1983ArkistoNWATapahtumat

Arvio: NWA Starrcade 1983

Päivämäärä: 24.11.1983

Sijainti: Greensboro, Pohjois-Karolina (Greensboro Coliseum)

Yleisömäärä: 16 000

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Starrcade 1983 – painihistorian ensimmäinen iso maksulähetys. Tämä, jos jokin, on historiallinen ja merkittävä osa showpainin menneisyyttä ja jokaisen fanin sivistystä.

Starrcade oli NWA:n eli National Wrestling Alliancen tuottama tapahtuma, jonka järjesti Jim Crockett Promotions (JCP); ensimmäinen WCW:n nimissä järjestetty Starrcade nähtiin vasta vuonna 1988.  Kyseessä oli vahvasti markkinoitu ja tarkoin suunniteltu show, johon buukattiin mahdollisimman suuria matseja ja juonikuvioiden kliimakseja. Starrcade oli siis ikään kuin ”WrestleMania ennen kuin WrestleMania oli edes olemassa”. (Ensimmäinen WrestleMania järjestettiin 1985.)

Tapahtuma on erityisen merkittävä siksi, että sen menestys synnytti nuoressa Vince McMahonissa uskalluksen kokeilla onneaan WrestleManian kanssa. Ilman tätä Starrcadea emme olisi välttämättä siis ikinä nähneet ainuttakaan WrestleManiaa, ja painin maailma olisi voinut muuttua täysin toisenlaiseksi. Tapahtuma myös valoi kivijalan tulevaisuuden maksulähetyksille; sen ominaisuudet, kuten kolmen tunnin kesto ja matsien väliset haastattelutuokiot, ovat voimissaan yhä tänä päivänä.

Tapahtuman slogani oli ”A Flair for the Gold”, joka viittasi Ric Flairin ja Harley Racen väliseen otteluun NWA:n maailmanmestaruudesta. Selostajinamme toimivat Bob Caudle ja Gordon Solie, joista kumpikaan ei vetänyt karikatyyrimäistä roolia – Caudle ja eritoten Solie vaikuttivat pikemmin urheiluselostajilta kuin vaikkapa JBL:n tai Booker T:n kaltaisilta sketsihahmoilta. Otteluiden välissä näimme haastatteluja niin takahuoneista kuin yleisön seasta: takahuoneissa painijoita (lähinnä Flairia ja Racea) haastatteli nuori Tony Schiavone, yleisössä nainen nimeltä Barbara Clarey. Barbaran seurana heilui lähes koko illan ajan ”The American Dream” Dusty Rhodes, joka ei jostain syystä otellut tapahtumassa laisinkaan. Yleisö, jonka määrä oli siis 16 000 ihmistä, oli todella innoissaan jokaisen ottelun aikana, ja jo jokin todella pieni isku, kuten yksinkertainen lyönti päähän, saattoi räjäyttää katsomon F5:n tai Red Arrow’n lailla.

Tag Team Match

The Assassins vs. Rufus R. Jones & Bugsy McGraw

1

Jos miettii, että tämä oli periaatteessa PPV-historian ensimmäinen painimatsi, niin täytyy todeta, että sitä historiaa ei korkattu kovin kummoisella koitoksella. Rufus R. Jones oli tähän aikaan 50-vuotias heppu, ja hänen joukkuetoverinsa Bugsy McGraw näytti vähintään yhtä vanhalta ellei jopa vanhemmalta miekkoselta, vaikka oli tosiasiassa vasta 38-vuotias. Assassins oli puolestaan kahdesta maskipäisestä oliosta koostunut tiimi, joka ei saanut matsissa juuri mitään aikaiseksi. Niinpä kyseessä oli todella hidastempoinen vääntö, jossa ei nähty oikeastaan mitään muuta kuin kaikista yksinkertaisimpia iskuja ja lukotuksia. Se ei silti haitannut minua liikaa, sillä yleisö oli täysillä ottelussa mukana: Rufus ja Bugsy hakkasivat ilkeitä naamioveikkoja turpaan, ja Greensboron väki kiljui ilosta. Tilanne toimi myös toisin päin, sillä Assassins sai yleisön kauhun valtaan aina silloin, kun joukkue sai matsissa yliotteen. Koitoksen hidas tempo ja yleisön hullu elämöinti vaikuttivat minuun niin, että vajosin transsiin, jossa kuvittelin pelaavani jotakin ikivanhaa painipeliä (kuten Pro Wrestlingiä). Yhtäkkiä ottelu jo loppui kuin seinään, ja kuva leikkasi salamannopeasti kehäalueelta pois. Kummallinen mutta yllättävän viihdyttävä kokemus, joka tuntui sopivan eksoottiselta elämykseltä.

* * 

Tag Team Match

Scott McGhee & Johnny Weaver vs. Mark Lewin & Kevin Sullivan

Haa – tuttu painija, Kevin Sullivan! Tosin ei mikään ihana yllätys, sillä Sullivan on aina ollut korkeintaan keskinkertainen painija kehässä. Weaver, Lewin ja McGhee olivat puolestaan täysin tuntemattomia nimiä minulle, mutta tykkään aina siitä, kun saa tutustua uusiin kasvoihin, joten ottelijoiden vieraus ei ollut itselleni ongelma. Ongelmana pidin sen sijaan sitä, että matsi tuntui vielä hitaammalta kuin avausottelu, eikä edes yleisö jaksanut olla tästä yhtä innoissaan. Eritoten Rufus ja Bugsy pitivät katsomon mielenkiintoa yllä huvittavilla tanssiliikkeillään ja muilla interaktiivisilla teoilla, kun taas tässä ottelussa meno oli aavistuksen verran liian kuivaa. Mutta vaikka ottelu oli hidas ja painillisesti pitkästyttävä, niin ainakin se oli varsin lyhyt (vain hitusen päälle kuusi minuuttia) ja päättyi todella karmaisevaan hyökkäykseen, jossa McGhee vuoti verta kuin slasher-elokuvan uhri konsanaan. Nykypäivänä sitä aina säikähtää, kun ottelijan otsa, rintakehä ja vatsa ovat kauttaaltaan veren peitossa.

* ½

Singles Match

Carlos Colon vs. Abdullah the Butcher

2

Slasherista toiseen: kun Abdullah the Butcher on kehässä, joku vuotaa verta. Kaava pätee myös tähän otteluun, jossa iso paha Abdullah kaivoi varsin nopeasti jonkin sortin teräaseen housuistaan ja löi sillä Carlos Colonia (eli WWE:stä tuttujen Diegon ja Carliton isää) päähän. En tiedä, mikä se esine oli, mutta kamerakuvan perusteella se muistutti kauhistuttavasti puukkoa, haarukkaa tai jotakin toista yhtä vaarallista asetta. Pelkkä teräaseen käyttö ei kuitenkaan riittänyt, vaan sen lisäksi Abdullahin oli pureskeltava Colonin otsanahkaa. Kohta Colon pääsi kuitenkin takaisin otteluun mukaan nappaamalla Abdullahilta teräaseen itselleen ja kostamalla hänelle kaiken. Pian sekä Carlosin että Abdullahin kasvoista valui verta kanveesiin, ja matsi oli äityä oikein hurjaksi taisteluksi. Silloin kuitenkin Hugo Savinovich (kyllä, juuri se Hugo Savinovich eli WWE:n maksulähetyksissä työskennellyt espanjankielinen selostaja) sekaantui ottelun kulkuun, ja näytös loppui ikävästi kesken. Todella kiinnostava ja brutaali tappelu lyhyestä kestostaan huolimatta.

* * *

Tag Team Match

Mark Youngblood & Wahoo McDaniel vs. Dick Slater & Bob Orton, Jr.

Illan kolmas (ja toiseksi viimeinen) tag team -ottelu perustui pitkään tarinaan, joka oli oikeastaan koko tapahtuman kantava voima. Kyseessä oli siis Harley Racen ja Ric Flairin feudi, joka alkoi siitä, kun Flair hävisi mestaruutensa Racelle. Race esitti silloin pelkurimaista mestaria, joka ei suostunut antamaan Flairille revanssiottelua. Race pelkäsi Flairia niin, että ilmoitti lahjoittavansa 25 000 dollaria henkilölle, joka lähettää Nature Boyn eläkkeelle pieksemällä hänet todella pahaan kuntoon. Se kiinnosti Dick Slateria ja Bob Ortonia (Randy Ortonin isää), jotka olivat moraalittomina paskiaisina täysin valmiita tekemään mitä tahansa rahapalkkion eteen. Niinpä Slater ja Orton murjoivat Flairin sairaalakuntoon ja toteuttivat Racen toiveen, vaikka myöhemmin Flair toki palasi takaisin ja ilmoitti olevansa valmis ottelemaan vammoistaan huolimatta. Mark Youngblood ja Wahoo McDaniel, Flairin kaksi ystävää, tahtoivat nyt kostaa Slaterille ja Ortonille sen, että he yrittivät lyödä rahoiksi Flairin kustannuksella.

McGheen rajun bleidauksen ja Colonin ja Abdullahin brutaalin äksönin jälkeen olin asennoitunut tilaan, jossa odotin veristä taistelua myös tältä ottelulta – olihan kyseessä verinen riita ja sentimentaalinen kosto. Slasher-toiminnan sijaan tämä matsi olikin puhdas painiottelu, jossa joukkueet yrittivät yksinkertaisesti voittaa toisiaan. Ei sinänsä kehnoa ottelemista, mutta mielestäni matsin tarina olisi kaivannut väkivaltaisempaa otetta. Roolitus tässä oli tosin hienosti kohdallaan, sillä Slater ja Orton todella vaikuttivat vastenmielisiltä ilkimyksiltä, jotka ovat kaikkea muuta kuin empaattisia ihmisiä. Nuori Mark Youngblood ja vanha Wahoo McDaniel puolestaan muodostivat sympaattisen kaksikon, ja eritoten McDaniel sytytti yleisön liekkeihin vetäessään Slateria ja Ortonia turpaan. Arvosana jää kuitenkin heikoksi, koska ottelu oli aivan liian pitkä näin hidastempoiseksi matsiksi.

* *

NWA Television Championship
Mask vs. Title Match

Charlie Brown vs. Great Kabuki (c)

Seuraavaksi oli vuorossa villiä meininkiä, jota meille tarjosi maskipäinen ja pitkähiuksinen partaveikko nimeltään Charlie Brown ”from outta town”! Maskin alla oli oikeasti Jimmy Valiant, joka oli näihin aikoihin oikein suosittu painija – enkä ihmettele, sillä hän oli jopa maski päässä äärimmäisen karismaattinen ja viihdyttävä hyypiö. Great Kabuki oli puolestaan japanilainen ottelija, mutta ei mikään ihan yhdentekevä sellainen. Kabuki oli nimittäin maailman ensimmäinen painija, joka sylki suustaan vihreää nestettä (ns. Asian mist) ulos. Kaiken lisäksi Kabukia manageroi vampyyrin kaltainen Gary Hart, joten käsissämme oli oikein mehevä makupala. Kabukilla oli kädessään sen sijaan Charlie Brownin otsalohko, jota hän yritti ilkeästi puristaa littanaksi koko ottelun ajan. Villi ja vauhdikas Brown ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan voittoa – ja maskiaan – Kabukille helpolla, sillä ottelussa oli kohtalokas panos: jos kävisi ilmi, että Brownin maskin alta paljastuu Jimmy Valiant, kuten Kabuki uskoi, niin silloin Brown eli Valiant erotettaisiin NWA:sta kokonaisen vuoden ajaksi. Valiant oli nimittäin aikaisemmin jo hävinnyt Kabukille ottelun, jonka häviäjän piti pysyä poissa Jim Crockett Promotionsin tapahtumista, mutta pian sen jälkeen JCP:hen saapui siis Charlie Brown -niminen tulokas, joka muistutti erehdyttävästi Valiantia – Jimmyllä kun oli pitkä valkea parta ja pitkät valkeat hiukset, joita ei pystynyt naamion alle piilottamaan. Tilanne oli siis samankaltainen kuin Hulk Hoganin SmackDown-ura Mr. America -nimisenä maskipäänä.

En tiedä, tykkäättekö te tästä ottelusta, mutta itse nautin matsista todella paljon. Ottelussa oli hyvin yksinkertainen mutta toimiva tarina ja kaksi vahvaa hahmoa, joista sai helposti kiinni ja joista toista tahtoi kannustaa sydämensä pohjasta. Kabuki ei siis oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin puristanut Brownin otsaa, mutta se vedettiin niin överiksi, että kyseinen hyökkäys alkoi vaikuttaa melkeinpä eeppiseltä – etenkin silloin, kun mies kiipesi kulman päälle, loikkasi ilmaan ja… laskeutui jaloilleen kanveesiin, jotta voisi taas puristaa Brownin naamaa. Myös Brownin omat hyökkäykset rokkasivat ja saivat yleisön sekaisin, joten ottelu oli pohjimmiltaan oikein kiva koitos.

* * *

Dog Collar Match

Greg Valentine vs. Roddy Piper

3

Ihan ensimmäisenä sanon, etten ole koskaan tykännyt minkään sortin hihnaotteluista. Seuraavaksi totean, etten ole koskaan tykännyt Greg Valentinen otteluista. Viimeiseksi sanon, että tämä ottelu vei minut mennessään.

Ehkä se johtui siitä, etten odottanut matsilta oikeastaan mitään, mutta Piper ja Valentine kykenivät yllättämään minut totisesti. Ottelussa oli heti alusta alkaen sellainen tunnelma, että nyt tapellaan oikeasti. Eritoten Piper onnistui välittämään tätä fiilistä hyvin, sillä Roddy on aina ollut lahjakas tuomaan tunnetilojaan ilmi kehän sisällä. Kiinnostavan ja uskottavan fiiliksen lisäksi matsissa oli jotain sellaista, jota en ole nähnyt kenties koskaan: todella rajua, tarinallisesti loogista ja visuaalisesti näyttävää taistelua, jossa käytettiin aseena hihnaa. Piper ja ”Hammer” korostivat siis mestarillisesti hihnan merkitystä ja vaarallisuutta, jolloin katsojana alkoi kiinnittää tarkemmin huomiota hihnan käyttöön. Yksi hienoimmista kohdista oli se, kun Greg kiersi hihnan Piperin silmien ympäri niin, ettei Roddy nähnyt eteensä. Kuvitella sitä, että istuu polvillaan kehässä vaarallisen vastustajansa armoilla näkökykyä vailla, kun vihollinen on kietonut kylmää rautaa silmiesi päälle! Tätä seurasi toinen vähintään yhtä hieno hetki, kun Piper kosti äsköisen teon kiertämällä hihnan Valentinen suun sekä nenän ympärille niin, että Gregin nokka taipui ylös päin kuin porsailla. Hammer ei siis kyennyt edes hengittämään silloin, vaan oli täydellisesti Piperin armoilla!

Matsin ainut heikkous oli sen liian pitkä kesto. Ottelun pituus oli nimittäin yli 16 minuuttia, vaikka mielestäni tästä olisi saatu eniten irti korkeintaan 10-minuuttisena taisteluna. Silloin ottelu olisi voinut olla vielä nopeampi ja rajumpi, jolloin olisimme välttyneet suvantovaiheilta. Ihastuin tähän matsiin siitä huolimatta, sillä se loisti eritoten tarinankerronnan saralla ja tuntui todella kivuliaalta ja rankalta tappelulta. Verta, rajuja iskuja ja jatkuvaa kuristamista rautahihnan avulla – tästä minä tykkään! Vaiettu klassikko ja omissa kirjoissani paras näkemäni hihnaottelu kautta aikojen.

* * * *

NWA World Tag Team Championship
Special Referee: Angelo Mosca

Ricky Steamboat & Jay Youngblood vs. The Brisco Brothers (c)

Verisen taistelun jälkeen palasimme takaisin yksitoikkoisen painiottelun pariin. Ricky ”The Dragon” Steamboat oli toki yksi 1980-luvun ilmiömäisimmistä painijoista ja elävä legenda, mutta tässä ottelussa mies ei päässyt kunnolla irti. Vika kaiketi piili jälleen kerran tuskallisen hitaassa temmossa – ottelu eteni kuin hidastettuna. Oli tämä sentään huomattavasti nopeampaa äksöniä kuin illan kaksi ensimmäistä ottelua (jotka olivat todella hitaita), mutta etenkin Briscon veljekset ottelivat yksinkertaisesti tylsästi. Ehkä tämä olisi tuntunut paremmalta matsilta kortin alkupuolella, mutta heti erinomaisen Piper vs. Valentinen jälkeen oli vaikea innostua tällaisesta meiningistä. Matsista lisäksi puuttui mielenkiintoinen tarina, joka olisi paikannut tylsästä kehätoiminnasta koituvat aukot. Esimerkiksi Charlie Brown vs. Great Kabuki oli periaatteessa vielä yksitoikkoisempi matsi kuin tämä (tässä sentään nähtiin useita heittoja, hyppyjä jne.), mutta sen pelasti ottelun toimiva tarina. Pientä kipinää tähän sentään toi erikoistuomari Angelo Moscan rooli, mutta pelkän tuomarin vaikutus ei erityisen herkullista hedelmää kanna. Yleisö tosin oli jälleen kerran pähkinöinä, joten kyllä matsi otteessaan loppuun saakka piti.

* *

NWA World Heavyweight Championship
Special Referee: Gene Kiniski
Steel Cage Match

Ric Flair vs. Harley Race (c)

4

Lopulta oli illan pääottelun vuoro, ja tästä on sanottava sen verran, että tästä joka ikisen teistä on syytä vilkaista vähintään ottelijoiden sisääntulot ja matsin jälkeen nähtävä tunnelma. Varsinainen kehätoiminta ei välttämättä kaikkia nappaa, sillä myös tämä ottelu on hidastempoinen ja aika kankea tapaus, mutta matsin ilmapiirissä on jotain taianomaista. Kyseessä on koitos, joka vaikuttaa suurenmoiselta ja tärkeältä spektaakkelilta ja jossa maailmanmestaruusvyö on elämää suurempi esine.

Flairin ja Harleyn feudi tosiaan alkoi sen jälkeen, kun Race voitti Flairilta mestaruuden kesäkuussa 1983. Flair vaati revanssia, jota Race ei suostunut hänelle antamaan, ja lopulta Race tarjosi palkkion sille henkilölle, joka murjoo Flairin eläkkeelle. Nature Boy hakattiin niin pahasti, että hän kärsi pahan niskavamman, mutta edes niskavaurio ei estänyt Flairia palaamasta takaisin painimaailman huipulle. Niinpä Harleylle ilmoitettiin, että Flair tulee saamaan revanssinsa Starrcadessa.

Tässä oli siis kaikki pelissä – pitkän ja traagisen feudin kliimaksi, joka toimi siihenastisen painihistorian suurimman maksulähetyksen pääotteluna. Niinpä ottelu otettiin todella vakavasti, ja sitä hehkutettiin ja ennakoitiin pitkin iltaa. Jos selostajat eivät puhuneet Flairista ja Harleysta, niin haastattelija Tony Schiavone oli jommankumman pukuhuoneessa kyselemässä heidän tuntemuksiaan tai Barbara Clarey tiedustelemassa yleisön seassa katsojilta sitä, tuleeko Flair nousemaan takaisin mestariksi vai jatkaako Race mestaruuskauttaan. Tunnelmaa luotiin jopa niin paljon, että ennen ottelua laulettiin Yhdysvaltain kansallislaulu. Kyseessä oli kaiken lisäksi lähetyksen ainoa ottelu, jossa painijoiden sisääntulot kuvattiin nauhalle. Viimeisen silauksen antoi se, että kyseessä oli häkkiottelu ja että ottelua tuomaroi Kanadan mahtavimmaksi urheilijaksi kutsuttu Gene Kiniski, jonka ”täydellistä” kehätyöskentelyä selostaja Gordon Solie ylisti huvittavan paljon.

Puitteet olivat siis kunnossa, mutta itse ottelu ainakin nykykatsojan näkökulmasta melko kankeaa katseltavaa. Kankeus ei kuitenkaan häiritse liiallisesti, jos osaa uppoutua kyseisen aikakauden maailmaan; tarinallisesti matsissa ei ole ongelmia. Edes syvä immersio ei kuitenkaan poista sitä faktaa, että matsi on hidastempoinen ja jää laadullisesti pahemman kerran Piper vs. Valentinen varjoon. Vaan on tässä rutkasti myös myönteisiä puolia: mm. tuomari Kiniski luo otteluun lisää tarinaa läsnäolollaan, sillä hän tahtoo noudattaa sääntökirjaa pilkuntarkasti ja sekaantuu siksi ottelun kulkuun heti, jos jompikumpi ottelija yrittää tehdä jotakin likaista tai liian väkivaltaista. Myös lopetus on onnistunut, sillä se tulee täysin puskista. Nykypäivänä on kurkkuaan myöten täynnä ennalta arvattavia loppuratkaisuja, jotka päättyvät useimmiten lopetusliikkeeseen, joten yllättävillä ratkaisuilla on piristävä vaikutus. Parasta ottelussa on yhtä kaikki yleisön läsnäolo, joka nostaa arvosanaa vähintään puolikkaalla. Suuri ottelu, vaikkei ole laadullisesti lähelläkään sitä, mihin ainakin Ric Flair parhaimmillaan kykenee.

* * *

Starrcade 1983 ei ehkä ole mikään WrestleMania XIX:n veroinen showpainin paratiisi, mutta kyseessä on yhtä kaikki hyvin legendaarinen ja taianomainen tapahtuma, jota voi ainoastaan ihailla. Ajan hammas on kieltämättä nakertanut sen antia tavallaan, mutta toisaalta se tarjoaa myös jotain sellaista, jota ei nykypäivänä kovin usein näe – verta liki jokaisessa ottelussa ja hienolla tunnelmalla kuorrutettua painia. Tuntuu tosi piristävältä kuunnella kahta asioihin analyyttisesti ja rauhallisesti suhtautuvaa selostajaa sen jälkeen, kun nykypäivänä selostajat varastavat turhan usein valokeilan itselleen. Kyllä minä sanon, että tämä on Hieno tapahtuma.

Lisää...
Eetu Lehtinen

Eetu Lehtinen

Toimittaja sekä harjoitteleva äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, joka rakastaa showpainia. Woooooo!

Previous post

Aika, jossa elämme

Next post

Arvio: NWA Starrcade 1984

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.