahtaa kamerakulma äkisti toiselle puolelle kehää. Tämä ei lisää peliin mitään, vaan ainoastaan hämmentää ja rikkoo pelaajan flow’un.

Lisäksi ruudun oikeasta laidasta haukkaa lähes neljänneksen pystysuora musta palkki, josta löytyvät energiamittarit yms. tilpehöörit. Tämä survoo itse toiminnan melko kapealle alueelle joka toki muistuttaa Wrestle Warin kolikkopeliversion vertikaalista näyttöä, mutta konsoliversiossa ruutu tuntuu tarpeettoman ahtaalta. Miksei mittareita ja kelloa ole vain laitettu yläreunaan kuten tappelupeleissä yleensäkin?

Audiopuolella jäädään enimmäkseen plussan puolelle. Musiikki on toimivaa ja siinä Megadrivelle ominaista retrofuturista soundia, mutta erilaisia biisejä ei valitettavasti ole montaa. Äänitehosteet ovat enimmäkseen hyviä, varsinkin lyönneistä ja potkuista irtoaa tyydyttäviä mäjäyksiä ja rutinoita. Kanveesista lähtevät äänet jäävät harmittavan ohuiksi – esimerkiksi juokseminen kuulostaa siltä kuin varpunen hyppelehtisi peltikatolla.

Titan Morgan odottelee Dallasissa… Brother!

Mutta entäpä se tärkein puoli, eli pelattavuus? Tuntuma on hyvin arcademainen, liikkeet suoritetaan rämpyttämällä nappeja nopeammin kuin vastustaja. Liikevalikoima on suppea joten peli alkaa toistaa itseään nopeasti. Rämpytysmekaniikka ei tarjoa mahdollisuuksia taktikointiin, ja liikkeiden onnistuminen tuntuu paikoitellen jopa sattumanvaraiselta. Helpoin tie voittoon onkin juntata vastustaja mattoon ja haihduttaa tämän energiamittaria upottamalla sisään mahdollisimman monta nopeaa stomppia. Kun vihollisen energia loppuu voi iskeä lopetusliikkeen – Piledriverin jota tehdessä hahmo loikkaa useamman metrin korkeuteen huvittavan näköisesti.

Kokonaisuutena Wrestle War jää melko vaisuksi tekeleeksi. Rajoitteiden takia peli alkaa puuduttamaan äkkiä, ja parin ottelun rämpytettyään muuttuu meininki jo suorastaan tylsäksi. Alkuperäistä kolikkopeliä en ole koskaan päässyt kokeilemaan, mutta uskoisin sen viihdyttävän muutaman lantin ajan puhtaasti fiiliksellä joka syntyy oikean kabinetin kanssa pelatessa. Mutta retrokonsoleille löytyy parempiakin painipelejä joihin käyttää aikansa.

Pelin arvosana: 5/10