1985ArkistoNWATapahtumat

Arvio: NWA Starrcade 1985

Päivämäärä: 28.11.1985

Sijainti: Greensboro, Pohjois-Carolina (Greensboro Coliseum); Atlanta, Georgia (The Omni) 

Yleisömäärä: 30 000 (yhteenlaskettuna)

Katso tapahtuma WWE Networkista!


 

Tässä ”ppv-historian alusta alkaneessa” projektin uudelleenkäynnistyksessä kahtena ensimmäisenä vuotena ei ollut tarjolla kuin yksi ppv: Jim Crockett Promotionsin Starrcade. Vuonna 1985 tuo kuitenkin muuttui, kun WWF täräytti ilmoille WrestleManian ja kun AWA:n, JCP:n, WCCW:n ja parin muun pienemmän toimijan yhteistyö yritti vielä vastata kilpailuun omalla SuperClashillaan. Nyt oli kuitenkin marraskuun lopun aika, ja se tarkoitti sitä, että olisi aika palata jälleen Starrcaden pariin. Historian kolmas Starrcade, olkaa hyvät.

Mutta ennen Starrcadeen menemistä tarkastellaanpa hieman, mitä Jim Crockett Promotionsille on tapahtunut viimeisen vuoden aikana. Vuonna 1984 nähtiin siis muun muassa Black Saturday, kun Vince McMahon onnistui keplottelemalla hankkimaan itselleen halutun ohjelmapaikan Ted Turnerin kanavan TBS:n lauantai-illoista. WWF oli ostanut enemmistön JCP:n kanssa läheistä yhteistyötä tehneestä Georgia Championship Wrestling -promootiosta ja oli samalla ottanut omistukseensa GCW:n lauantai-iltaisin lähettämän supersuositun World Championship Wrestling -ohjelman.

Hetken aikaa näytti, että WWF hallitsisi koko showpainin tv-tarjontaa, mutta tähän saatiin nopeasti muutos. McMahonin tempusta raivostunut Ted Turner yritti ostaa ohjelmapaikkaa itselleen Vinceltä, mutta Vince ei suostunut. Sen sijaan Turner luovutti kaksi muuta ohjelmapaikkaa Ole Andersonin Georgian alueelle perustamalle uudelle promootiolle Championship Wrestling from Georgialle ja Bill Watsin pyörittämälle Mid-South Wrestlingille (molemmat NWA:n alaisia promootioita). Molemmista ohjelmista tuli nopeasti suositumpia kuin WWF:n TBS:llä lähettämästä ohjelmasta, koska vanhat GCW:n fanit eivät halunneet katsoa samalla ohjelmapaikalla WWF:n sarjakuvamaista meininkiä. Vaikka WWF:lle meni muuten lujaa, GCW:n ohjelmapaikan osto oli osoittautumassa pahaksi virheeksi, mikä toi suuret tappiot Vincelle.

Niinpä alkuvuodesta 1985 Jim Crockett pisti tuulemaan. Ensinnäkin hänet valittiin NWA:n presidentiksi. Maaliskuussa hän osti Vince McMahonilta miljoonalla dollarilla tuon TBS:n ohjelmapaikan, joka oli koitunut Vincelle kalliiksi. Huhtikuussa Crockett osti Championship Wrestlimg from Georgian ja yhdisti sen omaan promootionsa. Samalla he ottivat haltuunsa koko TBS:n painitarjonnan (Bill Wattsin Mid-South Wrestling joutui luopumaan omasta ohjelmapaikastaan), ja niinpä he alkoivat lähettää tutulla ohjelmapaikalla uudestaan suosittua World Championship Wrestling -ohjelmaa. Se saavutti paljon vanhaa fanikuntaa, ja Vince oli joutunut taipumaan siihen, ettei WWF ollut pystynyt ottamaan kokonaan pohjoisamerikkalaista showpainitarjontaa haltuunsa. Huhut kertovat, että juuri tähän aikaan Vince suututti miljonääri Ted Turnerin niin pahasti, että tämä oli jopa yrittänyt ostaa koko WWF:ää mutta päätti sitten haastaa Vincen aikanaan omalla työllä. Tuon seuraukset nähtäisiin tulevina vuosina.

Kuten SuperClash 1985:n arvostelussa sanoin, näihin samoihin aikoihin JCP:n, AWA:n, Jarrettien johtaman Memphis-alueen promootioiden, WCCW:n ja muiden pienten toimijoiden pyrkimys uuden Pro Wrestling USA -kollektiivin muodostamiseksi oli lopulta flopannut pahasti. Ne eivät olleet onnistuneet syöksemään WWF:ää valtapaikaltaan, mutta JCP:llä ja muilla NWA:han kuuluvilla alueellisilla promootioilla oli silti paljon omia vahvuuksia, joilla ne pystyivät keikuttamaan WWF:n valtapaikkaa. JCP oli vuonna 1985 onnistunut järjestämään toisenkin ison tapahtuman, kun päivänvalonsa näki ensimmäinen The Great American Bash -niminen tapahtuma (jota ei kuitenkaan lähetetty vielä tuolloin kuin lyhyenä tv-koosteena, siksi se ei ole tässä projektissa mukana).

Silti JCP:n lippulaiva oli edelleen Starrcade, joka järjestettiin nyt tällä kertaa samaan aikaan kahdessa eri paikassa: Omni Coliseum ja Greensboro Coliseumissa. Molemmat sijaitsivat siis Atlantassa, mutta käytännössä tämä tarkoitti sitä, että joka toinen tapahtuman ottelu painittiin toisessa paikassa ja joka toinen toisessa. Silloin kun ottelua käytiin toisella areenalla, toisella areenalla katsottiin toisen lähetystä. Tämä oli siksikin ovela keksintö, että edelleen vuonna 1985 Starrcade lähetettiin puhtaasti closed-circuit-televison -tekniikalla, eli juuri siten, että ihmiset kokoontuivat laajoille paikoille katsomaan yhteislähetystä. Näin siis tavallaan kaksi closed circuit -yleisöä sai nauttia myös puolet ajasta livepainista. Molempien areenan tapahtumia selostivat tällä kertaa Bob Caudle ja selostajaksi noussut Tony Schiavone (huoh). Solie oli jäänyt pois, koska hän oikeastaan toimi tuohon aikaan eniten Floridan – ei Georgian – alueella. Haastattelijana nähtiin vielä vuoden 1983 Starrcadessa painikehässä esiintynyt konkaripainija Johnny Weaver.

NWA Mid-Atlantic Championship

Krusher Khruschev vs. Sam Houston

Neuvostoliittolaisen korston gimmickiä vetävä Krusher Kruschev (oikealta nimeltään Barry Darsow) nähtiinkin ensimmäisen kerran jo SuperClashissa. Kruschev oli siis debytoinut JCP:ssä viime vuoden lopussa ja liittoutunut nopeasti kahden muun ilkeän neuvostoliittolaisen Ivan ja Nikita Koloffin kanssa. Kolmikko oli hallitseva NWA 6-Man Tag Team -mestariporukka, vaikka noita vöitä he eivät tässä tapahtumassa puolustaneetkaan. Houston puolestaan oli nuori Floridasta lähtöisin oleva cowboy-gimmickiä vetävä painija, jonka isä oli legendaarinen painija Grizzly Smith ja velipuoli oli muuan Jake Roberts. Houston oli tehnyt JCP-debyyttinsä vuoden 1985 alussa, ja hän oli noussut nopeasti isoihin kuvioihin, kun hän sai mentoreikseen Dusty Rhodesin ja Magnum T.A:n. Samalla hän kuitenkin joutui ongelmiin Arn Andersonin, Ole Andersonin ja Tully Blanchardin heel-porukan kanssa, ja Houston olikin vuoden 1985 aikana tovin poissa kehästä, kun Andersonit olivat murtaneet hänen kätensä. Nyt nämä kaksi lupaavaa nuorta painijaa pääsivät taistelemaan Georgian alueen omasta mestaruudesta NWA Mid-Atlantic Heavyweight -mestaruudesta, joka oli jäänyt vakantiksi kesällä 1985 sen jälkeen, kun edellinen mestari Buzz Sawyer oli lähtenyt JCP:stä.

Tämä oli ihan mukava aloitus illalle muttei kuitenkaan mitenkään erityisen mieleenpainuva kohtaaminen. Houston oli yllättävän viihdyttävä nopeiden liikkeidensä ja muutamien high flying -tyylisten otteiden ansiosta. Kruscheville puolestaan sopi tämä venäläisen korston rooli hyvin, ja Krusherilta nähdyt power-liikkeet olivat oikeasti aika vakuuttavia, kun Houston vielä myi ne hyvin. Vaikka siis molempien painijoiden liikkeet olivat kunnossa, jotenkin tässä ottelussa ei syntynyt sellaista fiilistä, että tästä olisi päässyt nauttimaan oikein tosissaan. En oikeastaan edes tiedä, mistä tuo mahtaa johtua, mutta jotenkin tämä Mid-Atlantic HW -mestaruusottelu ei kuitenkaan sytyttänyt niin paljon kuin tämä olisi paperilla ajateltuna voinut sytyttää. Eipä silti, oli tämä kuitenkin kivaa katsottavaa ja ihan kiva alku illalle, mutta ei kuitenkaan sen enempää.

* * ½

Mexican Death Match

Manny Fernandez vs. Abdullah the Butcher

starrcade 1985 abdullah the butcher vs manny fernandez

Sitten oli luvassa todella brutaalia meininkiä. Sudanilainen sekopää Abdullah The Butcher nähtiin edellisen kerran Starrcadessa vuonna 1983, ja nyt hän oli tehnyt paluunsa. Vastaansa Butcher sai toisen HC-otteluista tutun painijan, Ragin’ Bull -nimellä tunnetun Manny Fernandezin. NWA Brass Knuckles -mestaruuttakin hallussa pitävä Bull oli jo jonkun aikaa sitten ilmoittanut, että hän haluaisi nousta ykköshaastajaksi NWA:n päämestaruudelle. Samalla Bull oli ilmoittanut, että hän olisi valmis pieksemään sekopäisen Abdullah The Butcherin osoittaaksen kykynsä. Niinpä näiden kahden välille buukattiin Mexican Death Match, joka oli aikakautensa oma ”X On A Pole Match”. Tässä No DQ -säännöillä käytävässä ottelussa oli siis yhdessä kehäkulmauksessa paalu, jonka päässä oli sombrero. Voittaja oli se, joka nappaisi sombreron ensin.

Osa arvostelijoista on ylistänyt tätä ottelua hämmentävän paljon, mutta minä joudun olemaan aika eri mieltä. Ei tämä nimittäin oikein lähtenyt missään vaiheessa sillä tavalla kuin olin toivonut. ”Ragin’ Bull” Manny Fernandez on kaiken näkemäni ja lukemani perusteella aivan pätevä painija, ja Abdullah The Butcher on suoranainen HC-painin legenda. Näistä lähtökohdista oletin siis, että nämä kaksi voisivat saada aikaan oikein viihdyttävän ja sopivan brutaalin ottelun siitäkin huolimatta, että No DQ -stipulaation lisäksi otteluun oli pitänyt sotkea typerä ”Hat on a Pole” -säätäminen. Lopulta kuitenkin juuri tuo hattu paalun päässä aiheutti sen, että tämä ottelu oli aivan liikaa tuon hatun hapuilua ja aivan liian vähän kunnollista HC-mäiskintää. Toisaalta ei kaikki ollut stipulaationkaan vika, sillä jotenkin Abdullahin ja Bullin meno ei vain oikein lähtenyt toivotulla tavalla käyntiin silloinkaan, kun he keskittyivät painimiseen. Onneksi otteluun mahtui kuitenkin myös sitä aitoa HC-rymistelyä: sekä Bull että Abdullah vuotivat kunnolla verta, mätkivät toisiaan ihan kunnolla ja tarjosivat pari ihan näyttävää bumppiakin. Näiden osuuksien ansiosta tämä ottelu on lopulta kuitenkin ihan ok, mutta mahdollisuuksia olisi voinut olla toisenlaisella buukkauksella ja toisenlaisella painilla paljon enempäänkin.

* * 

Texas Bullrope Match

Black Bart vs. Ron Bass

Vielä vuoden 1984 Starrcadessa Ron Bass ja Black Bart olivat olleet James J. Dillonin manageroima heel-joukkue, joka dominoi keskikortin kuvioita. Kuluneen vuoden aikana Black Bart ja J. J. Dillon olivat kuitenkin kääntyneet Bassia vastaan, koska he eivät kokeneet Bassia enää hyödylliseksi vaan enemmänkin riippakiveksi. Niinpä Bass oli kääntynyt faceksi, ja nyt hän tietenkin janosi kostoa sekä entiseltä joukkuekaveriltaan että petturimaiselta manageriltaan. Bullrope-ottelun säännöillä käydyn matsin panoksena oli se, että voittaessaan Bass pääsisi kohtaamaan J. J. Dillonin samassa ottelussa heti tämän kohtaamisen päätyttyä.

Jos haluaa löytää selkeimmän eron 1980-luvun puolivälin JCP:stä ja WWF:stä, oli se ehdottomasti HC-painin ja veren määrä. WWF:ssä oltiin todella tarkkoja esimerkiksi veren näyttämisestä, eikä paljon kukaan bleidannut otteluissa. JCP:n suurissa tapahtumissa (esimerkiksi Starrcadessa) bleidaaminen oli ihan arkipäiväistä. Tästä syystä myös HC-painia nähtiin JCP:ssä ihan eri tavalla. Äskeisen ”Mexican Death Matchin” jälkeen oli nimittäin vuorossa heti Texas Bullrope Match, jossa vuodatettiin verta vielä enemmän kuin äskeisessä ottelussa. Black Bartin ja Ron Bassin veristä rymistelyä ja lehmäkellolla toistensa hakkaamista olikin tavallaan oikein viihdyttävä katsoa. Ikävä kyllä ottelu jäi lopulta hyvin yksipuoliseksi, sillä tässä ei edetty oikein mihinkään veren vuodattamisesta ja lehmäkelolla toisen hakkaamisesta. Ei ollut mitään seuraavaa, jännittävää ja enemmän painillista viihdykettä tarjoavaa tasoa. Oli vain nämä kaksi karua äijää mäiskimässä toisiaan samalla tavalla noin 10 minuutin ajan. Tällaisenaan tämä toimi ihan kivan brutaalina tappeluna, mutta korkeampiin arvosanoihin olisi kaivannut jotain enemmän.

* * ½

Texas Bullrope Match

James J. Dillon vs. Ron Bass

Tämä oli sitten lähinnä jatkoa äskeiselle mäiskinnälle. Dillon on kyllä loistava heel, ja hän hoiti oman osuutensa kehässä erinomaisesti. Samoin lopun sekaantumisen seurauksena nähty Black Bartin Piledriver Bassille oli oikeasti aika näyttävä. Kamalan paljon muuta tästä nyt on tosiaan paha edes sanoa. Tämä kuuluu taas otteluihin, jotka olivat enemmän angleja kuin varsinaisia painiotteluita. Oman osuutensa tämä hoiti oikein hyvin, mutta painillisena suorituksena tätä ei voi millään muotoa kovin kummoiseksi hehkuttaa, mutta ei tämän ollut tarkoituskaan olla mikään erityisen hyvä painiottelu.

*

Singles Match

Billy Graham vs. The Barbarian

starrcade 1985 superstar billy graham vs the barbarian

Tongalainen painija Sione Vailahi saapui USA:han 1980-luvun alussa ja debytoi nopeasti NWA:n alueellisissa promootioissa King Konga -nimellä facena. Jim Crockett näki Vailahissa kuitenkin ”heel-potentiaalin”, joten hän päätti tehdä tästä monsteriheelin ja nimetä hänet The Barbarianiksi. Tuolla gimmickillä hän debytoi JCP:ssä vuonna 1985, minkä jälkeen hän liittyi nopeasti nilkkimanageri Paul Jonesin johtamaan porukkaan. Jonesin manageroitavaan joukkoon kuului myös ”karate-tähden” gimmickiä vetänyt konkaripainija Billy Graham. Graham oli kuitenkin vuoden 1985 aikana alkanut taas osoittaa muutosta käytöksessään, ja hän oli jopa pelastanut face-painijoita heel-porukoiden hyökkäyksiltä. Niinpä lopulta Jones potkaisi Grahamin pihalle porukastaan ja usutti uuden monsterinsa Grahamin kimppuun. Ennen varsinaista ottelua käytiin 10 000 dollarin arvoinen kädenvääntö Grahamin ja Barbarianin välillä. Se oli pelkkää typerää pelleilyä, joka päättyi Jonesin sekaantumiseen.

Tämä oli ainakin tähän mennessä (ja toivottavasti myös koko illan ajalta) tapahtuman turhin ottelu. Ennen matsia nähty kädenvääntö oli täyttä turhuutta, eikä homma oikeastaan muuttunut ratkaisevasti paremmaksi senkään jälkeen, kun varsinainen paini alkoi. Kuten jo Starrcade 1984:n arviossani totesin, Grahamin parhaat vuodet olivat jo reippaasti takanapäin, eikä hänestä oikeastaan ollut enää merkittäviin suorituksiin painiotteluissa. Kovin paljon enemmän ei voi kehuja antaa Barbarianille, mutta siitä huolimatta hän oli tässä ottelussa ehdottomasti se kiinnostavampi ja enemmän osaamistaan väläyttävä painija. Erityisesti Barbarianin Top-Rope Headbutt oli oikeasti hurjan näköinen, ja Barbarianin heel-hallinta noin muutenkin piti tämän ottelun edes jollain tavalla järkevänä. Kovin suuria kehuja nämä eivät silti ole, koska kokonaisuutena ottelu oli ehdottomasti huono. Ei täysin surkea, mutta huono silti.

*

NWA National Heavyweight Championship

Buddy Landel vs. Terry Taylor (c)

Tässä toisensa kohtasivat kaksi nuorta ja lahjakasta painijaa, jotka olivat molemmat saapuneet viime aikoina JCP:hen ja Georgian alueelle Bill Wattsin pyörittämästä Mid-South Wrestlingin puolelta. Sekä Taylor että Landel olivat aloittaneet uransa 1970-luvun loppupuolella, minkä jälkeen he olivat keränneet tasaisesti suosiota. Nopealiikkeinen ja varsin pienikokoinen Taylor oli paininut joukkuepuolella ja jopa Light Heavyweight -divisioonassa. Karismaattinen Landel oli puolestaan alkanut tehdä nimeä itselleen varastamalla Ric Flairin (ja alun perin Buddy Rogersin) ”Nature Boy” -gimmickin: Landel oli värjännyt hiuksensa blondiksi ja veti tosi samanlaista roolia kuin JCP:n suurin tähti Ric Flair. Managerinaan Landelilla oli J. J. Dillon (josta tulisi myöhemmin Ric Flairin manageri). Nyt nämä kaksi lupaavaa nimeä siis kohtasivat, ja panoksena oli NWA National Heavyweight -mestaruus. Kuten olette jo varmaan tässä vaiheessa huomanneet, mestaruuksia NWA:n tapahtumissa tosiaan riitti. National-mestaruudet olivat oikeastaan Georgia Championship Wrestlingin ja sitä seuranneen Championship Wrestling from Georgian peruja. Kun Jim Crockett oli ostanut CWG:n itselleen, oli hän ottanut myös sen mestaruudet haltuun. Jonkun aikaa ne pyörivät mukana JCP:n kuvioissa mutta tippuivat jo pois ennen seuraavaa Starrcadea. Taylor oli National-mestari tapahtumaan tullessa. Hän oli voittanut vyön Black Bartilta.

No niin, sitten päästiin hyvän painin pariin, muttei vieläkään minkään erinomaisten koitosten äärelle. Nyt kehässä oli kuitenkin kaksi nuorta ja lupaavaa painijaa, jotka molemmat hallitsivat erityisesti tekniikkapainin varsin mallikkaasti. Niinpä lopputuloksena oli juuri sitä itseään: taidokasta tekniikkapainia. Ei tosiaan mitenkään sädehtivää tai tajunnanräjäyttävää mittelöintiä, koska sellaiset oikeasti todella oivaltavat tai hämmästyttävät hetket jäivät tästä puuttumaan, mutta sen sijaan Taylor ja Landel pystyivät kuitenkin tarjoamaan varsin nopeatempoista ja ilahduttavan modernia painia, mikä itsessään on jo aika paljon. Tykkäsin myös lopetuksesta, joka oli juuri sopivalla tavalla nokkela. Niinpä kokonaisuutena oli kaikin puolin hyvä painiottelu. Tätä oli ilo katsoa, mutta samalla tämä hoiti paikkansa keskikortissa täydellisesti siinä mielessä, että tämä jätti vielä paljon odotettavaa illan isoilta matseilta.

* * *

NWA National Tag Team Championship

Wahoo McDaniel & Billy Jack Haynes vs. The Minnesota Wrecking Crew (c)

No niin, nyt ollaan merkittävien hetkien äärellä! Jo Starrcade 1984:ssä nähty Ole Anderson (oikealta nimeltään Alan Rogowski) oli aloittanut painiuransa jo 1960-luvun lopulla, ja hän oli nopeasti lyöttäytynyt yhteen Minnesota Wrecking Crew -nimisen joukkueen muodostaneiden kayfabe-veljesten Lars Andersonin (oikealta nimeltään suomalaistaustainen Larry Heiniemi) ja Gene Andersonin (oikealta nimeltään – kyllä – Gene Anderson) kanssa. Koska Ole näytti Andersoneilta, hänestäkin tehtiin kayfabessa Andersonin suvun jäsen. Samalla Lars jätti Amerikassa painimisen vähemmälle, ja käytännössä koko 1970-luvun Ole ja Gene hallitsivat erityisesti Georgian ja North Carolinan aluetta Minnesota Wrecking Crew -nimellä. Gene kuitenkin jätti painikehät 1980-luvun alussa, ja Ole siirtyi singles-painijaksi. Tähän saatiin kuitenkin muutos, kun vuonna 1983 debytoinut nuori lupaava Marty Lunde alkoi painia NWA:n alueen pienissä promootioissa. Kun Bill Watts oli todennut, että Lunde voisi hyvin olla uusi Anderson, alkoi tapahtua. Lunde siirtyi painimaan Georgiaan, ja hänet nimettiin Arn Andersoniksi. Samalla hän muodosti vanhan kunnon Minnesota Wrecking Crew’n Ole Andersonin kanssa. Uusi kaksikko alkoi tehdä yhteistyötä muun muassa Tully Blanchardin kanssa ja voitti myös Championship Wrestling from Georgiasta peräisin olevat NWA National Tag Team -mestaruudet itselleen. Monia JCP:n faceja piinannut heel-kaksikko sai nyt vastaansa US Tag Team -mestaruuksia hallussa pitäneet intiaanipäällikkö Wahoo McDanielin ja hiljattain JCP:ssä debytoineen kookkaan brawlerin Billy Jack Haynesin. Haynesin ura oli alkanut vuonna 1982 Kanadassa, ja se oli lähtenyt varsin nopeasti nousuun.

Tästä nelikosta Haynes oli minulle kaikkein vierain, mutta tässä ottelussa hän vaikutti hämmästyttävän hyvältä. Ehkä se oli kuitenkin enemmän muiden hyvyyttä ja sitä, että Haynesin annettiin olla sopivan vähän aikaa kehässä, koska ainakin lookkinsa puolesta Haynes vaikutti nimenomaan perinteiseltä WWF-tyyppiseltä yksipuoliselta brawlerilta. Tässä ottelussa Haynesistakaan ei tosiaan ole pahaa sanottavaa, ja muut kolme nyt eivät tuttuun tapaansa epäonnistuneet. McDaniel oli nyt taas roolissaan face-konkarina, ja Anderson-veljekset hoitivat heel-joukkueen aseman hienosti. Nimenomaan Andersonien hallintaa ja McDanielin hämmästyttävän nopeaa liikehdintää sekä choppeja oli ilo katsoa. Kokonaisuudessaan tämä ei silti nouse hyvää paremmaksi otteluksi, koska aika jäi sen verran vajaaksi ja koska tämä ei kuitenkaan ollut otteluna kovin monipuolinen vaan noudatti aika peruskaavaa. Hyvää joukkuepainia silti.

* * *

NWA United States Heavyweight Championship
”I Quit” Steel Cage Match

Magnum T.A. vs. Tully Blanchard (c)

starrcade 1985 magnum ta vs tully blanchard

Tässä vaiheessa Greensboro Coliseumin puolella kehän ympärille oli nostettu häkki, ja kaksi viimeistä Greensboro Coliseumin ottelua käytäisiin tuon häkin sisällä. Painiuransa 1980-alussa aloittanut ja vuoden 1984 lopussa JCP:hen saapunut Magnum T.A. nähtiin jo SuperClashissa painimassa NWA World Heavyweight -mestaruudesta, mikä kertoi hyvin paljon siitä, kuinka jättiläismäisen suuri vuosi tämä oli ollut Magnum T.A:lle, josta oli hyvää vauhtia tulossa koko JCP:n suosituin painija ja mahdollisesti JCP:n vastine Hulk Hoganille. Magnum T.A. oli voittanut NWA United States Heavyweight -mestaruuden alkuvuodesta 1985, mutta kesällä hän oli hävinnyt sen takaisin kierolle ja halpamaiselle Tully Blanchardille, jota oli vuoden 1985 alusta manageroinut kiero Baby Doll. Siitä lähtien Magnum T.A. oli kuitenkin tavoitellut vyötä takaisin itselleen, mutta ei ollut siinä onnistunut. Tämä oli viimeinen mestaruusottelu, jonka hän saisi Blanchardia vastaan, ja siksi siinä oli kova stipulaatio. Steel Cage -stipulaation lisäksi ottelu oli vielä ”I Quit” Match, eli ottelun voittaisi se, joka laittaisi vastustajan sanomaan mikkiin ”I Quit”. Tähän taustatarinan loppuun on sitten todettava se kaikkein traagisin juttu, jonka mainitsin jo SuperClashissa: vaikka Magnum T.A:sta oli ehkä tulossa koko NWA:n suosituin babyface, kaikki päättyi dramaattisesti lokakuussa 1986, kun hän joutui vakavaan auto-onnetomuuteen, selvisi hengissä kuin ihmeen kaupalla mutta halvaantui ja joutui eläköitymään painikehistä pysyvästi. Painimaailmassa on lukemattomia kirjoituksia siitä, mikä kaikki olisikaan voinut mennä toisin, jos Magnum T.A. ei olisi joutunut tuohon onnettomuuteen. Tämä on siis Magnum T.A:n viimeinen ottelu tässä projektissa.

Paperilla tämä kuulosti sellaiselta ottelulta, että ehdin jo odottaa, että nyt nähdään ehkä koko tämän projektin paras ottelu, jos siis ajatellaan, että tämä ”uusi projektini” on nyt alkanut vuodesta 1983. Tiesin lisäksi, että tällä kohtaamisella on maine yhtenä koko 1980-luvun ja painihistorian parhaimmista otteluista, joten odotukset olivat kovat. Magnum T.A. ja Tully Blanchard, kaksi suorastaan nerokasta ja perkeleellisen hyvää painijaa toisiaan vastaan teräshäkin sisällä ja vieläpä todella poikkeuksellisessa, mahdollisesti brutaalissa ”I Quit” Matchissa. Ehkä nämä kaikki odotukset olivat liikaa, tai ehkä tämä ottelu on vain jälleen osoitus siitä, että 1980-luvun paini ei ole sitten kuitenkaan sitä, mikä minulle sopii parhaiten. Nimittäin samalla tavoin kuin toinen tämän aikakauden hehkutettu helmi (Steamboat vs. Savage @ WM 3), tämä ei vain minun silmissäni millään ollut viiden tähden klassikko. Ottelu oli kyllä brutaali juuri sillä tavalla kuin sopi toivoa: verta vuodatettiin ja molemmat pääsivät lentämään pariin otteeseen näyttävästi teräshäkkiä päin. Kyseessä oli ehdottomasti loistava ottelu, koska – noh – vastakkain olivat Blanchard ja T.A., eivätkä he varmaan pysty fyysisesti ottelemaan hienoa huonompaa ottelua. Minun silmissäni tästä ottelusta jäi puuttumaan silti jotakin: todelliset mestarilliset painitaidonnäytteet, upeat yksittäiset suoritteet ja jotenkin myös se todellinen suurin tunnelma. Kyllä, kaksikko vihasi toisiaan ja tunki jatkuvasti mikrofonia toisen veriselle naamalle, ja ehkä se oli juuri se ”upea tunnelma”, jota kaikki hehkuttavat, mutta minulle se ei vain auennut samalla tavalla. No, kaikesta kritiikistä huolimatta tämä oli kirjoissani kyllä huippuluokan ottelu, mutta en voi väittää millään nauttineeni tästä niin, että harkitsisin edes viiden tähden antamista. Teilatkaa minut, olkaa hyvä.

* * * *

Atlanta Street Fight

The Midnight Express vs. Jimmy Valiant & Miss Atlanta Lively

Huh, sitten välin ”tunnelmankevennys”, jossa oli taas mukana JCP:n oma hassuttelija, yleisön suosiota nauttiva ”Boogie Woogie Man” Jimmy Valiant. Nyt Valiant oli joutunut ongelmiin yhden painimaailman legendaarisen joukkueen, Midnight Expressin kanssa. MXE oli saanut alkunsa vuonna 1980 eteläisten osavaltioiden NWA-promootioissa, kun 1970-luvun alkupuolella uransa aloittanut Dennis Condrey muodosti uuden joukkueen Randy Rosen ja Norvell Austinin kanssa ja nimesi sen Midnight Expressiksi. Austin ja Rose jättivät kuitenkin joukkueen parin vuoden jälkeen, ja Condreyn uudeksi pariksi liittyi 1970-luvun loppupuolella uransa aloittanut lupaava painija Bobby Eaton. Samalla Condrey ja Eaton saivat managerikseen muuan Jim Cornetten, joka oli juuri samoihin aikoihin aloittamassa uraansa painibisneksessä. Cornette osoitti olevansa erinomainen ärsyttävänä, mikrofonin käytön hallitsevana managerina, ja vähitellen Midnight Expressistä alkoi tulla kuuluisa nimi bisneksessä. Vuonna 1985 koko kolmikko siirtyi JCP:hen ja joutui ongelmiin nimenomaan Valiantin ja tämän uuden managerin Big Maman kanssa. Valiantin joukkuepari oli puolestaan ”Miss Atlanta Lively”, joka oli oikeasti 1960-luvun alusta lähtien paininut ja pitkän uran JCP:ssä tehnyt konkaripainija Ron Garvin. Garvin oli vuonna 1985 hävinnyt ”Loser Leaves Town” -ottelun Black Bartille, minkä vuoksi hän oli (totta kai) pukeutua naiseksi ja väittää olevansa Miss Atlanta Lively -niminen painija, jotta voisi palata painimaan. Jostain syystä sitten Lively ja Valiant yhdistivät voimansa, ja tässä sitä oltiin.

Sitten saatiin taas väliaikanumerona aikamoista turhuutta, mutta oli tässä nyt edes aste enemmän hauskuutta kuin esimerkiksi Barbarianin ja Billy Grahamin hieronnassa. Toisaalta taas ottelun hauskuudesta jonkun verran söi pois tämä idioottimainen asetelma, jossa oikeasti hyvä painija Ron Garvin esittää naista jostain täysin käsittämättömästä syystä. Silti tästäkin huolimatta kehässä (tai no, suurimman osan ajasta kehän ulkopuolella) oli silti Garvinin ja Midnight Expressin kaltaisia nimiä, joten täydestä paskakasasta ei tässä ollut kyse. Harmi vain, että ottelu oli buukattu Valiantin otteluille tyypillisesti täysin sekopäisesti ja että tässä nyt ei pyrittykään tarjoamaan mitään oikeaa painiviihdettä. Niinpä ottelu oli lähinnä hauskuutus, jollaisena se oli ihan siedettävä, mistä kiitos kuuluu nimenomaan sille, että ottelussa oli mukana sellaisia henkilöitä, jotka oikeasti tiesivät painimisesta jotain. En voi silti erityisemmin tätä kehua.

* ½

NWA World Tag Team Championship
Steel Cage Match

The Rock ’n’ Roll Express vs. Ivan & Nikita Koloff (c)

Sitten illan toiseksi viimeinen ottelu ja samalla illan viimeinen ottelu Greensboro Coliseumin puolella. Teräshäkki oli taas kehän ympärillä, ja panoksena olivat JCP:n arvokkaimmat joukkuemestaruusvyöt. Ne olivat olleet Ivan ja Nikita Koloffin hallussa lokakuusta 1985 lähtien. Tuolloin he olivat voittaneet ne nimenomaan Rock ’n’ Roll Expressiltä, ja nyt oli revanssin aikana. Tämä oli tietenkin myös Rock ’n’ Roll Expressin Starrcade-debyytti: 1970-luvun lopulla debytoineet nuoret, vauhdikkaat ja lupaavat painijat Ricky Morton ja Robert Gibson olivat yhdistäneet voimansa ensimmäisen kerran vuonna 1983 Memphisin promootiossa. Vuonna 1984 he olivat siirtyneet Mid-South Wrestlingiin, jossa he olivat aloittaneet yhden joukkuepainihistorian kuuluisimmista feudeista Midnight Expressin kanssa. Kun MXE loikkasi JCP:hen vuonna 1985, Rock ’n’ Roll Express tuli perässä. Joukkueet jatkoivat JCP:ssä feudiaan, mutta samalla RnR Express voitti joukkuevyöt ja ajautui feudiin neuvostoliittolaisten kanssa. Expressin kulmauksessa nähtiin Koloffien vanha vihamies Don Kernodle.

Aikamoista joukkuepainirymistelyä oli tämäkin ottelu, mutta harmillisesti meno ei silti missään vaiheessa tavoittanut sitä huippuluokan tasoa, jota olisi voinut etukäteen toivoa. Ehkä sitten suurin ongelma oli se, että Koloffit ovat kuitenkin varsin kankeita ja yksipuolisia painijoita (erityisesti Nikolai on kunnostautunut tässä). Kun ottelun keskiosasta sitten merkittävä määrä oli pelkkää Koloffien hallintaa, oli tuo touhu vähän liian yksipuolista katseltavaa. Lisäksi Rock ’n’ Roll Expressin Robert Gibsonin virkoaminen ja selviäminen ottelun loppupuolella hoidettiin jotenkin harmillisen kömpelösti niin, ettei siinä oikein päässyt edes jännittämään. Nämä ovat harmillisia seikkoja, koska vähän toisenlaisessa tilanteessa JCP:llä olisi ollut käsissään huippuluokan joukkueottelu. Nyt jouduttiin ”tyytymään” hyvään. Tunnelma oli ottelussa enemmän kuin kohdallaan, Morton ja Gibson osoittivat aivan mahtavaa lahjakkuutta ja nähtiinhän tässäkin sopivasti brutaalia Steel Cage -menoa. Nimenomaan tuo väkivaltainen rymistely olikin ottelun parista antia – yhdistettynä Rock ’n’ Roll Expressin vauhdikkaisiin liikkeisiin. Eli lopputuloksena sanottakoon, että ottelussa oli paljon hyvää, mutta vähän enemmänkin olisi voinut toivoa.

* * *

NWA World Heavyweight Championship

Dusty Rhodes vs. Ric Flair (c)

starrcade 1985 ric flair vs dusty rhodes

Ja sitten oltiin sen ISON ottelun äärellä. Vuoden isoimman, JCP:n näkökulmasta. Ja samalla kyllä yhden koko vuosikymmenen isoimman, sillä tämän ottelun rakentelu oli alkanut käytännössä Starrcadessa 1983. Tuolloin Dusty Rhodes oli ilmoittanut haastavansa Harley Race vs. Ric Flair -mestaruusottelun voittajan mestaruudesta, ja tuo kohtaaminen nähtiin vuotta myöhemmin Starrcadessa 1984. Tuolloin taustalla ei ollut kuitenkaan raivoisaa feudia, vaan kaksi toisiaan kunnioittavaa yleisönsuosikkia kohtasi päämestaruusottelussa, joka kuitenkin päättyi dramaattisen sekavasti Ric Flairin mestaruuden säilytykseen, kun ottelun erikoistuomari Joe Frazier keskeytti ottelun täysin käsittömättömästi. Dusty tietenkin janosi uutta mahdollisuutta, mutta Flair keskittyi kunniakkaasti mestaruuden puolustamiseen heel-vastustajia kohtaan. Samalla Flairin käytös alkoi kuitenkin muuttua koko ajan enemmän opportunistisemmaksi ja ylimielisemmäksi. Ja sitten viimein syyskuussa 1985 nähtiin dramaattinen käänne, kun Rhodes saapui auttamaan Koloffien hyökkäyksen kohteeksi joutunutta Flairia, mutta Flair kääntyikin Rhodesia vastaan, liittoutui yhteen Arn Andersonin, Ole Andersonin ja Tully Blanchardin kanssa ja mursi Rhodesin nilkan. Näin vuosien ajan yleisön rakastamasta Flairista tuli promootion suurin heel. Flair oli varma, ettei hänen tarvitsisi kohdata nilkkansa murtanutta (kayfabessa) Rhodesia Starrcadessa, mutta Rhodes palasi kehään juuri ennen tapahtumaa, vaikka hänen lääkärinsä eivät sitä suositelleet.

Muistatteko vielä viime vuoden Starrcaden Flair vs. Rhodesin? Toivottavasti ette, koska siinä ei ole liikaa muisteltavaa. Kokonaisuutena tuo ottelu jätti aivan kamalan paskan maun suuhun, koska ottelun lopetus oli hirveämpi kuin suurin osa WCW:n paskabuukkauksista. Nyt vuorossa oli kuitenkin uusintayritys ja aivan toisenlaisilla buildilla. Niinpä voi sanoa, että Luojan kiitos myös itse ottelu oli aivan toista tasoa – vaikka on ikävä kyllä todettava, että tälläkään kertaa Flair ja Rhodes eivät minun kirjoissani yltäneet huippuotteluun. Tämä oli ehdottomasti upealla tunnelmalla, raivoisalla vihanpidolla ladattu suuren kokoluokan kohtaaminen, jossa molemmat antoivat kaikkensa. Kumpikin yritti tehdä kaikkensa tuhotakseen toisen lopullisesti, ja ottelun psykologia sekä tarinankerronta oli päällisin puolin kunnossa. Ikävä kyllä pienet yksityiskohdat pilasivat ottelun terävimmän kärjen: molemmat (erityisesti Rhodes) unohtivat useaan otteeseen ottelun aikana myydä jalkavammojaan, mistä koko ottelussa oli pitkälti kysymys, ja se pilasi harmillisen paljon tunnelmasta. Pariin otteeseen matsi myös eteni varsin epäloogisesti, enkä ole myöskään hieman sekavan lopetuksen suurin ystävä. Näistä kaikista seikoista huolimatta tämä oli ehdottomasti hieno päämestaruusottelu ja kunniakas päätös JCP:n vuoden suurimmalle tapahtumalle. Klassikkotapaus, kannattaa katsoa.

* * * ½


Vuoden 1984 Starrcade oli paha floppi, mutta tämä oli paluu hienosti onnistuneen tapahtuman ytimeen. Tässä oli aika lailla kaikki pääpalaset kohdillaan: tunnelma oli vähintään lähes yhtä hieno kuin WrestleManiassa, ja sen lisäksi Starrcade onnistui tarjoamaan jotain, mistä WrestleManiassa ei ollut vielä jälkeäkään: upeita otteluita. Toki mukana oli myös huteja, miksi tämä ei ole missään tapauksessa loistava tapahtuma, mutta kirkkaasti Hieno tämä oli – ihan jo puhtaasti siksi, että tässä tapahtumassa nähtiin samassa kortissa sellainen 1980-luvun puolivälin Dream Team, että paljon parempaa ei voi olla. JCP:llä olisi ollut mahdollisuuksia vaikka mihin. Harmi, että se ei lopulta riittänyt.

Wikipedia: NWA Starrcade 1985

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 26.10.2016

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF The Wrestling Classic

Next post

Arvio: WWF WrestleMania 2

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.