2015TapahtumatWWE

Arvio: Hell in a Cell 2015

Päivämäärä: 25.10.2015

Sijainti: Los Angeles, Kalifornia (Staples Center)

Yleisömäärä: 17 505

Katso tapahtuma WWE Networkista!

WWE:n historian seitsemäs Hell in a Cell -tapahtuma sisälsi jännittäviä hetkiä ja nykyajan WWE-standardeilla väkivaltaista meininkiä, kun kaikkien aikojen legendaarisimpiin showpainijoihin lukeutuva The Undertaker astui viimeistä kertaa ikinä häkkihelvetin syövereihin. Tapahtuma järjestettiin NHL-joukkue Los Angeles Kingsin kotihallissa Staples Centerissä, ja L.A:n yleisö oli yhtä kuuma kuin aina. Kyseessä oli kaiken kaikkiaan energinen ilta.

WWE United States Championship

Alberto Del Rio vs. John Cena (c)

alberto del rio vs john cena hell in a cell 2015

Illan avasi erityisen mielenkiintoinen tapaus, kun John Cenan esittämän avoimen haasteen otti vastaan entinen WWE-painija ja -mestari Alberto Del Rio. Del Rion paluu oli valtaisa pommi siksi, että se tuli täysin yllättäen. Kukaan ei osannut odottaa, että AAA:n (Meksikon suurimman painipromootion) maailmanmestari voisi millään konstilla esiintyä WWE:n spesiaalissa, mutta niin vain Alberto asteli verhon takaa esiin ja käveli määrätietoisesti samaan kehään Cenan kanssa. Entistä erityisemmän tapauksesta teki se, että Del Rion upouudeksi manageriksi oli ryhtynyt hänen entinen vihamiehensä Zeb Colter – hahmo, joka tunnettiin nationalistisena patrioottina mutta joka liputtaa tätä nykyä ”Mex-Amerikan” eli Meksikon ja Yhdysvaltain yhdistymisen puolesta. Melkoinen yllätys siis, mutta ainakin minun mielestäni vain ja ainoastaan hieno sellainen.

Varsinainen ottelu ei sitten ikävä kyllä onnistunut herättämään samanlaisia väristyksiä, vaan kyseessä oli yllättävän lyhyt ja unohdettava koitos. Pidin kyllä siitä, millä tavalla Del Rio otteli Cenaa vastaan, mutta ongelmana tässä oli kunnollisen kliimaksin puute. Ei minulla sinänsä mitään šokkiratkaisuja vastaan ole, mutta Cenan helvetillisten United States -matsien jälkeen tuntui aikamoiselta antikliimaksilta, että se kaikki loppui yhteen nopeaan potkuun. Hyvää ottelemista joka tapauksessa eritoten Del Riolta, joka tuo otteluihinsa erityistä urheilullisuuden tuntua vaatimalla tuomaria laskemaan nopeammin ja ottamalla yleisöön kontaktia. Karismaattinen mies kertakaikkiaan – hienoa, että hän palasi WWE:hen!

7/10

 

Hell in a Cell

Bray Wyatt vs. Roman Reigns

bray wyatt vs roman reigns hell in a cell 2015

WWE:n historiassa oli käyty yhteensä 30 Hell in a Cell -ottelua ennen tätä tapahtumaa, niin kuin Matti kirjoituksessaan totesi. Mielenkiintoinen fakta on se, että niistä 30 ottelusta vain kaksi on sellaisia, joissa molemmat tai kaikki ottelijat olivat matsityypin ensikertalaisia – ja toinen niistä oli kaiken lisäksi se historian ihan ensimmäinen Hell in a Cell, jossa Shawn Michaels otteli The Undertakeria vastaan. Se toinen oli taas viime vuonna nähty Seth Rollinsin ja Dean Ambrosen taistelu. Tämä Bray Wyattin ja Roman Reignsin matsi oli siis historian kolmas ”neitseellinen” Hell in a Cell, mikä sai tämän tuntumaan tavallista erityisemmältä. Katsojana saattoi uppoutua tarinaan ja ajatella, mitä ihmettä Wyatt ja Reigns oikein ajattelivat tuon pelottavan rakennelman sisällä.

Ennakossani toivoin, että ottelu olisi ollut todella sekava ja kaikenlaisia juonenkäänteitä täynnä. Toivettani ei kuitenkaan toteutettu, vaan matsi kulki niin ikään ennakossani veikkaamaa polkua pitkin: alkuun hallitsi Reigns, sitten Wyatt ja lopulta taas Reigns. Tuollainen juoni on tuttu ja turvallinen mutta toisaalta myös kulahtanut ja ennalta arvattava. Tässä tapauksessa kulahtaneisuus ja ennalta-arvattavuus eivät kuitenkaan häirinneet liikaa, vaan ottelu pysyi yllättävän viihdyttävänä ja sisälsi joitakin varsin näyttäviä spotteja, kuten Reignsin lennon kehän reunalta pöydän läpi maahan. Loppujen lopuksi matsista kuoriutui oikein menettelevä rymistely, jonka kliimaksi oli puhdas ja ratkaiseva. Sanoisin, että Wyattin paras matsi tältä vuodelta, mutta Reignsin kohdalla ottelut Daniel Bryania ja Brock Lesnaria vastaan olivat aika helposti tätä ottelua parempia tapauksia.

8/10

 

WWE Tag Team Championship

The Dudley Boyz vs. The New Day (c)

new day vs dudley boyz hell in a cell 2015

Night of Championsissa nimesin Dudley Boyzin ja New Dayn välisen matsin koko illan parhaimmaksi otteluksi, mutta tässä tapahtumassa meno oli paljon vaisumpi. Ehkä iso syy sille on se, ettei Xavier Woods – New Dayn ”maskotti” – ollut läsnä. Kofi ja Big E ovat toki hauskoja ja viihdyttäviä myös kahdestaan, mutta Xavier on se viimeinen silaus, joka saa New Dayn tuntumaan koko painimaailman parhaimmalta asialta. Osasyynä voinee pitää myös sitä, että Dudley Boyz alkaa vähitellen kadottaa taianomaisuuttaan. Vanha joukkue on toki nostalginen, mutta kuinka pitkään pelkkä nostalgia jaksaa pitää otteessaan? Mitään uutta Bubba ja D-Von eivät nimittäin ole tuoneet pöytään (pun intended), enkä usko, että tilanne tulee parempaan suuntaan tulevaisuudessa muuttumaan.

Ehkä odotin toisaalta liikoja tältä matsilta, mutta lopulta ottelu tuntui tosiaan pettymykseltä. Mieleeni painui oikeastaan vain kaksi hetkeä, joista toinen oli Big E:n komea plötsi jommankumman Dudleyn päälle ja toinen taas se, kun New Day aikoi tehdä ”Whassupin”. Myös lopun draama piti otteessaan. Ei kuitenkaan niin viihdyttävä ja hauska ottelu kuin olin odottanut, vaikka täytyy sanoa, että Big E:n tanssiliikkeet ottelun jälkeen olivat kyllä taas kerran ehtaa tavaraa. WWE Network on jo pelkästään Big E:n takia hintansa väärti!

6/10

 

WWE Divas Championship

Nikki Bella vs. Charlotte (c)

charlotte vs nikki bella hell in a cell 2015

Maalailin jo ennakossani piruja seinille siitä, että tästä ottelusta tulisi tylsä ennalta arvattavan lopputuloksensa takia. Ne pirut osuivat oikeaan, sillä alusta asti tuntui siltä, ettei matsi voinut päättyä mihinkään muuhun kuin Nikkin puhtaaseen tappioon. Joissakin tapauksissa tällainen ennalta-arvattavuus ei haittaa välttämättä yhtään mitään, mutta tässä tapauksessa (niin kuin myös kaksikon Night of Championsin matsissa) jännityksen puute oli pahemman luokan heikkous. Paljon ennemmin olisin nähnyt tämän matsin jo jossain Night of Championsin jälkeisessä Raw’ssa ja päästänyt Charlotten painimaan tässä tapahtumassa jotakuta uutta kasvoa vastaan, mutta toisin kävi. Ei tämä mikään farssi sentään ollut, mutta hyvin unohdettava ja yhdentekevä koitos kyllä. Koko ottelusta jäi lähinnä mieleen vain yksi spotti: Nikkin tekemä Alabama Slam, jossa Charlotten pää kolahti ikävän näköisesti kehän reunaa päin. No, onneksi tämä feudi on nyt kaiken järjen mukaan tässä, sillä en usko, että kyseinen parivaljakko pystyy tästä enää erityisemmin parantamaan. Nikki saisi vihdoin väistyä tieltä pois ja tehdä uusille naisille tilaa.

5/10

 

WWE World Heavyweight Championship

Kane vs. Seth Rollins (c)

seth rollins vs kane hell in a cell 2015

Ennakossani kirjoitin, että tästä voisi kehkeytyä ihan passeli välipuolustus Seth Rollinsille. Olin väärässä. Ottelu oli yllättävän tylsä ja kehno – reilusti huonompi kuin Rollinsin matsi Stingiä vastaan Night of Championsissa, joskin Stingin tapauksessa tilannetta auttoi eräänlainen uutuudenviehätys. Kane sen sijaan on niin kulunut ja kulahtanut painija ja hahmo, ettei häntä yksinkertaisesti jaksa katsella enää kehässä, ja tämä tulee vanhan Kane-fanin suusta. Tuntui samalta kuin olisi katsonut 2000-luvulla tehtyä Halloween-elokuvaa: siellä se vanha kunnon Michael Myers taas murhaa ja riehuu, mutta sama nähtiin jo 20 vuotta sitten ja paljon paremmin toteutettuna.

Täytyy silti sanoa, että ne muutamat Kanen nostalgiset spotit nostivat pienen hymyn huulilleni (”kanemaiset” alakoukut ja hieno pyykkinaru kulman päältä). Se on kuitenkin laiha lohtu, jos ajattelee, että Seth olisi voinut painia tässä vaikkapa Kevin Owensia, Nevilleä, Dolph Ziggleriä tai Alberto Del Rioa vastaan. WWE:llä on tällä hetkellä niin taitava ja erinomainen rosteri koossa, että tuntuu yksinkertaisesti väärältä, jos Kanen kaltainen kehäraakki vie uuden sukupolven tähdiltä valokeilan. Tämä olisi mielestäni toiminut ihan hyvin jossain Hell in a Celliä edeltäneessä Raw-jaksossa kivana pikku pääotteluna, mutta spesiaalissa en olisi matsia tahtonut nähdä.

4/10

 

WWE Intercontinental Championship

Ryback vs. Kevin Owens (c)

ryback vs kevin owens hell in a cell 2015

Illan neljäs revanssiottelu alkoi jo maistua puulta. Revanssi on oikein toteutettuna hieno ja toisinaan jopa ikimuistoinen keino juonikuvion jatkeeksi (esim. Shawn Michaels vs. The Undertaker, WrestleMania 26), mutta pahimmassa tapauksessa se johtaa laiskaan tarinankerrontaan ja ennalta arvattavaan lopputulokseen. Niin kävi muun muassa tässä ottelussa, joka toisaalta oli jo valmiiksi ongelmissa tapahtuman matsijärjestyksen takia – on hankala imeytyä sisään sellaiseen matsiin, joka ikään kuin vaan hoidetaan illan pääottelun alta pois. Eniten (ainakin kaltaistani pitkäaikaista katsojaa) matsissa yhtä kaikki häiritsi sen kaavamaisuus: WWE-kliseen mukaan ex-mestari ei juuri koskaan onnistu voittamaan mestaruuttaan revanssissa takaisin itselleen.

Matsin tärkeimmäksi tekijäksi jäi siis varsinainen kehätoiminta, joka sekään ei kyennyt säväyttämään erityisesti. Ongelmaksi muodostui eräs revanssin haittapuolista – reflektointi aikaisempaan matsiin, joka on asettanut otteluparille tietynlaisen standardin. Jos revanssissa onnistutaan ylittämään tuo kyseinen standardi, katsojalle jää hyvä maku suuhun. Jos taas standardia ei onnistuta ylittämään, maku on väkisinkin kitkerä. Tässä ottelussa oikeastaan vain lopputaistelu veti mielestäni vertoja Night of Championsin matsille: Kevin Owens on erinomainen hahmo epäurheilijamaisena opportunistina, joka tekee mitä tahansa voittaakseen.

5/10

 

Hell in a Cell

Brock Lesnar vs. The Undertaker

undertaker vs brock lesnar hell in a cell 2015

Mietin pitkään, antaisinko tälle ottelulle arvosanaksi ysin vai kympin. Lopulta tulin siihen päätökseen, että vain kymppi on oikea ratkaisu.

Ei, ottelu ei ehkä ollut painillisesti täydellinen performanssi eikä Undertaker ole enää yhtä nopea tai ketterä kuin aikaisemmin, mutta tässä oli kyse jostain muusta kuin täydellisesti suoritetuista painiliikkeistä tai atleettisista uroteoista – tarinasta. Eikä kyseessä ole mikä tahansa tarina, vaan se legendaarinen ja ikimuistoinen kertomus, joka alkoi jo vuonna 1990, kun The Undertaker asteli ensi kertaa verhon takaa esiin.

Showpaini on siitä omalaatuinen ja uskomattoman hieno genre, että sen painijat ovat roolihahmojen ja urheilijoiden risteytyksiä, joilla voi olla vaikkapa 25-vuotinen elinkaari. Mark Calaway – mies, joka esittää The Undertakeria – ei ole kuin vaikkapa Robert Englund, joka pukee muutaman vuoden välein Freddy Krueger -maskin päähänsä ja esittää aika ajoin toisia roolihahmoja. The Undertaker – hahmo, jota Mark Calaway esittää – ei myöskään ole kuin Freddy Krueger, jonka maskin voi pukea Englundin lisäksi vaikkapa Jackie Earle Haleyn tai Tobe Sextonin kasvoille. Mark Calaway on yhtä kuin The Undertaker, ja The Undertaker on yhtä kuin Mark Calaway. Urheilija, Mark Calaway, on hahmo, The Undertaker – ja hahmo, The Undertaker, on urheilija, Mark Calaway.

Painijat eivät siis ole ainoastaan urheilijoita tai roolihahmoja, vaan niiden hybridejä. Se mahdollistaa sen, että roolihahmoilla voi olla urheilijoiden kaltainen tarina. Esimerkiksi Jaromir Jagr on jääkiekkoilija, joka debytoi NHL:ssä samana vuonna kuin Undertaker WWE:ssä. Vaikka Jagrin tarina ei ole käsikirjoitettu, kyseessä on silti kertomus, joka sisältää alun ja – ennemmin tai myöhemmin – lopun. Kyseessä on myös kertomus, jonka aikana kiekkofanit ovat eläneet Jagrin rinnalla ja kokeneet hänen onnistumisiaan ja vastoinkäymisiään mahdollisesti jo 25 vuoden ajan. Jagrin ura on toisin sanoen kestänyt (suurin piirtein) yhtä kauan kuin The Undertaker -hahmon elämä WWE:ssä, jolloin heihin molempiin on voinut luoda elämänsä aikana todella vahvan siteen, joka saattaa yltää varhaiseen lapsuuteen saakka ja edetä murrosiän kautta aina aikuisuuteen asti.

Urheilijoiden – ja painijoiden – pitkä ura on siis eräs tekijä, joka erottaa heidät elokuvien ja televisiosarjojen roolihahmoista. Poikkeuksia toki löytyy (kuten vaikkapa Laitelan Ismo, jota Esko Kovero on esittänyt vuodesta 1999 saakka), mutta useimmiten roolihahmoilla on ajallisesti paljon vähemmän näkyvyyttä olohuoneissamme kuin urheilijoilla. Esimerkiksi Rocky Balboa on legendaarinen ja ikimuistoinen hahmo, vaikka olemme nähneet vain noin kymmentuntisen katsauksen hänen elämästään. Roolihahmo on siis käsikirjoituksen ansiosta vahva ja mieleenpainuva henkilö, josta voi tulla jo vaikkapa vartin verran kestävässä kohtauksessa ikimuistoinen. Myös urheilijasta voi tulla ikimuistoinen, jos hän kykenee ilmiömäisiin urotekoihin ja ”käsikirjoittaa” siten itsestään sankarin – kilpailusta, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen.

Painija – urheilijan ja roolihahmon hybridi – voi sen sijaan parhaimmassa tapauksessa olla henkilö, jolla on takanaan yhtä pitkä ja ikimuistoinen ura kuin urheilijalla ja jota on käsikirjoitettu mieleenpainuvan roolihahmon lailla. Painija voi toisin sanoen nousta korkeammalle tasolle kuin yksittäinen urheilija tai roolihahmo koskaan, sillä painissa se tuntemamme Jaromir Jagr voi olla kuin Rocky Balboa – ja Rocky Balboa kuin Jaromir Jagr. Esimerkkeinä tällaisista ikimuistoisista painijoista toimivat mm. ”The Nature Boy” Ric Flair, ”Heartbreak Kid” Shawn Michaels ja tietysti myös Hulk Hogan. Flair, Michaels ja Hogan ovat pohjimmiltaan urheilijoita, joista on aikojen saatossa kasvanut unohtumattomia hahmoja. Siinä on showpainin ainutlaatuinen suola.

The Undertaker on niin ikään tällainen ikimuistoinen painija, joka on urheilijan ja roolihahmon risteytys. Kun ”The Phenom” kävelee kehään, alamme automaattisesti ajatella kaikkia niitä muistoja, joita Undertaker on meille vuosien saatossa antanut – samalla tavalla kuin vaikkapa Mikael Granlundin näkeminen jäällä muistuttaa meitä hänen ilmiömäisestä pelisilmästään ja tietysti myös ilmaveivistä. Samalla näemme kuitenkin hahmon, jota ohjataan tarkoituksella tietyn tavoin. Urheilijana Mark Calaway ei pärjäisi tappelussa UFC-hirviö Brock Lesnarille, mutta tarinankerronnassa The Undertaker on äärimmäisen sitkeä ja hyytävä olento, jonka vain ani harva voi voittaa. Vuosien saatossa Undertakerista on tullut legenda, jonka me olemme oppineet tuntemaan kuin Jaromir Jagrin, Teemu Selänteen tai vaikkapa Saku Koivun.

Tässä vaiheessa suosittelen laittamaan tämän taustamusiikiksi.

Alkuun tosiaan mietin, oliko tämä ottelu täydellisen arvosanan veroinen. Pohdin muun muassa sitä, ettei taistelu ollut yhtä raju kuin No Mercyn tapaus vuonna 2002. Lopputulos oli arvattavissa ja tempo paikoitellen niin hidas, ettei Lesnar vaikuttanut samanlaiselta pysäyttämättömältä hirviöltä kuin normaalisti, ajattelin. Mietin yhdeksikön olevan sopiva arvosana tälle, ja perustelunani käytin sitä, että matsi olisi voinut olla vielä rutkasti parempi eri tavalla toteutettuna. ”Erinomainen suoritus – muttei täydellinen”, julistin.

Sitten tajusin, mistä tässä oli pohjimmiltaan kysymys. 50-vuotias The Undertaker, ehkäpä kaikkien aikojen eeppisin showpainija, oli astunut vielä kerran Hell in a Cell -rakennelman sisään ja kohdannut siellä ottelijoista (niin tarinassa kuin todellisuudessa) vaarallisimman, Brock Lesnarin – ja antanut kehässä vielä kerran kaikkensa, ihan joka ikisen pisaransa. Tämä, toisin kuin Kanen ottelu Seth Rollinsia vastaan, oli arvoisensa päätös pitkälle taipaleelle, jonka aikana olimme todistaneet Undertakerin päihittävän jokaisen, joka hänen tielleen astui. Brock Lesnar, ”The Beast Incarnate”, oli ainoa, jota Undertaker ei koskaan kyennyt päihittämään – ei edes SummerSlamissa, jossa hän oikeasti luovutti matsin Lesnarille ennen kuin alentui lyömään tätä vyön alle ja luikersi siten ”voittoon”. Brock Lesnar (niin kuin Paul Heyman sanoo) valloitti The Undertakerin, ja kuin salamaniskusta Undertaker joutui luovuttamaan soihtunsa Lesnarille. Viimein, kaikkien näiden vuosien ja vuosikymmenten jälkeen, The Undertaker oli kohdannut vihollisen, jolle jopa hän, ”The Phenom”, joutui alistumaan.

Mutta Undertaker ei lähtenyt taistelutta. Hän lähti urhoollisesti saappaat jalassaan, vaikka syvällä sisimmässään tiesi, ettei kykenisi koskaan voittamaan Brock Lesnaria. Undertaker tiesi olevansa matkalla omiin hautajaisiinsa häkkihelvettiä kohti kävellessään mutta veti silti saatanallisella voimalla häkin oven perässään kiinni. Ei ollut muita vaihtoehtoja. Oli tullut aika taistella viimeisen kerran. Taistelu johtaisi kuolemaan, sen Undertaker tiesi, mutta samalla hän tiesi myös sen, että voisi kenties vetää Lesnarin mukanaan alas tuonelaan. ”I’m gonna kill you!” kiljui Lesnar heinäkuussa, ja ”You’re gonna have to!” vastasi Undertaker kuin kohtalonsa hyväksyen. Hän ei sanonut vastaan tai uhonnut takaisin, vaan totesi yksinkertaisesti, että Lesnarin todella täytyy tappaa hänet – ja niin Lesnar kuvaannollisesti myös teki.

Katkeransuloinen kuin joutsenen laulu, sellainen tämä kertomus oli. Vanha, voittamaton sankari kaatui kasvoilleen kanveesiin eikä enää noussutkaan perkeleellisesti irvistäen ylös istumaan niin kuin satoja tai tuhansia kertoja aikaisemmin. Verinen Lesnar, jota Undertaker oli rääkännyt ja satuttanut henkensä edestä, sitoi jalan ja selätti. Kanveesin alta pilkottivat puiset laudat, jotka oli kaivettu haudan muotoon esiin ja toivat mieleen arkun kannen. Hetkeä aikaisemmin Undertaker oli kaatanut Lesnarin samoja lautoja päin ja asetellut tämän ruumiin kuin viimeiseen leposijaan, mutta Brock oli herännyt kuolleista. Se oli viimeinen sinetti, jonka jälkeen mitään ei ollut tehtävissä enää. Peto, kuin demoni, pysyi elossa ja päästi Undertakerin päiviltään. Brock Lesnar oli tappanut The Undertakerin.

Tässä vaiheessa totean tietäväni kyllä, ettei tämä ollut Undertakerin viimeinen ottelu. Minulle tämä oli yhtä kaikki The Undertaker -hahmon kliimaksi. Hän voi vielä painia Bray Wyattia ja jotakuta muuta vastaan jäähyväisotteluissa, mutta hahmon loru oli tässä. Se johti manalaan, jonka liekkeihin hän syöksyi pahimman vihollisensa Brock Lesnarin kanssa – ja josta ainoastaan Lesnar kykeni kiipeämään elävänä takaisin ylös. Soihtu sammui, viimein, ja The Undertaker sai sen, mitä ansaitsi: luvan levätä rauhassa.

”Sometimes it’s Hell getting to Heaven.”
– The Undertaker, Royal Rumble 2009

10/10

 

Kokonaisuudessaan Hell in a Cell oli tapahtuma, jossa oli hyviä ja huonoja puolia. Itse kuitenkin tulen muistamaan tästä vain yhden ainoan asian, The Undertakerin viimeisen taistelun.

Tapahtuman arvosana: 8/10

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

WWE Breaking Ground – "Se ei ole työ, vaan elämäntyyli"

Next post

Fave Five – 10/2015

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.