2006ArkistoECWTapahtumat

Arvio: ECW One Night Stand 2006

Päivämäärä: 11.6.2006

Sijainti: New York, New York (Hammerstein Ballroom)

Yleisömäärä: 2 460

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Oi kyllä vain. Viime vuoden ECW:n yhden illan henkiinherättämistapahtuma One Night Stand oli ollut jättimenestys, joka oli villinnyt vanhat ECW-fanit ja monet muut WWE:n katsojat. Niinpä One Night Stand ei jäänytkään vain yhden illan jutuksi, vaan melko tarkalleen vuosi ensimmäinen ONS:n jälkeen päätettiin järjestää tapahtuma uudestaan. Tällä kertaa kyse oli kuitenkin jostain aivan muusta kuin vain yhden illan paluusta. WWE oli nimittäin alkanut jo alkukeväästä selvitellä tosissaan mahdollisuutta tuoda ECW takaisin firman kolmantena brändinä oman tv-ohjelman kanssa. Kevään aikana netin huhusivut alkoivat täyttyä uutisista siitä, kuinka monet vanhat ECW-nimet olivat tehneet pysyvät sopimukset WWE:n kanssa. Toukokuun ensimmäisessä Raw’ssa selostaja Joey Styles piti ikimuistoisen promon, jossa hän käytännössä haukkui koko WWE:n tuotannon ja erosi tehtävästään Raw’n selostajana. Jim Ross korvasi hänet. Toukokuun lopussa WWE lopulta ilmoitti virallisesti, että One Night Standin jälkeen ECW tekisi paluunsa pysyvästi ja että ECW saisi oman tv-show’nsa, joka alkaisi heti ONS:n jälkeisellä viikolla Sci-Fi-kanavalla. Yhtään enempää ECW:n tulevaisuudesta ei kukaan tiennyt tässä vaiheessa – Minkälaista ohjelmistoa se tarjoaisi? Ketä siellä nähtäisiin?

PPV:tä edeltävässä Raw’ssa järjestettiin WWE vs. ECW -erikoisshow, jossa nähtiin jo ennakkomakua tästä tapahtumasta. Paul Heyman teki pari viikkoa ennen ONS:ää paluunsa WWE:hen, ja hänestä tuli itseoikeutetusti ECW:n General Manager. Ensimmäisenä Heyman sai valita uuteen brändiinsä pari WWE:n painijaa. Tästä myöhemmin lisää.

Tämän show’n selostajina toimivat Joey Styles ja hänen seurassaan ensimmäisen ottelun jälkeen Tazz. Show’n avasi tietenkin Paul Heyman, joka veti tunteikkaan ja energisen promon ja sai sillä koko yleisön villiksi.

Singles Match

Tazz vs. Jerry Lawler

Tätä tuskin kukaan olisi ennen tätä iltaa uskonut näkevänsä. Tazz painimassa vielä kerran WWE:n show’ssa – tai ylipäänsä missään. Tazzhan oli siis eläköitynyt alkuvuodesta 2002, koska hänen kroppansa oli siinä kunossa, että lääkärien mukaan yksikin ottelu voisi olla kohtalokas. Niinpä Tazz siirettiin nopeasti selostustiimiin, ja siellä hän myös pysyi tämän virallisesti viimeiseksi otteluukseen jääneen kohtaamisen jälkeen. Taustatarinoita tuskin tarvitsee paljon selittää. Kun One Night Stand alkoi lähestyä ja Joey Styles oli lähtenyt Raw’n selotustiimistä raivokkaasti, Jerry Lawler oli taas kääntänyt heel-vaihteen silmään ja alkanut haukkua ECW:tä ja kaikkea siihen liittyvää. Erityiseksi silmätikukseen King oli ottanut SD:n selostajan ja entisen ECW-tähden Tazzin, joka vastasi Lawlerin puheisiin samalla mitalla Smackdownissa. Lopulta ppv-viikon Raw’ssa nähdyssä ECW vs. WWE -show’ssa Tazz ja Lawler ottivat yhteen, ja ppv:tä edeltävässä Smackdownissa Tazz ilmoitti eroavansa Smackdownin selostajan tehtävästä ja siirtyvänsä ECW:hen Joey Stylesin pariksi. Sitä ennen hän kuitenkin halusi selvittää välinsä Lawlerin kanssa kehässä. Ennen ottelun alkua Lawler kävi läimäyttämässä selostuspöydän takana seissyttä Stylesiä kasvoihin.

Tämä nyt oli ottelu lähinnä nimellisesti, eikä tämän painillisissa ansioissa ole mitään arvosteltavaa lukuun ottamatta sitä yhtä hienosti tehtyä luovutusliikettä lukuun ottamatta. Ja ei, en tarkoita nyt otteluun sekaantuneen Joey Stylesin Sleeper Holdia Jerry Lawlerille. Roolissaan tämä toimi kuitenkin mestarillisesti. Yleisö oli aivan pähkinöinä, kun Taz(z) saapui kehään vanhoissa kunnon painivaatteissaan ja pääsi pieksemään kaikkien inhoaman heel-Lawlerin. Lieneekö tämä ollut viimeinen run, kun Lawler vielä kerran vetäisi kunnon heel-roolin hetkeksi? Joo, anglena hauska ja show’n aloituksena loistava, koska yleisö oli aivan villinä tästä, mutta otteluna tässä ei ollut mitään. Puolikas siitä lopetuksesta.

½

Singles Match

Randy Orton vs. Kurt Angle

Kuten jo aikaisemmin totesin, Paul Heyman oli saanut Mr. McMahonilta luvan poimia itselleen yhden painijan sekä Raw’sta että Smackdownista. SD:n valinnan Paul Heyman saapui itse julkistamaan toukokuun viimeisessä Smackdownissa, ja se ei ollut enempää eikä vähempää kuin itse Kurt Angle. Anglesta tuli siis uusi ECW:n tähti, ja mies itse oli tästä asiasta äärimmäiseen innoissaan. Entistä aggressiivisempaan tyyliin pyrkinyt Angle julisti One Night Standia ennen Smackdownissa ppv:hen avoimen haasteen kenelle tahansa painijalle neli-, kuusi- tai kahdeksankulmaisesta kehästä. Yllättäen tuohon haasteeseen vastasi Anglen arkkivihollinen Randy Orton, joka oli ollut kaksi kuukautta poissa WWE:n ohjelmistosta ja teki paluunsa iskemällä RKO:n Anglelle sekä lupaamalla tuhoavansa Anglen ECW-yleisön edessä. Kuten JD:n arvostelussa kerroin, kayfabessa Ortonin poissaolon syy oli se, että Angle oli telonut hänet sairaslomalle. Todellisuudessa syy oli 60 päivän hyllytys ”epäammattimaisesta käytöksestä”. Sen verran pitää korjata Whatin parin vuoden takaista kirjoitusta, että tämä hyllytys ei johtunut surullisenkuuluisasta diivan laukkuun paskomisesta (joka tosin oli aika reippaasti väritetty tarina), koska se oli tapahtunut jo vuonna 2005. Itse asiassa Ortonin hyllytyksen syy on aina ollut vähän mysteeri, mutta yksi selitys oli se, että Orton jäi kiinni pilven polttamisesta.

Joo, tietyllä tavalla tässä kiteytyy koko toisen One Night Standin (ja koko uuden ECW:n) hienous ja heikkous samalla kertaa. Olisiko tällaista ottelua nähty vanhojen ECW:läisten voimin? Ei varmaan – varsinkaan nyt, kun viime vuoden jälkeen Storm oli ehtinyt eläköityä, Jericho jäädä tauolle ja Eddie kuolla? Oliko tällä mitään tekemistä alkuperäisen ECW:n kanssa? Eipä oikeastaan. Toisaalta – oliko sillä enää mitään väliä? Ei ainakaan minulle. Joillekin puristeille varmasti oli, mutta jätettäköön heidät omaan arvoonsa. Orton ja Angle vetivät nimittäin pirun tiukan, intenssiivisen ja ennen kaikkea kovatasoisen PAINIottelun, joka sai varmaan enemmän aikaa kuin yksikään ONS I:n otteluista. Nyt sitä aikaa uskallettiin antaa, ja hyvä niin! Sama kaava jatkuisi (onneksi) myös myöhemmin illalla. Ei tarvinnut esimerkiksi tämän ottelun jälkeen harmitella, että pidemmällä ottelulla olisi ollut enemmän annettavaa. Silti on tosin todettava, että ihan huipputasolle tämä ei yltänyt. En osaa edes sanoa, mistä se johtuu. Joku tässä ottelussa ei vain nyt noussut ihan sille tasolle, että tästä olisi jäänyt huippuottelufiilis. Pieniä juttuja. Kova ottelu tämä silti siis ehdottomasti oli, ja erityismaininta on annettava vielä siitä, että Angle ja Orton oikeasti tuntuivat pyrkimään painivan vähän eri tavalla – semmoisella edgymällä ECW-tyylillä. Se sopi heille oikein mainiosti. Hienoa työtä!

* * * ½ 

Tag Team Match

FBI vs. Super Crazy & Yoshihiro Tajiri

Aidossa ja alkuperäisessä One Night Standissa oli pelkästään sellaisia otteluita, joissa ECW-alumnit asettuivat toisiaan vastaan ilman sen kummempia storylineja. Tällä kertaa suurin osa otteluista oli WWE vs. ECW -henkisiä juonikuviollisia otteluita, mutta väliin mahtui kuitenkin pari poikkeusta. Tämä oli niistä ensimmäinen. Little Guidon ja Tony Mamaluken muodostama FBI teki taas siis paluunsa, ja vastaansa he saivat Super Crazyn ja Yoshihiro Tajirin joukkueen. Tajiri oli lähtenyt WWE:stä vuosi sitten One Night Standin jälkeen ja palannut painimaan Japaniin, mutta nyt hän teki vielä yhden kerran comebackinsa tämän tapahtuman vuoksi. Tämän jälkeen Tajiria ei enää WWE:ssä nähtäisi.

Hämmentävää kyllä, tämä ei lopulta päräyttänyt ihan sillä tavalla kuin tällä olisi ollut paperilla mahdollisuuksia. Kehässä neljä huippuluokan cruiserweightia, ja aikaa lähemmäs 15 minuuttia. Kun viime vuonna suurin ongelma One Night Standissa oli nimenomaan ajanpuute, tällä kertaa sitä ei näyttäisi olevan. Mitä nämä neljä voisivatkaan saada aikaan kunnon pitkässä joukkueottelussa? Ja juuri tässä tullaan siihen ongelmakohtaan. Ehkä olin sitten ladannut turhan kovia odotuksia ottelulle etukäteen, koska tämä ei vain millään noussut huippuottelutasolle tai edes hienoksi otteluksi. Jotenkin oli koko ajan sellainen fiilis, että Crazyn upeista loikista, Tajirin mielettömistä potkuista ja FBI:n sulavasta yhteistyöstä huolimatta tästä puuttui… jotain. Homma oli koko ajan vähän niin kuin vedetty ihan pikkaisen nuotinvierestä, eikä missään vaiheessa päästy täysin sille toivotulle sävelkorkeudelle. Ehkä ne olivat vain ne liian kovat odotukset tai joku ihan muu juttu, koska aivan kiistattomasti tämä oli hyvä joukkueottelu.

* * * 

Edellisen ottelun jälkeen alkoi soida Big Show’n sisääntulomusiikki, ja iso jättiläinen rynni paikalle. Se oli sinänsä ihan ymmärrettävää, koska ppv:tä edeltävässä Raw’ssa Big Show oli shokeeraavasti kääntynyt WWE:tä vastaan ja liittynyt ECW:hen. Show päätti kuitenkin heti One Night Standissa osoittaa, että häntä ei ECW-originaalien kanssa kaveeraaminen kiinnostanut, koska hän kävi kehässä saman tien kaikkien kehässä seisoneiden painijoiden kimppuun ja pieksi jokaisen heistä.


Viime vuoden One Night Standissa oli nähty Eric Bischoffin ja JBL:n johtama WWE:n armeija ECW-painijoita vastaan. Tällä kertaa vastaavia joukkoja ei nähty, mutta JBL oli jotenkin onnistautunut soluttautumaan tälläkin kertaa parvekekatsomoon. Sieltä JBL veti jälleen promon, jossa hän haukkui koko ECW:n, sen katsojat ja tietenkin myös selostajat. Juuri selostamiseen liittyen JBL:llä olikin aikamoinen uutispommi: hän nimittäin ilmoitti, että hänestä tulee Smackdownin uusi color commentator Tazzin tilalle. Vielä Judgment Dayssa JBL oli paininut Main Eventissä päämestaruudesta, mutta pian tuon jälkeen hänen selkänsä oli mennyt siihen kuntoon, että Bradshaw päätti vetäytyä kokonaan painimisesta. Niinpä hän jobbasi US-mestaruutensa Bobby Lashleylle ja hävisi Rey Mysteriolle ottelun, jossa oli panoksena Reyn mestaruuden lisäksi JBL:n ura. Nyt Bradshaw sitten siirtyisi sinisen brändin selostustiimiin – ja tuo hänen oli tultava kertomaan ECW:n faneille.

World Heavyweight Championship

Rey Mysterio (c) vs. Sabu

Vuorossa oli ensimmäinen illan kahdesta mestaruusottelusta. Mr. McMahonin luvalla tässä show’ssa käytiin siis ottelut molemmista WWE:n päämestaruuksista niin, että haastajina olivat ECW:n painijat. Lisäjännitystä toi se, että Paul Heyman lupasi, että jos toinen tai molemmat otteluista päätyisivät ECW:n painijan voittoon, nuo painijat toisivat mestaruutensa mukanaan ECW:hen ja samalla tuosta vyöstä tulisi virallinen ECW World Heavyweight -mestaruus. Heyman oli myös tarjonnut entiselle ECW:läiselle ja nykyiselle World Heavyweight -mestarille Rey Mysteriolle mahdollisuutta loikata ECW:n puolelle, mutta Mysterio oli kieltäytynyt tarjouksesta. Niinpä Heyman toi hänen haastajakseen ECW-legenda Sabun, joka oli lähtenyt TNA:sta vain pari kuukautta aiemmin Lockdownin jälkeen.

Tälle ottelulle tehtiin todellinen karhunpalvelus lopettamalla kamppailu niin typerästi. Lopetuksen aiheuttanut liikehän oli yksi vuoden huikeimmista spoteista, mutta en nyt ihan sulattanut tätä ”mielikuvituksellista” ja ”erikoista” ratkaisua, johon se sitten johti. Varsinkaan ECW:n ppv:ssä. Erityisen harmillista huonossa lopetuksessa oli se, että sen vuoksi muuten mainion viihdyttävästä kamppailusta jäi hieman karvas maku suuhun. Mysterio ja Sabu nimittäin pistivät ottelussa parastaan, ja vajaan 10-minuuttisen ottelun aikana nähtiin sellaisia bumppeja, joita esimerkiksi Mysterio ei normipäivänä WWE:ssä olisi tehnyt ikinä. Kyseessä oli todellakin ECW-tyylinen poikkeusilta. Tykkäsin siis Mysterion ja Sabun meiningistä oikein paljon, osittain myös siksi, että kaksikon tyylit olivat tavallaan hyvin samanlaisia mutta tavallaan myös hyvin erilaisia. Jos vain lopetus olisi ollut parempi, tämä olisi ollut tämmöisenään hieno ottelu. Paremmalla lopetuksella ja lisäkestolla olisi puhuttu jo huippuluokan kamppailusta.

* * * 

Six Person Tag Team Match

Mick Foley & Edge & Lita vs. Terry Funk & Tommy Dreamer & Beulah McGillicutty

Huh huh, sitten olikin kyseessä aikamoinen feud. Kaikki alkoi siitä, kun Mick Foley teki toukokuun alussa Raw’ssa ensimmäisen esiintymisensä WrestleMania 22:ssa nähdyn hurjan Hardcore Matchin jälkeen. Vihamiehet Foley ja Edge sopivat ottelevansa toisiaan vastaan seuraavassa Raw’ssa Foleyn päättämässä ottelumuodossa. Aika omituisesti Foley päätti ottelumuodoksi Triple Threat Matchin ja toi ottelun kolmanneksi osanottajaksi Tommy Dreamerin. Todelliset kummallisuudet alkoivat kuitenkin itse ottelussa, kun Foley kääntyikin Dreameria vastaan ja pieksi Edgen kanssa tämän henkihieveriin. Seuraavalla viikolla Foley sitten saapui selittelemään tekojaan. Foleyn mukaan hänen pitkäaikainen ystävänsä Terry Funk oli soitellut hänelle koko viikon ja vaatinut selitystä. Funk saapuikin itse paikalle, ja Foley tarjoili tälle selityksen päin kasvoja: Foleyn mukaan hänen ja Edgen HC-ottelu WM:ssä oli parempi kuin mikään ECW:ssä ikinä nähty ottelu. Foleyn mukaan hän oli edelleen historian kovin HC-painija. Foley oli myös katkera Funkille siitä, että tämä ei ollut saapunut hänen eläköitymisjuhliin koska tälle ei ollut maksettu tarpeeksi. Funk vastasi haukkumalla Foleyn, Foleyn vaimon, Edgen ja lopulta WWE:n. Homma päättyi siihen, kun Edge ja Lita saapuivat paikalle ja kolmikko pieksi Funkin.

Seuraavalla viikolla Edge ja Foley promosivat sitten yhdessä, ja Foley julisti, että Edge oli kaikki, mikä oli oikein nyky HC-painissa. Niinpä hän otti esiin hänelle aikoinaan luovutetun Hardcore-mestaruuden ja julisti tuovansa sen pois eläkkeeltä: hän ja Edge olisivat nyt yhdessä WWE Hardcore -mestarit. Tämän bromance-hetken päätti sitten raivostunut Paul Heyman, joka haukkui Foleyn täysin (nimittämällä tätä muun muassa prostituoiduksi). Foley vastasi aika lailla samalla mitalla haukkumalla Heymanin ja ECW:n. Lopulta Heyman esitti Foleylle ja Edgelle haasteen: nämä kohtaisivat One Night Standissa kaksi ECW:n painijaa. Foley ei suostunut, mutta kun Heyman alkoi pilkata Litaa, Edge otti haasteen vasteen. Heti tämän jälkeen Tommy Dreamer ja Terry Funk sitten rynnivät paikalle ja kävivät brutaalisti Edgen ja Foleyn kimppuun. Ppv:tä edeltävinä viikkoina tämä nelikko vielä otti rajusti yhteen, mutta lopulta oli tämän ottelun aika. Juuri ennen ottelua nähtiin vielä yksi käänne, kun Beulah haastoi Litan osallistumaan otteluun, ja niinpä ottelusta tehtiin 6-Person Tag Team Match.

No niin, tässä päästiin sitten itse asiaan. Luulen, että Merovingi viittasi WrestleMania 22:een kirjoittamassaan ”vuoden paras Hardcore-ottelu”-kommentilla tähän otteluun. Minun on tosi vaikea sanoa, pidänkö enemmän tästä vai WrestleManian Edge vs. Foleysta. Molemmat ovat WWE:n tyyliin poikkeuksellia Death Match -henkisiä otteluita, mutta kuitenkin hyvin eri tavalla. Edgen ja Foleyn keskinäinen ottelu pyrki kuitenkin enemmän viihdyttävyyteen ja näyttävyyteen. Tämä oli puolestaan oikeasti todella brutaali, väkivaltainen ja paikoitellen hieman jopa häiritsevä ottelu. Juuri siksi tämä sitten olikin niin jumalattoman kova ottelu. Tällaista ei voisi ikinä järjestää normaalissa WWE:n show’ssa, mutta tähän tämä sopi kuin luoti otsaan. Jokainen kuudesta – myös Beulah ja Lita – pistivät kroppansa kunnolla likoon. Erityinen hatunnosto pitää tietenkin antaa Funkille ja Foleylle, joiden ottamia bumppeja en edes ala listata, koska ne olivat jotain niin mielettömiä. Mikä tärkeintä, tämä ei todellakaan ollut vain jotain HC-mäiskintää ja rymistelyä, vaan tässä kerrottiin todella huikea tarina. All in all: huippuluokan HC-ottelu. MOTYC.

* * * * ½ 

Singles Match

Balls Mahoney vs. Masato Tanaka

Tämä oli sitten illan toinen puhdas ECW vs. ECW -ottelu ilman kummempaa taustatarinaa. Masato Tanaka oli paininut viime vuonna Mike Awesomea vastaan, ja tänä vuonna hän sai vastansa pitkäaikaisen joukkueparinsa Balls Mahoneyn. Mahoney teki tässä show’ssa ensimmäisen WWE-esiintymisensä. Näistä kahdesta Mahoney oli tehnyt pysyvämmän sopimuksen WWE:n kanssa, Tanaka oli tullut paikalle vain tämän tapahtuman ajaksi.

Ennen ME:tä tarvittiin sitten pieni välipalaottelu, ja Tanaka sekä Mahoney saivat tässä tapauksessa sitten tuon epäkiitollisen tehtävän hoitaakseen. Balls oli yksi niitä harvoja, jotka eivät olleet mukana viime vuoden ”aidossa” One Night Standissa – itselleni ei ihan selvinnyt, minkä vuoksi. Joka tapauksessa nyt Balls oli mukana, ja aikaa hän sai ruhtinaalliset viisi minuuttia. Se on sääli, koska ulkomuodostaan huolimatta Balls oli ainakin parhaina ECW-vuosinaan oikeasti viihdyttävä painija, ja Tanakan kaltaisen huippunimen kanssa hän olisi voinut saada aikaan vaikka mitä. Nyt kaksikolle ei annettu mahdollisuutta tuollaiseen iloitteluun, vaan sen sijaan he saivat rykäistä kasaan nopean väliviihdykkeen. Siinä Balls ja Tanaka kyllä onnistuivat ihan hyvin, ja lopun brutaalin tuolimäiskinnän vuoksi minulla ei ole tästä edes kummemmin mitään maristavaa. Ei tämä silti laadultaan ehtinyt tässä ajassa nousta kivaa tv-ottelua paremmaksi koitokseksi.

* * 

Ja vielä ennen Main Eventiä yleisölle tarjoiltiin yksi väliviihdenumero, kun kaikista maailman painijoista Eugene raahattiin ECW-kehään. Eugene sai tietenkin jumalattoman vihamielisen vastaanoton ECW-yleisöltä, vaikka hän yritti parhaansa mukaan runoilla kehässä rakastavansa ECW:tä yms. Angle sai huipennuksensa nopeasti, kun Sandmanin musiikki alkoi soimaan, ja Sandman saapui yleisön seasta pieksemään Eugenen. Jee.

WWE Championship

John Cena (c) vs. Rob Van Dam

Joo joo, ei Cena tietenkään mitään heel-turnia ollut tehnyt. Mutta jos joku ihminen joskus ikinä missään ottelussa on ollut heel, niin Cena tässä. Enkä tarkoita pelkästään sitä, että yleisö olisi halunnut tappaa hänet. Ei, Cena ihan oikeasti käyttytyi koko ottelun ajan kuin tyylipuhdas heel. Tämän ottelun taustatarinoita tuskin tarvitsee kovin tarkasti selittää. Mr. Money In The Bank Rob Van Dam oli ilmoittanut käyttävänsä MITB-salkkunsa nimenomaan One Night Standissa käytävään päämestaruusotteluun. Muutenkin RVD oli ollut heti ensimmäinen mies, joka oli alkanut villitä ECW-faneja ja joka oli ilmoittautunut kääntyvänsä WWE:tä vastaan. Niinpä RVD oli luonnollisesti Heymanin valinta Raw’sta rosteriinsa. Kaikki tiesivät jo päivänselvästi etukäteen, että Cena joutuisi todellisen vihamyrskyn kohteeksi show’ssa. Katsomossa roikkui koko tapahtuman ajan ”If Cena Wins We Riot” -lakana, ja kun Cena yritti ennen ottelua heittää paitaansa katsomoon, se palautettiin hänelle joka kerta takaisin. Chanteista en ala edes puhua tässä. Summa summarum: yleisö vihasi Cenaa ja tahtoi, että aito ECW:n painija RVD voittaisi ottelun ja toisi päämestaruuden ECW:n puolelle.

Saattaa olla (tai todennäköisesti onkin), että yliarvostelen tätä hieman, mutta tämä on minulle painifanina yksi tärkeimmistä otteluista, jonka olen katsonut. Jos joku ei ole vielä vuosien aikana näitä arvosteluita lukiessa tajunnut, Rob Van Dam on minun kaikkien aikojen suosikkipainijani. Toki on totta, että tässä 2010-luvulla WWE:ssä RVD alkoi olla jo vanha ja tylsä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että RVD on minulle aina #1. Erityisesti tämä vuosi 2006 oli minulle painifanina aivan huikeaa aikaa: olin todella kiinnostunut painista, ja samalla RVD sai kovempaa pushia kuin koskaan WWE-urallaan. Kaikki sitten tietenkin huipentui tähän otteluun, joka oli aivan mieletön näytös. Tämä on ottelu, jollaista ei ole WWE:ssä paljon muualla ikinä nähty.

Tätä on oikeastaan edes mahdoton selittää, jos ottelua ei ole nähnyt. WM 22:n HHH vs. Cena -ottelun yleisöä hehkutetaan aina, mutta tässä ottelussa Harmmerstein Ballroomin yleisö oli jotain… aivan älytöntä. Aivan käsittämätöntä. Jokaikinen katsoja vihasi Cenaa ja todellakin antoi myös sen kuulua. RVD ja Cena sitten hyödynsivät tuota hämmästyttävän ainutlaatuista tunnelmaa aivan erinomaisesti. Tämä ottelu voi olla peräti viimeinen WWE:ssä nähty ottelu, jossa Cena oikeastaan veti heelin roolia. Katsokaapa huviksenne tämä ottelu vielä kerran: tässä ottelussa Cena oli käytökseltään, toiminnaltaan ja ilmeiltään puhdas heel. RVD puolestaan oli aivan elementissään. Miehet kertoivat aivan mielettömän tarinan, ja siinä ohessa he sitten tarjoilivat painillisesti huippuluokan ottelun, jossa ei edes tarvittu samanlaisia spotteja ja bumppeja kuin parissa muussa show’n ottelussa. Lopetus oli sitten kaikkine Edgen sekaantumisineen aivan ainutlaatuinen. Minulle tämä on aivan kiistatta MOTYC.

* * * * ½


Ei tässä show’ssa tietenkään ollut samaa huikeaa ainutlaatuista tunnelmaa, joka ensimmäisessä One Night Standissa oli. Ei, sellaista fiilistä ei pysty millään keräämään uudelleen. Tässä oli kuitenkin jotain muuta: tämä oli oikea, kokonainen ja hienon tarinan kertonut painishow, joka jätti todella kovat toiveet uuden ECW:n harteille. Ikävä kyllä uusi ECW ei sitten ikinä pystynyt noita toiveita lunastamaan, mutta siitä ei tämän tapahtuman aikaan ollut vielä mitään tietoa. Tämä oli kiistatta Hieno tapahtuma ja vuoden paras ppv tähän mennessä.

Wikipedia: ECW One Night Stand 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 23.11.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Judgment Day 2006

Next post

Arvio: TNA Slammiversary 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.