2006ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Bound for Glory 2006

Päivämäärä: 22.10.2006

Sijainti: Plymouth Township (Detroit), Michigan (Compuware Sports Arena)

Yleisömäärä: 3 600

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!


No niin. Vuoden suurin hetki TNA:lle. Ei pelkästään sen takia, että Bound For Glorya mainostetaan TNA:n WrestleManiana, vaan myös siksi, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun TNA:n ppv järjestettiin Impact Zonen ulkopuolella. TNA oli siis lähtenyt tien päälle ja järjesti nyt vuoden suurimman tapahtumansa Detroitissa. Tunnelma oli mukavan erilainen ummehtuneeseen Impact Zoneen verrattuna. Selostajina Mike West ja Don Tenay, haastattelijana Boramy Jerash. Minulla on tähän ppv:hen sellainen henkilökohtainen suhde, että tämä oli ensimmäinen TNA:n ppv, jonka katsoin kokonaan.

 

Kevin Nash Open Invitational

X Division Gauntlet Battle Royal Match

Participants: Austin Starr, Sonjay Dutt, Maverick Matt, Jay Lethal, A-1, Zach Gowen, Kazarian, Sirelda, Shark Boy, Alex Shelley, D-Ray 3000, Johnny Devine, Elix Skipper, Short Sleeve Sampson, Norman Smiley, Mark Johnson, Petey Williams

Ilta avattiin kevyellä annoksella huumoria ja lautasellisella mielenkiintoisia X-Divisioonan painijoita. Kevin Nash oli siis alkanut kesällä käydä sotaa X-Divaria vastaan, ja samalla hän oli liittoutunut kahden X-Divarin painijan Alex Shelleyn ja Johnny Devinen. Kesken sodankäynnin Nash oli mennyt loukkaantumaan, ja sen jälkeen hän oli liikkunut tovin pyörätuolissa. Nyt Nash oli taas jaloillaan, mutta kehään hän ei vieläkään noussut. Muutenkin Nash esitti nyt ilmeisesti jonkinlaista X-Divarin hyväntekijää, sillä hän oli päättänyt järjestää oman ”Invitational Gauntlet Battle Royal Matchinsa” parhaille X-Divarin painijoille, jotka hän oli kutsunut otteluunsa. Nashin tarkoitus oli ilmeisesti, että tässä ottelussa X-Divarin painijat voisivat osoittaa kyvykkyytensä sekä faneille että hänelle itselleen. Voittajalle olisi tarjolla palkinnoksi upea pokaali, joka Mike Tenayn mukaan näytti keilailupalkinnolta. Säännöt olivat perinteiset Gauntlet-säännöt. Osanottajista seuraavaa: Austin Starr oli comebackinsa tehnyt Austin Aries, joka veti nyt ylimielistä leffatähti-gimmickiä. Starria oli hehkutettu viikkojen ajan ennen ppv:tä. Entinen Team Canadan jäsen A-1 ja kookas naispainija Sirelda tekivät X-Divari-debyyttinsä. Zach Gowen teki tässä taas yhden illan comebackin. D-Ray 3000 on tuttu TNA:sta vuosilta 2003-2004, jolloin hän paini Shark Boyn parina. Nyt hänkin teki lyhyen comebackin. Short Sleeve Sampson oli viime aikoina TNA:ssa pyörinyt kääpiöpainija. Mark ”Slick” Johnson oli yksi ottelun tuomareista, joka hyppäsi lopussa mukaan.

Tämä oli mukava aloitus vuoden suurimmalle tapahtumalle, vaikka sellaista perinteistä X-Divisioonan suurta spottailuiloittelua ei tässä nyt tarjottukaan. Ei nähty kovin montaa näyttävää loikkaa tai muuta huikeaa hetkeä, mutta sen sijaan nähtiin paljon kivaa painia ja muutenkin sopivaa Gauntlet-hassuttelua. D-Ray 3000:n ja Zach Gowenin tapaisten vanhojen aikojen tyyppien yhden illan comebackit olivat mukava piristys otteluun, joka oli juuri sopivasti huumoripitoinen muttei kuitenkaan mennyt missään vaiheessa liialliseksi pelleilyksi. Siitä nimittäin pitivät huolta Austin Starr, Alex Shelley, Petey Williams, Jay Lethal ja vastaavat X-Divarin ykkösnimet. Lopputaistelu olisi kyllä saanut olla mielellään pidempi, mutta sen aikaa mitä kahden viimeisen painijan välienselvittely kesti, oli se mukavaa katsottavaa. Kokonaisuutena tämä hyvin poikkeuksellinen X-Divisioonan ottelu avasi siis illan oikein mallikkaasti, vaikka varsinaisesta superpainista ei päästy nauttimaan.

* * * 

Four Way Tag Team Match

Naturals vs. James Gang vs. America’s Most Wanted vs. Team 3D

Voin heti alkuun myöntää, että minulla ei ole mitään hajua tämän ottelun joukkueiden face/heel-jakaumasta, mutta minun silmissäni kaikki olivat tällä hetkellä faceja. En tiedä, pitäisikö tämä Shane Douglasin ja Naturalsin kausi mieltää Naturalsin heel-runiksi, mutta yleisö poppasi aina heille ja he painivat lähinnä heel-vastustajia vastaan, joten minun mielestäni he olivat faceja. James Gangilla oli Team 3D -feudin aikaan joku yhteenliittoutuma Abyssin kanssa, mutta eivät he oikein heeleiltä missään vaiheessa vaikuttaneet. America’s Most Wanted oli puolestaan juuri tehnyt ilmeisesti face-turnin, koska LAX oli viikko sitten kääntynyt heitä vastaan ja piessyt Gail Kimin sairaalakuntoon. Paluunsa Japanin-kiertueelta tehnyt Team 3D nyt oli ilmiselvä face-kaksikko. No, nyt nämä neljä kokenutta joukkuetta kohtasi toisensa puhtaassa filleriottelussa. Douglasin manageroimat Naturalsit olivat edelleen viralliset ykköshaastajat, ja heidän olisi määrä saada mestaruusottelunsa tämän ppv:n jälkeen. Naturals-kaksikon välit kohtuuttoman ankaraan manageriinsa olivat kuitenkin huonotuneet koko ajan.

Tässä ottelussa oli jopa tietyllä tavalla ison ottelun tuntua, koska vastakkain oli kaksi TNA:n pitkäaikaisinta ja perinteikkäintä joukkuetta (AMW ja Naturals) ja kaksi TNA:han vuosien aikana saapunutta pitkäaikaista ja legendaarista joukkuetta (James Gang ja 3D). Tunnelma oli kohdillaan, ja myös osanottajat olivat ihan viihdyttäviä. Siitä huolimatta tästä ei oikeastaan syntynyt mitään merkittävää tai erityisen viihdyttävää. Kaikki kahdeksan kyllä rymistelivät ympäri kehää, ja ottelussa nähtiin myös pakollinen (vaikkeikaan erityisen näyttävästi hoidettu) Tower of Doom -spotti. Mikään ei ollut pahasti pielessä, eikä kukaan ollut erityisen ärsyttävä kehässä. Vähän siis sinne päin muttei kuitenkaan mitään kovin mieleenpainuvaa. Aika klassinen esimerkki siis hmv-ottelusta, joita ei nyt välttämättä toivoisi näkevän promootion vuoden suurimmassa tapahtumassa. No, kai sinne alakorttiin nyt yksi tv-ottelutasoinen koitoskin mahtuu. Huonomminkin voisivat asiat sentään olla.

* * 

Monster’s Ball Match
Special Referee: Jake Roberts

Abyss vs. Brother Runt vs. Raven vs. Samoa Joe

Abyss, Runt ja Raven vihasivat toisiaan edelleen yhtä paljon kuin edellisen ppv:n aikaan, joten heidän uusintaottelunsa ei vaatine kummempia selityksiä. Sen sijaan tästä ottelusta teki varsin mielenkiintoisen se, että mukaan oli sotkettu Samoa Joe. Edellinen ppv:hän oli päättynyt siihen, että Joe päihitti NWA World Heavyweight -mestarin Jeff Jarrettin non title -ottelussa. Joe ei non title -stipulaatiosta välittänyt, vaan nappasi silti mestaruusvyön mukaansa. Seuraavien viikkojen ajan Joe kanniskeli vyötä kuin mestari ikäänsä, kunnes TNA:n johtoportaan edustaja Jim Cornette teki sopimuksen itse s****nan eli James Mitchellin kanssa. Mitchell lupasi, että Abyss hankkisi vyön takaisin Joelta. Niinpä Abyss ja Joe ajautuivat sotapolulle, ja ennen kuin kukaan ehti edes tajuta, Joe oli mukana tässä sopassa. Niinpä oli vain luontevaa pistää nämä neljä TNA:n nimikko-otteluun Monster’s Ball Matchiin ja tuoda tuomariksi vieläpä legendaarinen Jake ”The Snake” Roberts. Mitäkö kävi mestaruusvyölle? No, lopulta Jarrett itse nappasi sen takaisin Joelta ppv:tä edeltäneessä Impactissa. Monster’s Ballin ensimmäisinä vuosina katsojille muuten uskoteltiin, että ottelun osanottajat olisivat olleet ennen ottelua 24 tuntia pimeässä huoneessa ilman ruokaa. Nyt tällaista höpölöpöä ei enää edes väitetty kenellekään.

Olen nyt sen verran armollinen, että kallistun antamaan tälle juuri ja juuri arvosanaksi **½, vaikka tuo puolikkaan miinustaminen oli hyvin lähellä. Tämä ei nimittäin ollut todellakaan TNA:n parasta HC-painia eikä edes parasta Monster’s Ball -menoa. Ottelun kunniaksi pitää antaa ensinnäkin se, että Joe näytti jälleen todella hyvältä. Joe liikkui hyvin, tarjoili pirun stiffejä iskuja ja tiputtautui kaksi kertaa putkeen rajusti alas sisääntulorampilta pöytien läpi. Ottelun toinen hyvä puoli olikin se, että tässä nähtiin MB-otteluun sopien pari oikeasti tosi rajua bumppia. Joen lisäksi erityisesti Brother Runt otti osansa ottamalla ensin vastaan Chokeslamin sisääntulorakennelman päältä alas ja jäämällä sen jälkeen vielä tuolta korkealta tiputtautuneen Abyssin Elbow Dropin alle. Lopussa myös Abyss pääsi näyttämään HC-taitojaan, kun Joe jyräsi hänet todella brutaalisti nastojen päälle Senton Splashilla. Nämä olivat siis ottelun hyviä puolia, mutta ikävä kyllä niiden vastapainoksi nähtiin todella paljon hapuilua, katkonaisuutta, päämäärättömyyttä, tylsää paikallaan seisoskelua ja ennen kaikkea ottelun tuomariksi buukatun Jake Robertsin typeriä sekaantumisia juuri silloin, kun momentum oli nousussa. Ottelun flow ei siis yksinkertaisesti pysynyt kasassa, vaan homma pätki liikaa ja tuntui siksi hieman kököltä. Hyviä puolia oli onneksi sen verran, että tästä ei jäänyt kauhean paha maku suuhun. Pettymys silti.

* * ½ 

Loser Leaves TNA Match

Larry Zbyszko vs. Eric Young

Okei, tämän ottelun taustatarina oli täysin idioottimainen. Sympaattisen vainoharhainen Eric Young nautti edelleen järisyttävää yleisönsuosiota, mutta pelkäsi silti työpaikkansa puolesta. Ja kuin tilauksesta pian TNA:n edellisen ppv:n jälkeen Jim Cornette oli päättänyt, että hänen on pakko vähentää työvoimaa yhdellä painijalla. Niinpä hän järjesti mm. Eric Youngin, Shark Boyn ja David Youngin välille ottelun, jonka häviäjä lähtisi TNA:sta. Missään ei selitetty, millä perusteilla juuri nämä painijat oli valittu otteluun. Varsinkin Youngin valinta oli täysin käsittämätön (kayfabessakin), sillä hän oli viime aikoina vain voittanut otteluitaan ja tuonut firmalle rahaa fanituotteilla (mistä Cornette puhui koko ajan). No, EY oli mukana ottelussa ja vieläpä hävisi sen, koska jostain (toisesta käsittämättömästä syystä) ilkeä authority figure Larry Zbyszko sekaantui otteluun ja aiheutti Ericille tappion. Tämä sitten suututti Cornetten, joka vihasi muutenkin Zbyszkoa. Niinpä hän määräsi Bound For Gloryyn Youngin ja Zbyszkon välille ottelun, jonka häviäjä joutuisi lopullisesti lähtemään TNA:sta. Ei, tässä ei ole mitään tolkkua.

Annan puoli tähteä yleisölle ja puoli tähteä sympaattisen roolin hienosti vetäneelle Youngille. Kaikki muu olikin tässä aika lailla täyttä sontaa. Paskan taustatarinan lisäksi itse ottelussa ei ollut yhtään mitään maininnanarvoista. Käytännössä koko Zbyszkon meininki viimeisen vuoden ajan on ollut sellaista kuraa TNA:ssa, että sille oli aikakin saada vihdoin loppu. Hups, spoilasin samalla ottelun voittajan. No, se tuskin tuli oikeasti kenellekään yllätyksenä. Mutta siis. Ymmärrän tavallaan, miksi tämä buukattiin Bound For Gloryyn, mutten voi väittää kummemmin silti hyväksyväni sitä. Youngin potentiaalin hyödyntäminen face-turnin jälkeen on ollut lähes olematonta: miehestä olisi voitu tehdä underdog-tähti niin monella muullakin tapaa. No, tämä nyt oli tällainen.

*

TNA:n historian suurin hankinta Kurt Angle oli tehnyt debyyttinsä tätä ppv:tä edeltäneessä Impactissa. Angle oli ajautunut saman tien sotapolulle Samoa Joen kanssa, koska nämä kaksi yksinkertaisesti olivat niin kilpailuhenkisiä kavereita, etteivät he voineet sietää sitä, että he jäisivät toiselle kakkoseksi. Joen ja Anglen kohtaamista ei kuitenkaan buukattu Bound for Gloryyn, sillä Joella oli oma ottelunsa ja koska Angle oli illan Main Eventin Special Enforcer. Niinpä pahasti kipeä ja lähes äänensä menettänyt Jim Cornette joutui saapumaan kehään ilmoittaakseen, että Joe ei saisi sekaantua millään tavalla illan Main Eventiin, tai hänelle kävisi huonosti. No, tämä angle päättyi tietenkin siihen, että Angle ja Joe ryntäsivät paikalle ja aloittivat perhanan intenssiivisen ja hienolta näyttäneen brawlauksen, jota edes turvamiehet eivät meinanneet saada loppumaan. Lopulta tappelu siirtyi backstagelle, ja Joe häädettiin areenalta.

TNA X Division Championship

Senshi (c) vs. Chris Sabin

Senshi ja Chris Sabin kohtasivat toisensa X-Divarin mestaruusottelussa jo No Surrenderissa. Tuolloin ottelu päättyi Senshin mestaruusvoittoon, kun Sabinin Jackass-fanikaverinsa Jay Lethal ja Sonjay Dutt saapuivat sekoilemaan ja aiheuttivat lopulta Sabinille tappion. Nyt Sabin oli jättänyt Jackass-hölmöilyt vähemmälle ja keskittynyt painiin. Niinpä hän sai uusintamahdollisuuden Senshiä vastaan vuoden isoimmassa tapahtumassa.

No niin. Sitten Senshi ja Sabin näyttivät, miten sitä X-Divarin painia oikein painitaan. Tähän otteluun ei ole oikeastaan mitään muuta lisäämistä kuin muutama minuutti aikaa. Jos kesto olisi nimittäin ollut edes vähän lähempänä 20:tä minuuttia, olisi voitu puhua jopa MOTYC-tasoisesta ottelusta. Nytkin tämä oli jopa vajaana 15-minuuttisena juuri ja juuri huippuottelurajan ylittävä koitos ja oikeastaan TNA:n X-Divarin tämän vuoden parhaita otteluita. Vaikka X-Divari on tarjonnut tasaisesti hyvää ja viihdyttävää meininkiä koko vuoden ajan, ne oikeat huippukoitokset ovat kieltämättä jääneet puuttumaan. Nytkin pyöristän kieltämättä arvosanaa hieman ylöspäin, sillä ottelun kesto on niukin naukin sen mittainen, että näin lyhyen ottelun voi mieltää huippuotteluksi. Onneksi Sabin ja Senshi pistivät kasaan niin intenssiivisen, vauhdikkaan ja näyttävän ottelun, että paremmasta ei tällä pituudella olisi väliä. Tällä kertaa kaikki Sabinin Jackass-pelleilyt loistivat poissaolollaan, ja muutenkin ottelussa keskityttiin 100-prosenttisesti olennaiseen. Hyvä niin, juuri tällaista meininkiä minä haluan nähdä enemmänkin.

* * * * 

8 Mile Street Fight Match

Christian Cage vs. Rhino

Christian Cagen ja Rhinon äärimmäisen henkilökohtainen feud ei ollut suinkaan päättynyt No Surrenderissa, vaan tuo tapahtuma oli tälle feudille lähinnä välietappi. NS:n jälkeen Rhinon ja Cagen feud oli mennyt entistä rajummaksi – jos vain mahdollista. Lopulta Jim Cornettelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin buukata BFG:hen Street Fight Match näiden kahden välille. Rhino oli nyt selvässä etulyöntiasemassa, sillä tapahtuma järjestettiin hänen kotikulmillaan Detroisissa, mistä myös ottelu sai ”8 Mile” -lisän nimeensä.

Pitää heti alkuun todeta, että olen tämän ottelun arvostelussa vahvasti eri kannalla kuin esimerkiksi What, jonka mielestä tämä oli yhtä hyvä tai jopa hieman huonompi kuin illan Monster’s Ball Match. Minun mielestäni näillä kahdella ottelulla oli eroa kuin yöllä ja päivällä. Tästä ei voi nimittäin sanoa muuta kuin huh huh. WWE on tämän vuoden aikana tarjonnut sellaisi HC-klassikoita kuin Edge vs. Foley, Edge & Foley vs. Funk & Dreamer ja DX vs. McMahons & Big Show, mutta nyt TNA pistää kyllä kovan vastineen noille otteluille. Vaikka ajasta nillittäminen tuntuu olevan yleisin antamani kritiikki, joudun jälleen kerran toteamaan, että vain muutamalla lisäminuutilla tämä ottelu olisi ollut kiistaton MOTYC ja kamppaillut ehkä jopa vuoden parhaan HC-ottelun tittelistä. Nyt tästä jäi puuttumaan vielä se vihoviimeinen twist, joku pieni juttu, joka olisi tehnyt tästä yhden vuoden parhaista otteluista. No, tällaisenaankin tämä oli ehdottomasti huippuluokan painiottelu, yksi vuoden väkivaltaisimmista kamppailusta ja kokonaisuutena erinomainen HC-mättö. Ehkä se kaipaus pieneen twistiin tuli itselleni siitä, että ottelun alussa nähty tappelu areenan ulkopuolella ei ollut kovin mielenkiintoista – ennen kuin käyttöön otettiin zamboni, joka oli uniikkiudessaan mahtava hetki. Sitten kun kaksikko päästettiin kehään, alkoi tapahtua toden teolla. j******ta. Piledriver apronilta pöydän läpi oli heittämällä yksi vuoden upeimmista spoteista. Tykkäsin myös todella paljon ottelun ovelasta lopetuksesta. Ei voi muuta sanoa kuin että upeaa työtä.

* * * * 

NWA Tag Team Championship
Six Sides of Steel Match

AJ Styles & Christopher Daniels (c) vs. LAX

Styles ja Daniels olivat onnistuneet voittamaan NWA Tag Team -mestaruudet takaisin latinojengi LAX:ltä No Surrenderissa, jossa he pääsivät haastamaan LAX:n omalla maaperällään Ultimate X Matchissa. LAX:n ja Styles & Danielsin väkivaltainen joukkuefeud ei kuitenkaan päättynyt tuohon Ultimate X -voittoon, vaan ymmärrettävästi Konnanin joukot vaativat vielä uusintaottelua. Kun kaikkien neljän verta oli seuraavien viikkojen aikana vuodatettu tarpeeksi ja kun joukkueiden välillä oli vaihdettu tarpeeksi monta vihamielistä sanaa, oli selvää, että tämän feudin voisi päättää vain yhdellä tavalla: Six Sides of Steel Matchissa.

Tämä on mielestäni vuoden 2006 paras joukkueottelu (tai ainakin jaetulla ykkössijalla, katsotaan vielä tuossa joulukuussa WWE:n puolella koittavat pari ilmiömäistä koitosta). Kokonaisuutena tämä nousee vielä pykälän korkeammalle kuin viime kuussa nähty Ultimate X Match. Joissakin arvioissa ilmeisesti tuo Ultimate X oli valittu jopa TNA:n vuoden parhaaksi otteluksi, mutta minun silmissäni tämä on vielä juuri sen tarvittavan asteen verran parempi. En oikeastaan osaa kunnolla edes selittää, miksi niin on. Se vain on. Katsokaa nyt tätä ottelua. Tässä on lähes tulkoon kaikki tarvittava. Aivan mieletöntä painia monella eri tavalla: high flyingia, Hardcorea, brawlausta, tekniikkapainia, mielettömän näyttäviä liikkeitä, upeaa myymistä… Ei voi kuin nostaa hattua jokaiselle näistä neljästä. Tätä on joukkuepaini ja teräshäkin hyödyntäminen parhaimmillaan. Hernandezin loikka häkin katolta on toki omia yksittäisiä all time -suosikkihetkiäni, ja muistan edelleen sen hämmästyksen fiiliksen, kun todella tuoreena TNA-katsojana näin tuon ensimmäisen kerran vuonna 2006. Ei voi mitään. Huikea ottelu. MOTYC.

* * * * ½ 

NWA World Heavyweight Championship
Title vs. Career
Special Enforcer: Kurt Angle

Jeff Jarrett (c) vs. Sting

Sitten se suurin ja kaunein, vuoden isoin ottelu. Jos olet yhtään tämän vuoden arvosteluja lukenut, tiedät, mistä on kyse. Jeff Jarrett ja Sting vihasivat toisiaan niin paljon kuin vain oli mahdollista vihata. Kaksi kuukautta sitten Hard Justicessa Sting oli päässyt haastamaan Jarrettin mestaruudesta, ja hän olisi luultavasti voittanut vyön, jos Christian Cage ei olisi puukottanut Stingiä selkään ja aiheuttanut tälle tappiota. Tuon ppv:n jälkeen Sting vetäytyi pois TNA:sta, mutta sitä ennen Sting ja Jarrett tekivät sopimuksen – Sting saisi uuden mahdollisuuden mestaruusotteluun, jos Jarrett saisi päättää ottelun paikan ja ajan sekä jos Sting pistäisi uransa panokseksi otteluun. Sting suostui vaatimuksiin, ja ottelu buukattiin Bound For Gloryyn. Tähän iltaan saakka Stingiä ei ollut nähty ruudussa ollenkaan: hän oli keskittynyt sekä henkiseen että fyysiseen valmistautumiseen muun muassa Lex Lugerin avulla. Kun hän saapui paikalle juuri ennen ottelua, sai yleisö nähdä aivan uuden Stingin kuin aikaisemmin. Sting oli laihtunut Mike Tenayn mukaan noin 10 kiloa, ja lisäksi hänen kasvomaalauksensa oli aivan erilainen kuin mitä se oli ollut vuosien ajan. Uudestisyntynyt Sting haastoi nyt siis Jarrettin, ja Kurt Angle varmisti ringsidellä, että kukaan ei sekaantuisi otteluun. Jos Sting voittaisi, hän nousisi vihdoin mestariksi. Jos hän häviäisi, hänen uransa olisi ohi.

Vuoden suurimman ppv:n vuoden suurin ottelu olisi ehkä jonkun (mm. minun) mielestä voinut olla jokin muu kuin uusinta vuoden 1999 WCW:stä. Mutta ei anneta sen toki häiritä TNA:ta ja ennen kaikkea Jeff Jarrettia, joka tietää kaiken niin paremmin kuin yksikään faneista. Jarrett, tämä oma TNA:n Hulk Hogan, pääsi jälleen kerran paistattelemaan valokeilaan ja samalla todistamaan, ettei hän todellakaan ole ansainnut sitä. Nyt nimittäin Jarrettille ja Stingille oli jaettu parhaat mahdolliset kortit. Kerrankin kaikki Jarrettin otteluista tyypilliset idioottimaiset ylibuukkaukset oli karsitty pois. Ei miljoonia ref bumppeja (vain yksi), ei miljoonia sekaantumisia, ei täysin käsittämättömän typeriä swerwe-käännöksiä, ei aivopierumaisia buukkauspäätöksiä… Suurimmaksi osaksi pelkkää puhdasta painia, jota hieman ryyditti Kurt Anglen pyöriminen ringsidella. Nyt oli siis Jarrettin mahdollisuus osoittaa, mihin hän oikein kykenisi tavallisessa rehdissä painiottelussa. Vastaus (ikävä kyllä): ei paljon mihinkään. Tämä ottelu oli periaatteessa ihan ok, eikä siinä ollut mitään suuria teknisiä ongelmia. Ei älyttömiä botcheja, ei alokasmaisia mokia… Tiivistettynä tämä oli siis nimenomaan ihan ok:ta painia. Tässä vain oli yksi ongelma: se oli aivan pirun tylsää. Jarrettilla ei ole selvästikään mitään käryä kunnon fiiliksen ja ottelun rakentamisesta. Onneksi Stingillä oli edes vähän (vaikka hänkin oli pelottavan kankea), ja onneksi myös Angle onnistui pelastamaan tätä jonkun verran, joten lopputuloksena oli peräti tv-ottelutasoinen koitos. Se on silti aivan liian vähän päätapahtuman ME:ltä, ja siitä kaikki syy menee Jeff Jarrettin niskoille.

* *


Jos vain Main Event olisi ollut jotain muuta… Silloin tällä tapahtumalla olisi ollut mahdollisuudet mihin tahansa. What antoi omassa arvostelussaan ME:lle yli kolme tähteä, mitä en voi käsittää millään. Tuossa ottelussa ei yksinkertaisesti ollut mitään, mitä hyvältä painiottelulta kuuluu vaatia. Harmi niin, sillä toisenlaisella ME:llä tämä tapahtuma olisi voinut olla ehkä jopa vuoden paras ppv. Nytkin show oli nimittäin pirun kova: yläkortissa nähtiin kolme ilmiömäistä koitosta, vaikka ne kaikki kärsivät pienestä ajanpuutteesta. Show alkoi myös hyvin, ja vaikka välissä nähtiinkin pari hieman heikompaa ottelua, oli paketti vaisusta ME:stä huolimattakin onnistunut. Ehdottomasti vuoden parhaita ppv:eitä niin TNA:n kuin koko vuoden mittapuulla. Hyvä.

Wikipedia: TNA Bound for Glory 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.2.2016

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE No Mercy 2006

Next post

Arvio: WWE Cyber Sunday 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.