1988ArkistoAWATapahtumat

Arvio: AWA SuperClash III

Päivämäärä: 13.12.1988

Sijainti: Chicago, Illinois (UIC Pavilion)

Yleisömäärä: 1 672

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Okei, nyt on vuorossa painihistorian osalta poikkeuksellisen merkittävä tapahtuma, mikä vaatii myös poikkeuksellisen pitkän taustatarinan. Oikeastaan helpoimmalla pääsee, kun lukee aluksi sepustukseni vuoden 1985 SuperClashista. Tuo oli ensimmäinen kerta, kun (1960-luvulla NWA:sta eronnut) AWA ja tuolloiset NWA:n kärkipromootiot JCP, WCCW ja CWA löivät hynttyyt yhteen ja pyrkivät järjestämään jättitapahtuman, joka toimisi todellisena vastaiskuna WWF:n WrestleManialle. Tapahtuman nimi oli AWA SuperClash, vaikka siinä oli mukana yhtä paljon muiden promootioiden kuin AWA:n painijoita. Tapahtuma ei ollut katastrofaalinen floppi, mutta se ei silti onnistunut läheskään toivotulla tavalla. Lisäksi AWA:n omistajan Verne Gagnen ja JCP:n omistajan Jim Crockettin välit tulehtuivat lopullisesti pian tuon tapahtuman jälkeen niin pahasti, että AWA ja JCP eivät enää ikinä tehneet yhteistyötä. Kaikki SuperClashissa mukana olleet promootiot kuitenkin jatkoivat toimintaansa omilla alueillaan, ja AWA järjesti historian toisen SuperClashin omin voimin vuonna 1987. Siitä ei kuitenkaan ole paljon kerrottavaa.

Sen sijaan nyt oltiin suuren hetken äärellä. Historian kolmas, joulukuussa 1988 järjestetty, AWA SuperClash oli nimittäin samalla AWA:n ensimmäinen ppv-tapahtuma. Ympyrä oli kuitenkin siinä mielessä sulkeutunut SuperClashin historiassa, että tällä kertaa tämä tapahtuma ei taas ollutkaan yksin AWA:n tuottama, vaan siinä olivat mukana kaksi muuta merkittävää NWA:sta eronnutta promootiota: teksasilainen WCWA (ent. WCCW) ja tennesseeläinen CWA. Lisäksi naispainipromoottori David McLanen tuore naispainiin keskittynyt promootio POWW lainasi painijoitaan tähän tapahtumaan.

Miksi siis AWA, WCWA ja CWA olivat yhdistäneet voimansa uudestaan, vaikka edellinen yritys oli päätynyt varsin kehnosti? Yksinkertaisin vastaus oli se, että kaikki nämä kolme legendaarista promootiota olivat 1980-luvun loppupuolella suurissa vaikeuksissa. Kukin oli pyrkinyt haastamaan WWF:ää (ja tietyssä mielessä myös JCP:tä) taistelussa Amerikan ykköspromootion paikalta, mutta kullekin oli käynyt varsin huonosti: rahat alkoivat olla lopussa ja suuri osa merkittävistä painijoista oli karannut joko WWF:ään tai JCP:hen. WCWA ja CWA olivat eronneet NWA:sta 1980-luvun puolivälin jälkeen, mikä sekään ei ollut helpottanut niiden taakkaa. Kutakin näistä kolmesta promootiosta uhkasi esimerkiksi vuonna 1987 kaatuneen UWF:n kohtalo, minkä vuoksi promootiot olivat päättäneet, että yhteistyö voisi olla niiden viimeinen toivo. Ikävä kyllä jo tässä vaiheessa on pakko spoilata, että toiveet osoittautuivat turhiksi. CWA:n toiminta loppui alkuvuodesta 1989, WCCW:n toiminta vuosien vuonna 1990 ja AWA:n toiminta vuoden 1990 lopulla. Mikään näistä promootioista ei järjestänyt enää tämän jälkeen yhtään ppv-tapahtumaa.

Promootioiden yksityiskohtaisemmasta historiasta pitää vielä kertoa sen verran, että 1980-luvun alussa suuressa nosteessa ollut (ja parhaimmillaan WWF:n kanssa tasapäisesti kilpaillut) AWA oli ajautunut 1980-puolivälin jälkeen varsin suuriin ongelmiin. Minnesotan aluetta hallinnut promootio oli menettänyt lähes kaikki merkittävimmät tähtensä WWF:lle tai muille promootioille, eikä promootion varsin iäkäs omistaja Verne Gagne keksinyt mitään hyviä ratkaisuja AWA:n suosion uudelleen nostamiseen. Uudeksi päätähdeksi Gagne yritti buukata poikaansa Greg Gagnea, vaikka suurin osa faneista ei pitänyt hänestä ollenkaan. Niinpä AWA aloitti jo vuonna 1987 yhteistyön Tennesseen alueen promootion CWA:n kanssa, ja yhteistyö laajeni entisestään vuonna 1988.

CWA oli puolestaan Jerry Jarrettin ja Jerry Lawlerin omistama promootio, joka nautti varsin suurta suosiota kotiseudullaan Tennesseessä muttei lopulta onnistunut koskaan nousemaan kansallisesti merkittäväksi promootioksi. CWA:n kirkas ykköstähti oli kaikkien vuosien ajan Memphiksen oma poika Lawler, jota koko CWA:n fanikunta rakasti. Vuonna 1987 AWA ja CWA alkoivat tehdä läheistä yhteistyötä, ja vuonna 1988 alettiin jopa suunnitella promootioiden yhdistämistä yhdeksi isoksi promootioksi. Tuo suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Sen sijaan CWA:n tähtipainijasta Jerry Lawlerista tuli toukokuussa 1988 AWA:n päämestari, kun hän voitti vyön Curt Hennigiltä, joka oli lähdössä WWF:ään. CWA:n ja AWA:n lämpimien välien sijaan tämä kertoi enemmänkin AWA:n epätoivosta: promootiolla ei ollut vuonna 1988 yhtään todellista tähtipainijaa, jota nostaa firman päämestariksi. Huhujen mukaan Verne Gagne harkitsi pitkään poikaansa Greg Gagnea, muttei uskaltanut, koska Greg ei näyttänyt keräävän toivottua reaktiota.

AWA:n ja CWA:n yhteistyö oli siis jatkunut tähän tapahtumaan tultaessa jo pidempään, mutta vuonna 1988 mukaan liittyi myös Teksasin alueen pääpromootio WCWA. Promootio tunnetaan paremmin pitkäaikaisella nimellään WCCW, mutta se muutti nimensä virallisesti WCWA-muotoon vuonna 1986, kun se erosi NWA:sta. Promootio tosin jatkoi joidenkin tapahtumiensa mainostamista WCCW-nimellä, ja firman tärkeimpiä mestaruuksiakin kutsuttiin yhä WCCW-etuliitteellä esimerkiksi tässä tapahtumassa. AWA:n tavoin WCWA oli ollut alueellisten promootioiden aikana iso tekijä, mutta 1980-luvun puolivälin paikkeilla se oli alkanut menettää painijoitaan ja rahojaan. Asiaa ei auttanut se, että WCWA:n omistaneella legendaarisella Von Erichin perheellä oli alkanut olla pahoja perheongelmia: WCWA:n omistajan Fritz Von Erichin viidestä painijapojasta David oli kuollut traagisesti vuonna 1984 ja Mike oli ampunut itsensä vuonna 1987. Niinpä vaikeuksien pakottamana WCWA toivoi, että tämä SuperClash voisi olla promootiolle tietynlainen pelastus.

SuperClash III:tä mainostettiin kuukausikaupalla, ja sen päävetonaulaksi buukattiin todellinen jättiottelu: WCCW World Heavyweight -mestarin Kerry Von Erichin ja AWA World Heavyweight -mestarin Jerry Lawlerin kohtaaminen, jonka voittaja yhdistäisi nämä vyöt ja nousisi ”kiistattomaksi maailmanmestariksi”. Tapahtuma järjestettiin Chicagossa (samoin kuin SuperClash 1985 oli järjestetty), mikä ei ollut varsinaisesti yhdenkään tapahtuman järjestäjäpromootion kotialuetta vaan enemmänkin WWF:n hallitsemaa seutua.
Heti näin alkuun voidaankin sitten todeta, että kaikesta mainostuksesta ja hypetyksestä huolimatta SuperClash III oli katsojaluvuiltaan täysi katastrofi. Noin 10 000 katsojaa vetävään areenaan oli saapunut (SuperClashin oman ilmoituksen mukaan) 1 500 ihmistä, ja tapahtuman buyrate oli aikakaudella surkeasti 0.5. Oikeastaan siis jo siinä vaiheessa, kun alkutunnarit alkoivat soida, kaikki tapahtuman järjestäjät tiesivät, että koko homma oli mennyt perseelleen. Show oli silti vasta alkamassa. Tapahtuman selostajina toimivat (myöhemmin WCW:stä tuttu) Lee Marshall ja eläköitynyt AWA-legenda Ray Stevens. Backstage-haastattelijana toimi AWA:n pitkäaikainen selostaja Larry Nelson.

Ja vielä ennen varsinaisen arvostelun alkua on annettava erityiskiitos WWE Networkille. Tätä tapahtumaa oli nimittäin täysi mahdottomuus löytää MISTÄÄN. Tästä ei ollut yhtään versiota esim. Dailymotionissa tai Youtubessa, jossa on monia muita vanhoja painitapahtumia, eikä tästä ollut yhtään tiedostoa myöskään eräillä nimeltä mainitsemattomilla sivustoilla. Niinpä olin jo kokonaan luopunut toivosta, kunnes ajattelin huvikseni vielä tsekata WWE Networkin – ja siellähän tämä oli! Aivan uskomatonta: juuri tätä varten WWE Network pitäisi olla – tarjoamassa kaikkia näitä harvinaisia historiallisia painitapahtumia, joihin WWE:llä on joka tapauksessa täydet oikeudet. Kiitos, Network.

6-Man Tag Team Match

The Rock ’n’ Roll RPMs & Cactus Jack vs. Chavo Guerrero, Hector Guerrero & Mando Guerrero

Okei, heti illan ensimmäisessä ottelussa oli tarjolla yksi todella merkittävä ppv-debyytti: Mick Foleyn ensimmäinen ppv-ottelu! Tämän ottelun aikaan Foley – joka oli juuri alkanut käyttää Cactus Jack -nimeä – oli vain kaksi vuotta aiemmin painiuransa aloittanut 23-vuotias nuorukainen. On hauskaa, kuinka Foley ei tässä vaiheessa oikein näyttänyt vielä tietävän mitä tehdä, ei ollut millään tavalla huomiota kiinnittävän kiinnostavan oloinen ja oli kooltaan lähellä cruiserweight-painijoita. Foley oli paininut hetken aikaa UWF:ssä ennen sen kaatumista mutta siirtynyt sitten CWA:han, mutta loppuvuodesta 1988 hän oli alkanut painia myös WCWA:ssa. Cactus Jackin joukkueparina nähtiin puolestaan Rock ’n’ Roll RPM’s, joka oli yksi monista 1980-luvulla nähdyistä kahdesta light heavyweight -painijasta koostettu vauhdikas joukkue, jonka molemmat jäsenet pukeutuivat värikkäisiin vaatteisiin. Kaksikosta Mike Davis oli itse asiassa paininut vuoden 1984 Starrcadessa (puolusti tuolloin NWA Jr. Heavyweight -mestaruutta). Hänen joukkueparinsa oli Tommy Lane, ja molemmat olivat painineet useita vuosia WCCW:ssä/WCWA:ssa. Vuoden 1988 aikana RPM’s oli kuitenkin osallistunut myös CWA:n tapahtumiin. Nuorukaiskolmikolla oli sitten vastassaan varsinainen meksikolaisen painisuvun klassikkokolmikko: Chavo, Hector ja Mango Guerrero olivat tietenkin meksikolaisen painin legendan Gory Guerreron poikia. Veljeksistä Chavo oli vanhin ja ehtinyt nousta kaikkein tunnetuimmaksi. Hector oli paininut parin vuoden ajan JCP:ssä, mutta silti koko kolmikko oli parhaiten tunnettu suorituksistaan Meksikon puolella. Viime aikoina Guerrerot olivat kuitenkin osallistuneet säännöllisesti myös WCWA:n tapahtumiin, minkä takia he painivat nyt myös SuperClashissa.

Huh, tässä oli aikakaudelle todella epätyypillinen opener! 1990- ja erityisesti 2000-luvulla oli ihan arkipäivää, että show avattaisiin vauhdikkaalla high flying -meiningillä, sittemmin monesti cruiserweight-painilla. 1980-luvulla tälläinen hulluttelu oli kuitenkin vielä aika harvinaista, joten oli todella ilahduttava poikkeus nähdä show’n ensimmäisenä otteluna todella vauhdikas kuuden painijan mäiskintä, jossa nähtiin ensisekunneista lähtien high flying -liikkeitä ja lucha libre -painia. Tästä pitää tietenkin suurimmaksi osaksi kiittää Guerreron veljeksiä, jotka todellakin osasivat asiansa ja väläyttivät näyttäviä liikkeitä. Vastustajista erityisesti Rock ’n’ Roll RPM’s ei sen sijaan oikeastaan koko ottelun aikana päässyt tekemään mitään järkevää, Cactus Jack sentään sai tuotua otteluun vähän toista äärilaittaa väkevällä brawlauksella ja ottamalla kehän ulkopuolella pari karua bumppia. Oikeastaan juuri tämän yksipuolisuuden, siitä johtuneen ottelun lyhyyden ja loppupuolen sekavuuden vuoksi tämä ei sitten lopulta ollutkaan kuin ”ihan hyvä” ottelu, vaikka mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempäänkin. Oli oikeastaan aika harmi, että Guerrerojen vastustajat eivät päässeet missään vaiheessa kunnolla vauhtiin ja että loppupuolella homma meni lähellä kuuden miehen sekoiluksi kehässä: juuri kun kunnon 1 on 1 -rähinä oli pääsemässä käyntiin, kaikki kuusi taas ryntäsivät kehään ja keskeyttivät homman. Ongelmista huolimatta tämä oli kuitenkin sen verran ilahduttava poikkeus, että kokonaisuutena tästä openerista jäi kiva fiilis.

* * ½

WCCW Light Heavyweight Championship

Jeff Jarrett (c) vs. Eric Embry

Ja illan toisessa ottelussa toinen historiallinen ppv-debyytti: tässä vaiheessa vasta 21-vuotias babyfacelta näyttävä Jeff Jarrett paini tässä ensimmäisen ppv-ottelunsa. Jarrett oli debytoinut vain pari vuotta aikaisemmin, ja tähän asti hän oli tietenkin viettänyt koko lyhyen uransa isänsä omistamassa promootiossa CWA:ssa. Silti tähän tapahtumaan tultaessa Jarrett kantoi WCWA:n (tai WCCW:n, miten nyt haluatte) Light Heavyweight -mestaruutta, mikä johtui tietenkin siitä, että promootiot olivat pyrkineet viime kuukausina rakentamaan tätä tapahtumaa tuomalla omien promootioidensa painijoita toisiin promootioihin. Niinpä Jarrett oli viimeisen kahden kuukauden aikana vaihdellut yhteensä viisi kertaa edestakaisin WCCW:n Light Heavyweight -mestaruutta WCCW:n kokeneen kolmekymppisen painijan ”Flamboyant” Eric Embryn kanssa. Embrystä ei sinänsä ole hirveästi sanottavaa: hän oli aloittanut uransa 1970-luvun lopulla ja paininut muun muassa CWF:ssä (Championship Wrestling from Floridassa) ennen WCCW:ään siirtymistä. Embry oli (tämän ottelun perusteella) lahjakas painija, josta olisi varmaan voinut tulla 1990-luvulla vielä enemmän, mutta ikävä kyllä hänen uransa päättyi vuonna 1992 vakavaan tieonnettomuuteen.

Painilliselta anniltaan tämä olisi ansainnut varmaankin puolikaan vähemmän, mutta tässä tapauksessa annoin puolikkaan lisää ihan siitä ilosta, että äskeisen yllätysottelun jälkeen SuperClash jatkoi vielä yllätyslinjallaan ja tarjosi täysin puhtaan tekniikkapainotteisen cruiserweight-ottelun. Ai että tätä oli ilo katsoa jokaisen sekunnin ajan! Harmi, että kestoa oli tosiaan vain neljän minuutin verran, koska Jarrettin ja Embryn ottelu esimerkiksi 15-minuuttisena koitoksena olisi voinut olla jo oikeasti todella kovaa kamaa. Nyt kaksikko ei ehtinyt saada ihan hirveästi aikaan, vaikka he käyttivätkin koko ajan tehokkaasti hyödykseen: vauhdikasta liikkumista, näyttäviä counter-liikkeitä, tyylikästä tekniikkapainia ja pari high flying -liikettä. Enpä olisi uskonut, että olisin tässä projektissani näin innoissaan jostain Jeff Jarrettin ottelusta. Erityisen ilahduttavaa tässä oli myös edelliseen ottelun verrattuna, että tässä keskityttiin tosiaan näiden kahden painiin turhan lisäsekoilun sijaan.

* *

Singles Match

Wayne Bloom vs. Jimmy Valiant

Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen AWA:n painijoiden ottelu, ja yhtäkkiä kehässä ei olekaan enää yhtään kiinnostavaa painijaa. Wayne Bloom oli debytoinut painikehissä vasta aiemmin vuoden 1988 aikana, ja tähän mennessä hän ei ollut saavuttanut urallaan käytännössä mitään. AWA:ssa Bloom oli toiminut toistaiseksi lähinnä jobberina. Myöhempinä vuosina Bloomista kuultaisiin kyllä WWF:ssä toisella nimellä, mutta annetaan sen vielä odottaa. Bloomin vastustaja oli lähes painitaidoton ja tässä vaiheessa jo todella väsähtänyt NWA-konkari Jimmy Valiant. Valiant oli lähtenyt JCP:stä 1980-luvun loppupuolella, ja seuraavan kodin hän löysi AWA:sta, joka näytti kelpuuttavan tässä vaiheessa promootioonsa kaikki NWA:n jämät. Mitään feudia tämä ottelun takana ei ollut.

Annan tälle ottelulle puolikkaan ihan vain Jimmy Valiantin sekopäisen lookin ansiosta. Olin jo ehtinyt ajatella, ettei minun tarvitsisi enää katsella näitä Valiantin toinen toistaan turhempia otteluita, mutta niin vain Valiant oli löytänyt tiensä juuri sopivasti AWA:aan painiakseen tässä SuperClashissa. Minkäänlaista pointtiahan koko ottelulla ei toki ollut, ja parasta tässä juuri siksi oli se, että aikaakin oli hädin tuskin puoli minuuttia. Sen ajan käytinkin lähinnä ihmettelemällä, kuinka Valiant oli nyt vaihteeksi kasvattanut itselleen järkyttävän pitkän fledan ja näytti sen ansiosta jälleen aivan erilaiselta kuin viimeisimmässä Starrcadessa, jossa hän oli mukana. Annan siis puoli tähteä Valiantin yllättävälle lookille ja sille, että ottelu ymmärrettiin pitää todella lyhyenä. Muuta hyvää tästä on mahdoton sanoa.

½

WCWA Texas Heavyweight Championship

Iceman King Parsons (c) vs. Brickhouse Brown

Tästä AWA SuperClash III -nimellä mainostetusta tapahtumasta oli muodostumassa varsin hauska kokonaisuus, koska toistaiseksi vain yhdessä ottelussa oli nähty AWA:n painijoita. Tässäkin toisensa kohtasi WCWA:ta edustava Iceman King Parsons ja CWA:ta edustava Brickhouse Brown. Hauskana erikoismainintana todettakoon, että tämä WCWA Texas Heavyweight -mestaruus oli ainut vyö, joka illan aikana ilmoitettiin teksasilaisen promootion nykyisen nimen mukaan. Kaikki muut WCWA:n vyöt ilmoitettiin ”WCCW:n” mestaruuksiksi. En osaa sanoa, mikä syy tähän poikkeukseen oli – mahdollisesti se, että itse asiassa tämä vyö oli ollut olemassa peräti 1930-luvulta asti ja että suurimman osan ajasta se oli ollut NWA:n omistuksessa nimellä NWA Texas Heavyweight Championship. Vuoden 1985 SuperClashissa Kerry Von Erich oli puolustanut tätä vyötä Jimmy Garvinia vastaan. WCWA oli kuitenkin ominut vyön erottuaan NWA:sta vuonna 1986, ja sen jälkeen vyöstä oli tullut WCWA Texas Heavyweight -mestaruus. Vyö palautuisi NWA:lle vuonna 1992, ja se on yhä vuonna 2017 käytössä. Tämän ottelun painijoista kumpikaan ei ole tunnettu kovin laajalti nykypainifanien keskuudessa, mikä johtuu siitä, että kumpikaan ei noussut isoksi nimeksi isoissa promootioissa. 1970-luvun lopussa debytoinut Parsons teki merkittävimmän uran WCCW:ssä/WCWA:ssa ja UWF:ssä. Teksasissa hän piti hallussaan useita mestaruuksia – hetken aikaa jopa firman päämestaruutta. Parsons oli lähes koko uransa ylimielinen heel. 1990-luvulla Parsonsin ura alkoi hiipua, ja hän keskittyi painimaan indyissä. Parsonsin vastustaja Brickhouse Brown oli hieman nuorempi, debytoinut 1980-luvulla ja paininut sittemmin ensisijaisesti CWA:ssa. Brown tunnettiin nimensä mukaisesti kovassa kunnossa olevasta vartalostaan.

No niin, nyt päästiin sitten jo perinteisen 1980-lukulaisen brawlauksen pariin. Tai toki tuo edellinenkin ottelu oli jo tavallaan perinteistä 1980-luvun mäiskintää, mutta se päättyi ennen kuin edes alkoi, joten sitä ei lasketa. Mutta ennen kuin mennään tarkemmin tämän ottelun varsinaiseen arvosteluun, niin on pakko kysyä: Miksi kukaan ei ole koskaan kertonut minulle tästä Iceman King Parsons -nimisestä painijasta? Siis jumalauta, jätkällä on sisääntulossaan päällä takki, jossa on pingviinin kuva ja sitten vieläpä KAKSI pingviiniä tatuoituna rintaan! Jumalauta. Minä haluan olla Iceman King Parsons. Ikävä kyllä juuri Parsonsinsin pingviinimeininkiin jäikin suurin innostumiseni tästä ottelusta. Ei tämä ollut sinänsä huono, ärsyttävä tai mitään muutakaan sellaista, vaan lähinnä yhdentekevä. Siihen tietenkin vaikuttaa vahvasti se, että tämäkin ottelu ehti kestää vain viisi minuuttia. Tässä tapauksessa en kuitenkaan usko, että meno olisi 10 minuutinkaan lisäämisellä muuttunut ratkaisevasti paremmaksi. Parsons ja Brown kyllä mäiskivät toisiaan ihan kivasti, ja homma oli sellaista mukavaa perusbrawlausta, mutta mikään ei antanut sellaista vaikutelmaa, että tästä oltaisiin pääsemässä vielä johonkin parempaan. Kokonaisuutena siis perus-ok mäiskintä, mutta se siitä.

* *

AWA Tag Team & Women’s Championship
Mixed Tag Team Match

Top Guns & Wendi Richter (c) vs. Badd Company (c) & Madusa Miceli

Okei, nyt oli kehässä AWA:n painijoita ja useita mielenkiintoisia ppv-debyyttejä (ja myös yksi ppv-comeback)! Aloitetaan face-joukkueesta, jossa paluunsa ppv-tapahtumiin teki AWA Women’s-mestari Wendi Richter. Kuten WrestleMania 2:n arviossa kerroin, Richter oli lähtenyt uransa huipulla WWF:stä vuonna 1985 jouduttuaan niin sanotun ”The Original Screwjobin” uhriksi. Sen jälkeen hän oli paininut muun muassa puertoricolaisessa promootiossa World Wrestling Councilissa, kunnes vuonna 1987 hän oli siirtynyt AWA:han, jossa oli ollut merkittävä naisten divisioona vuosien ajan. AWA:ssa Richter alkoi feudata nuoren ja lupaavan naispainijan Madusa Micelin kanssa, ja hän voitti tältä Women’s-mestaruuden juuri ennen SuperClashia. Richterin joukkueparina nähtiin Ricky Rice ja Derrick Dukes, jotka olivat kaksi nuorta light heavyweight -painijaa. Molemmat olivat debytoineet 1980-luvun puolivälissä, päässeet AWA:aan ja muodostaneet keskenään joukkueen. Kummankin painiura jäi lopulta varsin mitäänsanomattomaksi.

Heel-puolella sen sijaan oli neljä nimeä, joihin kaikkiin tullaan törmäämään vielä useasti. AWA Tag Team -mestareina otteluun saapuivat Badd Company, eli Pat Tanaka ja Paul Diamond. Diamond ja Tanaka olivat kaksi nuorta ja lupaavaa painijaa, jotka olivat debytoineet 1980-luvun puolivälissä. Molemmat olivat uransa alusta lähtien painineet erinäisissä joukkueissa, ja vuonna 1986 heidät yhdistettiin CWA:ssa. Heel-joukkueelle annettiin nimeksi Badd Company, ja se alkoi nousta yhdeksi CWA:n pääjoukkueita. Vuonna 1988 Badd Company siirtyi AWA:n puolelle. Tämä ei jää viimeiseksi tapahtumaksi, jossa Tanaka ja Diamond nähtäisiin yhdessä. Badd Companyn parina nähtiin niin ikään nuori ja lupaava painija Madusa Miceli, josta oli kovaa vauhtia tulossa naispainin seuraava iso nimi. Miceli oli debytoinut AWA:ssa vuonna 1986 ja noussut firman ykkösnaistähdeksi sen jälkeen, kun Sherri Martel oli loikannut WWF:ään. Myös Miceli – myöhemmin nimillä Alundra Blayze ja Madusa – tulisi jättämään merkittävän jäljen painihistoriaan. Kuitenkin ottelun isoin tulevaisuuden tähti oli tässä vaiheessa vielä ringsidella: Badd Companyn ja Madusa Micelin managerina nähtiin nimittäin Diamond Dallas Page, joka oli jo nyt 33-vuotias mutta aloittanut uran painibisneksessä vasta vuoden 1988 alussa. DDP, oikealta nimeltään Page Falkinburg, oli muiden töidensä ohella ajautunut kuin vahingossa AWA:aan, jossa hänestä kuoriutui nopeasti loistava promoaja ja erinomainen heel-painijoiden manageri. Tähän aikaan kukaan ei vielä kuvitellut, että Page painisi joskus, mutta sen sijaan hän alkoi kasata ympärilleen heel-painijoiden porukkaa, joita hän pyrki auttamaan parhaansa mukaan. Tämä ottelu käytiin Mixed Tag Team Match -säännöillä, eli miehet ja naiset painivat keskenään. Pelissä oli sekä Women’s- että Tag Team -mestaruudet sillä idealla, että miesten selättäessä toisensa joukkuemestaruus voisi vaihtaa omistajaa ja naisten selättäessä toisensa naisten mestaruus voisi vaihtaa omistajaa.

Jumaliste, Wendi Richter ja Madusa Miceli (aka Alundra Blayze) samassa ottelussa! Nyt on kovaa naispainikamaa. Kummallisia yllätysherkkuja paljastuu tästä SuperClashin kortista koko ajan mitä pidemmälle päästään. Eivätkä lahjakkaat naispainijat (ja heidän välinen vääntönsä) ollut suinkaan ottelun ainut herkku, vaan myös Badd Companyn ja Top Gunsin välistä välienselvittelyä oli oikeasti ilo katsoa. Erityisesti Top Guns kuului jälleen tähän high flying -osastoon, ja joukkueen molemmat osapuolet väläyttivätkin ottelun läpi useita näyttäviä liikkeitä – toisaalta myös Badd Company tarjosi oikein tasokasta painia. Kokonaisuutena tämä ottelu oli taas todella vauhdikasta ja kaikin puolin erittäin viihdyttävää painia. Ongelmaksi koitui kuitenkin sama asia kuin suurimmalle osalle otteluista tähän mennessä: aikaa oli aivan liian vähän, joten lopulta matsi jäi laadultaan vain ihan hyväksi, vaikka pidemmälle ajalla mahdollisuuksia olisi ollut paljon enempäänkin.

* * ½

AWA International Television Championship

Ron Garvin vs. Greg Gagne

Ron Garvin oli paininut vielä kesällä 1987 JCP:n The Great American Bashissa ja tehnyt yllättävän heel-turnin auttamalla Barry Windhamin voittoon Dusty Rhodesia vastaan. Pian tuon tapahtuman jälkeen Garvinilla ja JCP:llä tuli kuitenkin sopimusongelmia, ja Garvin jätti promootion. Kuten jo aikaisemmin totesin, AWA tietenkin toivotti kaikki entiset JCP-painijat enemmän kuin tervetulleeksi, joten niinpä Garvin loikkasi AWA:aan ja jatkoi heel-uraansa aloittamalla feudin AWA:n vakiobabyfacen Greg Gagnen kanssa. Gagne ja Garvin feudasivat AWA International Television -mestaruudesta, joka oli vuoden 1987 lopussa AWA:ssa luotu mestaruus. Gagne oli voittanut sen todella kummallisen turnauksen päätteeksi, ja käytännössä tuntui siltä, että koko vyö oli luotu vain, jotta Verne Gagnen varsin köykäisillä painitaidoilla varustellulla pojalla olisi oma mestaruus. Gagne oli kuitenkin hävinnyt mestaruutensa syksyllä Garvinille – paitsi että AWA:n presidentin Stanley Blackburnin mukaan ottelun lopetus oli ollut niin sekava, että mestaruus päätettiin vakatoida. Niinpä nyt Gagne ja Garvin sitten ottelivat vakantista TV-mestaruudesta uusintaottelussa.

No nyt oli sitten aitoa vanhan liiton mäiskintää! Ron Garvin teki tässä ottelussa sitä, mitä osasi parhaiten: pieksi vastustajaan nyrkeillään minkä ehti. Ikävä kyllä nyt Garvinin vastustaja ei ollut Ric Flair -tasoa (ennemminkin David Flair -tasoa), joten intensiivisyydestään huolimatta ottelu jäi yksitoikkoisuutensa takia tasoltaan varsin kauas Flairin ja Garvinin Starrcade-ottelusta. Itse asiassa Greg Gagnen rooli tässä ottelussa oli varsin hämmentävä: pienestä koostaan huolimatta Gagne oli tässä ottelussa tasavahva vastustaja, joka ei todellakaan tippunut helpolla Garvinin iskuista vaan tarjoili itse samanlaisia sarjoja Garvinille. Se vaikutti varsin erikoiselta, koska loogisesti ajateltuna Gagne olisi tässä ottelussa ollut nimenomaan selvä underdog, joka yrittää parhaansa mukaan pärjätä Garvinia vastaan. Jostain (no, tiedätte kyllä mistä) syystä matsia ei ollut kuitenkaan buukattu näin. Tämmöisenään tämä oli lähinnä intensiivinen tappelu, jonka painillinen anti jäi varsin kevyeksi. Ihan hauska katsoa, muttei silti ok:ta erityisempi. Garvin lähti pian tämän ottelun jälkeen AWA:sta, mutta hänestä kuultaisiin vielä. Yleisö puolestaan kääntyi tässä ottelussa epätoivoisesti face-roolia vetänyttä Gagnea vastaan niin rajusti, että Gagne päätti ottelun jälkeisessä promossaan haistattaa yleisölle pitkät. Tässä WWE Networkissa olevassa versiossa tuota ei ollut leikattu pois, vaikka AWA:n myöhemmin tapahtumissa tuottamista videoista tuo oli pätkäisty – mikä kertonee kaiken tarpeellisen siitä, miten suunniteltua tuo Gagnen yleisölle haistattelu oli ja miten paljon isä poikansa tekoa arvosti.

* *

9-Woman Street Fight Lingerie Battle Royal

Participants: Bambi, Brandi Mae, Laurie Lynn, Luna, Malibu, Nina, Peggy Lee Leather, Pocahontas, The Terrorist

Olen tämän tapahtuman taustaosuudessa puhunut lähinnä vain AWA:sta, CWA:sta ja WCWA:sta, vaikka oikeastan tapahtuman taustalla oli myös neljäs promootio: Powerful Women of Wrestling, lyhenteeltään POWW. Kyseessä oli naispainiin erikoistuneen promoottorin David McLanen toinen promootio: McLane oli vuonna 1985 perustanut ensin GLOW-nimisen naispromootion, jonka hän oli kuitenkin jättänyt nopeasti vain perustaakseen uuden promootion, johon suurin osa GLOWin painijoistakin siirtyi. Vuosia myöhemmin, 2000-luvun alussa McLane loi vielä yhden naispainiin keskittyneen promootion Women of Wrestlingin, jonka surullisenkuuluisan ppv:n myös aikoinaan arvioin tässä projektissani. Mutta nyt oli siis kyse POWW:sta, ja sen painijoista tässä tapahtumassa. POWW:n painijat osallistuivat tässä show’ssa siis erikoiseen ”Street Fight Lingerie Battle Royaliin”, jossa vastustajat eliminoitiin joko heittämällä yläköyden yli tai repimällä tältä vaatteet päältä. Kyseessä oli varmaan yksi ensimmäisistä showpainin pehmoporno-otteluista, hurraa! Kehässä oli yhteensä yhdeksän painijaa, joista kaksi tekisi merkittävän uran isoissa promootioissa: Luna oli tietenkin uransa alkuvaiheessa oleva nuori Luna Vachon, ja POWW-mestari Nina puolestaan tulisi tunnetuksi vuosikymmentä myöhemmin WWF:ssä Ivoryna. Lisäksi Peggy Lee Leather, Bambi ja Brandi Mae painisivat pitkään indy-promootioissa eri nimillä. Laurie Lynn, Malibu, Pocahontas ja koko ottelun lupaavin painija The Terrorist puolestaan eivät painineet enää kovin kauaa sen jälkeen, kun POWW kaatui vuonna 1990. Terroristin (oikealta nimeltään Janeen Jewett) ura päättyi IWC-huhujen mukaan siihen, kun hänet meinattiin pistää yhteiskuvioon Iron Sheikin kanssa, mutta humalainen Sheik alkoi kähmiä Jewettiä backstagella.

Huh, tämä oli kyllä täyttä roskaa. Painihistoriallisesti on silti hauskaa huomata, kuinka jo 1980-luvulla naispainiin keskittyvässä promootiossa osattiin buukata tällainen ”naiset rymyävät toistensa päällä ja repivät toisiltaan vaatteita pois yrittäen samalla olla seksikkäitä” -ottelu, kun WWF:ssä naispaini oli tässä vaiheessa vielä niin kaukana seksikkyydestä kuin mahdollista. Hurjinta irrottelua WWF:llä tällä aikakaudella oli se, että siveellinen ja söpö Miss Elizabeth auttoi miehensä voittoon hämäämällä tämän vastustajaa riisumalla hameensa ja paljastamalla sen alla olevan bikinialaosan. Muuten WWF:ssä ei tässä vaiheessa tiedetty vielä mitään T&A-aikakaudesta tai siitä, että kymmenen vuoden päästä naisten mestaruus ratkottaisiin mutapaini- ja Bra & Panties-otteluissa. Tältä osin POWW näytti siis hyvää esimerkkiä naisten esineellistämisestä, vaikka tässä oltiin kyllä vielä aika kaukana vaikkapa WWE:n myöhempien aikojen Bra & Panties Battle Royaleista. Harmillisesti painillinen anti oli kuitenkin täsmälleen yhtä paskaa kuin WWF:n tissiotteluissa – siitäkin huolimatta, että kehässä oli Ninan ja Lunan kaltaisia oikeasti taitavia naispainijoita. Suurimman vaikutuksen teki hyvännäköinen ja rooliaan hienosti vetävä The Terrorist, jolla olisi voinut olla mahdollisuuksia paljon enempäänkin painibisneksessä. Silti Terroristkaan ei tässä ottelussa tainnut yhtään varsinaista painiliikettä päästä tekemään, joten kyllä tämä arvosanaltaan jää puhtaasti paskaksi.

DUD

Boot Camp Match

Colonel DeBeers vs. Sgt. Slaughter

Sanoin tuossa taustatarinassa, että AWA:lla ei ollut näihin aikoihin jäljellä enää yhtään päämestaruusluokan painijaa, mutta sen verran on vedettävä sanojani takaisin, että olisihan heillä ollut AWA-konkari Sgt. Slaughter! Jostain syystä Slaughterille ei tuota kunniaa kuitenkaan annettu – ehkä edes AWA ei enää nähnyt parhaat vuotensa eläneessä Slaughterissa potentiaalia firman päämestariksi. Hassua sinänsä, että eräs toinen promootio näkisi kyllä – vielä pari vuotta myöhemmin. Mutta palataan siihen silloin. Slaughterin vastustaja tässä ottelussa oli 1970-luvun alussa uransa aloittanut konkaripainija Edward Wiskowski, joka oli saapunut AWA:aan vuoden 1985 lopussa ja saanut siellä yhden painihistorian kontroversiaaleimmista gimmickeistä. Edes WCW ei pystynyt tällaiseen. AWA:ssa Wiskowskista tehtiin siis Colonel DeBeers – Johannesburgista kotoisin oleva Apartheidia kannattava valkoinen eteläafrikkalainen. DeBeers oli siis puhdas rasisti, jonka uran yksi merkittävimmistä feudeista AWA:ssa oli vuonna 1986 Jimmy Snukaa vastaan, ja se pohjautui puhtaasti siihen, että DeBeers ei halunnut painia ”värillistä” painijaa vastaan. Ei, en keksi näitä juttuja päästäni. Vuoden 1988 aikana DeBeers oli alkanut feudata Slaughteria vastaan, koska jopa patrioottiselle Slaughterille DeBeersin jutut olivat liikaa. DeBeersin managerina näihin aikoihin toimi Diamond Dallas Page. Ottelu käytiin Boot Camp -säännöillä, eli kaikki oli sallittua ja selätykset laskettiin missä tahansa.

Pakko antaa nyt ensimmäisenä palautetta AWA:lle ottelun jälkeisistä tapahtumista ja niihin liittyvästä buukkauksesta. Tässä koko Slaughter-osuudessa nimittäin aivan ehdottomasti parasta oli se, kun ottelun jälkeen IRON SHEIK saapui yhtäkkiä Sheik Adnan Al-Kassien kanssa kaikkien yllätykseksi paikalle ja hyökkäsi Sgt. Slaughterin kimppuun. Jumalauta, Iron Sheik samassa tapahtumassa Slaughterin kanssa ja vieläpä tämän kimpussa. Jos kerran AWA tiesi, että he saavat Iron Sheikin tähän tapahtumaan, miksi helvetissä he eivät buukanneet tähän tapahtumaan ottelua Slaughterin ja Sheikin välille? Joo, Slaughterilla ja DeBeersillä oli varmasti pitkä feud takanaan, mutta eikö sitä olisi voinut lopettaa jossain toisessa tapahtumassa ja sen sijaan pistää firman suurimpaan tapahtumaan todellinen rahamatsi Iron Sheikin ja Sgt. Slaughterin välille? Hemmetti, mitä hukattua potentiaalia. No, DeBeersin ja Slaughterin ottelu oli tällaista aika tyypillistä 1980-luvun äärimmäisen köykäistä HC-rymistelyä. Kumpikaan ei oikein osannut vetää mitään kunnon HC-painia tai sen enempää painia nyt noin muutenkaan, joten lopputuloksena oli kaikin puolin vaisu mäiskintä. Ainoaa piristystä otteluun toi edes hieman tuo stipulaatio, jonka ansiosta tässä ei tarvinnut katsella mitään loputtomia restholdeja tai muuta halailua. Huono ottelu silti.

*

WCCW Tag Team Championship

The Samoan Swat Team (c) vs. Steve Cox & Michael P.S. Hayes

AWA- ja POWW-hölmöilyiden jälkeen palataan taas oikean painin pariin, ja päästetään WCWA:n painijat irti. Vuorossa oli jälleen merkittävä ppv-debyytti, kun Rikishi paini ensimmäisen ppv-ottelunsa. 1980-luvulla Rikishi toki tunnettiin vielä Fatuna, ja hän paini yhdessä serkkunsa Samun kanssa Samoan Swat Team -joukkueessa. Fatu oli debytoinut painibisneksessä 1980-luvun puolivälissä, ja pian debyyttinsä jälkeen hän oli muodostanut joukkueen serkkunsa kanssa. Samu oli debytoinut jo 1980-luvun alussa ja paininut jonkun aikaa myös WWF:ssä, jossa hän oli auttanut sukulaisiaan Afaa ja Sikaa (jotka painivat Wild Samoans -nimellä) ja paininut jopa heidän puolestaan loukkaantumisten aikaan. Samun ja Fatun todellinen läpimurto tapahtui, kun he siirtyivät WCWA:han ja saivat managerikseen legendaarisen joukkuepainijan ”Freebird” Buddy Robertsin. Robertsin avulla Samoan Swat Team voittikin nopeasti WCWA:n joukkuemestaruudet, minkä jälkeen he aloittivat tiukan feudin Robertsin entisen joukkueparin ja nykyisen vihamiehen Michael Hayesin sekä tämän uuden ystävän Steve Coxin kanssa. Joukkueet olivat vaihtaneet mestaruuksia muutamaan otteeseen edestakaisin, mutta tähän tapahtumaan tullessa vyöt olivat samoalaisilla. Faceista Michael Hayes oli nähty viimeksi vuoden 1987 Starrcadessa, kun hän oli palannut hetkeksi JCP:hen UWF:n kaatumisen jälkeen. Vuoden 1988 alussa Hayes oli päättänyt kuitenkin siirtyä WCWA:han, jossa hänen vanhat Freebirds-ystävänsä Roberts ja Terry Gordy painivat. Hayesia ei kuitenkaan enää lyötykään heidän kanssaan yhteen, vaan sen sijaan hänen JCP:ssä alkanutta face-uraansa päätettiin jatkaa, ja Hayes aloitti taistelun Freebirdsejä (sekä sittemmin Samoan Swat Teamia) vastaan. Kesän aikana hän muodosti joukkueen WCWA:n uuden nuoren ja lupaavan painijan ”Do It To It” Steve Coxin kanssa.

Tässä oli sitten illan paras ottelu tähän mennessä. Ikävä kyllä tätäkin vaivasi sama ongelma kuin suurinta osaa illan otteluista: aikaa oli liian vähän. Onneksi tällä ottelulla oli aikaa edes lähemmäs 10 minuuttia, minkä ansiosta kehässä ollut nelikko ehti saada aikaan hyvän ottelun. Harmi vain, että kaikki merkit viittasivat siihen, että enemmällä ajalla olisi taas kerran saatu aikaan enemmän. Mutta koska SuperClashin kortin oli pakko olla supertäynnä, oli ratkaisu sitten ilmeisesti se, että mikään ottelu ei voinut saada tarvitsemaansa aikaa. Niinpä pitää nostaa hattua Hayesille, Coxille, Fatulle ja Samulle, jotka repivät tässä ajassa ehjän, kokonaisen joukkueottelun, jossa oli kaikki tarvittavat vaiheet ja vieläpä tyylikkäästi hoidettu lopetus. Ottelun tempo oli alusta loppuun asti juuri sopivan vauhdikas: samoalaiset pääsivät ottelussa täräyttämään power-liikkeitään, ja facet puolestaan vastasivat lennokkaista liikkeistä. Koko illan upeimman liikkeen tarjosi ottelun lopussa Steve Cox, joka veti tyylipuhtaan diven täydestä vauhdista yläköyden yli kehästä ulos Samun päälle. Tuollaisia ei todellakaan nähty kovin usein 1980-luvulla. Upea liike. Kokonaisuutena siis hyvä joukkueottelu, joka olisi voinut olla enemmällä ajalla vielä enemmän.

* * *

Indian Strap Match

Wahoo McDaniel vs. Manny Fernandez

Sanoinko jotain jo aikaisemmin siitä, kuinka AWA:lle kelpasivat kaikki entiset JCP:n painijat? No, tässä oli vastakkain kaksi NWA-veteraania, jotka molemmat olivat lähteneet Jim Crockettin promootiosta pari vuotta sitten ja olivat sittemmin ajautuneet AWA:aan. AWA:ssa McDaniel ja Fernandez olivat ajautuneet veriseen feudiin, jonka oli tarkoitus kulminoitua nyt tähän Indian Strap Matchiin. Tämä otteluhan oli siis McDanielin nimikko-ottelu, jollaista hän ei ollut koskaan hävinnyt. Jostain syystä ennen ottelua kehässä saapui käymään japanilainen painija, IWGP Heavyweight -mestari Tatsumi Fujinami, jolle Fernandez aukoi päätään ennen ottelua ja joka sittemmin sekaantui myös ottelun post match -meininkiin.

Jos DeBeersin ja Slaughterin Boot Camp oli malliesimerkki 1980-lukulaisesta väsyneestä muka-Hardcore-ottelusta, niin tässä oli sen sijaan ihan oikeaa yritystä. Fernandez ja McDaniel olivat päättäneet näyttää, miten oikeasti verisen brutaali Indian Strap Match otellaan. Molemmat bleidasivat heti ottelun ensimmäisillä minuuteilla, ja meno oli muutenkin koko ottelun läpi sen verran väkivaltaista ja rajua, että viihdyin tätä katsoessa oikeastaan hämmästyttävän paljon. Tämä oli samalla yksi niistä harvoista illan aikana nähdyistä otteluista, joka sai tarpeeksi aikaa. Ajan sijaan tämän ottelun suurin ongelma olikin se, että tästä puuttui kokonaan oikeastaan kaikki painillinen anti. Koko ottelu oli lähinnä nahkaremmillä toistensa ruoskimista, kehäkulmauksiin raahautumista ja verenvuodatusta. Näiltä osin tämä oli kyllä aika lailla niin viihdyttävä väkivaltainen mäiskintä kuin voi toivoa, mutta ihan hyvää paremmaksi tämä ei kuitenkaan vajavaisen painillisen annin vuoksi yllä.

* * ½

AWA World Heavyweight Championship
WCCW World Heavyweight Championship
Title Unification Match

Jerry Lawler (c) vs. Kerry Von Erich (c)

Sitten oli illan Main Eventin – vaikkeikaan viimeisen ottelun – aika. Ottelun, jossa yhdistettäisiin kaksi pitkän historian omaavaa maailmanmestaruutta: AWA World Heavyweight- ja WCCW World Heavyweight-vyöt. AWA:n mestaruutta oli todellakin toukokuusta 1988 lähtien kantanut CWA:n ykköstähti Jerry Lawler: CWA:lla itsellään ei vastaavaa maailmanmestaruusvyötä ollut. Kerry Von Erich oli vuosien ajan ollut WCCW:n/WCWA:n ykköstähti, joten oli luontevaa, että vyö oli jälleen hänen olkapäillään tähän tapahtumaan tultaessa. Oli tosin lähellä, että Von Erichin veljeksistä Kerrykään ei olisi ollut enää tämän tapahtuman aikaan hengissä. Vuonna 1986 Kerry joutui moottoripyöräonnettomuuteen, joka lähes vei Kerryn hengen. Hän kuitenkin selvisi, mutta Kerryn toinen jalka jouduttiin amputoimaan. Loppuelämänsä Von Erich paini siis amputoidun jalan varassa.

Tämä ottelu on monella (ikävällä) tavalla merkittävä osa painihistoriaa, ja sen takia on pakko huomauttaa, että tätä ottelua edelsi todella raju backstage-politikointi, joka liittyi tietenkin siihen, että sen enempää Verne Gagne kuin Fritz Von Erich eivät todellakaan halunneet, että heidän firmansa ykköstähti häviäisi ottelun ja menettäisi samalla koko promootion ykkösmestaruuden. Tapahtuman myyntivaltiksi oli siis käytännössä buukattu ottelu, jota kumpikaan painija ei voisi hävitä. Hienoa työtä! Lopulta ennen tapahtumaa Gagne ja Von Erich löysivät ratkaisun, joka tyydytti heitä mutta ei paljon ketään muuta. Siitä kohta lisää. Lisäksi huhujen mukaan Von Erich oli vetänyt ennen tätä ottelua erinäisiä lääkkeitä, minkä takia hän olisi ollut ottelun aikana sekava. Se on ainakin totta, että Von Erich oli jo ennen ottelua onnistunut aiheuttamaan käsivarteensa rajun haavan toisen kätensä nyrkkiin teippaamillaan partaterillä. Von Erichin kättä ei ehditty enää paikata ennen ottelua, joten hän joutui painimaan matsin vammautuneen käsivarren kanssa.

Tämä ottelu – ja erityisesti tämän ottelun loppuratkaisu – on legendaarinen tapaus 1980-luvun showpainista, eikä oikeastaan millään muotoa hyvässä mielessä. Minäkin opin tietämään tämän ottelun tarinan jo aivan showpainiseuraamiseni alkuvaiheissa, ennen kuin tiesin edes kunnolla, mitä AWA tai WCCW olivat. Tuo puolestaan on tietenkin sen ansiosta, että WWF:kin jaksoi säännöllisesti kerrata tämän ottelun tarinaa, koska tämä oli yksi ratkaiseva seikka siihen, että sekä AWA:n että WCCW:n kohtalovat alkoivat olla lopullisesti sinetöityjä tämän tapahtuman jälkeen. Lopetus oli buukattu siinä mielessä täysin perseelleen, että se ei tarjonnut puhdasta, selvää voittajaa ottelulle, johon se olisi todella tarvittu. Fanit olivat aivan raivona ottelun jälkeen, eikä kellään ollut tarjota mitään järkevää selitystä heille siihen, että tämä ottelu päättyi siten kun se päättyi. Muuten Lawlerin ja Von Erichin ottelu oli kyllä oikein hyvää painia – pitkälti sen ansiosta, että Von Erich teki pirusti työtä, väläytti näyttäviä liikkeitä ja bleidasi rajusti. Toki Lawlerkin hoiti heel-roolinsa varsin kunnialla, ja painillisesten ansioidensa puolesta tämä ottelu olikin ehdottomasti hyvä. Sitä paitsi AWA:lla oli sen verran tolkkua, että tämä ottelu ei päättynyt esim. Starrcade 1984 -tyyliin aivan kesken ennen 10 minuutin aikarajaa, vaan ottelu sai lähemmäs 20 minuuttia aikaa ennen idioottimaista lopetustaan. Parjatusta lopetuksesta en toki mitenkään erityisemmin pitänyt, mutta toisaalta täytyy todeta, että jonkun muun ottelun lopetuksena se olisi ollut minusta ihan ovela tapa matsin päätökseen. Tässä tapauksessa se ärsytti lähinnä siksi, että tämä ottelu olisi stipualationsa vuoksi ansainnut puhtaan lopetuksen.

* * *

Tag Team Match

The Rock ’n’ Roll Express vs. The Stud Stable

Jostain käsittämättömästä syystä äskeisen ottelun jälkeen vielä tapahtuman viimeiseksi otteluksi ja viimeisten minuuttien viihteeksi tarjottiin joukkueottelu ilman mitään panoksia. Sinänsä tämä oli toki kiinnostava ottelu, että tämä oli Rock ’n’ Roll Expressin ainut ppv-esiintyminen vuoden 1988 aikana. Rock ’n’ Roll Express oli jostain syystä lähtenyt JCP:stä vuosien 1987 ja 1988 vaihteessa ja paininut jonkun verran AWA:ssa ja CWA:ssa. Ilmeisesti joukkue oli kuitenkin myös pitänyt merkittäviä taukoja, koska Ricky Morton vihjasi ringsidella pitämässään promossa siihen, miten viime aikoina oli ollut liikkeellä huhuja siitä, että joukkue olisi hajonnut. No, yhdessä Express kuitenkin oli yhä, ja heitä nähtäisiin jatkossa taas enemmän. Tässä ottelussa heidän vastustajinaan oli CWA:ssa vaikuttanut keskikortin joukkue Stud Stable. Sen muodostivat Robert Fuller ja Jimmy Golden, joista Fuller tekisi myöhemmin pitkän uran WCW:ssä Col. Robert Parkerina ja Jimmy Golden samassa promootiossa Bunkhouse Buckina.

Voin kertoa, että kovin montaa ihmistä areenalla ei kiinnostanut tämän ottelu enää tuon äskeisen jälkeen. AWA olisi voinut kuitenkin pelastaa tilanteen ainakin parilla tavalla: 1) Tehdä tästä täydellisen squashin, jossa yleisönsuosikit Morton ja Gibson tuhoaisivat heelin täydellisesti ja lähettäisivät sillä tavalla yleisön edes vähän tyytyväisenä kotiin. 2) Tehdä tästä todellisen joukkuepainin mestariteoksen, mutta se ei ehkä Stud Stablea vastaan kuitenkaan ollut kovin realistinen vaihtoehto. Niinpä AWA päätti olla valitsematta kumpaakaan näistä vaihtoehdoista. Sen sijaan tästä ottelusta tehtiin sellainen perusvarma joukkueottelu, joka olisi sopinut oikein mainiosti esimerkiksi illan toiseksi tai kolmanneksi otteluksi, mutta äskeisen matsin jälkeen tällä ei ollut yksinkertaisesti mitään arvoa. Eikä tilannetta todellakaan pelastanut se, että edes tälle – TÄYSIN MERKITYKSETTÖMÄLLE OTTELULLE – ei voitu antaa mitään kunnollista lopetusta, vaan tämäkin päättyi täysin idioottimaisesti. Miten vaikeaa tämä buukkaus voi oikein olla? Olisin antanut tälle perusmenosta ja lyhyestä ajasta huolimatta kaksi tähteä ihan vain Rock ’n’ Roll Expressin vauhdikkaan liikkumisen, näyttävien liikkeiden ja tyylikkään myymisen ansiosta, mutta otanpa nyt sitten tästäkin puolikkaan pois paskan lopetuksen ansiosta. Hienoa työtä.

* ½

Kokonaisarvio SuperClash III:stä: Mitäpä tähän voi oikein sanoa? Ehkä oli ihan hyvä, että AWA:n, CWA:n ja WCWA:n tarinat alkoivat olla ohi, jos promootiot eivät tosiaan pystyneet tätä parempaan suoritukseen. Parhaimmillaankin tämän tapahtuman tarjonta oli vain ihan hyvää, huonoimmillaan aivan kamalaa. Sekavaa buukkausta, älyttömiä ratkaisuja ja muuta sekoilua koko tapahtuman ajan. Ei yhtään huippuottelua – tai edes hienoa koitosta. Ei tätä tapahtumaa kovin monesta asiasta voi kehua. Ikävä kyllä. Kokonaisuutena Surkea.

Yleensä en kirjoita näihin arvioihin mitään jälkisanoja, mutta nyt ne ovat paikallaan, koska tämä oli tosiaan viimeinen ppv niin AWA:lta, WCWA:lta kuin CWA:ltakin. Tämän tapahtuman suurin ongelma ei nimittäin todellakaan ollut painillinen anti tai edes yksittäisten otteluiden buukkaus, vaan pahimmat ongelmat liittyvät ihan näiden promootioiden keskinäiseen yhteistyöhön ja ennen kaikkea Verne Gagnen perseilyyn. Kuten alussa kirjoitin, SuperClash oli kaikilla kaupallisilla mittareilla täysi katastrofi. Niinpä rahaa tapahtumasta tuli lähes olemattomasti, ja AWA:n nimissä järjestetystä tapahtumasta ne tietenkin menivät Verne Gagnelle. Gagne ei kuitenkaan jakanut rahoja CWA:n ja WCWA:n kanssa, kuten oli sovittu, vaan piti rahat käytännössä itsellään ja maksoi vain muutamalle AWA-veteraanille ja pojalleen. Suurin osa CWA:n ja WCWA:n painijoista ei saanut SuperClashista mitään korvausta. Näiden rahatta jääneiden painijoiden joukossa oli muun muassa Jerry Lawler, jolla oli tämän tapahtuman jälkeen hallussaan sekä WCWA:n että AWA:n itsensä päämestaruus.

On sanomattakin selvää, että CWA ja WCWA lopettivat kaikki yhteistyökuviot AWA:n kanssa heti tämän ppv:n jälkeen, kun Gagne päätti tehdä edellämainitun temppunsa. Lawler ei palauttanut AWA:n mestaruusvyötä koskaan takaisin promootiolle, vaikka AWA ilmoitti pian SuperClashin jälkeen, ettei Lawler ole enää AWA:n päämestari. Itse asiassa Lawler jatkoi vielä pitkään AWA:n päämestaruuden kanssa esiintymistä ja väitti promoissaan olevansa yhdistetty maailmanmestari. AWA puolestaan loi uuden – lähes samalta näyttävän – mestaruusvyön ja järjesti uudesta päämestaruudesta turnauksen helmikuussa 1989.

Vuoden 1989 alussa CWA ja WCWA puolestaan yhdistivät voimansa: CWA:n omistaja Jerry Jarrett osti WCWA:n Fritz Von Erichiltä ja kuoppasi samalla CWA:n. Seurauksena syntyi kokonaan uusi Tennesseen alueella toiminut promootio United States Wrestling Association (USWA). CWA:n painijat siirtyivät sinne, ja myös Jarrettin omistuksessa olevan WCWA:n painijat alkoivat esiintyä siellä, vaikka WCWA jatkoi vielä vuoden 1990 alkupuolelle saakka omien tapahtumiensa järjestämistä. Lopulta WCWA kuopattiin, eikä sitä saatu enää uudelleen pystyyn, vaikka veljessarjan vanhin Kevin Von Erich yritti pariin kertaan aloittaa WCCW:tä alusta. CWA:n ja WCCW:n tuhkista syntynyt USWA sen sijaan jatkoi toimimistaan vuoteen 1997 saakka, ja muutaman vuoden ajan se olisi varsin merkittävä osa amerikkalaista painihistoriaa.

WCWA:sta ja CWA:sta (sekä uudesta USWA:sta) täysin irrallaan oleva AWA jatkoi samalla epätoivoista pyristelyään vuoteen 1990 saakka. Lopulta rahat, painijat ja katsojat olivat kuitenkin aivan lopussa, eikä Verne Gagnella ollut enää mitään toivoa jatkaa vuosikymmeniä toiminnassa olleen legendaarisen promootion toimintaa. Vielä keväällä 1990 järjestettiin SuperClash IV, joka oli kuitenkin vain onneton varjo tästä tapahtumasta. Viimeiset televisionauhoitukset järjestettiin elokuussa 1990, ja AWA hakeutui konkurssiin lopullisesti vuonna 1991. Mielenkiintoinen huomio on se, että AWA:n toimistoa alkoi pyörittää muuan Eric Bischoff, josta kuultaisiin myöhemmin.

Wikipedia: SuperClash III

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 16.2.2017.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Survivor Series 1988

Next post

Arvio: WCW Starrcade 1988

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.