2015ROHTapahtumat

Arvio: Field of Honor 2015

Päivämäärä: 22.8.2015

Sijainti: Brooklyn, New York, New York City (MCU Park)

Yleisömäärä: 2 000

Painimaailmassa kuohui alkukesällä, kun Triple H ilmoitti, että NXT:n TakeOver-tapahtuma tulee valloittamaan Brooklynissä sijaitsevan Barclays Centerin 22. elokuuta 2015. Yksi syy uutisen suuruuteen oli se, että kyseessä oli valtava harppaus NXT:lle, mutta suurin uutinen johtui kuitenkin toisesta asiasta – nimittäin siitä, että Ring of Honor oli ehtinyt varata saman päivämäärän ja saman kaupungin NXT:tä aikaisemmin. Niinpä ROH ja NXT ajautuivat tukkanuottasille, ja moni painifani joutui tekemään valinnan: ostanko lipun ROH:iin vai NXT:hen? Päätös ei ollut helppo, sillä ROH toi show’hunsa useita tähtiä New Japan Pro Wrestlingin riveistä, mikä on varsin harvinaista. Vaan vetikö Field of Honor vertoja erinomaiselle TakeOverille, jossa nähtiin muun muassa Sasha Banksin ja Bayleyn mestariteos?

Singles Match

Adam Cole vs. Christopher Daniels

1

Alkuun täytyy mainita, että show’n miljöö oli varsin hieno. Kyseessä oli pesäpallokentällä järjestetty ulkoilmatapahtuma ja sai jo sen tähden show’n vaikuttamaan raikkaammalta kuin normaalisti; yleensä Ring of Honorin tapahtumat painitaan liki pilkkopimeissä liikuntasaleissa, joissa tunnelma on melko hikinen. Iso stadion oli siis mukavaa vaihtelua hämärille halleille, ja myös painijat tuntuivat olevan uudesta miljööstä innoissaan. Daniels ja Cole pistivätkin tässä ottelussa parastaan ja saivat aikaan oikein vauhdikkaan ja tapahtumarikkaan koitoksen, jossa nähtiin hienoja liikkeitä ja jännittävää taistelua, vaikkei ottelussa edes ollut varsinaista panosta. Eritoten Daniels oli hyvässä vireessä ja huomattavasti kiinnostavampi yksilö- kuin joukkueottelijana Frankie Kazarianin kanssa. Myös Cole hoiti hommansa hienosti, vaikken vieläkään lukeudu miehen ylimpiin faneihin. Viihdyttävä ja vauhdikas avausottelu, joka toimi nimenomaan roolissaan eli tapahtuman avaajana kiitettävästi. Melkein toivoisin Danielsin palaavan vallan yksilöpainijaksi, sillä Addiction alkaa olla jo aika kulunut juttu.

7/10

Tag Team Match

War Machine vs. Killer Elite Squad

2

Lyhyehkön (11-minuuttisen) avaajan jälkeen nähtiin toinen lyhyehkö ottelu, joka kesti vain vähän päälle kymmenen minuuttia. Se oli kuitenkin täysin oikea ratkaisu, sillä jos ottelu olisi kestänyt kauemmin, matsi olisi voinut ruveta maistumaan puulta. Nyt War Machine (Hanson ja Ray Rowe) sekä Killer Elite Squad (Lance Archer ja Davey Boy Smith Jr.) pitivät koitoksessa koko ajan vauhtia yllä, ja lopputuloksena oli kyllä todella kiva yllätys. War Machine on toki kiinnostava aina, sillä joukkue on kuin aikamatka 1980-luvun lopun WWF:ään ja siksi mielenkiintoinen näky Ring of Honorissa, mutta Killer Elite Squad ei ole koskaan onnistunut tekemään minuun erityistä vaikutusta. DH Smith oli kyllä toimiva ottelija Tyson Kiddin partnerina WWE:ssä, mutta Lance Archerin (eli TNA:sta tutun Lance Hoytin tai WWE:stä tutun Vance Archerin) rinnalla mies ei pääse samanlaiseen loistoon. Tuntuu siltä, että Smith ja Archer molemmat tarvitsevat vierelleen pienemmän painijan, joka tuo matseihin vauhtia. Tässä ottelussa kaksikko tosin suoriutui roolistaan puhtain paperein, mistä kiitos kuuluu lähinnä War Machinelle, joka oli kovassa vireessä. Onnistunut matsi ja tosiaan positiivinen yllätys.

6/10

Gauntlet Match

Adam Page vs. Dalton Castle vs. Frankie Kazarian vs. Silas Young vs. Bushwhacker Luke vs. Moose vs. Donovan Dijak vs. Cedric Alexander vs. Takaaki Watanabe

3

Kahden positiivisesti yllättäneen ottelun jälkeen olin päässyt hyvään fiilikseen, ja sitä samaa fiilistä piti yllä myös tämä ottelu, sillä minä rakastan gauntlet-matseja. Ottelu kaiken lisäksi lähti käyntiin Dalton Castlen osuudella, joten pullat olivat paremmin kuin hyvin uunissa. Castle on ehdoton suosikkini Ring of Honorin rosterista ja hauskempi esiintyjä tapahtumasta toiseen. Tässä matsissa Castle ei jäänyt kuitenkaan pelkäksi koomikoksi tai pelleksi, vaan miehen tarina äityi itse asiassa aika raadolliseksi. Ottelu oli ylipäätään buukattu hyvin, sillä se sisälsi sopivan sekoituksen huumoria ja draamaa ja kehitti useita eri feudeja, kuten Castle vs. Youngia ja Moose vs. Alexanderia. Yksi parhaimmista kohdista oli WWE:n Hall of Fameen tänä vuonna lisätyn Bushwhacker Luken cameo-rooli, jossa Luke käveli tuttuun tyyliinsä kehään, lensi sieltä saman tien ulos ja jatkoi sen jälkeen kävelemistä jokaisen pesäpallopesän kautta verhojen taakse. Muita hauskoja hetkiä tarjosivat mm. The Boys eli Dalton Castlen kaksi apulaista sekä Cedric Alexanderin manageri Veda Scott, joka näytteli niin huonosti, että se oli jo hauskaa. Kaiken kruunasi tiukka lopputaistelu ja se, että ottelussa oli pelissä panos eli Television-mestaruuden haastajuus. Mukava makupala tähän väliin.

7/10

8-Man Tag Team Match

The Kingdom & Roppongi Vice vs. Matt Sydal, ACH & The Young Bucks

4

Gauntletin jälkeen jatkettiin sitten melkoisella pommilla. Eritoten Young Bucksin joukkue oli aivan hullu, sillä Matt Sydal ja ACH ovat Bucksin tavoin ilmiömäisiä spottiapinoita. Myös Kindgom ja etenkin Roppongi Vice osaavat hommansa, joten luvassa oli vauhdikas ja päräyttävä ottelu. Sellainen se myös oli; matsin tempo oli alusta loppuun hurja, ja ottelussa nähtiin aivan huikeita spotteja. Alkuun ottelu eteni ehkä vähän hitaammin (joskin silti nopeasti), mutta lopputaistelussa painettiin tuhatta ja sataa. Kesken ottelun nähtiin kaiken lisäksi absurdi huumorikohtaus, kun Kingdomin pojat – ja heidän managerinsa, Maria – lähtivät tanssahdellen juoksemaan sitä samaa pesäpallopolkua pitkin kuin Bushwhacker Luke hetkeä aikaisemmin, ja se juoksu päättyi siihen, että Young Bucks potkaisi kumpaakin heistä vauhdilla päähän. Siitähän syntyi sitten vanha kunnon Superkick Party, jossa Kingdom ja Roppongi Vice saivat kalloihinsa kolhuja. Suck it! Se taas johti mielettömään lopputaisteluun, jossa voltteja ja muita näyttäviä loikkia nähtiin kuin liukuhihnalta. Todella viihdyttävä koitos ja sopivaa sielunruokaa juuri sellaiselle fanille, joka janoaa puhdasveristä spottijuhlaa. Tällaisissa otteluissa Ring of Honor on ehdottomasti maailman eliittiä.

8/10

Singles Match

Michael Elgin vs. Hirooki Goto

5

Gauntlet-ottelussa paininut Takaaki Watabe oli illan ensimmäinen japanilaisvahvistus, mutta Hirooki Goto tuntui ensimmäiseltä japanilaiselta supertähdeltä. Goto on tällä hetkellä kovassa huudossa, sillä hän kantaa parhaillaan IWGP:n Intercontinental-mestaruutta ja onnistui voittamaan G1 Climax -turnauksessa IWGP:n päämestarin Kazuchika Okadan, joten Brooklynin yleisö otti miehen kunnioittavasti vastaan. Myös Elgin sai hyvän vastaanoton, eikä suinkaan suotta, sillä kanukki yllätti kaikki ottelemalla erittäin hyvin G1 Climaxissa ja tuntui siksi jonkin sortin sankarilta ”kotiyleisönsä” edessä. Tässä ottelussa Elgin jatkoi siitä, mihin hän Japanissa jäi, ja matsin teema oli raju taistelu. Saimme nautiskella stiffeistä kämmensyrjälyönneistä, erilaisista heitoista ja todella kivuliaista nyrkiniskuista, joista yksi osui pahemman kerran Goton leukaperiin. Rankkaa mättöä siis, vaikkei silti juuri mitään verrattuna Elginin NJPW-matseihin mm. Tomohiro Ishiitä tai Tomoaki Honmaa vastaan. Hyvä ja viihdyttävä taisto yhtä kaikki, mutta ongelmaksi koostui draaman kaaren puuttuminen. Tuntui siltä, että äijät murjoivat toisiaan hetken, kunnes yhtäkkiä kaikki oli jo ohi. Tällainen toimii silloin, jos tempo on poikkeuksellisen nopea ja matsi raju, mutta Goto ja Elgin eivät tällä kertaa saavuttaneet sellaista tasoa. En silti panisi pahakseni, jos miehet matsaisivat toisiaan vastaan vielä uudestaan.

6/10

Tag Team Match

Time Splitters vs. The Briscoes

6

Time Splitters on TNA:sta tutun Alex Shelleyn ja NJPW:ssä painivan Kushidan joukkue. Shelleyä ei ole hetkeen NJPW:ssä näkynyt, mutta Kushida kantaa tällä hetkellä IWGP:n Junior Heavyweight -mestaruutta, joten hänellä on momentumia tukenaan. Myös Briscoen veljeksillä oli momentumia puolellaan, sillä he voittivat Roppongi Vicen ROH:n edellisessä maksulähetyksessä eli heinäkuun Death Before Dishonorissa. Odotettavissa oli siis tulinen ja vauhdikas matsi, joka voisi kukaties varastaa show’n. Näin ei kuitenkaan tällä kerralla käynyt, sillä vaikka Kushida on kevytsarjalaisena maailman eliittiä ja taipuu vaikka minkälaisiin tekoihin, niin koitos jäi auttamatta aikaisemmin nähdyn spottijuhlan eli Young Bucksin matsin varjoon. Fiilis oli se, että aikaisemman ottelun joukkueet tekivät kaiken Time Splittersiä ja Briscoen veljeksiä paremmin, jolloin tämä jäi siis matsijärjestyksen uhriksi. Ei millään lailla heikko tai epäonnistunut matsi, mutta vaikea se on saada tavallisesta juustohampurilaisesta kiksejä irti, kun on syönyt hetkeä aikaisemmin El Macon. Matsista ei myöskään jäänyt mieleen mitään erityisen säväyttäviä muistoja, vaan koitos oli sellaista tuttua ja turvallista jyystöä, joka menee aivoista sisään ja ulos kuin mikä tahansa hetkellinen nautinto.

6/10

Singles Match

Roderick Strong vs. Kazuchika Okada

7

Seuraavaksi oli vuorossa kinkkinen tilanne: rakastan Okadaa, mutta vihaan Strongia. Tai no, en nyt sentään vihaa, mutta pidän tylsänä ja kuivana ottelijana. Kaiken lisäksi juuri tässä vaiheessa iltaa selostuspöydän taakse istahti Nigel McGuinness, joka on myrkkyä korvilleni. Lähtöasetelma oli siis pelottava, mutta ottelun aikana tapahtui yllättävä käänne: ihastuin matsiin toden teolla ja pidin jopa Strongia viihdyttävänä matsaajana, joka muistutti tässä entisaikojen A.J. Stylesiä. Kenties pelastava tekijä oli Okada, joka oli japanilaisena supertähtenä sopivan poikkeuksellinen vastustaja rutikuivalle Roddylle. Lisäksi ottelussa kutkutti kysymys sen voittajasta, sillä Strong olisi voittaessaan (kaiketi) ansainnut mestaruusottelun IWGP-mestari Okadaa vastaan tulevaisuudessa, ja on aina iso juttu, kun ulkomaalaispainija pääsee taistelemaan kyseisestä vyöstä. Matsissa oli siis iso panos, mikä myös näkyi ottelun tarinassa – Strong todella tahtoi voittaa ja päästä ottelemaan mahdollisuudesta nousta NJPW:n huipulle. Okada vastasi tietysti tuleen tulella, ja ottelu kehittyi paitsi jännittäväksi myös viihdyttäväksi matsiksi, jonka tempo ja draama olivat kohdallaan. Saatan ylistää tätä hivenen liikaa jo pelkästään siksi, että takaraivossani lilluvat yhä kauhukuvat viimeisestä näkemästäni Strongin matsista Lethalia vastaan (Death Before Dishonor XIII), johon peilattuna tämä oli suorastaan timanttinen mittelö, mutta minkäs sille voi, kun jostain sattuu diggaamaan. Toivottavasti näemme Okadaa ja muita NJPW-painijoita ROH:ssa myös jatkossa, sillä he tuovat näihin tapahtumiin ihan toisenlaista tunnelmaa.

8/10

Tag Team Match

Shinsuke Nakamura & Jay Lethal vs. reDRagon

8

Tämä ottelu ei sen sijaan yllättänyt yhtä positiivisesti, enkä oikeastaan ymmärtänyt, miksi tämä piti jättää illan pääotteluksi. Ainoastaan Nakamura vaikutti tässä elämää suuremmalta tähdeltä ja pääottelijan veroiselta staralta, kun taas reDRagon ja Lethal ovat mielestäni alemmalla tasolla kuin äskeisen ottelun Roderick Strong (IWGP-mestari Okadasta puhumattakaan). Olisin kaiken lisäksi nähnyt Nakamuran mieluummin yksilö- kuin joukkueottelussa, sillä tämä tuntui tavallaan miehen haaskaukselta. Ymmärrän kyllä, että suuria matseja tahdotaan säästää oikeita hetkiä varten, mutta paljon mieluummin olisin nähnyt tässä Lethal vs. Nakamuran kuin tällaisen joukkueottelun. Ei tämäkään siis missään nimessä kehno ottelu ollut, mutta mielestäni tästä puuttui pääottelun tunnelma, jota Strong vs. Okadassa olisi kaiketi ollut illan viimeisenä matsina enemmän. Nakamuran otteita on yhtä kaikki mielenkiintoista seurata aina ja eritoten oudossa ympäristössä eli amerikkalaisyleisön edessä, ja reDRagon ottelee joka ikinen kerta yhtä kunnioitettavasti ja hyvin. Harmi vaan, että muutoin reDRagonin jäsenet eli Kyle O’Reilly ja Bobby Fish ovat äärimmäisen kuivia painijoita. Ring of Honorin yleisö tykkää toki, mutta kaltaiseni fani nauttii pikemmin Dalton Castlen, Mark Briscoen tai vaikka Young Bucksin kaltaisista hahmoista kuin haudanvakavista urheilijoista. Enkä sano, että tarvitsee olla yhtä seksuaalinen kuin Castle tai sekopäinen kuin Briscoe ollakseen viihdyttävä tai kahlitseva – hyvänä esimerkkinä Shinsuke Nakamura on äärimmäisen kiehtova jo omana itsenään, koska mies tihkuu karismaa. Fish ja O’Reilly eivät sitä tihku, minkä tähden vahvemmat hahmot tekisivät heille terää. Painijoina toki siis todella taitavia, niin kuin tässä ottelussa taas kerran nähtiin. Pääotteluna tämä oli kaikesta huolimatta antikliimaksi.

6/10

Kokonaisuudessaan Field of Honor oli hyvä tapahtuma, sillä yksikään ottelu ei ollut huono tai edes keskinkertainen. Rima pysyi siis korkealla koko illan, ja eritoten Young Bucksin matsi ja Strong vs. Okada olivat hienoja koitoksia, jotka kannattaa etsiä käsiinsä. Pakko se on silti sanoa, että NXT:n TakeOver veti tässä taistelussa selkeästi pidemmän korren. A.J. Stylesin läsnäolo tai paremmin buukattu kortti olisivat ehkä voineet kääntää tilanteen päälaelleen, mutta näillä korteilla peli päättyi ROH:n häviöön. NJPW:n painijoita on silti mahtava nähdä Yhdysvalloissa aina, joten en usko, että moni fani pahemmin katui päätöstään osallistua ennemmin tähän tapahtumaan kuin TakeOveriin. Loppujen lopuksi täytyy olla iloinen siitä, että elämme maailmassa, jossa on mahdollista järjestää kaksi upeaa painitapahtumaa samaan aikaan.

Tapahtuman arvosana: 7/10

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, filosofian maisteri sekä harjoitteleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Arvio: House of Hardcore 9

Next post

Snacky Slam 2015: Sörnäinen

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.