Arvio: NWA Starrcade 1983
Päivämäärä: 24.11.1983
Sijainti: Greensboro, Pohjois-Karolina (Greensboro Coliseum)
Yleisömäärä: 16 000
Katso tapahtuma WWE Networkista!
Tästä siis alkoi painihistorian aivan uusi vaihe, mitä tuskin kukaan tuolloin osasi arvata. Selostajamme legendaarinen Gordon Solie ja hänen selostusparinsa Bob Caudle totesivat kyllä useaan otteeseen, että kyseessä oli ”historiaa tekevä ilta”, mutta tuskin edes he oikeasti tajusivat, mitä se tarkoitti. Vuoden isoin tapahtuma aivan uudessa muodossa ja aivan uudella volyymilla. Tietynlainen painivuoden huipentuma. Tämä oli siis aikana, jolloin Vince McMahon ei ollut vielä edes ”keksinyt” ideaa järjestää WrestleManian kaltainen vuoden isoin tapahtuma, joka tultaisiin tuntemaan nimellä WrestleMania. Ei tarvitse olla suuri nero tajutakseen, että Vince sai vähintäänkin inspiraatiota WrestleManian ideointiin nimenomaan Starrcadesta.
Starrcade (A Flare for the Gold) oli nimittäin Jim Crockett Promotionsin (JCP) ja samalla myös National Wrestling Alliancen (NWA) vuoden 1983 päätapahtuma. En ole nyt mikään tämän aikakauden paras asiantuntija tai ylipäänsäkin territory system -ajan ekspertti, mutta yritän jotenkin tosi lyhyesti avata kuvion: 1980-luvun alussa painipromootiot olivat vielä jakaantuneet Yhdysvalloissa aluettain. Eri promootiot hallitsivat eri alueita. WWWF (joka muutti nimensä 1980-luvun alussa WWF:ksi, kun Vince McMahon Jr. osti firman isältään Vince McMahon Sr:ltä) hallitsi pohjoista itärannikkoa, ja Jim Crockett (Jr.) -nimisen promoottorin Jim Crockett Promotions puolestaan eteläistä itärannikkoa. Nämä kaksi olivat merkittävimmät promootiot ja vähitellen niistä tuli toistensa kilpailijat, kun tv-lähetysten alkaessa 1980-luvun alussa WWF alkoi laajentua ensimmäiseksi kansallisen tason promootioksi (pelkän alueellisen hallinnan sijaan), ja JCP päätti vastata tähän pyrkimällä samaan.
Muita merkittäviä promootioita olivat muun muassa Minneapoliksen alueen AWA (American Wrestling Association, omistajana Verne Gagne), Teksasin alueen WCCW (World Class Championship Wrestling, omistajana von Erichin suku) ja Atlantan alueen GCW (Georgia Championship Wrestling, omistajana mm. Briscon veljekset ja Ole Anderson) ja Tennesseen alueen CWA (Continental Wrestling Association, omistaja Jerry Jarrett). Suurin osa promootioista – lähinnä WWF:ää ja AWA:ta lukuun ottamatta – kuuluivat National Wrestling Allianceen, eli NWA:han, joka oli (ja on tietty tavallaan edelleen) painipromootioiden yhteenliittouma. JCP oli siis NWA:n merkittävin promootio, ja osittain juuri NWA:n tuella Jim Crockett Promotions alkoi 1980-luvun alussa pyrkiä haastamaan WWF:ää parhaansa mukaan. Tämä Greensboro Coliseum Pohjois-Karolinassa kiitospäivänä (24.11.1983) järjestetty Starrcade-tapahtuma oli tässä pyrkimyksessä merkittävä askel eteenpäin ja selvä isku WWF:ää vastaan.
Tässä siis lyhyt historiikki siitä, kuinka olimme päässeet tähän ensimmäiseen ”ppv”-lähetykseen. Seuraan myös tulevina vuosina tapahtumien ohella tiivisti painimaailman kehitystä. Starrcadea selostivat siis legendaarinen painiselostaja Gordon Solie ja hänen parinsa Bob Caudle. Backstage-haastattelijoina toimivat nainen nimeltä Barbara Clarey sekä tulevien vuosien (paskuudestaan) tunnettu selostaja Tony Schiavone, joka tässä vasta aloitteli uraansa. Hauskaa nähdä, kuinka Solie ja Caudle selostivat tätä tapahtumaa vielä kapulamikin avulla ilmeisesti backstagen haastattelupisteeltä. Schiavone puolestaan hengaili koko illan pukuhuoneessa, ja Clarey pyöri ympäri areenaa haastattelemassa muun muassa faneja.
Tag Team Match
The Assassins vs. Rufus R. Jones & Bugsy McGraw
Ja näin oli historiallisen tapahtuman openerin aika: vähän siis niin kuin historian ensimmäinen ppv-opener. Toisiaan vastaan siinä paini Paul Jonesin manageroima heel-joukkue Assassins sekä Bugsy McGraw ja NWA Mid-Atlantic -mestari Rufus R. Jones. Ottelulla tuskin mitään kummempaa taustatarinaa oli. Assassins oli siis tämän aikakauden legendaarinen joukkue, joka oli pyörinyt painimaailmassa 1960-luvulta lähtien ja joka pyöri JCP:ssä ja muissa lähipromootioissa. Joukkue oli kahden mustiin pukeutuneen maskipäisen mysteerimiehen muodostoma kaksikko, joka oli koko historiansa ajan keskittynyt face-joukkueiden murjomiseen ja tuhoamiseen. Assassin #1 oli koko joukkueen historian ajan ollut painija nimeltä Jody Hamilton. Sen sijaan joukkuepari Assassin #2 oli vaihtunut maskin alla muutamaan otteeseen: itse asiassa nyt toisena Assasinina esiintyi Hercules Hernandez, joka tulisi myöhemmin tutuksi WWF-uraltaan Herculeksena. Heidän managerinsa oli eläköitynyt painija Paul Jones. Vastassa puolestaan oli kaksi aikakauden konkaripainijaa. Jones tosiaan kantoi NWA Mid-Atlantic -mestaruutta, joka oli ollut käsittääkseni aikaisemmin JCP:n päämestaruus mutta vakiintunut nyt pikkumestaruudeksi, kun NWA World Heavyweight -vyötä puolustettiin säännöllisesti JCP:n tapahtumissa. McGraw oli puolestaan erikoinen, hieman keskivertoa lihavampi, parrakas ja omituisuuksia höpöttävä tunnettu painija tältä aikakaudelta eteläisen alueen promootioista.
Todellakin, tervetuloa vuoteen 1983, jolloin paini oli vielä aitoa eikä mitään helvetin high flying -läpsyttelyä ja muuta pelleilyä. Heti alkuun on hyvä todeta, että erityisesti tämä Jim Crockett Promotionsin ja yleisesti koko NWA:n historia on itsellenkin varsin vierasta (WWF:n on paljon tutumpaa, kunhan sinne päästään), joten opin tässä katsoessa hyvin paljon uutta – tilanne on siis varsin virkistävä verrattuna vaikkapa vuoden 2006 tapahtumiin, jossa lähes kaikki on jo vanhaa tuttua. Joten. Tässä se historian ensimmäisen amerikkalaisen painipromootion ppv:n opener sitten oli. Joudun jo nyt toteamaan, etten luultavasti osaa kirjoittaa kaikista tämän aikakauden otteluista samanlaisia yksityiskohtaisia analyysejä kuin uusista otteluista. Myös arvosanat menevät ehkä vielä enemmän lonkalta kuin aiemmin. Mutta totutellaan. Tätä Assassinsien ja McGraw & Jones -joukkueen taistelua oli ihan kiva seurata, vaikka yksikään osanottajista ei ollut entuudestaan tuttu – Assassins toki nimeltä. Painina tämä oli hyvin sellaista 1980-luvun karrikatyyristä brawlausta. Ei mitään erikoisia kikkailuja vaan todella peruspainia perusvarmasti suoritettuna. Sellaisenaan tämä toimi kuitenkin ihan moitteetta, mutta en voi väittää mitenkään riemuiten tätä seuranneeni. Ihan ok ottelu siis, kyllä hyvin paljon tätä muistuttavia perus-ok:ita nähtiin vuonna 2006:kin.
* *
Tag Team Match
Scott McGhee & Johnny Weaver vs. Mark Lewin & Kevin Sullivan
Tässä ottelussa oli kaksi pitkän linjan veteraania ja kaksi nuorempaa lupaavaa painijaa. Heel-joukkueen konkari oi Mark Lewin, joka oli paininut ympäri Yhdysvaltoja ja myös Australiassa sekä Uudessa-Seelannissa saakka 1950-luvulta lähtien. Nyt uransa ehtoopuolella hän oli asettunut NWA:n ykköspromootioon JCP:hen. Parinaan hänellä oli sitten muuan Kevin Sullivan, joka on luultavasti ensimmäinen nimi tässä arvostelussa, joka on tuttu suurimmalle osalle. Tässä vaiheessa Sullivan oli vasta uransa alkupuolella, eikä tulevista vuosista saatanallisena Taskmasterina ollut vielä tietoakaan. Tässä vaiheessa violetteihin speedoihin pukeutunut Sullivan oli ihan perinteinen pahis, joka oli alkanut kerätä mainetta eteläisissä promootioissa. Vastassa heillä oli konkari Johnny Weaver ja nuori lupaus Scott McGhee. Weaver oli Lewinin ikäluokkaa, ja viime vuosina hänen roolinaan oli toimia nuorten lupausten apurina nostaessaan heitä ylöspäin. Nyt tuo uusi lupaus oli vasta 23-vuotias Scott McGhee. Heel-joukkueella oli managerina tämän aikakauden tunnettu promoottori ja manageri Gary Hart (ei osa Hart Familya).
Ohhoh! Otetaanpa takaisin vitsit high flyingin puutteesta. Illan ensimmäinen Dropkick ja jopa top rope -liike nähtiin tässä ottelussa. Top rope -liike oli tosin lähinnä epämääräinen Double Axe Handle, mutta oli sekin jotain. Muutenkin tämä ottelu oli jo astetta menevämpää toimintaa kuin edellinen ottelu, mutta lopulta tämä jäi sen verran lyhyemmäksi ja loppupuolella nähtiin sen verran turhaa sekoilua vaihtojen ja muiden kanssa, että ei tämäkään yli kahden tähden nouse. Mukana ottelussa oli tosiaan myös nuori ja lupaava Kevin Sullivan, joka vaikutti näiden otteluiden perusteella jo vuonna 1983 oikein vakuuttavalta. Toinen mieleen jäänyt painija tästä ottelusta oli Scott McGhee, joka nimenomaan täräytti pari Dropkickiä, liikkui muutenkin hyvin ja jopa bleidasi post match -meiningissä. Ei huono.
* *
Singles Match
Carlos Colon vs. Abdullah the Butcher
Kahden taustatarinattoman ottelun jälkeen olikin sitten aika saada kehiin ottelu, jossa oli taustalla (kirjaimellisesti) verinen feud. Toisiaan vastaan asettui kaksi varsinaista legendaa, jotka monet luultavasti tietävät ainakin nimeltä. Carlos Colon on tietenkin Carliton ja Primon isä, mutta ennen kaikkea hän on legendaarinen puertoricolainen painija, joka käytännössä perusti koko Puerto Ricon painiskenen 1970-luvulla. Colonista tuli koko alueen suurin tähti, ja Colonin omistama Capitol Sports Promotions (myöhemmin World Wrestlin Council) oli saaren oma ykköspromootio, joka kuului myös NWA:han. Itse asiassa tämä feud oli alkanut nimenomaan Puerto Ricossa. Abdullah The Butcher oli puolestaan väkivaltaisuudestaan, brutaaliudestaan ja hardcore-otteluistaan tunnettu massiivinen sudanilainen monsteri. Oikeasti tosin Abdullah (oikealta nimeltään Larry Shreve) oli kanadalainen painija, mutta koko uransa (joka ei ole täysin loppunut vielä vuonna 2016:kaan) hänet on tunnettu sudanilaisena Abdullahina. Abdullah oli kiertänyt alusta lähtien lukemattomia promootioita ja pysynyt jokaisessa aina vain vähän aikaan, jotteivat fanit kyllästyisi häneen. Nyt hänellä oli siis meneillään oleilu Colonin promootiossa, jossa heille oli kehkeytynyt brutaali ja väkivaltainen feud. Se oli edennyt niin pitkälle, että miesten ottelu oli kielletty Puerto Ricossa, joten sen takia heidät oli nyt buukattu NWA:n toisen promootion päätapahtumaan selvittämään välinsä.
Ensin high flyingia, nyt hardcorea. Ja oikeastaan tässäkin oli vähän high flyingia, koska mukana oli parhaassa iässä oleva puertoricolainen painija Carlos Colon, joka edusti high flying -painityyliä silloin, kun sellaisesta ei vielä edes tiedetty mitään. Abdullah The Butcher puolestaan edusti täysin poikkeuksellisen brutaalia painia, ja nyt nämä kaksi toisiaan vihaavaa miestä pääsivät toistensa kimppuun. Lopputulos oli verinen, viihdyttävä – ja harmillisen lyhyt. Minulle jäi täysin arvoitukseksi se, oliko tämä esimerkiksi No DQ Match – luulen, että ei, koska mistään sellaisesta ei kuulutuksessa kerrottu. Tästä huolimatta Colon ja Butcher pieksivät toisiaan jonkinlaisella putkenpätkällä tai muulla terävällä esineellä lähes koko ottelun, ja Butcher vuoti verta rajusti. Tuomari puuttui tähän menoon varsin vähän, ja lopulta tuomarikin pistettiin kanveesiin. Tätä oli siis viihdyttävä katsoa, mutta harmi vain, että ottelu loppui juuri silloin, kun homma oli pääsemässä vasta vauhtiin. Niinpä lyhyytensä vuoksi tämäkin jäi viihdyttävyydeltään samalle tasolle kuin aiemmat ottelut. Hauska lisä lopetuksessa oli, että siinä otteluun sekaantui muuan Hugo Savinovich, joka tultaisiin tuntemaan aikanaan legendaarisena WWE:n espanjankielisenä selostajana.
* *
Tag Team Match
Mark Youngblood & Wahoo McDaniel vs. Dick Slater & Bob Orton, Jr.
No niin, nyt enemmistö nimistä alkaa olla jo vähitellen tuttuja. Heel-joukkueena tässä nähtiin tämän ajan klassinen pelkurimainen heelkaksikko Dick Slater ja Bob Orton Jr., jotka olivat painineet joukkueena jo jonkun aikaa. Molemmat olivat vasta noin 30-vuotiaita painijoita, jotka olivat alkaneet tulla tunnetuksi eteläisen alueen promootioissa. Orton oli tietenkin legendaarisen Bob Orton Sr:n poika (ja vuonna 1980 Bob Jr:lle oli syntynyt poika nimeltä Randy). Face-joukkueen puolestaan muodosti luultavasti legendaarisin intiaanitaustainen painija Wahoo McDaniel ja vasta 20-vuotias lupaava Mark Youngblood. McDaniel oli siis oikeasti Amerikan intiaani – toisin kuin Youngblood, joka myös yhdessä veljensä Jay Youngbloodin (myöhemmin tässä kortissa) kanssa veti myös intiaani-gimmickiä. McDaniel oli entinen NFL-uran tehnyt amerikkalaisen jalkapallon pelaaja, joka futisuransa aikana alkoi painia ensin WWWF:ssä ja sitten eteläisissä promootioissa, joissa hänestä tuli moninkertainen mestari ja legenda. Nyt McDaniel alkoi olla jo uransa ehtoopuolella, ja tässä hän auttoikin nuorta Mark Youngbloodia nousemaan tunnetuksi. Ottelussa oli myös ihan oikea taustatarina: Starrcade ’83:n pääottelu oli siis vihatun heel-mestarin Harley Racen ja kotikylän kultapojan ja fanien ykkössuosikin Ric Flairin mestaruusottelu. Slater ja Orton Jr. olivat auttaneet Racea tämän yrityksissä päästä Flairista lopullisesti eroon. McDaniel ja Youngbloodit olivat puolestaan Flairin hyviä ystäviä, joten näiden joukkueiden välille buukattiin ottelu.
No niin, nyt oli käsillä illan ensimmäinen astetta tai kahta parempi ottelu. Aikaa oli lähes 15 minuuttia, ja oikeastaan kaikki painijat vetivät roolinsa oikein mainiosti. Wahoo McDaniel oli selvästi konkari, joka tiputti nuoremmat painijat Slaterin ja Ortonin kanveesiin kokemuksensa tuomalla taidolla. Youngblood puolestaan oli porukan nuorin ja innokkain tapaus, joka liikkui kehässä hämmästyttävän vauhdikkaasti (kun otetaan aikakausi huomioon) ja väläytti muun muassa näyttäviä Dropkickejä. Slater ja Orton olivat sitten nuoria mutta kuitenkin jo jonkun verran kokemusta haalineita heelejä, jotka vetivät heel-joukkueen roolin erittäin mallikkaasti. Kokonaisuutena nämä neljä saivat sitten aikaan viihdyttävän ja hyvin rakennetun joukkueottelun, jossa oli kaikki palaset, mitä hyvältä ottelulta sopii odottaa. Toki tämä noudatti hyvin perinteistä kaavaa eikä tarjonnut mitään tajunnanräjäyttäviä yllätyksiä, mutta keskikortin otteluksi tämä oli varsin hyvä suoritus.
* * *
Tässä välissä nähtiin ringsidellä merkittävä haastattelu (joka ei tosin kuulunut ääniongelmien vuoksi ja jouduttiin uusimaan myöhemmin). Barbara Clarey haastatteli siis kaksinkertaista entistä NWA World Heavyweight -mestaria Dusty Rhodesia, joka oli saapunut katsomaan tätä tapahtumaan, vaikka hänellä itsellään ei ollut ottelua kortissa. Rhodes ei kuitenkaan ollut saapunut vain ihailemaan painiviihdettä, vaan hän ilmoitti haastavansa mestaruusotteluun sen, kumpi ikinä voittaisikaan illan Main Eventin.
NWA Television Championship
Mask vs. Title Match
Charlie Brown vs. Great Kabuki (c)
Illan ensimmäinen mestaruusottelu! NWA Television -mestaruus oli JCP:n oma mestaruus, jonka idea oli se, että siitä käytävissä otteluissa olisi 15 minuutin aikaraja. Nykyinen mestari oli Great Kabuki, joka oli itämainen heel-painija, gimmickinsä mukaan Singaporesta. Oikeasti Kabuki oli japanilainen painija, joka oli saapunut Yhdysvaltoihin jo 1970-luvulla ja vakiinnuttanut paikkansa jenkkipromootioissa. Kabuki käytti vahvoja kasvomaalauksia, joka kayfabe-tarinan mukaan johtui siitä, että hän oli polttanut kasvonsa nuorena. TV-vyön Kabuki oli voittanut vuoden 1983 toukokuussa. Sen jälkeen hän oli aloittanut feudin yleisön suuresta suosiosta nauttivan legendaarisen painijan Jimmy Valiantin kanssa. Valiant oli siis 1970-luvulla luonut mainetta WWWF:ssä hallitsemalla sen joukkuedivisioonaa Johnny Valiantin kanssa. 1980-luvulla hän siirtyi eteläisiin promootioihin ja tuli tunnetuksi ”Boogie Woogie Manina”. Elokuussa ’83 Valiant kuitenkin hävisi Loser Leaves Town Matchin Great Kabukille. Tämä ei kuitenkaan estänyt Valiantia jäämästä JCP:hen, sillä pian tappionsa jälkeen JCP:hen saapui mysteerinen maskipäinen ”Charlie Brown from Outta Town”, joka haastoi saman tien Great Kabukin. Yleisö rakasti Brownia, ja niinpä Starrcadeen buukattiin Title vs. Mask Match TV-mestaruudesta. Jos Kabuki voittaisi, Brown joutuisi riisumaan maskinsa. Lisästipulaationa oli vielä se, että jos Brown paljastuisi Jimmy Valiantiksi, hän joutuisi olemaan vuoden poissa kaikista NWA:n promootioista. Charlie Brown oli siis eräänlainen 1980-luvun Mr. America.
Aika mielenkiintoinen ottelu tähän väliin. Charlie Brownin liikkuminen ja elehdintä kehässä olivat varsin erikoista katseltavaa: Brown hytkyi ja heilui koko ajan kummallisesti, ikään kuin ylinäytteli ihan perusliikkumisen. Samoin Brown koko ajan ylimyi vastaanottamiaan liikkeitä, mutta se ei nyt ole täysin poikkeuksellista. Vastaavasti Kabuki tarjosi nykypäivänä varsin kummalliselti tuntuvia liikkeitä, kuten keskiköydältä hypätyn Claw-otteen: Kabuki siis ensin hyppäsi keskiköydeltä Brownin päälle paitsi että iskun sijaan nappasikin vain kiinni tämän päästä Claw-otteella. Ottelussa nähtiin myös monta Sleeperiä (á la Brown) ja Claw’ta (á la Kabuki). Ensimmäisten minuuttien aikana nähtiin myös ringside-alueella tappelua, mikä oli varsin virkistävää katsottavaa. No, kokonaisuutena tämä hyvin erikoinen TV-mestaruusottelu oli kuitenkin yllättävän viihdyttävää katsottavaa, vaikka sellainen perinteinen painillinen anti ei tässä kovin mainittavassa osassa ollut. Jollain tavalla siis nautin tästä.
* * ½
Dog Collar Match
Greg Valentine vs. Roddy Piper
Tässäkin ottelussa oli taustalla pitkä ja verinen feud sekä itse asiassa myös NWA:n toiseksi tärkein vyö NWA United States Heavyweight Championship, jota Greg Valentine kantoi parhaillaan. Vyö ei kuitenkaan ollut tässä ottelussa panoksena, vaikka selostaja Gordon Solie luuli niin ottelun loppuun saakka. Valentine ja Piper ovat varmaan tuttuja kaikille WWF-klassikoita seuranneille, mutta kerrotaan silti lyhyesti heidänkin taustansa. Skottilaiset juuret omaava Piper oli aloittanut painiuransa 1970-luvulla skotlantilaisena hurjapäänä, joka oli uransa alkuvaiheissa länsirannikkolla painiessaan yksi alueen pahimpia heelejä. Itärannikolle siirtyessä Piperista tuli kuitenkin rakastettu face, joka kävi raivolla alueen pahimpien ilkimysten kimppuun. Nyt tuo ykkösilkimys oli Greg Valentine, joka oli legendaarisen painijan Johnny Valentinen poika. Kun Valentine halvaantui vuonna 1976 lentokoneonnettomuudessa, vasta uransa alkuvaiheessa ollut Greg otti hänen paikkansa (Greg oli muuten aloittanut uransa nimellä Johnny Valiant Jr., mutta nimi muutettiin nopeasti Gregiksi, jotta häntä voitaisiin kutsua Valiantin veljeksi, ettei tämä näyttäisi liian vanhalta). Valentine oli voittanut US-mestaruuden vuoden ’82 lopussa, mutta hän hävisi sen hetkellisesti Piperille keväällä ’83. Valentine ei kuitenkaan suostunut luopumaan vyöstä, vaan vain viikkoa myöhemmin hän voitti vyön takaisin pieksemällä Piperin niin pahasti, että tämän toinen korva lähes kuuroutui. Tuosta lähtien Piper oli janonnut kostoa, jonka hän nyt voisi saada historiallisessa ”Collar Matchissa”, jossa kaksikko oli siis sidottu toisiinsa kaulapannoilla ja niiden välissä olevalla pitkällä metaliketjulla. Ottelussa ei ollut diskauksia.
No nyt oli sitten kunnon brutaalia meininkiä. Valentine ja Piper todella osoittivat, että jo vuonna 1983 osattiin piestä vastustaja verille – ja jotenkin tästä teki vielä paljon hardcorempaa se, että koko touhuun ei käytännössä tarvittu mitään muuta kuin miesten kaulojen välillä roikkuva metalliketju, jolla kumpikin hakkasi toisiaan. Yksinkertaista ja juuri siksi niin pirun toimivaa. Ainakin minä nautin tästä ottelusta paljon: tästä ottelusta välittyi niin selvästi se, kuinka paljon nämä kaksi todella vihasivat toisiaan. Tarinankerronta oli A-luokkaa, ja siihen tosiaan yhdistyi hienosti vielä se, että meno kehässä (ja sen ulkopuolella) oli kunnon HC-touhua. Erityisesti Piperin korvan telominen (ja kuulon tuhoaminen) olivat oikeasti aika karua katsottavaa. Ihan huipputason otteluksi tämä ei kuitenkaan yllä, mikä johtuu osittain siitä, että ottelun varsinainen painillinen anti oli kuitenkin vähän vajaavaista, ja osittain siitä, että lopetus tuli hieman kömpelösti. Ymmärrän kyllä, että vuonna 1983 lopetukset eivät useinkaan olleet samanlaisia näyttäviä spektaakkeleja kuin nykyisin (se on käynyt jo edellisissä otteluissa selville), mutta jotenkin tähän olisi kaivannut silti jotain muuta kuin tämän ihan yhtäkkiä tulleen lopun. Tästä huolimatta ottelu oli hieno.
* * * ½
NWA World Tag Team Championship
Special Referee: Angelo Mosca
Ricky Steamboat & Jay Youngblood vs. The Brisco Brothers (c)
Jack ja Jerry Brisco olivat olleet 1970-luvulta lähtien legendaarinen veljeskaksikko, joka oli hallinnut eteläisen alueen promootioiden joukkuedivisioonaa. Jack oli veljeksistä vanhempi, ja hän oli ennen joukkueuraa voittanut kerran jopa NWA World Heavyweight -mestaruuden. Briscot olivat olleet pitkään hyviksiä, mutta vuonna 1983 he olivat kääntyneet ystäviään Ricky Steamboatia ja Jay Youngbloodia vastaan ja liittoutuneet NWA World Heavyweight -mestari Harley Racen kanssa. Steamboat ja Youngblood olivat vielä varsin nuoria ja lupaavia painijoita, jotka olivat painineet pitkään joukkueena ja kantaneet NWA Tag Team -mestaruuksia moneen otteeseen. He olivat myös Racen haastajan Ric Flairin hyviä ystäviä. Steamboat ja Youngblood olivat hävinneet mestaruutensa Briscoille kesällä ’83, mutta he olivat voittaneet vyöt takaisin lokakuussa vain hävitäkseen ne pari viikkoa myöhemmin takaisin Briscoille. Nyt oli vielä yhden revanssin aika. Tuomarina tässä ottelussa oli myös yksi aikakauden veteraanipainijoita Angelo Mosca. Surullinen lisähuomio tähän otteluun on se, että Jay Youngbloodia ei tässä projektissa enää toiste nähdä. Youngblood nimittäin kuoli syksyllä 1985 ilmeisesti saatuaan sydänkohtauksen kesken ottelun.
Ai että, ei voi kuin ihailla tuota tässä vaiheessa vasta 30-vuotiasta Ricky Steamboatia, jonka liikkuminen kehässä ja jokainen ote olivat niin täyttä timanttia, ettei paremmasta väliä. Jos joku painija joskus on saanut Arm Dragin näyttämään täydelliseltä, se on Steamboat. Ja juuri noita täydellisiä Arm Drageja nähtiin tässä ottelussa, mutta niin myös paljon muuta. Toki hattua pitää nostaa myös ottelun muille painijoille: Briscon veljekset olivat täydellisiä tylyssä heel-roolissaan vetäessään sopivan yksinkertaista mutta tehokasta painia. Youngblood puolestaan toimi toisena energisenä painijana erittäin hyvin Steamboatin joukkueparina. Kokonaisuutena tämä nelikko pistikin pystyyn illan tähän mennessä parhaan ottelun, jossa oli juuri sellaista oikeaa ison ottelun tuntua kuin illan tärkeimmässä joukkueottelussa kuuluu olla. Painillinen antikin oli hienoa, mutta ikävä kyllä ottelu jäi lopulta pituudeltaan sen verran vajaaksi, että ihan huippuottelutasolle tämä ei yllä. Silti, erittäin hieno suoritus.
* * * ½
NWA World Heavyweight Championship
Special Referee: Gene Kiniski
Steel Cage Match
Ric Flair vs. Harley Race (c)
No niin. Sitten se illan varsinainen Main Event, jota oli hehkutettu koko tapahtuman ajan lukuisissa haastatteluissa, selostajien puheissa ja ties missä. Ennen tätä matsia kuultiin vielä USA:n kansallislaulu. Oli aika puolustaa (NWA:n näkökulmasta) bisneksen tärkeintä mestaruutta: NWA World Heavyweight -vyötä. Mestari oli vihattu ja ylimielinen konkari, 7-kertainen päämestari Harley Race. Race oli aloittanut uransa 1960-luvulla, ja todellinen tähti hänestä oli tullut 1970-luvun alussa, kun hän oli siirtynyt eteläisiin promootioihin ja voittanut ensimmäisen NWA World Heavyweight -mestaruutensa Dory Funk Jr:ltä. Vastaansa hän sai nuoremman, uransa varsinaisessa nousuvaiheessa olevan tulevaisuuden legendan Ric Flairin. Flairin ura oli alkanut 1970-luvun alussa, ja kun hän oli vuosikymmenen puolivälissä siirtynyt JCP:hen, hänen huikea karismansa alkoi olla niin näkyvää, että promoottori Jim Crockett päätti tehdä Flairista seuraavan supertähden. Flairista oli tullut jo ”Nature Boy” (päihitettyään ”Original Nature Boy” Buddy Rogersin), ja hän oli jo voittanut NWA World Heavyweight -mestaruuden vuonna 1981. Flair hävisi päämestaruuden Racelle kesäkuussa ’83, ja tuon jälkeen Harley Race julisti 25 000 dollarin palkkion sille, joka saisi Flairin kokonana ulos bisneksestä. Dick Slater ja Bob Orton Jr. tarttuivat tarjoukseen ja teloivat Flairin niin pahasti, että tämä julisti eläköityvänsä. Race antoi rahat kaksikolle, mutta pian paljastui, että kuvio olikin vain Flairin kusetusta. Flair palasi JCP:hen takaisin, hyökkäsi heelien kimppuun ja vaati uusintaottelua. Race yritti viimeiseen asti kieltäytyä painimasta Flairia vastaan, mutta lopulta tämä ottelu buukattiin Starrcadeen. Stipulaatioksi lisättiin Steel Cage Match, ettei kukaan voisi sekaantua otteluun. Tuomariksi määrättiin wrestling-legenda Gene Kiniski.
Lisähuomiona pitää muuten kertoa, että olisi ollut täysin mahdollista, että sen enempää Flair kuin Racekaan ei olisi paininut tässä tapahtumassa – tai enää ikinä. Race joutui 1960-luvulla nuorena miehenä pahaan auto-onnetomuuteen, jossa hänen raskaana ollut vaimonsa menehtyi ja jossa Race oli menettää jalkansa. Lääkärit olivat varmoja, että Race ei todennäköisesti kävelisi, jos jalkaa ei amputoitaisi. Race ei kuitenkaan suostunut amputaatioon, ja hämmästyttävän kuntoutuksen ansiosta hän toipui ja palasi painikehiin. Ric Flair oli puolestaan juuri uransa ensimmäisessä nousuvaiheessa 1970-luvun puolivälissä mukana samassa lentokoneonnettomuudessa kuin Johnny Valiant (koneessa olivat myös Mr. Wrestling, Bob Bruggers ja promoottori David Crockett). Flair ei kuitenkaan halvaantunut, mutta hänen selkänsä murtui. Lääkärit olivat tässäkin tapauksessa varmoja, että Flair ei enää nousisi ikinä painikehään, mutta uskomaton kuntoutus tehosi, ja Flair oli takaisin kehissä alle vuosi onnettomuuden jälkeen.
No niin, tässä oli nyt sitä Wanhan Wrestlahmentin tai ties minkä raamatun oppikirjamaista 1980-luvun Main Event -meininkiä. Tätä ottelua on oikeastaan todella vaikea edes verrata mihinkään tämän päivän (tai vuoden 2006) Main Eventteihin, koska koko touhussa liikuttiin aivan eri tasolla. Tässä ei ollut missään vaiheessa kyse siitä, että katsojien pää räjäytettäisiin käsittämättömillä liikkeillä tai hillittömillä bumpeilla. Sen sijaan Race ja Flair oikeasti TAISTELIVAT vyöstä ensimmäisestä sekunnista viimeiseen niin intensiivisesti kuin he ikinä osasivat. He tappelivat, he painivat, he pieksivät toisiaan. Molemmat pistivät toisen vuotamaan verta paiskamalla toisen päin häkkiä. Molemmat hakivat toisesta voittoa ties millä selätys- ja lukkokombinaatioilla. Molemmat pitivät toista pitkään hyvin perinteisissä wrestling holdeissa vain väsyttääkseen toista niin, ettei tästä olisi enää mitään vastusta. Molemmat kertoivat upean tarinan, ja Ric Flair oli jo yhdessä vaiheessa sen näköinen, ettei hän ihan oikeasti jaksa nousta kehästä ylös. Tämä oli todellakin taistelu, ja semmoisena aivan erinomainen ottelu, huippuottelu. Silti – täytyy myöntää heikkouteni – en joko sitten ole tämän lajityypin aivan suurin fani tai EHKÄ tämä ei vain ollut sittenkään ihan lajityypin parasta antia, koska mielestäni tästä jäi puuttumaan vielä jotain. Se viimeinen silaus. Jotain todella yllättävää. Ehkä vähän paremmin rakenneltu lopetus, koska ottelu oli muuten rakennettu kokonaisuudessaan niin hyvin. Niinpä mielestäni tämä on ”vain” neljän tähden ottelu, ei mikään painihistorian kirkkain jalokivi. Huippuottelu silti, ei epäilystäkään. Ja nautin kyllä suuresti tätä katsoessani, olihan tämä jotain aivan muuta kuin olen tottunut viime aikoina katsomaan. Silti olen varma, että tällä aikakaudella on tarjottavanaan vielä jotain parempaa.
* * * *
Aikamoista. Todellakin historiallinen tapahtuma. Ja vieläpä ihan aidosti viihdyttävä sellainen. Oli todella virkistävää katsoa jotain aivan muunlaista painia kuin mihin olen viime aikoina tässä projektissa tottunut. Kaikkein ilahduttavinta oli tietenkin se, että tässä historiallisen isoksi tapahtumaksi mainostetussa show’ssa kaikki kolme pääottelua olivat oikeasti todellla hyviä ja onnistuneita. Main Event oli klassikko, vaikkei minun silmissäni ihan historian parhaita otteluita. Myös alakortti oli ihan ok, vaikka siltä olisi voinut toivoa enemmän. Gordon Solie selostamossa oli aivan mahtava. Koko tunnelma oli jotenkin upea: Barbara Clareyn haastattelemat 1980-lukulaiset fanit olivat niin asiallisia ja silti niin innoissaan. Tony Schiavone jututti voittajia pukuhuoneessa. Kyllä, tässä oli meininkiä ja suuren tapahtuman tuntua. Ehdottomasti Hieno show.
Wikipedia: NWA Starrcade 1983
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.4.2016
No Comment