Arvio: ECW Heat Wave 1998

Päivämäärä: 2.8.1998

Sijainti: Dayton, Ohio (Hara Arena)

Yleisömäärä: 4 400

ECW oli järjestänyt Heat Waven jo useiden vuosien ajan, mutta nyt se nähtiin ensimmäistä kertaa ppv:nä. Tällä kertaa show’ta ei selostanut Joey Styles yksin, vaan ensimmäistä kertaa ppv:ssä hänellä oli color commentator-pari, itse ECW World Heavyweight-mestari Shane Douglas. Douglas oli siis edelleen loukkaantunut, joten hän saapui koko show’n ajaksi Francinen kanssa selostamaan ppv:tä Stylesin kanssa. Minä tykkäsin Douglasin värikommentoinnista, koska hän ei yrittänyt sanoa väkisin joka väliin jotain vaan antoi Stylesin hoitaa selostamisen ja kommentoi silloin, kun oli oikeasti jotain sanomista. Franchise rules B)

Singles Match

Justin Credible vs. Jerry Lynn

Ylimielinen Justin Credible ja nöyrä ja rehellinen Jerry Lynn olivat ottaneet yhteen useita kertoja kuluneen kesän aikana. Ottelun taustalla oli siis puhdas ja perinteinen feud siitä, että kumpikin näistä taidokkaista painijoista tahtoi osoittaa olevansa toista parempi. Molemmat olivat onnistuneet nappaamaan voiton toisesta välienselvittelyjen aikana, ja tämä oli nyt se viimeinen ottelu, joka ratkaisisi, kumpi näistä kahdesta todella on toista parempi.

Tykkäsin ottelun yksinkertaisesta ja toimivasta lähtökohdasta, ja niin tykkäsin myös ottelustakin. Credible ja Lynn ovat molemmat oikein taidokkaita painijoita, ja kun heille antaa lähes 15 minuuttia aikaa ja käskyn hoitaa homman kotiin, niin he kyllä myös tekevät sen. Tämä oli todellista non-stop actionia, jota toivoisi useammin näkevän vaikkapa niissä nyky-TNA:nkin X Division -otteluissa. Ongelmaksi tässä muodostui (turhien sekaantumisten lisäksi) lähinnä se, etteivät nämä kaksi yrittänetkään missään vaiheessa rakentaa ottelulle mitään tarinaa, vaan he vain mättivät menemään läpi ottelun 110 lasissa. Tuon takia ei tämä myöskään miksikään huippuotteluksi yllä, mutta silti tämä oli erinomainen opener ja sai yleisön hienosti mukaan. Tätä lisää.

* * * ½

Singles Match

Lance Storm vs. Chris Candido

Ja sitä saa mitä tilaa. Luvassa oli lisää takuuvarmaa laatupainia, kun Lance Storm ja Chris Candido vihdoin selvittivät välinsä. Kaikki alkoi siis aikoinaan siitä, kun sekä Storm että Candido kuuluivat vielä Triple Threatiin. Kaksikko voitti myös joukkuemestaruudet, mutta onni alkoi rakoilla siinä vaiheessa, kun Candido epäili, että hänen kihlattunsa Sunny (esiintyi nyt oikealla nimellään Tammy Lynn Sytch, koska oli saanut kenkää WWF:stä ja siirtynyt täysipäiväisesti ECW:hen) olisi rakastumassa Stormiin. Sittemmin Storm potkittiinkin Triple Threatista, ja hän aloitti oman kostoretkensä Candidoa kohtaan, vaikka he olivat yhä joukkuemestarit. Kuukausia miehet puolustivat joukkuemestaruuksiaan vaikka eivät voineet sietää toisiaan, kunnes he vihdoin hävisivät vyöt Rob Van Damille ja Sabulle. Tuon jälkeen Stormilla naksahti lopullisesti, ja hän on ollut viime aikoina Candidon kimpussa kuin raivohullu. Hieno ja pitkäänrakenneltu feud siis tämän ottelun takana.

Kuten jo sanoin, tämä ottelu jatkoi siitä, mihin ensimmäinen ottelu jäi. Tämä oli astetta teknisempi ja ainakin osittain myös hieman rauhallisempi ja järkevämpi ottelu, mutta kyllä tässäkin sitä feudiin kuuluvaa intenssiivisyyttä erityisesti loppupuolella nähtiin oikein kunnolla. Jälleen turhat sekaantumiset haittasivat hieman, mutta eivät kuitenkaan paljon, koska kyllä tästä pääasiassa jäi silti mieleen loistava ja viihdyttävä paini. Aikaa näiden kahden kamppailu olisi ehkä tarvinnut hiukan enemmän, jotta tästä olisi voinut kehittyä ihan huipputason ottelu. En silti tämänkään tasoisia otteluita ala moittia.

* * * ½

Singles Match

Mike Awesome vs. Masato Tanaka

Ja näin oli tarjolla ppv:ssä ensimmäistä kertaa yhteenotton tämän myöhemmin yhdeksi ECW:n kuuluisimmista taistelupareista muodostuvan kaksikon välillä. Mike Awesome ja Masato Tanaka olivat siis molemmat luoneet toistaiseksi uraa lähinnä japanilaisessa FMW-promootiossa, jonka kanssa ECW oli jo jonkin aikaa tehnyt laajaa yhteistyötä. Niinpä molemmat herrat olivat myös jo aikaisemmin urallaan käyneet painimassa jonkun verran ECW:ssä, vaikkakin suurimmalti osalti he olivat keskittyneet painimaan FMW:ssä, jossa Awesome ja Tanaka olivat jo pitkän aikaa feudanneet rajusti. Nyt Paul Heyman oli päättänyt tuoda heidän feudinsa myös ECW:n puolelle, ja kaksikko sai siis jatkaa siitä, mihin he olivat FMW:n puolella taistoissaan jääneet.

Ei näitä otteluiden laatuja voi kuin ihastella. Olen kyllä useamman Awesomen ja Tanakan ottelun ennenkin nähnyt, ja tiesin jo etukäteen, ettei näiden kahden kamppailulta voi odottaa muuta kuin huippuottelua. Silti on vain hämmästyttävää, miten nämä kaksi pystyvät vetämään alle 12 minuutissakin ****-ottelun. Tämä ottelu on taas yksi niistä harvoista osoituksista, että aina se aikakaan ei ratkaise. Jotkut ottelut (kuten edeltävä Candido vs. Storm) ovat semmoisia, että ne tarvitsisivat siihen viimeiseen rutistukseen vielä lisää aikaa, mutta tämä ei olisi tarvinnut enää yhtään enempää. Awesome ja Tanaka tekivät kaiken, mitä tuossa ajassa vain yksinkertaisesti pystyy tekemään, ja sytyttivät yleisönkin huikealla kamppailullaan. Toki jos ihan MOTY-tasolle tahdottaisiin, vähän laajempi ottelun sopisi olla, mutta kyllä tämä nyt on aikalailla niin hyvä kuin tämänpituinen ottelu voi olla. Hienoa katsottavaa.

* * * *

ECW Tag Team Championship

Rob Van Dam & Sabu (c) vs. Jinsei Shinzaki & Hayabusa

Rob Van Dam ja Sabu olivat siis voittaneet joukkuemestaruudet vihamiesjoukkuemestareilta Chris Candidolta ja Lance Stormilta, mutta eivät nämä nykyisetkään joukkuemestarit erityisen hyvin tulleet toimeen. RVD oli siis voittanut keväällä TV-mestaruuden Bam Bam Bigelowilta, ja viimeistään tuolloin Sabulle alkoi riittää se, että Van Dam tuntui vähättelevän koko ajan joukkuepariaan ja ylistävän samalla itseään. Niinpä miehet kohtasivat jo Wrestlepaloozassa varsin mielenkiintoisessa mestaruusottelussa, joka päättyi kuitenkin tasapeliin ajan loputtua, ja jotenkin ihmeellä molempien miesten manageri Bill Alfonso onnistui tuonkin ottelun jälkeen pitämään RVD:n ja Sabun sen verran sovussa, että he pystyivät ottelemaan samalla puolella ja jopa voittamaan joukkuemestaruudet. Hyviä ystävyksiä nämä kaksi eivät silti todellakaan olleet, ja niinpä kovin helppoa ei heille tulisi olemaan säilyttää joukkuemestaruudet ottelussa kahta FMW:n suurta tähteä Jinsei Shinzakia (paininut WWF:ssä Hakushina) ja Hayabusaa vastaan.

Vähän yksitoikkoiseksihan tämä menee, mutta kyllä kunnia täytyy antaa sinne, minne kunnia kuuluu. Ppv:n neljäs ottelu jatkoi siis kolmen edellisen jalanjäljillä tarjoten jälleen hemmetin laadukkaan, viihdyttävän ja vauhdikkaan ottelun. RVD:n ja Sabun keskinäinen ottelu Wrestlepaloozassa oli ollut hieman ongelmainen juuri sen takia, että siitä huomasi, kuinka miesten täytyi jotenkin väkisin yrittää venyttää spottailuaan saadakseen siitä täyden 30 minuutin mittainen. Vaikka tämä joukkueottelu kesti noin 20 minuuttia, ei tässä ollut ollenkaan samaa ongelmaa. Ehkä se johtui siitä, että Shinzaki ja Hayabusa hoitivat hommansa aivan upeasti tai sitten siitä, että joukkueottelua on helpompi rakentaakin pitkäksi, vaikka se pohjautuisikin pitkälle sitten spottailuun. RVD hoiti karismansa puolesta osansa hienosti, eikä Sabukaan huono ollut, vaikkei muiden tapaa loistanut. Pari huonoon kohtaan sattunutta botchia pikkaisen söivät aina innostusta ottelulta, mutta kyllä tämä kokonaisuutena oli aivan huippuottelu, ja tätä sai seurata oikein kunnolla jännittäen.

* * * *

ECW FTW Championship
Falls Count Anywhere Match

Taz (c) vs. Bam Bam Bigelow

Tällä ottelulla olikin sitten taas todella pitkä taustatarina. Kaikki alkoi siis Tazin ja Triple Threatin erimielisyyksistä jo vuoden ’97 puolelta. Taz kohtasi Triple Threat -jäsen Bigelowin Living Dangerouslyssa ottelussa, joka päättyi siihen, kun miehet menivät legendaarisesti kehästä läpi. Tuon seurauksena Bigelow voitti Tazin TV-mestaruuden, mikä ei ilahduttanut Tazia. Kostonhimoinen Taz oli Bigelowin ja erityisesti Triple Threat -johtaja Shane Douglasinkin kimpussa, mutta Douglas ei suostunut ottelemaan Tazia vastaan, vaikka tämä aiheutti Franchisen käden loukkaantumisen ja hyökkäsi puolikuntoisen mestarin kimppuun Wrestlepaloozassa. ’Paloozan jälkeen Douglas vetäytyi sairaslomalle, mutta Triple Threat ei silti lopettanut Tazin piinaamista. Samalla Taz alkoi menettää lopullisesti hermonsa siihen, ettei hän päässyt ottelemaan ECW:n päämestaruudesta, ja niinpä hän loi oman ECW FTW (Fuck The World) -mestaruuden ja julisti itsensä oikeaksi maailmanmestariksi. Yhdessä vaiheessa Douglas palasi jo kehään joukkueotteluun Tazia vastaan, mutta mestaruusottelua Taz ei edelleenkään saanut. Niinpä Douglasin ollessa edelleen sairaslomalla joutui Taz kohtaamaan uudestaan Bam Bamin, joka oli päättänyt kostaa kaiken tuskan, jonka Taz oli aiheuttanut Douglasille.

Pahapa tätäkään ottelua on lähteä haukkumaan, vaikka tämä ei ihan kahden edellisen tasolle yltänytkään (tosin eipä kaukanakaan ollut). Ottelu tarjosi hemmetin viihdyttävää painia, nyt intenssiivisen brawlin muodossa. Heti alusta asti Bam Bam ja Taz hyökkäsivät toistensa kimppuun juuri niin lujaa kuin feudinkuvaan sopiikin. Aluksi nähtiin vähän perinteistä mättämistä, kunnes siirryttiin viihdyttävään yleisön seassa tappeluun. Loppubumppikin oli taas upea, eikä lopetuksessakaan mitään vikaa ollut. Erittäin toimiva mättö, mutta vielä jotain pientä (ehkä sitä ihan kunnollista paini/brawl-puolta) olisi jäänyt kaipaamaan, että olisi ihan se ****-fiilis tästä jäänyt.

* * * ½

Dudleyville Street Fight

Buh Buh Ray Dudley & D-Von Dudley & Big Dick Dudley vs. The Sandman & Tommy Dreamer & Spike Dudley

Vihdoin vuorossa oli illan Main Event, eikä tältäkään taustatarinaa puuttunut. Dreamer ja Sandman kohtasivat Dudley Boyzit jo Wrestlepaloozassa, ja silloin heidän feudinsa oli ollut vielä alkusuoralla. Dudleyt olivat ottaneet siis keväällä Dreamerin ja Sandmanin silmätikukseen, ja he olivat onnistuneet lähettämään Sandmanin sairaalaan yhden pahan hyökkäyksen jälkeen. Wrestlepaloozassa Sandman ja Dreamer saivat revanssinsa, mutta homma ei tosiaan tuohon jälkeen. Dudleyt jatkoivat entistä vihaisemmin Sandmanin ja Dreamerin kanssa taistelua, ja lopulta he saivat toteutettua niin alhaisen tempun, ettei kukaan uskonut edes Dudleyiden pystyvän siihen. D-Von ja Buh Buh Ray nimittäin tekivät Dreamerin rakkaalle Beulah McGillicuttylle 3D:n, minkä jälkeen Beulahia ei ole enää ECW:ssä näkynyt. Dreamer oli siis murtunut mies ja janosi kostoa koko Dudley-poppoosta – paitsi tietenkin Spike Dudleysta, joka oli jo ajat sitten saanut monoa muusta Dudley-porukasta ja kävi ikuista taistelua sukulaisiaan vastaan.

Tällä kertaa kävi niin, että illan ME oli se heikoin ottelu, mutta tässä seurassa se ei todellakaan ollut häpeä. Sitä paitsi tämä kuuden miehen Street Fight hoiti oman roolinsa täydellisesti tarjoten erittäin viihdyttävää HC-mättöä muutamalla todella tyylikkäällä bumpilla. Alkupuoli ottelusta oli itse asiassa ihan normaalia joukkueottelua, eikä sekään mitään huonoa ollut, mutta kunnolla ottelu tietenkin syttyi vasta, kun se HC-rymistely alkoi. Kyllä nämä kuusi (tai no viisi, Big Dick nyt oli lähinnä mukana vain niiden parin pakollisen kohdan takia) tiesivät, mitä tehdä tälläisessä ottelussa, joten lopputuloksena oli oikein viihdyttävä paketti, vaikkei tämä mikään painitaiteen riemuvoitto ollutkaan.

* * *

Noniin, jos pari edellistä ECW:n ppv:tä on vähän pettänyt laadullaan (paitsi että minä kyllä pidin Wrestlepaloozaakin Hyvänä), niin Heat Waven kanssa ECW palasi sitten ryminällä taas omalle tasolleen. Ei kai tätä tapahtumaa voi kun kehua. Kaikin puolin homma oli rakenneltu täydellisesti. Show ei tosiaan tarvinnut yhtään enempää kuin sen kuusi ottelua, koska jokaisella oli oma tärkeä roolinsa, ja nyt tässä tilanteessa jokainen ottelu sai myös tarvitsemansa ajan. Useiden otteluiden taustalla oli myös loistavia storylineja, ja otteluista itsestään ei kai nyt paljon tarvitsekaan sanoa. Eivätköhän arvosanat puhu ihan puolestaan. Vielä kun olisi jonkun MOTY-ottelun nähnyt, mutta ei kai tätä voi muuksi kuin Loistavaksi sanoa. Kyllähän tämä ECW:n historian paras ppv ainakin tähän mennessä oli. Barely Legalissakin oli omat heikkoutensa, mutta tässä ei ollut yhtään edes ”ihan hyvää” kohtaa. Niin ja ECW-vihaaja Scott Keithän haukkui tämänkin tapahtuman lähes lyttyyn, mutta ei kai sitä muutakaan voinut odottaa 🙂

Wikipedia: ECW Heat Wave 1998

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 14.2.2011

Lisää...

Arvio: ECW Heat Wave 1998