2015TapahtumatWWE

Arvio: Elimination Chamber 2015

Sijainti: Corpus Christi, Teksas (American Bank Center)

Päivämäärä: 31.5.2015

Yleisömäärä: TBA

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Aikaisempina vuosina Elimination Chamber -tapahtuma on sijoittunut Royal Rumblen ja WrestleManian välimaastoon eli helmikuun tienoille, mutta tällä kerralla kammio laskettiin alas kesäkuun kynnyksellä. Erityistä tässä tapahtumassa ei ollut ainoastaan sen ajankohta, vaan myös sen molemmat kammio-ottelut: niissä ei oteltu päämestaruudesta tai sen ykköshaastajuudesta, vaan poikkeuksellisesti keskikortin mestaruuksista. Selostajina toimivat tuttuun tyyliin Michael Cole, Jerry ”The King” Lawler ja John ”Bradshaw” Layfield.

WWE Tag Team Championship
Elimination Chamber Match

The Lucha Dragons vs. The Ascension vs. Cesaro & Tyson Kidd vs. Los Matadores vs. Prime Time Players vs. The New Day (c)

EC1

Täytyy sanoa, että tämä ottelu oli paha pettymys. Ennakossani ennustin, että tästä olisi voinut – ainakin painillisesti – olla ainesta jopa koko illan parhaimmaksi matsiksi, mutta toisin kävi. Jokin oli jo alusta asti pielessä, ja se sama tunne säilyi lopetukseen saakka.

Matsin ongelma oli yksinkertaisesti sen tarina. Oikeastaan New Day oli ainut joukkue, jolla oli vaikutusta matsin juoneen; yleisö tahtoi nähdä Kofin, Big E:n ja Xavierin saavan selkäänsä. Jokainen muu joukkue oli kuin laiva vailla kapteenia, enkä siis syytä tästä painijoita, vaan ottelun toteutusta. Miksi Lucha Dragons, ottelun suosituin joukkue, eliminoitiin niin aikaisin, ja minkä ihmeen takia jääkylmä The Ascension oli se tiimi, joka heidät eliminoi? Ilmeisesti tarkoituksena oli nostaa Prime Time Players jalustalle, mutta kyseinen nosto tuli niin puskista, ettei yleisö osannut reagoida siihen oikein. Corpus Christi (ja koko muu maailma) odotti, että lopputaistelu olisi Lucha Dragonsin ja New Day’n (tai Cesaron ja Tyson Kiddin) välinen mittelö, jolloin Kaliston ja Sin Caran yllättävä kohtalo teki hallaa matsin tunnelmalle. Toinen ongelma oli ottelun flow, joka tökki pahemman kerran – kuin lukisi suomalaisen nuorukaisen kirjoittamaa englanninkielistä runoutta, jossa vilisee kiusallisia kielioppivirheitä.

Katastrofi tämä ei sentään ollut, mutta pettymys kyllä. Ehkä matsin toteuttamista vaikeutti se, että kammiossa oli näin paljon painijoita samaan aikaan. Myös sisääntulojärjestystä olisi kannattanut ajatella uudestaan. Jos esimerkiksi Lucha Dragons olisi päässyt viimeisenä joukkueena otteluun mukaan, hetki olisi tuntunut samalta kuin ”hot tag”, jolloin yleisö olisi valmistautunut matsin kliimaksiin latautuneena. Olematon tarina ja surkea draaman kaari johtavat tulokseen, jota ei edes se häikäisevin ”sick bump” pelasta.

Arvosana: 3/10

WWE Divas Championship
Triple Threat Match

Naomi vs. Paige vs. Nikki Bella (c)

EC2

Myös tämä ottelu oli harmi kyllä pettymys, vaikkei tietenkään ihan yhtä suuri sellainen. Meno oli yhtä kaikki kehnompaa kuin odotin, ja ottelun aikana aloin kieltämättä ajatella NXT:n naispainijoita ja heidän ilmiömäistä momentumiaan. Ei ollut Naomista, Nikkistä ja Paigesta siihen, mitä Becky Lynch ja Sasha Banks saivat NXT Takeover: Unstoppable -tapahtumassa pari viikkoa sitten aikaan. Tiedostan toki, ettei näitä matseja voi suoraan rinnastaa toisiinsa, sillä Becky ja Sasha saivat huomattavasti suuremman valokeilan ja niin poispäin, mutta kyllä päärosterin naisilta olisi silti enemmän odottanut. Heikon flow’n lisäksi ottelua rokotti sen tarina, joka jäi laihaksi – ja jos oikein innostutaan kritisoimaan, niin mainitaan nyt vielä, että Nikki Bellan hahmo on osoitus surkeasta käsikirjoittamisesta. Ei mikään ihme, ettei yleisö ota selkoa ihmisestä, joka käyttäytyy ensin hirviön lailla ja on sen jälkeen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Sellainen syö myös tunnelmaa, niin kuin tämä onneton koitos todistaa.

Arvosana: 3/10

Singles Match

Kevin Owens vs. John Cena

EC3

Jos minä olisin Vince McMahon, tämä ottelu olisi ollut illan viimeinen matsi, sillä tämä oli tapahtuman valttikortti. Petyin sen tähden vähän, kun ilmeni, että ottelu otellaan näin aikaisessa vaiheessa. Miten jaksan innostua muista matseista, jos se ”oikea” main event nähdään keskellä korttia? Matsin jälkeen olo oli kuin jääkiekon maailmanmestaruuskilpailuissa silloin, kun katselee Suomen ottelun jälkeen muiden maiden pelejä. Kyllä ne tavallaan viihdyttävät, ja hyvä peli on aina hyvä peli, mutta kaiken energian vei se aikaisempi matsi.

Nyt tapahtuu kaksi asiaa: ne, jotka minut tuntevat, ajattelevat, että mikä kumma minuun on mennyt, ja ne, jotka eivät tunne minua, ajattelevat minun olevan varsinainen pahanilmanlintu. En nimittäin nauttinut tästä Cenan ja Owensin matsista erityisen paljon – en ainakaan niin paljon kuin olisin tahtonut. Lopputaistelu oli toki liki ikimuistoinen, ja matsissa oli joitakin todella mieleenpainuvia spotteja, mutta jälleen kerran ongelmana oli huono tarina ja sen seurauksena draaman kaari. En yksinkertaisesti saanut ottelusta otetta, vaan katsoin matsia vain silmilläni, ilman sydäntä.

Olisin toivonut, että Owens olisi alussa livahtanut kehästä ulos ja koetellut Cenan paineensietokykyä. Se on näet se Kevin Owens, johon minä olen NXT:ssä tutustunut. Owens ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan lähti otteluun kenen tahansa lailla – ja se on väärin, sillä Kevin Owens on kaikkea muuta kuin ”kuka tahansa”! Jo alku, siis sen epäonnistuminen, veti tarinalta jalat alta, ja pian sen jälkeen oli liian myöhäistä. Ottelusta kyllä kuoriutui perkeleellinen taistelu, sitä en tietenkään kiistä, mutta minä olisin tahtonut ennemmin perkeleellisen kertomuksen. Nyt vahvin tarinallinen elementti oli se yksinkertainen ja vanha fakta, että John Cena sietää paljon kipua, mutta fokuksen olisi pitänyt olla Kevin Owensin hahmossa ja sen kehityksessä. Kyllä, Owens solvasi Cenaa ja todisti osaavansa lukuisia liikkeitä eli kehitti hahmoaan niin, mutta ei, tästä uniikista ultimaattisen indy-painijan ja WWE-tähden vastakkainasettelusta ei ammennettu sitä, mihin olisi ollut mahdollisuus. Toivottavasti Money in the Bank -tapahtuman revanssi onnistuu tarinankerronnassa paremmin.

Arvosana: 7/10

Singles Match

Bo Dallas vs. Neville

EC4

Yksi syy, jonka vuoksi vierastan tähtiarvosanoja tai oikeastaan showpainitapahtuman liian tarkkaa analyysiä ylipäätään, on se, että erilaisilla matseilla on erilaisia rooleja. Esimerkiksi tätä Bo’n ja Nevillen matsia on aiheetonta arvostella samalla asteikolla jonkin puolituntisen maailmanmestaruusottelun kanssa, koska matsit poikkeavat paitsi potentiaaleiltaan ja kestoiltaan myös funktioiltaan; puolituntisen maailmanmestaruusottelun funktio on olla mahdollisimman hyvä ottelu, kun taas tällaisen Dallas–Nevillen funktio on toimia hengähdystaukona. Näin ollen tällaista ottelua pitäisi katsella eri tavalla kuin sitä pitkää maailmanmestaruusmatsia – rennosti vailla huolen häivää.

Pelkkä erityinen funktio ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tylsä ottelu pääsee pakoon kuin koira veräjästä. Kritiikkini kohdistuu taas kerran ottelun tarinaan, joka oli todella ennalta arvattava ja kulahtanut. (Ennustin ottelun kulun oikeastaan täydellisesti oikein ennakossani.) Tämä oli masentava malliesimerkki siitä, mitä tapahtuu, kun turvautuu ikiaikaisiin kaavoihin. Konservatiivista buukkausta, myrkkyä momentumille.

Arvosana: 2/10

WWE Intercontinental Championship
Elimination Chamber Match

Mark Henry vs. R-Truth vs. Sheamus vs. Ryback vs. King Barrett vs. Dolph Ziggler

EC5

Alkuun ajattelin, ettei tämä ottelu kiinnosta minua lainkaan, mutta olin lopulta valmis suhtautumaan tähän yllättävän innokkaasti. Syy siihen oli pettymyksellinen avausmatsi, jonka jälkeen uskalsin odottaa kokeneen kuusikon kykenevän rutkasti parempaan suoritukseen. Pian palauduin maanpinnalle.

Tämän tapahtuman täytyy olla kirottu, sillä myös tämä ottelu kärsi kehnosta tarinasta. En suinkaan vaadi, että jokaisen ottelun käsikirjoitus tulisi olla kuin Ingmar Bergmanin sulkakynästä, mutta showpainin katsojat tarvitsevat edes vähän tarttumapintaa, jotta kehän näytelmästä syntyy tunteita. Tässä ottelussa tuota tarttumapintaa ei ollut ollenkaan, ja käteen jäi kaukainen sekamelska, joka tuntui pikemmin videopelisessiolta kuin todelliselta matsilta. Tilanne paheni entisestään, kun Sheamus jäi koppiinsa jumiin ja ottelun flow muuttui silkaksi mössöksi.

Kirjoitin ennakossani, että Rybackin voitto voisi tuntua hyvältä, koska Big Guy ei ole koskaan voittanut yhtäkään mestaruutta WWE:ssä. Rybackin voitto ei kuitenkaan tuntunut hyvältä, sillä se ei tuntunut itse asiassa yhtään miltään. Draaman täydellinen puute ja ottelun väärällä tavalla ennalta arvaamaton lopetus imivät Rybackin ”suuresta hetkestä” kaiken taian. Yhdentekevä ottelu ja yhdentekevä voitto – sääli Rybackin kannalta.

Arvosana: 3/10

WWE World Heavyweight Championship

Dean Ambrose vs. Seth Rollins (c)

EC6

Kun kehäkello soi ja tämä matsi alkoi, toivoin, että Ambrose ja Rollins saisivat painia oikein tapahtumarikkaan ja jännittävän matsin, jotta kaikille jäisi tästä väsyneestä tapahtumasta edes hyvä maku suuhun. Sitten ajauduin madonreikään, joka teleporttasi tietoisuuteni toiseen todellisuuteen. En katsellut enää Elimination Chamber -tapahtumaa, vaan jotakin satunnaista Superstars-jaksoa, jossa Rollins puolusti mestaruuttaan Ambrosea vastaan. Omituista, tuumin, mutta pysyin ruudun ääressä, vaikka tiesin, ettei vyö voi vaihtaa Superstars-jaksossa omistajaa.

Siltä se tuntui, Superstars-jyystöltä. Ei jännitystä, ei energiaa, ei intohimoa. Pahin ongelma oli tunnelma, josta saamme kiittää sitä, että tapahtuma järjestettiin Corpus Christissä – ja vieläpä sellaiselle yleisölle, joka oli alun perin ostanut liput house show’hun. (Tämän piti siis olla house show, kunnes WWE päätti tehdä tapahtumasta Network-eksklusiivin.) Toki tunnelman olisi voinut pelastaa esimerkiksi ihan rehellinen ylibuukkaus, jossa olisi mässäilty muun muassa Roman Reignsin ja Triple H:n vetovoimalla, eli syyttävän sormen voi osoittaa myös päättäjiä kohden, mutta kyllä se suurin ongelma oli apaattinen yleisö. Toisaalta herää myös kysymys siitä, onko Dean Ambrosen painityyli tarpeeksi viehättävä tavallisissa singles-matseissa. Hardcore-otteluissa kansa rakastaa sekopäistä Ambrosea, mutta singles-matseissa mies on ehkä jo liian ”old school” nykypäivän yleisölle.

Kenties tätä kannattaa lähestyä uhrauksena, joka meidän oli hyvä tehdä. Nyt nimittäin Money in the Bank -tapahtuman revanssi maistuu varmasti tavallista paremmalta, kun sitä edeltää tällainen varsin keskinkertainen taisto. Painijoita tästä on mielestäni turha syyttää, sillä Dean ja Seth vetivät kyllä hyvin, mutta totta kai matsi olisi pitänyt suunnitella paremmin. Sivuhuomautuksena sellainen, että on sääli, kun Rollins turvautuu Phoenix Splashiin näin usein; tuntuisi erikoisemmalta, jos näkisimme loikan vain harvoin.

Arvosana: 5/10

Tapahtuma oli pettymys. Kortti oli vahva ja kaikki mahdollista, mutta kehno buukkaus latisti yleisön ja yleisön hiljaisuus muun maailman. Ainut valopilkku oli Kevin Owensin huikea debyytti, mutta sitäkin häiritsee ajatus siitä, miltä ottelu olisi tuntunut esimerkiksi New Yorkissa tai Philadelphiassa…

Tapahtuman arvosana: 3/10

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Ennakko: Elimination Chamber 2015

Next post

Ken on heistä kaikkein sitkein?

1 Comment

  1. Eetu Lehtinen
    03.06.15 at 18:31 — Vastaa

    Lainaan tässä kommenttia, jonka Jouni kirjoitti Facebookissa.

    ”Tosiasiassahan Enska sai juurikin mitä tahtoi eli ikimuistoisen puhtaan voiton ja vielä Owensille. En ymmärrä, miksi tarina oli huono, kun nimenomaanhan Owens tuli itsevarmuutta puhkuen otteluun ja tahtoi näyttää Cenalle, että pystyy kaikkeen mihin hänkin ja vielä enempäänkin. Ei paennut alussa kehästä, mutta mitä sitten? Tarina ei ollut sama kuin mitä Enska tahtoi, mutta hyvä se oli tällaisenakin.”

    Totta, tarina oli tavallaan hyvä tällaisenakin, mutta kirjoitin subjektiivisen arvion, jossa painotus on omassa näkökulmassani. Minä en nauttinut tästä tarinasta erityisesti, vaan olisin toivonut toisenlaista kertomusta, minkä vuoksi en voinut rakastua otteluun. En nillitä usein, mutta tässä olisin tahtonut nähdä sen Kevin Owensin, joka on ”thinking man’s wrestler” ja ylivoimainen limanuljaska.

    ”Ei, Cena–Owensissa keskeistä ei ollut se, että Cena kestää kipua, vaan se, että Cena kestää kipua, mutta Owens pystyy antamaan sitä niin paljon, että Cenakaan ei kestä.”

    Tällainen tarina jää aina sen varjoon, miten Brock Lesnar dominoi Cenaa SummerSlamissa 2014 (mikä toisaalta tarkoittaa sitä, että nämä kaikki ottelut ruokkivat Lesnarin myyttiä entisestään). Owensin olisi siis pitänyt dominoida Cenaa vielä Lesnaria rajummin, jotta tämä tarina olisi puhjennut kukkaansa.

    ”Mielestäni tämä oli täydellinen tapa tuoda indyissä nimeä tehnyt Owens rosteriin: sen sijaan, että hän olisi puhtaalla indytaustallaan dominoinut WWE:n kultapoikaa, hän nousi ensin NXT-mestariksi, jolloin tätä taustaa voitiin korostaa indyaikojen lisäksi.”

    Täydellinen tapa olisi mielestäni ollut se, että Owens olisi dominoinut Cenaa paljon rajummin mutta että ottelu olisi silti päättynyt Cenan voittoon – ehkä jopa hieman likaisesti. Cena on ollut lähestulkoon koskematon kokonaisen vuosikymmenen verran, minkä tähden miestä pitää suojella entistä enemmän. Lopputulos voi (tai olisi voinut) olla se, että joka ikinen Cenan tappio kohahduttaa melkein yhtä paljon kuin The Undertakerin häviö WrestleManiassa. Nämä liian helpot tappiot tekevät hallaa Cenalle ja sille, mitä Cenan päihittäminen merkitsee.

    ”Siitä olen yhtä mieltä, että Chambereissa oli paljon parantamisen varaa. Toisaalta jos ottelijajärjestykset olisi heitetty arvalla, niin silloin tuo olisi ollut ihan ok. Eli nyt mentiin ehkä enemmän urheilun ja arvaamattomuuden ehdoilla kuin puhtaan viihteellisyyden – arvojahan nuo ovat molemmat, joskin liki päinvastaisia.”

    Paras tilanne showpainissa on se, että urheilullisuus ja viihteellisyys ovat tasapainossa. Tässä tapauksessa se olisi tarkoittanut sitä, että sisääntulojärjestys olisi tuntunut edes jotakuinkin sattumanvaraiselta mutta silti ottelun kulkua ajattelen loogiselta. Pelkkä urheilullisuus voi realisoitua tällaisena – pelkkä viihteellisyys sen sijaan keinotekoisena ja ennalta arvattavana showpainina.

    ”IMO on myös outoa kehua Sethin ja Ambrosen panosta, mutta antaa ottelulle 5/10 yleisön vuoksi. Ymmärrän kyllä, että yleisö vaikuttaa paljon, mutta jos puhuu otteluiden arvosanoista, niin on kyllä väärin ikään kuin rankaista painijoita siitä, että houseshow-yleisö ei osannut mekastaa tarpeeksi.”

    Koen, että showpainiottelu koostuu kolmesta osa-alueesta, joista jokainen vaikuttaa yhtä vahvasti matsin arvosanaan: flow (workrate), tarina ja tunnelma. Paras matsi on sellainen, jossa näistä jokainen on kunnossa. Tässä tunnelma oli – eritoten ottelun funktiota ajatellen – vaisu, jolloin arvosana laskee väistämättä.

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.