2000ArkistoECWTapahtumat

Arvio: ECW Hardcore Heaven 2000

Päivämäärä: 14.5.2000

Sijainti: Milwaukee, Wisconsin (The Rave)

Yleisömäärä: 3 400

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Hardcore Heaven oli vakiinnuttanut paikkansa ECW:n ppv-kalenterissa edellisenä vuonna, jolloin historian toinen tätä nimeä kantanut ppv nähtiin toukokuussa. Ensimmäinen Hardcore Heaven oli järjestetty jo vuonna 1997, ja se oli ollut ECW:n historian toinen ppv ikinä, mutta seuraavaa samannimistä ppv:tä saatiin tosiaan odottaa se puolisentoista vuotta. Nyt tämä ppv jäikin sitten viimeiseksi Hardcore Heaveniksi. Selostajinamme jälleen Joey Styles ja Cyrus, sillä ensimmäisen otteluiden sisääntulojen aikaan ”Network representative” Cyrus saapui taas selostajaparvelle ja käski suojattinsa Kintaro Kanemuran piestä Joel Gertnerin, jonka piti alun perin toimia Stylesin selostajaparina.

Singles Match

Balls Mahoney vs. Masato Tanaka

Balls Mahoney ja Masato Tanaka olivat vanhat ystävykset, jotka olivat pitäneet joukkuemestaruusvöitäkin lyhyen aikaa vuonna 1999. Tanaka oli sittemmin pitänyt joukkuevöitä myös Tommy Dreamerin kanssa lyhyesti tämän vuoden aikana, mutta nyt hän oli tippunut ME-kuvioista taas alemmas. Mahoney puolestaan oli jo pitkään pyörinyt ECW:n midcard-kuvioissa, ja nyt hän pääsi kohtaamaan kaverinsa ppv-openerissa. Taustalla ei ollut mitään kaunaa tai muutakaan suurempaa tarinaa, vaan kyseessä oli puhdas ottelu siitä, kumpi näistä kahdesta on parempi.

En ollut ihan varma, mitä tältä ottelulta sopi odottaa etukäteen, koska Balls Mahoney ei kuitenkaan ollut tullut tunnetuksi kaikkein taidokkaimpana yksilöpainijana. Toisaalta tiesin, että oikeassa paikassa, oikeaan aikaan ja oikean vastustajan kanssa hän voisi pystyä oikein hyviin otteisiin – ja juuri niin tämän ottelun kohdalla kävi. Masato Tanaka osoitti jälleen kerran sen, miksi hän oli niin hiton arvokas nimi ECW:lle ja sopisi aivan täysin päämestaruuskuvioihin tässä todella sekavassa tilanteessa (tästä myöhemmin lisää). Hän kantoi Balls Mahoneyn erittäin viihdyttävään, jännittävään ja sopivan hardcoremaiseenkin otteluun. Ehdottomasti parhaimpia otteluita, mitä Balls on urallaan otellut. Jos aikaa olisi ollut vielä enemmän, olisi tästä voinut olla kenties vaikka mihin. Nytkin tämä oli hieno opener show’lle.

* * * ½ 

Three Way Dance

Simon Diamond vs. Mikey Whipwreck vs. Little Guido

Jos ihmettelette noita Diamondin nurkkauksessa olevien tyyppien nimiä, niin kyseessä oli vain Simonin oma entourage, joka alkoi vetää jo vertoja Justin Crediblen uran alkuaikojen vastaavalle. Kukaan entouragen tyypeistä ei olisi mitenkään merkittävä tapaus ECW:ssä tai muuallakaan. Mikey Whipwreck oli puolestaan ECW-comebackinsä jälkeen alkanut muuttua omituisen sekopäiseksi samalla, kun hän oli lyöttäytynyt yhteen hyvin omalaatuisen managerin Sinister Ministerin kanssa. Minister oli esiintynyt WCW:ssä James Vandenberginä ja tulisi myöhemmin tunnetuksi James Mitchellinä. Little Guido puolestaan oli jatkanut samalla vakuuttavalla linjallaan myös vuoden 2000 aikana. Nyt nämä kolme lupaavaa midcard-nimeä pistettiin mittelemään keksinäisestä paremmuudesta 3-Way Dance Matchissa.

Mukavaa nähdä näissä ECW:n alakorttilaisten vauhdikkaissa kolmen/neljän hengen mittelöissä välillä tuoreitakin nimiä niiden jo perinteiseksi muuttuneiden supercrazyjen ja yoshihirotajireiden sijaan. Eipä sillä, että heissäkään tosiaan mitään vikaa olisi. Luultavasti he olisivat vetäneet myös hieman tätä paremman ottelun, mutta en silti valita, sillä tämäkin oli oikein vauhdikasta ja viihdyttävää menoa. Missään vaiheessa homma ei yltynyt ihan sykähdyttävän hienoksi, ja ehkä lopetus tuli vähän turhan aikaisin ja laimeasti, mutta näistä pienistä heikkouksista huolimatta tämä oli ehdottomasti hyvä non stop action -ottelu. Harmillisesti ottelun aikana areenasta sammuivat valot, mutta homma paikattiin nopeasti spottivaloilla, ja lopulta valot saatiin takaisin päälle.

* * * 

Singles Match

C.W. Anderson vs. Kid Kash

Ja lisää lahjakkaita ja (ECW-)uransa alkupuolella olevia painijoita. Todella harmi, ettei juuri esimerkiksi Andersonista, Kashista tai Diamondista koskaan tullut sitten mitään suurempaa ECW:n kaaduttua. C.W. Anderson oli siis edelleen osa Lou E. Dangerouslyn johtamaa Dangerous Alliancea. Porukkaan oli viime ppv:ssä liittynyt myös Elektra, joka puukotti selkään entisiä manageroitaviaan Danny Doringia ja Roadkilliä. Ennen tämän etukäteen buukatun ottelun alkamista nähtiin impromptu iskujenvaihto Jazzin ja Elektran välillä. Jazzilla oli ollut jo pitkään ongelmia Dangerous Alliancen kanssa, ja nyt se huipentui siihen, kun koko porukka pieksi hänet yhdessä, kunnes Kash saapui pelastamaan tilanteen.

Tämä ottelu oli hyvä esimerkki siitä, kuinka tyyliltään aivan erilaisten painijoiden ottelu voi toimia yllättävän hyvin. Anderson oli tekniikkapainijan ja brawlaajan sekoitus, ja Kash (joka oli tässä vaiheessa uraansa varmaan 20 kiloa kevyempi kuin tänä päivänä TNA:ssa painiessaan) taas tyylipuhdas high flyer. Niin vain nämä silti repivät kasaan hyvän ottelun, jossa nähtiin sopivasti Kashin näyttäviä high flying -liikkeitä yhdistettynä Andersonin näyttäviin heittoihin ja lukkoihin. Kokonaisuudessaan tästä ottelusta jäi oikein hyvä maku suuhun. Tällaisia välikortin otteluita katsoo ppv:ssä aina mielellään.

* * * 

Three Way Dance

The Baldies vs. Nova & Chris Chetti vs. Danny Doring & Roadkill

ECW:n joukkuemestaruudet olivat tällä hetkellä vakantteina, koska Justin Credible oli heittänyt mestaruusvyönsä roskakoriin ja ilmoittanut luopuvansa mestaruuksista samalla, kun hänen joukkueparinsa Lance Storm makasi sairashuoneella. Tästä myöhemmin tämän arvostelun lopuilla. Niinpä nyt kaikilla ECW-joukkueilla oli paineita osoittaa statuksena ykkösjoukkueena, jotta he pääsisivät kamppailemaan noista arvokkaista vöistä tulevaisuudessa siintävässä mestaruusottelussa. Tämän kamppailun varjolla ppv:hen buukattiin kolmen paljon esillä olleen joukkueen välinen mittelö.

Onneksi tässä ottelussa oli kaksi muutakin joukkuetta The Baldiessin lisäksi, sillä en usko yhdenkään joukkueen pystyvän repimään yksinään Kaljuista kovin kummoista ottelua. Nyt Doring & Roadkill ja Nova & Chetti pystyivät mätkimään toisiaan keskenään sopivasti niin, että ottelun tempo ja viihdyttävyys pysyi loppuun asti hyvänä. Tämä ei ollut painilliselta anniltaan enää samaa luokkaa kuin aikaisemmat ottelut, ellei oteta huomioon taas Novan aivan mielettömän innovatiivisia liikkeitä. Paras hetki oli, kun Nova oli pistetty roikkumaan kulmaukseen Tree of Woehen, ja kun vastustaja lähti rynnistämään häntä päin, Nova nousi istumaan tuossa roikkumisasennossa ja iski tästä asennosta vastustajalle Cutterin. Mielettömän tyylikkään näköistä. Muuten pääpaino ottelussa oli kuitenkin rymistelyssä. Tässä nähtiin muun muassa hurja pöytäspotti, kun Roadkill hyppäsi yläköydeltä ringsidellä pöydän päällä maanneen Vic Grimesin päälle sen jälkeen, kun Grimes oli sekaantunut otteluun. Viihdyttävyysarvoltaan mukava, joten kyllä tälle ihan kivan arvosanan voi hyvillä mielin antaa.

* * ½

Tämän ottelun jälkeen nähtiin ensimmäinen ppv:n oikeasti heikko hetki, kun ottelun jälkeisen mäiskimisen keskeytti kukapas muukaan kuin Baldiessien kanssa ikuisuusfeudia käyvä New Jack. Viimeistään tässä vaiheessa minun kaikki kiinnostukseni New Jackin otteita kohtaan oli historiaa, ja minulla ei olisi mitään tarvetta nähdä häntä enää yhdessäkään viimeisistä ECW-ppv:eistä, vaikka hän olisi kuinka alkuperäisiä ECW:läisiä. Tämäkin yhteenotto ja niin kutsuttu ottelu Baldiessien Angelin välillä oli täysin turhaa, tylsää ja tuhat kertaa aikaisemmin nähtyä mäiskimistä ympäri areenaa. Jack teki saman korkealta hyppäämisspotin, jonka hän oli tehnyt kaikissa muissakin ppv:issä. Ei mitään uutta. ECW kutsui tätä otteluksi. Minä ajanhaaskaukseksi.

Singles Match

Steve Corino vs. Yoshihiro Tajiri

Sitten hetkellisen tasonlaskun jälkeen takaisin kunnolliseen meininkiin. Kuten varmaan muistattekin, Yoshihiro Tajiri, Jack Victory ja Steve Corino olivat enneen olleet samalla puolella ja tehneet tiivistä yhteistyötä. Samoin koko porukka oli kuulunut Cyruksen johtamaan Network-stableen, joka yritti sensuroida ECW:tä TNN:n käskystä ja ajaa alkuperäiset ECW:läiset pois. Kaikki kuitenkin muuttui, kun Yoshihiro Tajiri onnistui voittamaan ECW Television -mestaruuden Super Crazylta. Mestaruusvoiton jälkeen Cyrus nimittäin käski Tajiri luovuttamaan juuri voittamansa mestaruusvyön Rhinolle, joka oli Networkin ykkösvalinta ECW:n tulevaisuuden nimeksi. Tajiri ei tähän käskyyn kuitenkaan suostunutkaan, ja niin hän kääntyi faceksi ja entisiä ystäviään sekä koko Networkia vastaan. Tajiri hävisi vyönsä ennen Hardcore Heavenia Rhinolle, joten kostonjano oli varmasti molemminpuolinen tässä entisten ystävysten ottelussa.

Tämä oli sellainen ottelu, jolta sopi odottaa paljon, ja paljon tämä myöskin tarjosi – tosin aika eri tavalla kuin olin etukäteen odottanut. Ajattelin tästä sellaista tiukkaa tekniikkapainiottelua, jossa nähtäisiin myös Tajirin lentelykykyä, mutta äijät päättivätkin pistää pystyyn todella rajun HC-ottelun. Kaikki alkoi heti Tajirin ensimmäisestä stiffistä potkusta Corinon päähän, ja jo parin minuutin kohdalla Corino vuosi verta otsastaan todella karun näköisesti. Koko blondi tukka värjäytyi punaiseksi. En sano, että veren pitäisi olla jotenkin pakollista ja että varsinkaan sitä pitäisi tässä mittakaavassa vuodattaa muuten kuin tosi harvoin, mutta tässä se toimi pirun hyvin. Tästä ottelusta näkyi ensisekunnista viimeiseen asti, että nyt oli kyse todella henkilökohtaisesta välienselvittelystä. Pelkäsin jo kolmen minuutin kohdalla, että loppuuko ottelu lyhyeen, jos Corino ei pysty jaksamaan, mutta niin vain mies väläytti loppuun asti ihan uskomattomia esityksiä. Jos Corino oli tässä tähti, niin ei Tajirikaan paljoa heikommaksi jäänyt. Tämän ottelun ei itse asiassa tarvinnut olla yhtään tätä pidempi, vaan tämä toimi juuri tämänmittaisena, mutta siitä huolimatta tämä ei yllä ihan huippuarvosanan tasolle 10-minuuttisena äkäisenä repäisynä. Erittäin lähellä silti, ja ehdottomasti illan positiivisin yllätys, vaikka odotukset olivat korkealla jo etukäteen. Tämä teki viimeistään näistä kahdesta tähtiä.

* * * ½ 

ECW Television Championship

Rhino (c) vs. The Sandman

Rhino oli siis vihdoin voittanut ECW Television -mestaruuden, ja nyt hän joutui puolustamaan sitä ensimmäisen kerran ppv:ssä vihamiestään Sandmania vastaan. Rhinon ja Sandmanin erittäin henkilökohtainen vihanpitohan alkoi edellisestä ppv:stä Living Dangerouslystä, jossa ppv:n alussa Steve Corino mollasi Sandmanin vaimoa Lori Fullingtonia todella karuin sanankääntein. Tästä seurasi tietenkin se, että Sandman saapui paikalle, ja lopulta tappeluun sekoittui myös Lori itse, jonka Corinon kanssa yhteistyötä tehnyt Rhino jyräsi Gorella pöydästä läpi. Lori kiidätettiin sairaalaan, ja Sandmanin ja Rhinon välieräottelu TV-mestaruusturnauksessa peruttiin. Sandman saapui kuitenkin illan lopussa pieksemään Rhinon. Seuraavan parin kuukauden aikana Rhinon ja Sandmanin välit muuttuivat koko ajan vain pahempaan suuntaan, ja lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin pistää nämä kaksi kehään selvittämään välinsä.

Tämä oli sitten tuolle edelliselle ottelulle vastapainoksi sellainen ottelu, jolta en kauheasti odottanut enkä kauheasti myöskään saanut. Toisaalta tämä oli nyt ensimmäinen ottelu, jossa Rhino näytti oikeasti todella vakuuttavalta tuhokoneelta ja ECW:n tulevaisuuden Main Event -nimeltä. Hitto, että Rhino osasi ollakin tässä julman oloinen. Muuten ottelu oli ihan perus HC-mäiskintää ainoastaan sillä erotuksella, että ottelussa nähtiin kaksi todella karua bumppia, joihin sekaantui Lori Fullington ja jotka ovat jääneet elämään legendoiksi ECW-keskusteluissa. Ensin Piledriver apronilta ringsidellä olleen pöydän läpi Lorille ja sitten vielä Gore perään niin, että Lori oli Sandmanin sylissä. Erityisesti tuo Piledriver on aika klassikko.

* * 

Singles Match

Jerry Lynn vs. Rob Van Dam

Kuten tavallista, muistini oli taas ihan p****estä. Eihän RVD siis tietenkään ollut koko vuotta 2000 pois ECW:stä loukkaantumisen takia, vaan tämä oli hänen ensimmäinen paluuottelunsa, jonka jälkeen RVD pysyikin kuvioissa mukana parisen kuukautta, kunnes hän vetäytyi ECW:n show’ista pois, sillä yhtiöllä oli niin paljon maksamattomia palkkoja hänelle. RVD:n loukkaantuminen sattui pahimpaan mahdolliseen saumaan, sillä Living Dangerouslyyn oli suunniteltu TV-mestari RVD:n ja päämestari Awesomen välistä ottelua, joka olisi ollut isoin mahdollinen ottelu ECW:ssä, mutta… Se jäi käymättä. Joka tapauksessa RVD oli ollut ECW:ssä esillä koko loukkaantumisensa ajan, ja vaikkei hän ollutkaan pystynyt painimaan, oli häntä ja hänen tulevaa paluutaan hehkutettu hirveästi. Yleisökin odotti pitkään RVD:n saapumista takaisin. Tämä kaikki ärsytti suunattomasti RVD:n jo klassikkokiistakumppaniksi noussutta Jerry Lynniä, joka oli suurin piirtein samoihin aikoihin ollut loukkaantunut murtuneen nilkkansa takia. Silti kukaan ei hehkuttanut Lynnin tilaa tai Lynnin paluuta, ja Jerryn mielestä tämä kaikki johtui RVD:n egon suuruudesta. Niinpä nämä viime vuonna jo kaksi klassikko-ottelua paininutta huippupainijaa pistettiin vielä kerran keskinäiseen otteluun RVD:n paluun kunniaksi. RVD:n ringsidellä oli Alfonson lisäksi hänen paras ystävänsä Scotty Anton, joka oli paininut WCW:ssä vuosia Scotty Riggsinä.

Jos olette nähneet ne vuoden 1999 kaksi ppv-tason RVD vs. Lynniä (ja toivottavasti olette), niin kyllähän te tiesitte jo, mitä tältä ottelulta voi odottaa. Aivan loistavaa high flyingia yhdistettynä pöytä- ja tuolispotteihin sekä pieneen määrään tekniikkapainia. Muutama ennennäkemätönkin bumppi tässä nähtiin, kuten RVD:n Moonsault turvakaiteelta suoraan ringsidelle ilman, että kukaan oli ottamassa häntä vastaan. Lisäksi monet vanhat ja tutut spotit lämmittivät taas suuresti mieltä, kun ne vain toteutettiin niin perkeleen hyvin. Ei näistä Lynn vs. RVD:istä voi olla muuta kuin nauttimatta täysin rinnoin. Tämä jos mikä on ECW:tä parhaimmillaan. Silti olin jo aika lähellä antaa tälle arvosanaksi vain ***½:n, koska taaskaan paini ei yltänyt ihan sille mahtavimmalle tasolle, jonka uskoisin vielä olevan tulossa ja koska tähän yhdistettynä minua alkoi ärsyttää suunnattomasti otteluun buukatut turhat Networkin sekaantumiset. Ne eivät tuoneet mitään uutta tähän otteluun ja ennemminkin häiritsivät sen loppuvaiheita. Siltikin paini oli vain niin hyvää ja nautittavaa, että pakko tälle on antaa neljä tähteä, vaikka lopetuskaan ei ollut ihan parhaasta päästä. RVD:lle ja Lynnille järjettömän suuret kehut, buukkaukselle noottia.

* * * *

ECW World Heavyweight Championship

Justin Credible (c) vs. Lance Storm

Sitten illan Main Eventiin, joka on monellakin tapaa surullinen tarina. Kuten olette jo arvosteluistani voineet huomata, Mike Awesome ei kuulunut enää ECW:n palkkalistoille. Awesome oli tehnyt pikaisesti rahakkaan sopimuksen WCW:n kanssa (koska ECW ei ollut maksanut hänelle kaikkia palkkoja) ja loikannut tähän suurfirmaan vielä ollessaan ECW World Heavyweight -mestari. Laillisista syistä vyö oli kuitenkin Heymanin omaisuutta, ja Awesome ei voinut esiintyä WCW:n lähetyksissä mestaruusvyön kanssa. Tilanne ajoi kuitenkin Paul Heymanin ja koko ECW:n paniikkiin, ja seuraukset olivat tuhoisat. Heymanin oli pyydettävä apua Vince McMahonilta, joka antoi WWF:ssä painivan Tazzin hetkeksi ECW:n käyttöön. Seurauksena oli se, että ECW:n House show’ssa nähtiin päämestaruusottelu WCW-painija Mike Awesomen ja WWF-painija Tazzin välillä. Tazz voitti ottelun parissa minuutissa ja promosi hurrausten keskellä siitä, kuinka hän oli lähtenyt ECW:stä kunniakkaasti Awesomen halpamaisen keinon sijaan. Korvauksena Vincelle Heyman joutui kuitenkin suostumaan siihen, että Tazz esiintyi lyhyen mestaruuskautensa aikana WWF:n lähetyksissä mestaruusvyönsä kanssa ja jobbasi muun muassa päämestari Triple H:lle Smackdownissa. 10 päivän kauden jälkeen Tazz hävisi vyön Tommy Dreamerille, joka ei internet-huhujen mukaan ollut koskaan tahtonut nousta ECW:ssä päämestariksi. Vyön arvo oli ottanut todella ison kolauksen, kun Dreamer hävisi samana iltana vyön pitkäaikaiselle arkkiviholliselleen Justin Crediblelle.

Mestaruusvoittonsa jälkeen Credible heitti roskiin yhdessä Lance Stormin kanssa hallussa pitämänsä ECW Tag Team -mestaruuden ja päätti samalla heidän pitkäaikaisen yhteistyönsä. Storm ei tiennyt tästä ensiksi mitään, sillä hän oli tapahtuman aikaan sairaalassa. Kun Storm sai kuulla asiasta, hän oletettavasti raivostui ja lähti janoamaan kostoa entiseltä joukkuekumppaniltaan. Vaikka Stormia siis buukattiinkin aika facen omaisesti tässä kuviossa, ei yleisö pitänyt tätä pitkään ylimielisenä kanadalaisena esiintynyttä painijaa facena. Niinpä tämän ottelun piti olla kolminottelu Crediblen, Stormin ja edelleen Crediblen kanssa feudanneen Dreamerin välillä. Juuri ennen ottelua Credible kuitenkin ilmoitti, että hän heittäisi tämänkin vyön roskiin ja lähtisi ECW:stä, jos kukaan muu kuin Lance Storm astuisi kehään. Niinpä Paul Heymanin ja Dreamerin oli pakko suostua Crediblen vaatimukseen, ja tästä ottelusta tehtiin Singles Match. Oikeasti päätös ilmeisesti johtui Dreamerin loukkaantumisesta. Se oli todella harmi, sillä yleisö menetti suuren osan kiinnostuksestaan tähän otteluun samalla, kun siitä tuli heidän silmissään heel vs. heel -ottelu. Pitkin ottelua kuultiin ”We want Dreamer” -chantteja.

Ehkä juuri yleisön vaisu tunnelma oli se, mikä sai tämän ottelun tuntumaan harmillisen yhdentekevältä. Jotenkin minulla ei ainakaan ollut tämän ottelun aikana minkäänlaista jännitysfiilistä, ja jotenkin ottelun lopetuskin aiheutti lähinnä ”Ai, se tuli nyt. No ihan jees” -fiiliksen. Kyllähän nämä kaksi (Storm erityisesti) osasivat painia, ja painillisesti tämä oli mukavaa menoa, mutta Dreamerin puuttumisen takia tästä puuttui kaikki tunnelma, jota minä kyllä vaadin päämestaruusottelulta. Painillisesti oikein mukava ottelu siis, mutta olisin minä show’n päätösottelulta toivonut enemmän.

* * ½ 


Siitä huolimatta, että ME oli pienoinen pettymys, niin muuten tämä show onnistui taas vakuuttamaan minut ECW:n kyvyistä tarjota ppv:ssään hyvää menoa. Guilty As Charged oli ollut ihan kiva mutta hiukan vaisu, ja Living Dangerously oli ollut jo ennätyksellisen heikkoa ECW:tä. Nyt kuitenkin tilanne muuttui, sillä kaikista OIKEISTA otteluista, eli New Jackin räpellystä ei lasketa, kaikki ME:tä lukuun ottamatta täyttivät odotukset tai jopa ylittivät ne. Niinpä tästä jäi kokonaisuudessaan ehdottomasti Hyvä fiilis ja luottavainen mieli siihen, että kaikkien talent-menetyksien jälkeenkin ECW pystyisi vielä tarjoamaan hyvää painia. Awesomen lisäksi ECW oli menettänyt edellisen ppv:n jälkeen Ravenin, ja Lance Stormkin alkaisi olla tämän show’n jälkeen lähtökuopissa. Toisaalta he olivat saaneet RVD:n hetkeksi takaisin. Toivo elää.

Wikipedia: ECW Hardcore Heaven 2000

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 8.4.2012

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Slamboree 2000

Next post

Arvio: WWF Judgment Day 2000

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.