1999ArkistoECWTapahtumat

Arvio: ECW Guilty as Charged 1999

Päivämäärä: 10.1.1999

Sijainti: Kissimmee, Florida (Millenium Theatre)

Yleisömäärä: 2600

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Tämä on sitten se varsinainen aloitus vuodelle 1999 projektini osalta. Vuorossa oli siis vuoden ’99 ensimmäinen ppv, eli ECW:n Guilty As Charged. GASC nähtiin vuonna 1999 ensimmäistä kertaa, sillä kahtena edellisenä vuotena ECW:n ensimmäinen ppv nähtiin vastaa keväämmällä. Nyt kuitenkin myös aivan vuoden alkuun saatiin uusi ppv, joka tulisikin myöhemmin, vuonna 2001, olemaan viimeinen ECW:n ppv. Vuonna ’99 kyseisistä asioista ei tarvinnut vielä murehtia. Joey Styles selosti jälleen yksin tätä Floridassa järjestettyä tapahtumaa.

Three Way Elimination Tag Team Match

Roadkill & Danny Doring vs. FBI  vs. Balls Mahoney & Axl Rotten

Mitä ilmeisemmin näillä kolmella joukkueella ei ollut kummempia kaunoja toisiaan vastaan. Itse asiassa ottelu alkoi Doringin ja Roadkillin ja FBI:n välisenä, mutta kun kaksi heel-joukkuetta oli nyhjännyt toisiaan vastaan parin minuutin ajan, samalla kun yleisö mietti sitä, kumman puolella heidän pitäisi olla, saapuivat Balls ja Axl paikalla. Mahoney oli hetken aikaa ollut edellisen vuoden lopulla ECW:n joukkuemestari Masato Tanakan kanssa, kun hänen vakituinen joukkueparinsa Axl oli Dudleyiden takia poissa kuvioista. Nyt Axl oli palannut ja Balls menettänyt jo joukkuevyönsä, ja niinpä he päättivät tulla tuomaan hieman enemmän väriä tähän joukkueotteluun.

Päätös oli itse asiassa varsin hyvä, sillä se elävöitti ottelua huomattavasti, vaikka itse painillinen taso ei nyt ainakaan noussut. Kahden heel-joukkueen kamppailut eivät vain varsinkaan openerina ole ihan sitä kuuminta valuuttaa. Mahoneyn ja Rottenin saavuttua ottelusta tulikin ihan nopeatempoinen ja tavallaan ihan viihdyttäväkin. Ei tämä silti mitenkään erityinen kamppailu ollut, ja paikoitellen meno oli vähän laimeaa, mutta kokonaisuutena tämä toimi ihan kivasti ja sai show’n käyntiin. Ihan hyvä, muttei sen enempää.

* * ½ 

Singles Match

Super Crazy vs. Yoshihiro Tajiri

Openerin jälkeen oli vuorossa yksi ECW:n uudemman ajan klassikko-ottelupareista, kun loppuvuodesta ’98 ECW:hen saapuneet meksikolainen Super Crazy ja japanilainen Yoshihiro Tajiri, jotka tulisivat luomaan itselleen suurta mainetta tässä promootiossa, tekivät ppv-debyyttinsä toisiaan vastaan. Heidän ottelulleen ei mitään kummempaa taustatarinaa edes tarvittu. Nämä kaksi huipputaidokasta light heavyweight -painijaa tahtoivat vain selvittää, kumpi heistä on parempi.

Ei liene mikään yllätys, että tämä oli ykkösluokkaisen viihdyttävää erittäin nopeatempoista cruiserweight-painia. Sen lisäksi, että Crazy toi tähän otteluun mahtavaa high flyingia, toi Tajiri vastapainoksi hommaan stiffejä potkuja ja hienoja painiliikkeitä. Ainoaksi ongelmaksi ottelussa muodostui se, ettei tämä kestänyt kuin vajaan 12 minuuttia. Ehdottomasti siis hieno ottelu, muttei silti ehkä ihan sitä parasta, mitä nämä kaksi pystyvät tarjoamaan. Silti jätti taas semmoisen fiiliksen, mitä esimerkiksi WWF:n/WWE:n ottelut eivät liikerajoituksineen ja ”alipainoisten” syrjimisineen ole lähes koskaan tarjonneet. Ihan jo tuon tunteen takia annan siis tälle neljä tähteä, koska kyllä tämä lähes niin hyvä oli kuin tuossa ajassa yksinkertaisesti vain voi olla.

* * * * 

Singles Match

John Kronus vs. Sid

Kyllä, näitte oikein. Vanha kunnon ystävämme Sycho Sid teki ECW-debyyttinsä nyt siis ytimekkäästi Sidinä. Tämä WCW- ja WWF-kehiä kiertänyt isokokoinen mörssäri edusti juuri sitä painityyliä, jota elitistimäisten ECW-fanien yleensä oletettiin vihaavan, ja silti Sid sai tässä debyytissään yhdet illan kovimmista popeista. Todella erikoista. Ottelun tausta oli lyhyesti se, että jo kauan sitten hajonneen Eliminators-joukkueen se vähemmälle huomiolle jäänyt osapuoli John Kronus oli jokunen aika sitten piessyt ECW:n rosteriin kuuluvan ärsyttävän, idioottimaisen ja heelejä suosivan tuomarin Jeff Jonesin ja tehnyt tälle lopulta 450 Splashinsa. Jeff Jones ei tästä ollut tykännyt, ja niinpä tähän ppv:hen hän toi apulaisekseen Kronuksen pieksemisessä Sidin.

Kuten ehkä arvata saattoi, ottelu ei varsinaisesti ollut kovin pitkä. Silti minun on myönnettävä, että Sid teki minuun vaikutuksen, jollaista hän ei ole muissa kuin Michaelsia vastaan otelluissa otteluissaan tehnyt. Ottelussa nähtiin ensinnäkin hiton hieno Chokeslam kehästä ulos pöydän läpi ja muutenkin pari oikeasti näyttävää liikettä Sidiltä. Toki paljon kiitosta täytyy antaa Kronukselle, joka sai myynnillään homman näyttämään niin toimivalta. Squashiksi siis ihan kiva. Yleisön reaktiot yllättivät kaikkein eniten.

*

Dudleyville Street Fight

Dudley Boyz vs. New Jack & Spike Dudley

Parraton Buh Buh Ray Dudley näytti pelottavan paljon typerältä pallokalalta. Alun perin tälle pallokalalle ja hänen veljelleen D-Vonille ei ollut buukattu ottelua, mutta Dudley Boyz tuli siitä huolimatta kehään tarinoimaan siitä, kuinka he olivat käytännössä tuhonneet ainakin puolet ECW:n rosterista viimeisen parin vuoden aikana ja kuinka vähitellen olisi jälleen heidän aika saada joukkuemestaruusottelu. Sitä ei kuitenkaan tänään ollut heille luvassa, koska RVD:llä oli omat ongelmansa ja Sabu oli loukkaantuneena. Sen sijaan Dudley Boyzzit ensinnäkin asettivat hyvin mielenkiintoisen haasteen aikoinaan ECW:stä WCW:hen loikanneelle Public Enemylle. He tahtoivat kohdata Public Enemyn rehellisessä 2 on 2 -ottelussa, jotta lopultakin kaikille selviäisi, kumpi on todellisuudessa se paras roskapainijoukkue. Tuota ottelua ei kuitenkaan ollut GASCissa luvassa, joten he joutuivat tässä ppv:ssä tyytymään avoimeen haasteeseen, johon vastasivat ikuisuusfeudia Dudleyn veljesten kanssa käyvät New Jack ja velipuoli Spike Dudley.

Tämä oli nyt sellainen tylsänpuoleinen roskapainiottelu, millaisia Scott Keithin mielestä lähes tulkoon jokainen ECW:n roskapainiottelu on. Tosin täytyy sen verran tätäkin ottelua puolustaa, että varsinkin ottelun loppupuolella tässä oli omat vahvat hetkensä, ja kyllä tässä pari varsin tyylikästä bumppiakin nähtiin. Silti nuo hetket olivat pienemmässä roolissa, koska varsinkin alkuosa ottelusta oli aika tylsää epämääräistä aseilla pätkintää ja kaapeleilla kuristamista ilman sen kummempaa tarkoitusta. Tämä porukka tuskin pystyi tässä vaiheessa tarjoamaan kenellekään enää mitään uutta, joten siihen verrattuna tuo hullu Public Enemy -idea olisi puhdasta kultaa. Kritiikistä huolimatta hienojen kohtien ansiosta tämä oli siis ok, mutta en silti enää tätä haluaisi lisää.

* *

ECW Television Championship

Rob Van Dam (c) vs. Lance Storm

Täytyy sanoa, että on aika hassua, kuinka ylimielisestä ”Mr. Monday Night” Rob Van Damista oli käytännössä vahingossa tullut yleisönsuosikki, joka tässäkin ottelussa keräsi huimat popit. Alun perin tämän fan favourite -mestarin piti kohdata Masato Tanaka mestaruusottelussa, mutta Tanaka ei päässyt painimaan tapahtumaan lento-ongelmien takia. Niinpä RVD:n vastustajaksi buukattiin lennosta Lance Storm, jonka puolestaan piti otella tapahtuman posterissakin mainostetussa 3-Way Dance ottelussa Spike Dudleyn ja Jerry Lynnin kanssa. Jerry Lynn oli kuitenkin edelleen loukkaantunut, joten tuo ottelu peruttiin, ja Spike olikin jo paininut äskeisessä ottelussa. Minua ei suuremmin tämä muutos kortissa haitannut, koska Storm vs. RVD kuulosti erinomaiselta kohtaamiselta. Mielessäni oli edelleen miesten ottelu Barely Legal 1997:stä.

Ehkä sitten näissä RVD:n otteluiden arviossa tulee esille se valtaisa RVD-markkiuteni, mutta mielestäni tämä oli huipputason ottelu. RVD:n ja Stormin ottelu BL:stä oli ollut jo semmoista hienoa ***½-kamaa, mutta sen ongelmaksi jäi pienoinen lyhyys. Tässä sitä ongelmaa ei ollut, sillä ottelu kesti yli 20 minuuttia, mutta ei muuttunut silti missään vaiheessa tylsäksi. Tämä oli erityisen hieno ottelu juuri sen takia, että tämä todella vaikutti siltä, että molemmat miehet taistelivat sata lasissa saadakseen pitää TV-vyötä ottelun jälkeen. Tarjolla oli upeita lentelyitä niin RVD:ltä kuin Stormiltakin, todella näyttäviä bumppeja ja painiliikkeitä sekä oppikirjamaista tuolin käyttöä. Yliarvostelusta voi syyttää, kun näitä on yleisesti pidetty kai tommoisina perushyvinä mutta ei minään mahtavina otteluina, mutta minä nautin tästä katsoessani todella paljon. Hienoa, että vuoden ekassa show’ssa nähtiin kaksi neljän tähden ottelua, vaikka niiden statuksesta ****-otteluina jotkut voivatkin olla eri mieltä kanssani.

* * * * 

Stairway To Hell Match

Justin Credible vs. Tommy Dreamer

Tuo Crediblen Entourageen Chastityn tilalle liittynyt nainen, jonka nimeä Styles tai kukaan muukaan ei tuntunut tietävän, tultaisiin myöhemmin tuntemaan ECW:ssä Jazzminena ja WWF/E:ssä Jazzina. Vielä ei kuitenkaan ollut sen aika. Nyt oli aika jatkaa Justin Crediblen ja Tommy Dreamerin äärimmäisiin henkilökohtaisuuksiin venyneen feudin selvittelyä. Viimeisin käänne feudissa oli se, että Dreamerin oppi-isä Terry Funk oli raivostunut Dreamerille, kun tämä valitsi Funkin sijaan Jake Robertsin joukkueparikseen November To Rememberin otteluun Credibleä ja Jack Victorya vastaan. Niinpä Funk oli kääntynyt Dreameria vastaan ja liittynyt Crediblen tukijoukkoihin, vaikkei hän tässä ottelussa Crediblen ringsidelle ennen ottelun alkua tullutkaan. Stairway To Hell Match tarkoitti käytännössä Ladder Matchia sillä erotuksella, että katosta roikkui singapore cane, eikä ottelu päättynyt siihen, että kepin sai otettua pois, vaan sitä vain sai käyttää sen jälkeen aseena. Ottelu päättyi normaalisti selätykseen.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. Olen tosin aina tykännyt paljon Crediblestä ja paljon Dreamerista, ja tämä heidän feudinsakin on mielestäni ollut varsin hyvää kamaa, vaikka esim. N2R:n ottelu nyt olikin todella tylsä. Tämä sen sijaan ei ollut tylsä, vaan juuri sellaista henkilökohtaista ja rajua HC-mättöä, jota näiltä toivoinkin. Ottelun kulku oli ensinnäkin rakenneltu todella hyvin, eikä homma tuntunut missään vaiheessa ylibuukatulta, vaikka lopetukseen arvaten sekaantuikin se perhanan Funk. Lisäksi miehet säväyttivät oikeasti tyylikkäillä bumpeilla, joista paras esimerkki oli se, kun Credible ensin paiskasi Dreamerin köysiä vastaan nojanneiden tikapuiden päälle ja kippasi sen jälkeen tämän tikapuiden avulla ulos kehästä suoraan time keeperin pöydän läpi. Lopetuskin oli varsin näyttävä. Toki tästä puuttui se kunnollinen painipuoli, minkä takia tämä ei huippuottelu ollut, mutta tarinankerronnan ja hardcoren osalta todella viihdyttävää menoa. Ainakin minä tykkäsin, ja niin teki yleisökin.

* * * ½

ECW World Heavyweight Championship

Shane Douglas (c) vs. Taz

Vihdoin ja viimein oli tämän ottelun aika. Shane Douglasin ja Tazin feudi oli kestänyt yli vuoden, ja nyt Taz sai ensimmäisen ottelunsa Douglasin hallitsemasta ECW World Heavyweight -vyöstä, jota Douglas oli pitänyt itsellään aina vuoden 1997 marraskuusta lähtien. Kuvioon oli kuulunut Tazin ja Douglasin johtaman Triple Threatin jäsenen Bam Bam Bigelowin kohtaamiset, monet erittäin rajut yhteenotot kehässä ja kehän ulkopuolella, Tazin luoma oma ECW FTW Heavyweight -mestaruus ja ennen kaikkea Douglasin jatkuva pakoilu Tazin kohtaamisesta. Tässäkin ppv:ssä Douglasin oli alun perin tarkoitus puolustaa mestaruuttaan Sabua vastaan, mutta Taz käytännössä tuhosi Sabun ja mursi tämän niskan (kayfabe) ottelussa, jonka päätteeksi Taz vei Sabun paikan tässä mestaruusottelussa.

Minusta tuntuu, että varsinkin tämä Douglasin jälkimmäinen ECW-run on todella aliarvostettu. Täytyy tietenkin myöntää, että varsinkin nuo vuoden ’98 vaiheet, kun Douglas piti vyötä koko vuoden eikä käytännössä puolustanut sitä kunnollisessa ME-ottelussa kertaakaan vuoden aikana, olivat osittain varsin naurettavia, mutta esiintyjänä Douglas on siitä huolimatta aivan erinomainen. Eivätkä Douglasin kehätaidotkaan mitenkään erityisen huonoja ole. Niinpä minä tykkäsin paljon tästä ottelusta, koska tähän tiivistyi koko se huikea Douglasin ja Tazin vihanpito yli vuoden ajalta, ja tarjolla oli sekä brutaalia tappelua ympäri areenaa että oikeasti näyttävää painia kehässäkin. Lisäksi lopun sekaantumisetkaan eivät haitanneet, koska niillä kaikella oli joku tarkoituksensa eivätkä ne olleet sekaantumisia vain välttämättömien sekaantumisten vuoksi. Sitä paitsi nuo lopun vaiheet tekivät tästä ottelusta oikeasti todella jännittävän, ja loppuhuipennus oli ottelussa mahtava. Hieno tapa päättää show, ja erityisesti Tazille suuri hatunnosto.

* * * ½ 


Kertoo taas jotain kahden viimeisimmän ECW:n show’n tasoerosta, kun November To Rememberistä ei meinannut millään löytyä kolmea painijaa, joille antaa tähtiä esiintymisestään, ja nyt niitä olisi yhtä hyvin voinut palkitun kolmen lisäksi antaa vaikka Super Crazylle, Yoshihiro Tajirille tai Shane Douglasille. Ihan jo senkin takia tämä oli minusta erittäin onnistunut. Saatan joidenkin mielestä pahastikin yliarvostella tämän show’n, koska tämä ei ole kai ollut mitenkään erityisen ylitsevuotavasti kehuttu, mutta minusta tämä oli todella onnistunut tapa avata vuosi ’99. Ehkä osansa oli silläkin, että edellinen yli Ok-tason ylittänyt ppv vuodelta ’98 oli elokuinen SummerSlam, joten sitten tämmöinen piristysruiske tuntui entistä paremmalta. Silti tässä ppv:ssä toimi minusta tosi moni asia. Kaikki kolme viimeistä suurta ottelua olivat todella viihdyttäviä ja hoitivat oman roolinsa hienosti, ja lisäksi alkupuolella nähtiin vielä mahtava lhw-ottelu. Mielestäni en olisi yhtään tämän kriittisemmin voinut suhtautua tähän ppv:hen, sillä vielä uudelleenpohdinnankin jälkeen kyllä nuo ottelut ansaitsivat sen arvosanan, minkä saivat. Toki show’ssa oli myös omat vähän laimeammat hetkensä, ja puolivälissä homma tuntui jopa vähän tökkivän, mutta sitten loppupuoli kyllä hoiti homman mahtavasti kotiin. Lisäksi täytyy vielä mainita, että jopa Sid näytti tässä show’ssa yllättävän kiinnostavalta. Niinpä kokonaisuutena tämä oli Hieno ppv.

Wikipedia: ECW Guilty as Charged 1999

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 3.5.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Starrcade 1998

Next post

Arvio: WCW Souled Out 1999

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.