2015ROHTapahtumat

Arvio: Final Battle 2015

Päivämäärä: 18.12.2015

Sijainti: Philadelphia, Pennsylvania (2300 Arena)

Yleisömäärä: TBA

ROH:n eli Ring of Honorin oma ”WrestleMania”, Final Battle, on järjestetty vuodesta 2002 saakka. Alkuun tapahtuman kotikaupunkina oli Philadelphia, kunnes show siirtyi Pennsylvaniasta New Yorkin sydämeen vuonna 2006 ja pysyi siellä aina viime vuoteen asti. Tänä vuonna ROH palasi siis juurilleen muttei ollut ainoa, joka teki niin – myös A.J. Styles teki eräänlaisen paluun juurilleen eli Ring of Honorin huipulle. Styles ei ollut kuitenkaan koskaan uransa aikana onnistunut voittamaan ROH:n maailmanmestaruutta, joten luvassa oli todella tärkeä ottelu hänelle kuten myös mestari Jay Lethalille, joka tahtoi todistaa olevansa A.J:tä parempi painija.

3-Way Tag Team Match

The Briscoes vs. The All Night Express vs. The Young Bucks

roh final battle young bucks briscoes all night express

Voiko iltaa aloittaa paremmalla tavalla kuin The Young Bucksin sisääntulolla? Ei voi, ja se on Tyson Kiddin sanoin #fakta. Myös Philadelphia oli asiasta samaa mieltä – yleisö suorastaan rakasti Bucksia ja joka ikistä superpotkua eikä mikään ihme, sillä Nick ja Matt olivat ihan liekeissä koko ottelun ajan. Bucksin lisäksi Briscoet ja All Night Express (eli Rhett Titus ja Kenny King) olivat yhtä lailla tulessa, vaikka joukkueet kyllä jäivät Bucksin varjoon. Erinomainen spottijuhla, jossa oli koko ajan hurja tempo päällä ja joka vaikutti spottipainotteisuudestaan huolimatta kilpailulta ottelun voitosta. Panoksena matsissa oli joukkuemestaruuden ykköshaastajuus, ja se teki ottelusta entistä kiinnostavamman. Myös lopetus onnistui oikein hyvin, joten matsista muodostui todella hyvä avaaja. Ainut ongelma oli ottelun lyhyys: matsi kesti alle 10 minuuttia. Tätä ottelua olisi näet katsonut mielellään vaikka vielä vartin kauemmin.

8/10

Singles Match

Silas Young vs. Dalton Castle

final battle silas young dalton castle

Silas Young ja Dalton Castle kohtasivat toisensa jo kesäkuun Best in the Worldissa, ja kaksikko on ollut riitasilla siitä saakka. Konfliktin syy piilee herrojen kontrastissa: Silas ”The Last Real Man in Professional Wrestling” Young on lisänimensä (ja naamavärkkinsä) mukaisesti suoraselkäinen vanhan kansan äijä, kun taas Dalton ”The Party Peacock” Castle on androgyyni sekoitus Gorgeous Georgea, Adrian Streetiä, Freddie Mercurya ja David Bowiea.

Vanhoillinen Young ei siis yksinkertaisesti suostu nielemään sitä, minkälainen ”mies” Castle on. Vielä vähemmän Young tykkää siitä, että Castlella on kaksi nuorta seuraajaa (joita kutsutaan simppelisti nimellä The Boys), jotka tuntuvat palvovan Castlea ja jotka käyttäytyvät kaikkea muuta kuin ”äijien” lailla. Niinpä Castle koki kauhean hetken, kun Young päihitti hänet syyskuun All Star Extravaganza VII:ssä; matsin panoksena oli, että Young joutuisi hävitessään ryhtymään Castlen seuraajaksi mutta saisi voittaessaan ikään kuin adoptoida Castlen pojat itselleen. Young siis voitti, ja Castle joutui luopumaan pojistaan, jolloin Pojat joutuivat tekemään ”tosimiehen” töitä, kuten vaihtamaan auton renkaita ja tappelemaan kehässä.

Tässä ottelussa tarinana oli se, että Castle yritti voittaa seuraajiaan takaisin puolelleen. Pojat olivat kuitenkin muuttuneet Youngin alaisuudessa täysin erilaisiksi ihmisiksi, miehiksi – ennen niin leveästi hymyilleet, iloiset kaverukset olivat nyt jääkylmiä tosikkoja, jotka tuntuivat vihaavan liberaalia Castlea. Young sen sijaan yritti päihittää Castlen hinnalla millä hyvänsä ja saada sen jälkeen Castle myöntämään, että Young todellakin on se, minkälainen miehen pitäisi olla.

En spoilaa tulosta, mutta sen joudun harmikseni toteamaan, että vaikka suorastaan rakastan tätä Castlen ja Youngin feudia, niin kehässä kaksikon matsit ovat aina tylsähköjä. Tarinallisesti kuitenkin huikeaa kamaa.

6/10

Singles Match

Michael Elgin vs. Moose

final battle michael elgin moose

Äskeisen ottelun kantava voima oli tarina, kun taas tässä oli kehätoiminta – ja hyvä niin, sillä tällainen ottelu ei monimutkaisempaa tarinaa kaipaa. Kyseessä oli puhdas ja rankka taistelu, jossa kaksi pysäyttämätöntä ottelijaa koetti nousta voittajaksi rehdin urheiluhengen mukaisesti.

Olin monen muun tavoin pitkään henkilö, joka ei tykännyt Michael Elginistä. Asenteeni kuitenkin muuttui kesällä, kun ”Big Mike” osallistui NJPW:n G1 Climax -turnaukseen ja otteli päivästä toiseen hitonmoisia matseja. Miehestä kuoriutui kuin varkain kylmäverinen masiina, joka ansaitsi japanilaisten kunnioituksen uskomattomalla vahvuudellaan ja ihailtavalla sitkeydellään. NJPW-visiittinsä jälkeen Elginistä on huokunut vastaavanlaista fiilistä myös Yhdysvaltain puolella. Hän yksinkertaisesti tuntuu kansainväliseltä tähdeltä, joka kehittyy koko ajan valtavasti.

Moose on sen sijaan painija, josta olen tykännyt alusta asti. Kieltämättä osa Moosen viehätystä on jo se, että mies on liki kaksimetrisenä kaappina raikas tuulahdus ROH:n rosterissa. Suurin syy on kuitenkin se, että Moose on karismaattinen ja todella lupaava ottelija. Harvoin näkee Moosen kokoisen jättiläisen suorittavan näyttäviä ilmalentoja sun muita temppuja, ja vaikkei niistä jokainen onnistu vielä täysin sulavasti, niin mies kehittyy koko ajan ja on muuttumassa tähdeksi.

Olin siis varsin innoissani tästä ottelusta. Lisää kiinnostusta loi ottelun merkitys: ottelun voittaja olisi tavalla tai toisella lähempänä ROH:n maailmanmestaruuden ykköshaastajuutta. Pankin kuitenkin räjäytti jokin muu kuin ottelun merkitys – sen laatu. Eritoten Elgin suoritti ottelussa ilmiömäisiä spotteja, joihin ei olisi moni muu henkilö kyennyt. Jännittävä ja näyttävä matsi, jossa kaksi sonnia otti toisistaan mittaa. Toimii.

8/10

Singles Match

Kyle O’Reilly vs. Adam Cole

final battle kyle oreilly adam cole

Tämä ottelu jatkoi edellisen linjalla, joskin Cole ja O’Reilly nostivat riman vielä korkeammalle kuin Elgin ja Moose. Huh sentään, kuinka tiukka ottelu!

Tässä oli mielestäni kaikkea, mitä tällaiselta matsilta vaaditaan. O’Reilly vaikutti aivan oikeasti inhoavan Colea, mikä ilmeni jo sisääntulojen aikana, kun Kyle kävi Coleen käsiksi ennen kuin kello ehti edes soida. Tarina oli siis alusta asti vahva, ja entisestään sitä vahvisti Colen käytös, joka kieli siitä, että hän ei luottanut itseensä sataprosenttisesti. Kertomus oli ylipäätään toimiva: entinen tähti pelkää, että uusi tähti vie hänen paikkansa. Sellaisia tilanteita nähdään ihan missä tahansa aina työympäristöistä urheilujoukkueisiin ja vaikka sosiaalisiin verkostoihin saakka, joten tarinasta sai kiinni hyvin.

Vaan eniten tässä säväytti kehätoiminta, joka puhkesi loppua kohden kukkaansa. Matsi äityi rajuksi ja vauhdikkaaksi ja sisälsi todella kuuman lopputaistelun, joka kaiken lisäksi päättyi täydellisesti. Eikä tilanne edes päättynyt, kun ottelu loppui, vaan toiminta jatkui kutkuttavana vielä senkin jälkeen. Oikein hieno suoritus sekä Colelta että O’Reillylta.

9/10

 

6-Man Tag Team Match

Chris Sabin & The Addiction vs. ACH, Alex Shelley & Matt Sydal

final battle shelley sydal ach addiction sabin

Tulikuuman yksilöottelun jälkeen tehtiin nostalgiatrippi Total Nonstop Actionin uumeniin. Ajattelin, että tällainen hengähdystauko tekisi hyvää Colen ja O’Reillyn intensiivisen taistelun jälkeen, mutta ottelu oli ikävä kyllä aika paha pettymys. Matsissa ei tuntunut onnistuvan oikein mikään, ja fiilis oli koko ajan nihkeä. Esimerkiksi ACH epäonnistui eräässä spotissa ikävästi, mistä muuten täytyy kirjoittaa sen verran, että yllätyin todella positiivisesti siitä, miten yleisö ACH:n mokaan suhtautui: katsojat eivät buuanneet tai solvanneet ACH:ta (”You fucked up!” tms.), vaan ryhtyivät sen sijaan kannustamaan häntä entistä kovemmin! Toivottavasti muut yleisöt ottavat philadelphialaisista mallia.

Unohdettava ottelu siis, enkä itse näe Motor City Machine Gunsia niin legendaarisena joukkueena, että tällainen kiusoittelu olisi jollain tavalla ”eeppistä”. Christopher ”Kehäkenraali” Danielsista muuten sen verran, että mies on ilmiömäisessä kunnossa, jos huomioi sen, että hän on jo liki 46-vuotias painija.

5/10

 

ROH World Television Championship

Bobby Fish vs. Roderick Strong (c)

final battle bobby fish roderick strong

Illan ensimmäinen mestaruusottelu oli tapaus, jolta en odottanut ennakkoon oikeastaan yhtään mitään. Fish ja Strong ovat toki hyviä ottelijoita, mutta heistä molemmat ovat – niin kuin kantani varmaankin hyvin jo tiedätte – kuivia hahmoja ainakin tämän hetken Ring of Honorissa. (Tosin täytyy mainita, että tässä ottelussa Strongin hahmo taisi saada sitä kuuluisaa valoa tunnelin päähän – toivottavasti kehitys pysyy oikeassa suunnassa.) Niinpä tästä ottelusta oli hankala innostua varsinkin sen jälkeen, kun olimme jo nähneet Adam Colen ja Kyle O’Reillyn ottelun. Puhtaana painisuorituksena toki enemmän kuin menettelevä vääntö, mutta loppujen lopuksi varsin unohdettava matsi. Lopetuksesta tosin tykkäsin paljon, sillä se oli kekseliäs ja loi voittajan tulevaisuudesta kiinnostavan.

6/10

 

ROH World Tag Team Championship

War Machine vs. The Kingdom (c)

final battle war machine kingdom

Tältä mestaruusmatsilta sen sijaan odotin jo enemmän, sillä War Machine on mielestäni hieno joukkue: kuin 1980-luvun ja 2010-luvun sekoitus. Kingdomista en tosin ole tykännyt ikinä, mutta ainakin joukkueen rooli oli tässä ottelussa toimiva, sillä tahdoin todella nähdä War Machinen voittavan mestaruuden.

En ole kovin usein konservatiivinen, mutta nyt kyllä joudun toteamaan, että ottelun alku oli myrkkyä silmilleni. Kingdom nimittäin kävi War Machineen käsiksi jo ennen kuin kello soi ja käytti mestaruusvöitään aseinaan. Sen jälkeen Taven ja Bennett (eli siis Kingdom) työnsivät Rowen ja Hansonin (War Machinen) kehästä ulos, jolloin Bennett nosti Rowen ilmaan ja Taven kiipesi kulman päälle ja loikkasi sitten alas niin, että Kingdom iski tyylipuhtaan spike piledriverin kehän ulkopuolelle. Saatan kuulostaa muumiolta, mutta jos tuollainen spotti olisi nähty 1980-luvulla, niin iskun vastaanottaja olisi ollut ainakin puoli vuotta sivussa kehätoiminnasta. Vaan mitä tekee Rowe? Nousee selätyksestä ylös ja jatkaa matsia kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Kuulen Suomeen asti, kuinka Jim Rossin otsasuoni sykkii silkasta vihasta.

Tuon episodin lisäksi ottelussa nähtiin loukkaantuminen, jonka vuoksi matsi oli viisi minuuttia lyhyempi kuin oli alun perin suunniteltu. Kaikki ei siis mennyt ihan täydellisesti nappiin, mutta täytyy silti sanoa, että nautin ottelusta kaikesta huolimatta jonkin verran. Uskoni joukkuedivisioonan tulevaisuutta kohtaan on korkealla.

4/10

 

ROH World Championship

A.J. Styles vs. Jay Lethal (c)

final battle aj styles jay lethal

Ai että, sitten oli vuorossa se, mitä odotin ihan hitosti. Suurin mahdollinen pääottelu, jonka ROH kykeni järjestämään – ja vieläpä ROH:n suurimmassa show’ssa!

Kantava tarina oli siis se, että ROH-legenda A.J. Styles tavoitteli elämänsä ensimmäistä ROH:n mestaruutta. Äärimmäisen hyväksi painijaksi ja mestariksi kehittynyt Jay Lethal puolestaan tavoitteli A.J. Stylesin päänahkaa, jotta voisi viimeistään sinetöidä itsensä painimaailman parhaimmaksi painijaksi ja ikimuistoiseksi mestariksi. Panokset olivat kovat ja tunnelma sen mukainen.

Rakastin tässä ottelussa ihan kaikkea jo Stylesin sisääntulosta lähtien. A.J. käveli kehään todellisen supertähden lailla ja vaikutti yksinkertaisesti elämää suuremmalta painijalta. Sitten saapui Lethal, joka käveli niin ikään supertähden lailla kehään – hiipien hitaasti kuin kissaeläin, joka vaanii vihollistaan. Eikä Lethal saapunut yksin, vaan ilkeä Truth Martini ja tulikuuma Taeler Hendrix seurassaan.

Sama eeppinen tunnelma jatkui ottelun aikana, kun Lethal – joka ottelee nykyään todella hitaasti ja strategisesti – tarkkaili Stylesin tyyliä ja yritti oppia sitä parhaimpansa mukaan. Jokaisella iskulla ja liikkeellä oli seurauksensa, joka kostautui ja sai alakynnessä olevan painijan varpailleen. Pienikin virhe voisi johtaa tappioon.

Mitä kauemmin ottelu kesti, sitä tulisemmaksi se muuttui. Eräs hienoimmista hetkistä oli se, kun Lethal sukelsi kolmatta kerran putkeen kehästä ulos Stylesin päälle mutta A.J. hyppäsi ilmaan kesken Lethalin lennon ja löi häntä turpaan. Jännitys pysyi katossa aivan loppuun saakka, ja tuntui siltä, että ihan kumpi tahansa olisi voinut poistua Philadelphiasta mestarina. Kaiken kruunasi lopetus, joka oli kaikin puolin mainio.

Uskomaton ottelu kaiken kaikkiaan. Matsi olisi toki voinut olla inan verran vauhdikkaampi, jos Stylesin selkä olisi ollut täysin kunnossa, mutta olen itse alkanut nauttia näistä Lethalin hyytävistä otteluista ihan hitosti – ja hidas tempo yhdistettynä Stylesin selän kiduttamiseen ylipäätään sopi tähän otteluun erityisen hyvin, kun jokainen kyllä tiesi, että A.J:llä oli oikeasti ongelmia selkänsä kanssa. Illan paras matsi ja ylipäätään yksi koko vuoden hienoimmista otteluista.

9/10


Kokonaisuudessaan Final Battle 2015 oli erinomainen tapahtuma, joka olisi voinut olla lähellä täydellisyyttä, jos fiilis ei olisi kärsinyt muutamasta heikommasta matsista. Alkukortti ja pääottelu olivat kuitenkin niin hienoja, että show’sta jäi ehdottomasti vain ja ainoastaan herkullinen maku suuhuni. Moni tilanne jäi kihelmöivään kohtaan; on jännittävää nähdä, mitä ROH:ssa tulee ensi vuoden aikana tapahtumaan.

Mielestäni parempi tapahtuma kuin Lontoon TakeOver, vaikka arvosana on molemmilla sama. Usein ROH säväyttää vain painillisesti ja NXT tarinallisesti, mutta tällä kerralla ROH:ssa oli myös se tarinankerronta vahvasti läsnä.

Tapahtuman arvosana: 8/10

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja sekä harjoitteleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Joulukalenteri 2015: Luukku 22

Next post

Joulukalenteri 2015: Luukku 23

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.