2005ArkistoECWTapahtumat

Arvio: ECW One Night Stand 2005

Päivämäärä: 12.6.2005

Sijainti: New York, New York (Hammerstein Ballroom)

Yleisömäärä: 2 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Oi kyllä vain. Vihdoin oli tämän ikimuistoisen tapahtuman aika. Ilta, jolloin ECW heräsi vielä kerran henkiin. Tämä oli jotain sellaista, mitä oli mahdotonta selittää. Jotain, mitä kukaan ei varmaan uskonut, että voisi oikeasti tapahtua. Mutta niin vain Rob Van Damin hullusta ”herätetään ECW henkiin yhden illan ajaksi” -ideasta toteutui oikeasti yksi painimaailman legendaarisimmista tapahtumista. Kun Vince oli hyväksynyt RVD:n idean ja antanut Paul Heymanille sekä Tommy Dreamerille lähes vapaat kädet show’n toteuttamiseksi, oli lopputulos täyttä kultaa. Tämä todella tuntui aidolta ECW:n henkiinheräämiseltä, eikä miltään WWE:n tempaukselta. Tämä ei ollut WWECW:tä vaan alkuperäistä ECW:tä, jossa WWE oli apuna vain rahallisella tuellaan. Tapahtumapaikkana oli ainut ja oikea Hammerstein Ballroom. Areena oli täynnä aitoja ECW:n faneja. Kaikki tuomarit, kehäkuuluttajat, ringside-vartijat ja muut työntekijät olivat aitoja ECW:n aikaisia henkilöitä, jotta autenttisuus olisi täydellistä. Illan aikana nähtiin myös kertausvideoita kaikista ECW:n parhaista hetkistä.

Illan avasi kukapa muu kuin Joey Styles, joka oli lopulta suostunut saapumaan ppv:n selostajaksi, vaikka oli pitkään vastustellut minkäänlaista WWE-yhteistyötä. Styles veti kaikki klassiset catchphrasensa show’n avaukseksi ja esitteli sen jälkeen color commentator -parinsa: Mick Foleyn. Kuluneiden viikkojen ajan ECW:n painijat olivat tehneet täsmäiskuja Paul Heymanin johtamana Raw’hon ja Smackdowniin sen jälkeen, kun mm. Eric Bischoff, Kurt Angle ja JBL olivat ilmoittaneet aikovansa tuhota koko ECW:n re-unionin. Nyt ECW:n painijat pääsisivät vihdoin vauhtiin, mutta myös WWE:n iskujoukot olisivat saapumassa katsomon puolelle paikalle.

Singles Match

Lance Storm vs. Chris Jericho

Tämä jos mikä oli upea tapa illan avaamiseen. Lance Storm oli tehnyt pitkän uran ECW:ssä ja vaikuttanut muun muassa Impact Players- ja Triple Threat-stableissa. Nyt hän kohtasi ”Lionheart” Chris Jerichon, joka oli tämän illan lookissaan palannut takaisin 1990-luvun puoliväliin, jolloin hän paini vähän aikaa ECW:ssä, ennen kuin Eric Bischoff kaappasi hänet WCW:n puolelle. Storm ja Jericho olivat parhaita ystäviä, joten oli oikeus ja kohtuus, että he saisivat aloittaa illan keskinäisellä paremmuuden mittelyllä. Tämä muuten oli Stormin viimeinen ottelu WWE:n palkkalistoilla ja muutenkin yksi viimeisimmistä otteluista ikinä. Storm oli päättänyt jäädä eläkkeelle painikehistä jo kesällä 2004, jolloin hän oli siirtynyt WWE:n silloisen farmin OVW:n kouluttajaksi. Nyt hän oli kuitenkin päättänyt palata vielä yhden kerran takaisin, koska monien muiden tapaan hän ei halunnut jättää tätä reunionia mistään hinnasta väliin. Stormin managerina oli hänen pitkäaikainen ECW-managerinsa Dawn Marie.

Saattaa olla, että tämän ottelun arvosanassa on nyt puolikkaan verran ilmaa, jos tätä rupeaisi ryppyotsaisemmin analysoimaan, mutta nyt en välitä siitä. Tuli nimittäin sen verran hyvä mieli, kun sai vielä kerran katsoa Lance Stormia painikehissä ja vieläpä Chris Jerichoa vastaan. Jerichokin oli mukana aivan toisenlaisella asenteella (ja lookilla) kuin viime vuosina WWE:ssä. Ja totta tosiaan kanadalaiskaksikko pisti kehässä parastaan, mutta ottelun suurimmaksi ongelmaksi koitui ajanpuute. Ottelu loppui harmillisesti täysin kesken. Tätä olisi nimittäin katsellut mielellään vähintään kolme kertaa ottelun lopullisen pituuden verran. Lisäksi ongelma oli se, että se todellinen lopputaistelu ja ilotulitus jäivät nyt vähän puuttumaan, koska ottelu lähti käyntiin kuitenkin suhteellisen rauhallisesti, eikä tässä ajassa vain ehditty pääsemään sinne vitosvaihteelle asti. No, tästä huolimatta Jericho ja Storm ehtivät lyhyessäkin ajassa väläyttää muutaman pirun näyttävän spotin ja vetää muutenkin viihdyttävän ottelun. Kokonaisuutena siis hyvä ottelu, joka jätti nostalgisuudessaan hyvän mielen. Myös Justin Credibleä ja Jasonia oli mahtavaa nähdä lopun sekaantumisessa.

* * *

Tässä välissä nähtiin Pitbull Gary Wolfen lyhyen promon jälkeen muistovideo kaikille ECW:ssä painineille henkilöille, jotka olivat kuolleet ECW:n kaatumisen jälkeen. Videolla kunnioitettiin Rocco Rockia, Terry Gordya, Mike Lockwoodia, The Original Sheikiä, Mike Lozanskya, Pitbull Anthony Durantea, Big Dick Dudleyta ja Chris Candidoa, joka oli tosiaan menehtynyt vain pari kuukautta ennen tätä tapahtumaa. Videon jälkeen kuultiin raikuva ”Chris Candido” -chant.

Three Way Dance

Yoshihiro Tajiri vs. Little Guido vs. Super Crazy

Seuraavaksi vuorossa oli klassinen ECW-tyylinen kevytsarjalaisten 3-Way Dance Match, jollaisia nähtiin 1990-luvun loppupuolen ppv:eissä todella paljon – ja vieläpä usean kerran juuri näiden kolmen painijan välillä. Nämä kansainväliset taistelut olivat yleensä aina todella kovaa kamaa ja äärimmäisen viihdyttävää katsottavaa. Erityisesti Tajirin ja Crazyn välillä oli ollut ECW:ssä pitkä feud. Yoshihiro Tajirilla oli ringsidellään Unholy Alliance -joukkueparinsa Mikey Whipwreck sekä heidän managerinsa Sinister Minister. Ministerhän tunnettiin tältä ajalta parhaiten TNA:sta James Mitchellinä, mutta juuri näihin aikoihin Mitchell ei ollut TNA:n palkkalistoilla, joten hänkin pääsi vierailemaan One Night Standissa. Little Guidolla (Nunzio-nimeä ei ECW-show’ssa käytetty) oli ringsidellään kaikki ECW-ajan FBI:n merkittävimmät nimet eri ajoilta. Mukana olivat Guidon alkuperäinen pari Tracy Smothers, toinen FBI:n alkuperäisistä perustajista afrikanamerikkalainen JT Smith, ryhmän ainut oikea italialainen Big Guido ja Little Guidon loppuajan joukkuepari Tony Mamaluke. Näihin porukoihin verrattuna ECW:n tunnetuin luchadore Super Crazy näytti hieman oudolta saapuessaan paikalle aivan yksin. Ottelun painijoista Tajiri ja Guido olivat WWE:n rosterissa tähän aikaan, mutta Crazylle tämä oli debyytti WWE:n palkkalistoilla.

Tämän tapahtuman ainut harmillinen puoli oli se, että millekään ottelulle ei ollut tarpeeksi aikaa huikean täyteen pakatussa tapahtumassa. Ymmärrän sen toki sinänsä, koska mahdollisimman moni ECW:n legendaarinen painija on saatava esiintymään, jolloin jokaiselle ottelulle ei sitten ole antaa sitä 15:ttä minuuttia aikaa. Silti tapahtuman kokonaiskesto jäi noin parikymmentä minuuttia vajaaksi kolmesta tunnista, joten aikaa olisi kyllä ollut. Harmi sinänsä, koska tämäkin ottelu olisi voinut olla aivan kevyesti huippuluokkaa tai jopa MOTYC-tasoa, jos vain aikaa olisi ollut se vähintään 15 minuuttia. Nyt jäätiin selvästi alle 10 minuutin, jolloin ottelun laatukin jää ”vain” hyväksi. Jotain kertoo kyllä painijoiden tasosta se, että nämä kolme repäisivät aivan kevyesti hyvän ottelun ajassa, jossa monet eivät vielä pysty paljon mihinkään. Ottelun ehdoton kohokohta oli Super Crazyn mieletön Moonsault katsomon parvekkeelta suoraan alhaalla seisseen FBI-porukan päälle. Niin huikea spotti, ettei WWE:ssä ole vastaavia nähty. Toki meininki oli muutenkin aivan timanttista, ja oli hienoa nähdä koko FBI-porukka ja Unholy Alliance ringsidellä. Mahtavaa.

* * * 

Singles Match

Psicosis vs. Rey Mysterio

Ja show sen kuin jatkaa klassikko-otteluparien tarjoamista. Seuraavaksi olivat vuorossa Psicosis ja Rey Mysterio, jotka molemmat tekivät aikoinaan debyyttinsä amerikkalaisten promootioiden puolella ECW:ssä. 1990-luvun puolivälissä lucha libre oli vielä täysin vierasta Yhdysvalloissa, mutta Paul Heyman ei välittänyt, ja hän toi kaksi äärimmäisen lupaavaa nuorta luchadorea omaan promootioonsa. Mysterio (tuolloin Misterio Jr.) ja Psicosis vetivät toisiaan vastaan vuoden 1995 aikana aivan huikeita otteluita ECW:ssä. Stylesin mukaan miehet olivat kohdanneet toisensa koko uransa aikana yli 500 kertaa. Pian kaksikon ECW-debyyttien jälkeen Eric Bischoff iski silmänsä myös näihin kahteen ja palkkasi heidät WCW:n puolelle. Super Crazyn tapaan myös Psicosis teki tässä show’ssa WWE-debyyttinsä. ECW-urallaan Psicosis oli vielä pitänyt maskia, mutta hän oli myöhemmin hävinnyt sen ja alkanut painia omilla kasvoillaan – tosin jostain syystä vuoden 2004 TNA-esiintymisissään Psicosis oli taas käyttänyt maskia. Nyt hän saapui areenalle maski päässään, mutta tempaisi sen sitten kehässä pois kunnioittaakseen lucha-perinteitä. ECW-fanit eivät tätä arvostaneet (koska ECW:ssä Psicosis oli ollut maskipäinen Psicosis), ja alkoivat chantata ”Put your mask on”.

Jälleen voin jatkaa samaa jurnutusta siitä, kuinka ottelut ovat aivan liian lyhyitä. Samalla minun pitää kuitenkin jatkaa näiden mielettömien painijoiden kehumista. On suorastaan aivan älytöntä, mitä Mysterio ja Psicosis oikeasti saavat aikaan reilussa viidessä minuutissa. j******ta, kaksi sellaista spottia, jollaisia ei nähdä WWE:ssä välttämättä edes yhtä per vuosi. Ensin Psicosisilta aivan älytön Guillotine Leg Drop yläköydeltä ulos kehästä teräskaiteen päällä makaavan Mysterion päälle ja vain vähän myöhemmin Mysteriolta hullu West Coast Pop kehästä ulos katsomossa seisseen Psicosisin päälle. Ei näitä luchadoreja voi vain ymmärtää. Ikävä kyllä huikeiden spottien vastapainoksi oli jonkun verran hämmästyttävän hidasta meininkiä Psicosisilta (nähtiin jopa Sleeper Hold), mikä rokottaa vähän arvosanaa näin lyhyessä ottelussa. Joka tapauksessa erittäin viihdyttävää meininkiä tämäkin, vaikka ECW-yleisö ei Reyn 619:ä arvostanut.

* * ½ 

Tässä välissä areenalle saapuivat Smackdownin anti-ECW-joukot, jonka eturintamaa johtivat JBL ja Kurt Angle. Mukana olivat myös US-mestari Orlando Jordan (ainut WWE:n mestari, joka esiintyi tässä show’ssa), Bashamin veljekset, Carlito ja Matt Morgan. Kun porukka oli päässyt omalle parvekkeelleen, heitä saapui haastattelemaan ECW:n oma Joel Gertner. Gertner ei ehtinyt edes heittää kaikkia rivoimpia läppiään, kun JBL tönäisi hänet kumoon ja omi mikin. Tämän jälkeen JBL ja Angle alkoivat pilkata ECW:tä sydämensä kyllyydestä, kunnes yhtäkkiä kaiuttimista kajahti Rob Van Damin sisääntulomusiikki! Koko tapahtuman idean isä RVD oli edelleen sairaslomalla polvensa takia, mutta hän saapui kuin saapuikin paikalle ECW-aikaisen managerinsa Bill Alfonson kanssa ja keskeytti JBL:n ja Anglen puheen. Todellinen mark out.

Yleisö antoi yhdet illan isoimmista popeista RVD:lle, joka tylytti ensin Anglen ja JBL:n ja alkoi sitten ”shootata” puhumalla One Night Stand -idean syntymisestä, siitä kuinka paljon tämän tapahtuman missaaminen loukkaantumisen takia harmitti (enemmän kuin WM:n skippaaminen) ja siitä kuinka WWE:ssä hän ei nykyään saanut sanoa promoissaan mitään muuta kuin ”dude” ja ”cool”. Muutenkin RVD kritisoi juuri sen verran sopivasti WWE:tä ja sen käsikirjoitustiimiä, että yleisö oli aivan kuuma. Koko Van Damin promo oli täyttä kultaa, enkä ymmärrä Whatin omassa arvostelussaan heittämää kommenttia siitä, kuinka ” tietäen RVD:n puheenlahjat on hyvä, että WWE käsikirjoitti hänelle jatkuvasti tylsiä promoja”, kun juuri tässä promossa (ja kaikissa ECW-promoissaan) RVD osoitti sen, kuinka perhanan hyvin hän oikeasti hallitsee mikkihommat, jos siihen vain annettaisiin mahdollisuus. Kaikin puolin tämä RVD:n ja Alfonson saapuminen ja promo kehässä oli yksi illan hienoimmista hetkistä.

Singles Match

Rhino vs. Sabu

Ja sitten sen hienon hetken keskeytti Rhino, joka yhtäkkiä ryntäsi kehään ja jyräsi (edelleenkin loukkaantuneen) Rob Van Damin maahan Gorella. Sen jälkeen Rhino vielä jatkoi RVD:n telomista ja oli juuri teurastaa painikyvyttömän Van Damin aivan kokonaan, kun areenalta sammuivat valot. Sehän saattoi tarkoittaa vain yhtä asiaa: Sabun saapumista. Hetken päästä valot palasivat, ja Sabu todella seisoi kehässä ja oli valmiina käymään Rhinon kimppuun. Samalla RVD ja Alfonso kierivät ringsidelle, ja tuomari saapui paikalle aloittamaan tämän impromptu-ottelun. Tämä oli viimeinen Rhinon esiintyminen WWE:n show’ssa. Itse asiassa Rhino oli saanut kenkää WWE:stä jo huhtikuun alussa, kun hän oli WM-viikonloppuna ajautunut hotellissa tappeluun vaimonsa kanssa. Tätä show’ta varten hän teki kuitenkin vielä paluunsa. Sabulle tämä oli debyytti WWE:n palkkalistoilla. ECW:ssä Rhino oli ollut firman viimeinen ECW World Heavyweight -mestari, ja Sabu oli ollut vuoteen 2000 asti yksi lafkan kulmakiviä. Kovin suurta historiaa näillä kahdella ei ollut keskenään.

Tasaisen hyvien otteluiden putki jatkuu. Oikeastaan tämä on ensimmäinen ottelu, jonka kestosta en valita. Se johtuu siitä, että tämä ei tarvinnut yhtään enempää aikaa kuin mitä sai. Itse asiassa tuntui siltä, että tämä olisi ollut pidempi kuin mitä oikeasti oli. Rhino ja Sabu ehtivät tehdä juuri ne kaikki hulluimmat temppunsa tässä ajassa ja vetää kokonaisuutena kovan HC-ottelun. Kyseessä olikin illan ensimmäinen HC-mäiskintä, ja siinä tämä hoiti roolinsa aivan täydellisesti. Tämän jälkeen yleisö oli sopivasti lämmitelty kaikkia myöhemmin nähtäviä sairaimpia bumppeja vastaan. Tässä vielä Sabun tuolispotit ja pöytäräsähdykset toimivat pirun hyvin, loppuillasta ne olisivat tuntuneet ehkä jo vähän laimeilta. Rhinokin toki väläytti muutaman nätin spotin mutta oli ensisijaisesti silti bumpin ottajan roolissa, minkä hän vetikin huikeasti. Sabulle pitää nostaa hattua siitä, ettei koko ottelun aikana nähty yhtään botchia, vaan jokainen spotti meni täysin putkeen. Silti suurin kunnianosoitus on annettava RVD:lle, joka j******ta polvi paskana täräytti Rhinolle Van Terminatorin. Mieletöntä.

* * * 

Singles Match

Chris Benoit vs. Eddie Guerrero

Chris Benoit ja Eddie Guerrero kuuluvat myös ECW:ssä 1990-luvun puolivälissä esiintyneisiin suuriin tulevaisuuden nimiin, jotka WCW sitten ryösti ECW:ltä. Joey Styles puhui ennen ottelua siitä, kuinka tämä oli Paul Heymanin unelmaottelu ECW:ssä, mutta hän ei saanut koskaan mahdollisuutta sen buukkaamiseen, koska Bischoff ehti ryöstää Benoit’n ja Guerreron WCW:hen ennen oikeaa hetkeä. Nyt oli vihdoin aika toteuttaa tuo unelmaottelu, joka oli toki sittemmin nähty WCW:ssä ja WWE:ssä muttei koskaan ECW:n kehässä. Guerrero veti tässä sitä samaa heel-rooliaan kuin pääshow’nkin puolella tällä hetkellä, ja ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Benoit oli yrittänyt ravistella Eddietä ja selvittää, mikä tähän oli oikein mennyt. Tämä muuten oli näiden kahden legendan ja surullisen ihmiskohtalon viimeinen ppv-kohtaaminen ikinä ja varmaan yksi viimeisimmistä televisioiduista otteluista ylipäänsä.

Mitäpä tähän nyt sanomaan? Storm ja Jericho avasivat illan tietyllä tavalla samantyyppisellä puhtaalla painiottelulla, mutta tämä oli vielä paljon enemmän sitä kuin Storm vs. Jericho. Kanadalaisten kamppailu joutui hoitamaan myös openerin roolia ja lämmittelemään yleisöä parhaansa mukaan. Lisäksi siihen kuului lopussa nähty sekaantuminen, ja aikaakin oli vähemmän. Tämä sen sijaan… tämä oli vain yksinkertaisesti perhanan hieno painiottelu. On suorastaan hämmästyttävää, kuinka näennäisestä vähäisillä tempuilla ja vähäisellä ajalla Guerrero ja Benoit pystyvät tempaisemaan hienon ottelun, mutta sen he vain tekivät jälleen kerran. Toisaalta eipä tuo ole mikään ihme, kun kehässä on kiistatta kaksi ECW:n parasta tekniikkapainijaa, jotka saavat vetää täysin puhtaan ja aivan äärimmäisen intenssiivisen painiottelun keskenään. Tämä on juuri se esimerkillinen osoitus ECW:n monipuolisuudesta. Rhino vs. Sabun HC-mäiskinnän jälkeen nähdään niin hyvä tekniikkapainiottelu kuin 10 minuutissa voidaan vain nähdä. Aikaa olisi silti taas tarvittu paljon enemmän, jotta huippuarvosanat olisivat auenneet.

* * * ½ 

Aikaisemmin illalla paikalle olivat saapuneet Smackdownin anti-ECW-joukot, mutta he eivät suinkaan jääneet ainoiksi WWE:n edustajiksi, sillä koko tämän WWE vs. ECW -sodan noin kuukausi sitten aloittanut Eric Bischoff oli valmis tuomaan oman porukkansa samaan WWE-katsomoon yläparvelle. Bischoff, Edge, William Regal, La Résistance, Maven ja Gene Snitsky olivat marssineet paikalle ennen äskeistä ottelua, ja nyt ”The Quintessential Stud Muffin” Joel Gertner saapui haastattelemaan myös heitä. Tai ei oikeastaan haastattelemaan… vaan anomaan Bischoffilta töitä. Gertnerillä oli mukanaan CV ja mallikuvat ja kaikkea. Tämä oli tietenkin täyttä parodiaa siitä, kuinka Bischoff kaappasi kaikki ECW:n työntekijät, mutta nyt Gertner sai köniinsä myös Bischoffilta, ennen kuin Eric riipaisi sitten varsin hyvän ja vakuuttavan promon, jossa hän haukkui ECW:n täydeksi paskaksi. Yleisö buuasi niin kovaa kuin vain osasi.

Singles Match

Mike Awesome vs. Masato Tanaka

Kuten kaikki ECW-arvostelujani lukeneet ehkä muistavat, vuosina 1998 ja 1999 Mike Awesome ja Masato Tanaka räjäyttivät useamman kerran ECW-areenaan katon vetämällä äärimmäisen intenssiivisiä ja huikean viihdyttäviä MOTYC-otteluita keskenään. Yleensä aina ottelut olivat alle 10-15-minuuttisia, mutta ne ylsivät silti huippuarvosanoihin, koska tämä kaksikko pisti tuossa ajassa aivan järjettömän show’n pystyyn. Sitten Mike Awesome niin sanotusti ”sold out” ja siirtyi WCW:hen ison rahan perässä juuri, kun hänestä oli tehty ECW:n päämestari. Tätä ei suurin osa ECW-faneista, kaikkein vähiten ECW:n selostaja Joey Styles, ikinä antaneet anteeksi. Ensimmäisten minuuttien ajan tässä ottelussa Styles käytännössä haukkui Awesomea kaikella mahdollisella tavalla, ja Stylesin puheesta kuuli, että se tuli oikeasti sydämestä. Awesomelle tämä ei ollut ensimmäinen esiintyminen WWE:n palkkalistoilla, koska hän oli ollut mukana Invasion-kuviossa ja saanut sittemmin kenkää. Sen sijaan Tanakalle tämä oli debyytti WWE:n puolella.

Huh huh. Enpä muista nähneeni tämän projektin aikana toista alle 10 minuutin ottelua, jossa tapahtuu näin jumalattomasti. En oikeastaan edes tiedä, mistä aloittaisi tämän ottelun arvostamisen kohdalla. En varmaankaan voi sanoa mitään muuta kuin, että pitää nostaa niin jumalattomasti hattua Awesomelle ja Tanakalle kuin vain ikinä voi. Siis tässä on kaksi sellaista äijää, jotka minkä tahansa firman olisi pitänyt palkata. TNA, teillä oli j******ta käsissänne Mike Awesome, joka pystyisi tämänkaltaisiin supertykityksiin, ja mitä te oikein teitte hänen kanssaan? Ei s****na. Ja miksei mikään jenkkifirma ole kiinnostunut palkkaamaan Tanakaa? En voi tajuta. No, kokonaisuutena tämä oli aivan täydellinen HC-rymistely. Ensimmäisestä sekunnista viimeiseen meininki oli aivan huippuluokkaista spottailua ja bumppia bumpin perään. Toki tästä sitten seurauksena oli järjetöntä no-sellausta, ja ottelulla ei varsinaisesti ollut tarinaakaan ollenkaan, mutta tällaisista sivuseikoista huolimatta tämä oli aivan kiistaton huippuottelu. Paras HC-mäiskintä miesmuistiin. Samalla myös todella katkera ottelu, kun tietää, mikä oli Awesomen kohtalo reilun vuoden päästä tästä (itsemurha). Ja juuri siksi Stylesin kommentti Awesomen Suicide Diven jälkeen (”And it’s a damn shame he didn’t succeed in taking his own life with that.”) on näin 10 vuotta myöhemmin katsellessa aika pysäyttävä. En muuten tähän päivään mennessä ole ymmärtänyt, miten What voi arvioida tämän *½-tasoiseksi otteluksi, kun samaan aikaan TNA:n HC-rymistelyt ovat keränneet häneltä tosi kovia arvosanoja ihan perustempuilla.

* * * * 

Aikaisemmin illalla RVD kävi vetämässä yhden elämänsä parhaista promoista, joissa hän haukkui anti-ECW-jengin ja shoottasi WWE:tä, ja nyt sitten koko ECW:n isä Paul Heyman saapui tekemään saman. Heyman saikin varmaan illan kovimmat reaktiot – ja täysin ansaitusti. Ilman Heymania ei olisi ECW:tä siinä muodossaan, minä se opittiin tuntemaan. Paulilta kuultiin kaikki huikeimmat jutut, ja samalla hän heitti mieletöntä piikkiä Bischoffille, Edgelle ja JBL:lle. Bischoffin ja Heymanin erimielisyyksiä tuskin tarvitsee edes selittää, joten tuo osuus oli aivan täyttä kultaa. Todellisesti Heyman kuitenkin räjäytti pankin sanomalla Edgelle, ettei hänellä ole tälle kuin kaksi sanaa: Matt Freakin’ Hardy. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kukaan WWE:n lähetyksessä oli huomioinut kaikkien tiedossa olevan tilanteen Edgen ja Hardyn välillä mainitsemalla Hardyn nimen, joten yleisö kävi aivan villinä. Edge hoiti tilanteen kyllä huikeasti silti kotiin elehtimällä Heymanille, että ”Matt Freakin’ Hardy” sisältää itse asiassa kolme sanaa. Lopuksi Heyman vielä kyykytti JBL:ää sanomalla, että tämä oli päämestari 10 kuukautta vain siksi, ettei HHH halunnut työskennellä tiistaisin. Kultaa, timanttia ja platinaa.

Tag Team Match

Dudley Boyz vs. Tommy Dreamer & The Sandman

Lopulta oli illan Main Eventin aika. Tommy Dreamer oli tosiaan Paul Heymanin ja RVD:n ohella mies, jota saa kiittää eniten koko tapahtumasta. Dreamer oli käytännössä vastannut painijoiden ja muun henkilökunnan buukkaamisesta tähän tapahtumaan. Muutenhan Dreamer oli ollut WWE:n palkkalistoilla ECW:n kaatumisesta lähtien, mutta häntä ei ollut nähty ruudussa paljoakaan. Sen sijaan Dreamerin joukkueparille The Sandmanille tämä oli ensiesiintyminen WWE:n tuottamassa lähetyksessä, ja Sandmanin sisääntulo sekä yleisön yhteislauluna vetämä ”Enter Sandman” oli jotain aivan huikeaa. Dudleyille tämä oli puolestaan viimeinen esiintyminen WWE:ssä, koska he olivat tässä vaiheessa oikeastaan jo lähtökuopissaan firmasta, mutteivät olisi mistään hinnasta jättäneet tätä tapahtumaa väliin. Juuri kun ottelu oli pääsemässä vauhtiin, paikalle saapui oma ikisuosikkistableni blue World order. Hollywood Nova, Big Stevie Cool ja Blue Meanie pysäyttivät Dudleyn veljekset, Dreamerin ja Sandmanin ilmoittaakseen, että anti-ECW-tyyppien pitäisi ottaa oppia heistä siitä, kuinka ”We’re taking over” oikein hoidetaan. Sitten bWo yritti käydä Dudleyiden, Dreamerin ja Sandmanin kimppuun, mutta tulivat tietenkin uskolliseen tyyliinsä piestyksi. Joukkotappeluun sekaantuivat ECW-perinteiden mukaisesti myös Kid Kash, Balls Mahoney ja Axl Rotten, mutta lopulta koko konkkaronkka saatiin häädettyä paikalta, jotta varsinainen ottelu pääsisi vauhtiin. Niin ja tässä joukkotappelun aikana kuultiin yksi Stylesin parhaista kommenteista. Kun Nova otti turpaansa, Styles sanoi ”That’s more painful than playing Simon Dean on a national television… Yeah, I know I’m fired now.”

Mitä tähän nyt oikeastaan voi enää sanoa? Tämän oli vain tarkoitus olla mieletön päätös illan otteluille tarjoamalla kaikki ne rajuimmat jutut, mitä ECW:ltä voi tällaisessa One Night Stand -show’ssa odottaa, ja sen tämä onnistui toteuttamaan. Ennen ottelua nähtyjen sekaantumisten lisäksi saatiin paikalle vielä Impact Players, Francine ja Beulah sekä kahden viimeisimmän välinen catfight. Tämän lisäksi nähtiin sitten juustoraastimia, nivusiin lyötyjä terästuoleja, piikkilankaa ja lopuksi tietenkin palava pöytä. Jokainen neljästä virallisesta painijasta ja kaikki muutkin otteluun jollain tavalla sekaantuneet antoivat yksinkertaisesti aivan kaikkensa. Silti kaikkein eniten pitää nostaa hattua Tommy Dreamerille, joka jälleen kerran osoitti tässä ottelussa, kuinka paljon hän todella rakastaa tätä firmaa. Ei voi kuin hämmästellä, kunnioittaa ja nostaa tuhannesti hattua. Ottelunahan tätä on lähes mahdotonta arvioida, koska painillinen anti jäi olemattomaksi ja homma oli muutenkin pelkkää HC-bumppailua ja ylibuukkausta, mutta juuri sellaisenaan tämä oli parasta mahdollista ECW-nostalgiaa ja kokonaisuutena upeasti viihdyttänyt Main Event illalle.

* * * ½ 

Ja sitten saatiin vielä se huikea loppuangle, kun The Sandman rupesi vaatimaan ottelun jälkeen itselleen kaljaa, ja silloin paikalle saapui Steve Austin. Yleisö oli taas kerran aivan pähkinöinä, koska olihan Austinin ura ”Stone Cold” Steve Austinina nimenomaan alkanut ECW:stä. Austin kutsui koko ECW:n rosterin kehään juhlimaan ja kaljoittelemaan, mutta ennen juhlien alkua hän suuntasi katseensa parvekkeella seisoneisiin WWE-painijoihin ja käski heidät vihdoin alas, jotta he saisivat turpaansa.

Pienen vetkuttelun jälkeen WWE:n crusaderit nousivat kehään ECW-painijoiden kanssa, ja parin minuutin mittaisen tappelun jälkeen lopputulos oli se, että WWE:n painijat saivat turpiinsa ja poistuivat häntä koipien välissä paikalta. Ratkaiseva käänne tappeluun oli se, kun Tazin sisääntulomusiikki alkoi soida, ja mies saapui vanhassa ECW-asussaan vetämään Tazmissionin Kurt Anglelle. Ikävä kyllä tätä lopputaistelua ei muistella yleensä kovin hyvällä, ja siitä voidaan syyttää JBL:n täyttä mulkkumaisuutta. JBL oli ilmeisesti joskus ottanut nokkiinsa jostain Blue Meanien sanomasta kommentista, ja tämän lopputappeluanglen aikana JBL alkoi yhtäkkiä lyödä Meanieta ihan oikeasti turpiin niin, että Meanien kasvot menivät ruhjeille ja kasvoon tuli useita vekkejä (lopputulos oli tämä). ECW-painijat puuttuivat kuitenkin tilanteeseen nopeasti ja alkoivat myllyttää Bradshaw’ta pahasti niin, että tämä pääsi juuri ja juuri ihan oikeasti pakenemaan paikalta. Lopuksi Mick Foley vielä raahasi selostamopuolelle paenneen Eric Bischoffin paikalle, ja Austin pieksi Bischoffin illan päätteeksi. Kunniakas lopetus illalle, jos JBL:n perseilyä ei lasketa.


Tämä on varmasti yksi vaikeimmista arvosteltavista koko projektin aikana, koska kieltämättä tässä ei nähty yhtään MOTYC-ottelua ja lähes kaikki ottelut saivat liian vähän aikaa. Toisaalta tämän show’n idea ei ollutkaan a) toimia joidenkin huikeiden juonikuvioiden päätöksenä tai b) edes tarjota jotain vuosisadan otteluita vaan tuoda kaikki mahdolliset ex-ECW:läiset esiintymään yhden illan ajaksi ja vetämään vanhoilla ECW-faneille paras mahdollinen show. Ja tuollaisena nostalgiatapahtumana tämä oli niin täydellisesti onnistunut kuin mikään ppv voi ikinä vain olla. Ja sitä paitsi: jokainen show’n otteluista oli viihdyttävä ja yhtä lukuunottamatta kaikki saivat arvosanakseen vähintään ***:n, joten painilliseltakin anniltaan tämä oli kovaa settiä. Jotkut ovat nostaneet ONS:n ylivertaisesti vuoden 2005 parhaaksi ppv:ksi, mutta minun kirjoissani tämä jää kuitenkin hitusen WM:n taakse, koska WM:ssä oli myös jumalattoman hieno tunnelma ja samanlaista huikeaa oheismeininkiä kuin tässä, mutta siellä oli myös sitten se MOTY(C). Toki tämä oli jotain aivan ainutlaatuista verrattuna ’Maniaan, mutta sen takia tämä myös painii ihan omassa sarjassaan, ja olisi siksikin vähän outo valinta WM:n yläpuolelle.

Tämä on silti omissa kirjoissani yksi kovimmista tapahtumista, nyt kun vihdoin näin tämän. En nimittäin katsonut tätä silloin aikoinaan ollenkaan, koska en ymmärtänyt tuolloin vielä mitään ECW:n päälle. Olen vasta myöhemmin päässyt sisälle tuohon promootioon vanhojen matskujen avulla ja katsomalla kaikki ppv:t, ja nyt tätä ppv:tä ei voi kuin rakastaa. Vähän jo tässä arvostelun aikana annoin kritiikkiä Whatin arvosanoille, mutten silti millään voi ymmärtää sitä, miten paljon What oli dissannut paria viimeistä ottelua, kun samaan aikaan hän on kuitenkin hypettänyt todella suuresti TNA:n aivan samantyyppisiä roskapainiotteluita. Mutta jokaisella on omat mielipiteensä, enkä niitä sen enempää halua väheksyä. Ollaan vain yleensä Whatin kanssa monista asioista samoilla linjoilla, niin tätä eroavaisuutta en vain ole koskaan ymmärtänyt. Jotenkin tuntui vain siltä, että tämän on sitten pakko olla paskaa, koska kyseessä on ECW ja ECW-tyypit. Mutta siis, tiedän kyllä, että kaikki eivät pidä ECW:n menosta, ja heille tämä ei varmasti ole oikea tapahtuma. Muille aivan must see -kamaa. Kokonaisuutena Hieno.

Wikipedia: ECW One Night Stand 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.3.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Judgment Day 2005

Next post

Arvio: TNA Slammiversary 2005

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.