1997ArkistoECWTapahtumat

Arvio: ECW November to Remember 1997

Sijainti: Monaca, Pennsylvania (Golden Dome)

Päivämäärä: 30.11.1997

Yleisömäärä: 2 000

Katso tapahtuma WWE Networkista!

November to Remember oli siis ECW:n kaikkien aikojen kolmas maksulähetys (edeltävät olivat Barely Legal ja Hardcore Heaven), mutta poiketen kahdesta aiemmasta PPV:stä oli November to Rememberillä myös pidempi historia takanaan. Ensimmäistä kertaa November to Remember järjestettiin nimittäin jo vuonna 1993, ja silloin sen pääottelussa Sabu ja Road Warrior Hawk kohtasivat Terry Funkin ja King Kong Bundyn, uuh. ECW:n saatua PPV-sopparin päätettiin tämä perinteikäs tapahtuma liittää PPV-kalenteriin. Selostajanamme jälleen supermies Joey Styles, vaikka Paul Heyman kävikin yhden ottelun ajan fiittaamassa.

Tag Team Match

 Chris Candido & Lance Storm vs. Tommy Rogers & Jerry Lynn

ecww1

Tarjolla ainoastaan Rogersin ja Candidon kuvat, koska tämä ottelu alkoi miesten 1 vs. 1 -kohtaamisena, mutta kesken kamppailun kehään ryntäsivät Rogersin joukkuepari Lynn ja Candidon tallikaveri Storm. Tämän jälkeen ottelu muutettiin lennosta joukkueotteluksi. Täytyy tässä samalla paljastaa tietämättömyyteni ja myöntää, ettei minulla ole suurtakaan hajua, kuka on Tommy Rogers, mutta kaikesta päätellen mies on vanhemman kaliiperin old school -painijoita. Wikipedia kertoo, että mies tunnetaan parhaiten The Fantastics -joukkueesta, jonka hän muodosti Bobby Fultonin kanssa. No, joka tapauksessa hänellä oli ottelu Chris Candidon kanssa. Mitään kummempaa taustaa tällä ei kai ollut.

Rogers saattoi olla vanha (no, sekin on suhteellista, 36-vuotias tämän ottelun aikana), mutta mitenkään huono painija hän ei ollut. Ei mies mitään lennokkaimpia ja näyttävämpiä liikkeitä väläytellyt, mutta Candidon kanssa kaksikko paini alussa oikein hyvää tekniikkapainotteista kevyen sarjan painijoiden painia. Sitten kun hommaan lisättiin kaksi entistä taidokkaampaa heppua Storm ja Lynn, parani tilanne entisestään. Minä nautin tästä ottelusta suuresti, koska vaikka ottelun muuttaminen kesken kaiken 1 vs. 1 -ottelusta joukkueotteluksi kuulostaisi normaalisti tyhmältä, tässä se toimi todella hyvin. Lisäksi alun rauhallisemman ja taidokkaan painin ja lopun nopeamman ja lennokkaamman kamppailun kombinaatio oli todella hyvä. Lopputaistelukin oli buukattu hyvin, eikä ratkaisussa ollut mitään moitittavaa. Monet eivät tästä ehkä ole ihan näin paljon tykänneet, mutta minusta oikein hyvä tapa avata show.

Arvosana: * * * ½

Singles Match

Justin Credible vs. Mikey Whipwreck

Ylimielinen Justin Credible oli siis tehnyt vuoden 1997 aikana debyyttinsä ECW:ssä, ja tämä kaljupää oli asenteestaan huolimatta vakuuttanut taidoillaan kehässä: tähän otteluun tullessa hän oli yhä voittamaton ECW:ssä. Mikey Whipwreck oli puolestaan ECW:n suurin (ja yksi koko painihistorian suurimmista) altavastaaja. Huippuvuosinaan 1994–1995 pieni, piskuinen ja taidokas Whipwreck onnistui voittamaan niin ECW:n Television-, Tag Team- kuin lopulta myös World Heavyweight -mestaruuden päihittäen useita paljon häntä kovempina pidettyinä vastustajia. Vaikka sittemmin Whipwreckin ura ECW:ssä oli alkanut jo menestyksen osalta hiipua, oli Mikey yhä yleisön suuri suosikki. Nyt talon uusi koira oli haastanut vanhan underdogin otteluun, jossa olisi panoksena Crediblen ”just incredible” voittoputki.

Itse olen pitänyt aina kovasti Crediblestä, mutta Whipwreckin otteita en ole koskaan pahemmin nähnyt, koska miehen huippuajan ECW:tä ei ole tullut suuremmin seurattua. Odotin kuitenkin tästä ihan hyvää menoa, ja sitä tämä myös oli. Kauhean pitkään ei ottelu kestänyt, mutta kyllä kaksi taidokasta painijaa jo seitsemässä minuutissa saa pistettyä pystyyn viihdyttävän ja tasokkaan ottelun. Ei tämä tietenkään mitään huippulaatua ollut, mutta mukava ottelu openerin jatkeeksi. Whipwreck vakuutti kyllä tässä näteillä liikkeillään, ja Credible hoiti hommansa kunnialla. Juuri tämmöisten painijoiden ja otteluiden takia tykkään ECW:stä, ihan vastaavia ei pahemmin WCW:ssä tai WWF:ssä nähty, vaikka erityisesti WCW:llä vakuuttava cruiserweight-divari (pitkälti rakenneltu entisten ECW-tähtien pohjalle) toki olikin.

Arvosana: * * *

Tässä välissä nähtiin Al Snow ensimmäistä kertaa PPV-tasolla järkensä (ainakin osittain) menettäneenä, Head-nimisen leikkipään kanssa yhteen lyöttäytyneenä ja J.O.B. Squadin perustaneena tapauksena. Snow’n tämän ajan promot ovat ihan taattua klassikkotavaraa, eikä tämä ollut poikkeus (vaikka terävimmän kärjen tästä veikin ECW:n videon huono äänenlaatu, jonka takia yleisön ääni tuli osittain promon päälle aika ilkeästi). Snow muun muassa hiuksenhienosti viittasi erääseen WWF:ssä äskettäin tapahtuneeseen skandaaliin: ”I didn’t screw The Head – The Head screwed The Head!” Taustalla lisäksi mm. Blue Meanie ja Nova, mahtavaa.

ecww2

 

ECW Television Championship

Pitbull #2 vs. Taz (c)

ECW:n ensimmäisen maksulähetyksen Barely Legalin aikaan Pitbull-kaksikko oli vielä sankarillinen joukkue yrittäen viedä ECW:n Television-mestaruuden takaisin heitä pahasti kusettaneelta Shane Douglasilta ja Francinelta. Sittemmin kaverukset olivat kuitenkin muuttuneet nilkeiksi, mutta kiinnostus Television-mestaruuteen oli säilynyt. Niinpä, jos Joey Stylesin selostusta on uskominen (ja miksipä ei olisi), oli Tazilla ja Pittbulleilla (erityisesti Pitbull #2:lla) ollut jo pitkän aikaa toisiaan kohtaan pahanlaatuista, väkivaltaista kaunaa, joka liittyi nimenomaan Tazin omistuksessa olevaan ECW:n Television-mestaruuteen.

Oli taustalla ollut feudi sitten miten kummoinen tahansa (en tiedä tarkemmin eivätkä Pitbullien kuviot kyllä yleensäkään kauheasti kiinnostaneet), niin tämä ottelu ei sitä ainakaan ollut. Hädin tuskin minuutin kestänyt ”kamppailu” oli enemmänkin pelkkä kohtaus, mutta ei tätä katsoessa ainakaan tylsistymään päässyt. Taz näytti muutaman upean heittonsa, ja oli se Pitbullin powerbomb myös aika tyylikäs, joten ei kai tässä pitäisi valittaa. Roolissaan ihan kiva. Jälkikuviot olivat aika turhia.

Arvosana: *

ECW Tag Team Championship
Four-Way Dance Match

The Dudley Boyz vs. The Gangstanators vs. The Hardcore Chain Swingin’ Freaks vs. The F.B.I. (c)

Voi pojat. Yksi suurimmista suosikkijoukkueistani, F.B.I., oli sitten Hardcore Heavenin vienyt joukkuemestaruuden itselleen, mutta nyt Little Guido ja Tracy Smothers joutuivat todellisiin vaikeuksiin, kun he joutuivat kohtaamaan kolme muuta joukkuetta samaan aikaan. Dudleyt olivat jälleen yrittämässä hankkia mestaruuttaan takaisin, ja Axl Rottenin sekä Balls Mahoneyn suhteellisen tuore joukkue Hardcore Chair Swingin’ Freaks taas havitteli ensimmäistä mestaruuttaan. Mielenkiintoisin joukkue tässä ottelussa oli John Kronuksen ja New Jackin Gangstanators, joka oli Eliminators (Kronus & Saturn) ja Gangstas (New Jack & Mustafa Saed) -joukkueiden yhdistelmä. Dudleyt olivat onnistuneet tuhoamaan siis nuo kaksi edellä mainittua joukkuetta (niin Saturn kuin Saed olivat siis lähteneet ECW:stä), ja jäljelle jääneet Kronus ja New Jack muodostivat sitten yhdessä uuden joukkueen.

Kun ECW luo neljän joukkueen rymistelyottelun, jossa on mukana Dudleyn veljesten, Hardcore Chair Swingin’ Freaksin ja New Jackin kaltaisia kavereita, ei ole kovin hankala arvata, millainen ottelu on luvassa. Kaikki eivät näistä taatusti tykkää, mutta itse viihdyin suuresti tätä katsoessa. Minkäänlaista tekniikkapainia tai suurempaa painia yleensäkään on turha näiltä odottaa, mutta loistavaa melskettä ja äksöniä sitäkin enemmän. Oikeastaan jokainen joukkue pääsi tässä ajassa loistamaan ja näyttämään huippuosaamistaan. Lisäksi koko ottelu oli myös buukattu hyvin, mitä auttoi varmasti myös se, että tämä oli eliminaatio-ottelu. Vaikka meno siis olikin oikein mainiota, ei tämän sekoilun painillisesta puolesta kannata puhua paljon mitään. Lisäksi itseä vähän ärsytti typerähkö lopetus. Ennemmin tätä kuitenkin katsoo kun WWF:n tylsien joukkueiden tylsää brawlausta.

Arvosana: * * *

Flag Match

Rob Van Dam vs. Tommy Dreamer

Sitten oli aika siirtyä illan kolmen suurimman ottelun pariin. Ensimmäisenä vuorossa jälleen yksi WWF vs. ECW -kuviota jatkanut ottelu. RVD:hän oli ECW-painijoista siis se, joka oli (juonikuvioiden mukaan) myynyt itsensä WWF:lle ja alkanut WWF:n suureksi äänenkannattajaksi ECW:n tapahtumissa. ”Mr. Monday Nightin” vastustaja Tommy Dreamer oli taas ECW-ikoni henkeen ja vereen, ja edellisessä PPV:ssä hän olikin jo päihittänyt WWF:n Jerry Lawlerin. Nyt oli kuitenkin vuorossa Rob Van Dam, jonka kanssa Dreamerilla oli vielä verisempi feudi. Kaikki alkoi siitä, kun Dreamer voitti Ravenin ottelussa, joka päätti miesten legendaarisen feudin (Raven lähti ottelun jälkeen WCW:hen), Tommyn juhlan keskeytti RVD, joka hyökkäsi hänen kimppuunsa. Tätä seurasi brutaaleja yhteenottoja, monia otteluita ECW:n show’issa ja mm. tilanne, jossa Van Dam hautasi Dreamerin WWF:n lipun alle. Tämän takia miesten ottelu olikin ”flag match”, eli käytännössä ottelun voittaja saisi ripustaa lippunsa roikkumaan. RVD:llä oli WWF:n lippu, Dreamerilla ECW:n lippu.

Minä tykkäsin todella paljon tästä ottelusta about 12. tai 13. minuuttiin saakka. Se oli ehdottomasti tämän show’n parasta painia, ja muutenkin todella hyvää menoa. Molemmat tekivät töitä kunnolla, ja näimme varsin tyylikkäitä spotteja, vaikkei kumpikaan mitään maailmaa mullistavaa tehnytkään. RVD:kin vuosi verta varsin ilkeän näköisesti, ja vastineeksi Tommy sai sitten ottaa vastaan karuja tuoliniskuja, Van Daminatoreita ja muuta. Yksi ehdoton lempispottini ottelussa oli, kun RVD tärähti spagaatiin kehäkulmauksen päälle, ja Dreamer täräytti miehen tuosta asennosta todella karulla DDT:llä kanveesiin. Loppuvaiheessa nähtiin myös mielettömän tyylikäs piledriver-myyminen RVD:ltä. Joka tapauksessa itse siis tykkäilin tästä ottelusta suuresti, ja olin jo valmis miettimään neljän tähden arvosanaa, jos kamppailu jatkuisi samanlaatuisena vielä jonkin aikaa. Siten alkoi kuitenkin kaiken sortin turha sähläys, johon piti sekoittaa ECW:n epäreilu tuomari Jeff Jones, pari muuta tuomaria, Bill Alfonso, Beulah McGillicutty, Doug Furnas, Phil LaFon, Sabu ja Stevie Richards. Nämä loppuvaiheet ja varsin tyhjän olon jättänyt lopetus söivät kyllä ikävän paljon tältä ottelulta, mutta oli tämä muuten niin hyvää menoa siltikin, että show’n melkeinpä paras ottelu oli.

Arvosana: * * * ½

Tables & Ladders Match

Sabu vs. The Sandman

ecww3

Tämän ottelun tarina alkoi oikeastaan Hardcore Heaven -tapahtuman pre-show’sta, jossa Sabu, RVD ja Bill Alfonso järjestivät selkäsaunan, jonka keskeytti Sandman. Tämän seurauksena Sandman joutui kuitenkin itse hakatuksi, ja häntä lähdettiin kiidättämään ambulanssilla pois paikalta. Kesken Hardcore Heavenin Sandman kuitenkin otti ambulanssin haltuunsa ja lähti ajamaan takaisin areenalle saapuen paikalle juuri kesken pääottelun, jossa Sabu puolusti ECW-mestaruuttaan Shane Douglasia ja Terry Funkia vastaan. Sandmanin takia Sabu eliminoitiin ottelusta, ja tämän jälkeen miesten välinen feudi oli jo täysillä käynnissä.

Scott ”Olen todellinen painitietäjä” Keith valitsi tämän vuoden huonoimmaksi otteluksi. Kuinka yllättävää. Toisille pitää painin olla niin vakava asia, mutta itse ainakin nautin aivan täysillä Sandmanin ja Sabun kamppailusta. Odottiko kukaan näkevänsä tässä jotain tekniikkapainia tai muuta jotenkin taidokasta vääntöä? Toivottavasti ei. Odottiko joku tämän olevan millintarkkaan toteutettua, äärimmäisen näyttävää high flying -painia? Toivottavasti ei. Odottiko joku tämän olevan verinen, raju ja puhdas hardcore-tappelu? Toivottavasti, koska sitähän tämä oli. Kyllä, voisin nillittää viiden sivun esseen siitä, kuinka ottelun muutama huippuspotti epäonnistui osittain ja kuinka Sabu ja Sandman eivät tehneet muuta kuin mättivät toisiaan kaikella mahdollisella ja toteuttivat tasaisesti tikapuu- ja pöytäspotteja, joista osa meni tietenkin vähän reisille. Mutta miksi? Miksi valittaa jostain itsestäänselvyyksistä, kun voi keskittyä siihen, että ottelu onnistui kaikessa, mitä se pyrki olemaan. En minä tälle kolmea tähteä enempää viitsi antaa, koska kyllähän tästä kaikki normaalin painin osuus puuttui, mutta oli upeaa nähdä, miten molemmat antoivat itsestään irti aivan kaiken tässä ottelussa. Sandman loisti muutamilla upeilla suorituksillaan (senton kehässä olleiden tikkaiden päältä kehän ulkopuolella olevan pöydän läpi) hienosti! Minä nautin, ja suosittelen kaikille kunnon roskapainin faneille. Scott Keithin faneille en suosittele.

Arvosana: * * *

ECW World Heavyweight Championship

Shane Douglas vs. Bam Bam Bigelow (c)

ecww4

Oikeastihan Bam Bamin kai olisi pitänyt olla tässä hyvis (tai no, en oikein tiedä) ja Douglasin pahis, mutta 1) tapahtuma järjestettiin lähellä Douglasin kotikaupunkia Pittsburghia, joten yleisö oli täysin miehen takana, ja 2) Bigelow’ta vastaan ottelun rakenteessakin Douglas veti altavastaajan roolia ja Bam Bam ylivoimaisen painijan roolia. Ottelun tarina oli lyhykäisyydessään se, että Bam Bam kuului Douglasin johtamaan Triple Threat -liittoutumaan, kunnes porukkaan liittyneen Rick Ruden takia (Rude valitsi Douglasin vastustajat) Bigelow ja Douglas kohtasivat toisena mestaruusottelussa. Suunnitelmien vastaisesti Bam Bam voittikin ottelun, mistä seurasi kaikenlaisia ikävyyksiä, kuten Douglasin hermostuminen ja Bigelow’n poistuminen Triple Threatista. Lisäksi Douglasilla oli mahdollisuutensa revanssiin, jonka hän käytti tässä PPV:ssä.

Olen kai sitten outo, kun minä tykkäsin tästä ottelusta. Kaikki kommentit, jota olen lukenut ottelusta, manaavat nimittäin sitä, kuinka tylsä ja pitkäveteinen tämä ottelu oli. Minusta tämä taas oli hiton hyvin rakennettu, ja vaikka Douglas nyt ei olekaan luotu mihinkään sankarin rooliin, niin tällä kertaa hän siinä toimi, koska yleisö oli niin perusteellisesti miehen takana. Niinpä sekä Bam Bam että Douglas vetivät hommansa kunniakkaasti, ottelussa oli todella selkeä, järkevä ja hyvä rakenne ja siinä nähtiin vieläpä muutamia todella tyylikkäitä spotteja ja muutenkin hyvää painia. En minä tästä millään tylsää saanut, mutta olihan tämä toki vähän pitkä ja paikoitellen turhan rauhallinen, eli kai tätä semmoisenakin voi pitää. Minusta kuitenkin hieno idea koko ottelun takana, ja lopetus oli aivan täydellinen. Toimi, vaikka ei tämä nyt mikään klassikko ollut.

Arvosana: * * * ½

Tämäkään ECW:n maksulähetys ei ollut mitenkään huipputavaraa, vaikka tässä paljon vahvoja hetkiä olikin. Ongelma oli se, ettei tarjolla taaskaan ollut yhtään neljän tähden ottelua, ja jotenkin näiltä kai sitten itse odotin vähän enemmänkin. Silti kolme oikein hyvin pohjustettua, mielenkiintoista ja viihdyttävää yläkortin matsia ja lisäksi kolme muutakin hyvää alakortin ottelua saa kyllä aikaan vahvan ja erittäin toimivan tapahtuman. Jos edes jokin ottelu olisi ylittänyt sen neljän tähden rajan, olisi tästä voitu puhua ehkä jo Hienona (tai ei ehkä sittenkään ihan vielä, hankala sanoa miten kokonaisuus olisi muuttunut). Nyt kuitenkin tyytyminen Ok:ksi, vaikkakin vahvaksi semmoiseksi.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.10.2010.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW World War 3 1997

Next post

Arvio: WWF In Your House: D-Generation X

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.