1987ArkistoNWATapahtumat

Arvio: NWA Starrcade 1987

Päivämäärä: 26.11.1987

Sijainti: Chicago, Illinois (UIC Pavilion)

Yleisömäärä: 8 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Vuosi 1987 oli tietänyt uusia tuulia Jim Crockett Promotionsille ja samalla myös Starrcadella. Ensinnäkin tämä oli JCP:n ensimmäinen tapahtuma, joka lähetettiin uudella ppv-teknologialla. WWF oli lähettänyt tapahtumansa ppv:nä jo vuoden 1985 The Wrestling Classicista lähtien, mutta nyt JCP pääsi vihdoin samalle viivalle. Harmi vain, että Vince McMahon oli päättänyt samalla yrittää ratkaisevaa iskua JCP:n tuhoamiseksi. Kuten Survivor Seriesin arvostelussa mainitsin, WWF ilmoitti järjestävän uuden tapahtumansa Survivor Seriesin kiitospäivänä – siis täsmälleen samana ajankohtana kuin minä Starrcade oli järjestetty vuodesta 1983. Koska Jim Crockett ei halunnut väkisin hävitä taistelua USA:n ykköspromootiolle, siirsi hän Starrcaden alkamisajankohdan viime hetkellä muutamaa tuntia Survivor Seriesiä aikaisemmaksi. Se ei kuitenkaan auttanut ratkaisevasti, koska Vince oli kiristänyt ppv-yhtiöitä niin, etteivät nämä lähettäisi Starrcadea ollenkaan vaan tarjoaisivat sen sijaan vain Survivor Seriesin. Suurin osa oli taipunut Vincen uhkauksiin. Tämä tuotti JCP:lle pahoja ongelmia: Starrcaden buyrate jäi vain puoleen Survivor Seriesin buyratesta.

Mutta oli JCP uudistunut muutenkin kuin uuteen lähetysteknologiaan siirtymisellä. Jim Crockett ei ollut edelleenkään luopunut haaveestaan tehdä JCP:stä NWA:n lippulaivapromootion ohella myös koko USA:n merkittävintä painipromootiota. Taistelu WWF:n kanssa ei ollut helppoa, mutta Crockett yritti edelleen. Vuoden 1987 aikana Crockett oli valittu jälleen NWA:n presidentiksi, ja samalla hän oli ostanut JCP:n alaisuuteen pari NWA:n pienempää promootiota. Merkittävin Crockettin ostotempaus nähtiin kuitenkin huhtikuussa 1987, kun Crockett osti pahoihin vaikeuksiin ajautuneen Universal Wrestling Federationin. UWF oli siis Bill Wattsin omistama, Oklahoman alueella päämajaansa pitänyt promootio, joka oli noussut varsin merkittävään suosioon 1980-luvun puolivälissä nimellä Mid-South Wrestling. Vuonna 1986 Watts oli nimennyt promootion UWF:ksi ja yrittänyt nousta tosissaan haastamaan JCP:tä ja WWF:ää. Sen sijaan UWF oli ajautunut pahoihin talousongelmiin, ja lopulta Crockett osti promootion. UWF:ssä oli lukuisia lupaavia tulevaisuuden isoja nimiä, joista merkittävä osa siirtyi JCP:hen, osa myös WWF:ään. UWF jatkoi olemassaoloaan paperilla vielä jonkun aikaa sen jälkeen, kun Crockett oli ostanut promootion, mutta sitten promootio kuopattiin. Sen mestaruudet siirrettiin ensin JCP:hen, ja lopulta niistä luovuttiin kokonaan.

Muun muassa UWF:stä tulleet uudet painijat toivatkin JCP:hen merkittävästi uuden ja nuoremman ilmeen. Viime vuosina esimerkiksi Starrcadessa oli nähty varsin paljon vanhoja NWA-konkareita ja vähemmän uusia tulevaisuuden nimiä, mutta nyt siihen oli tulossa muutos. Vuoden 1987 aikana muun muassa sellaiset nimet kuin Jimmy Valiant, Wahoo McDaniel ja Ole Anderson väistyivät nuorempien painijoiden tieltä. Painijoiden ohella JCP haki muutenkin tuoreempaa ilmettä toiminnalleen. Tähän asti JCP oli keskittynyt hyvin vahvasti Georgian ja Carolinan alueelle, mutta UWF-kaupan jälkeen JCP oli laajentanut aluettaan huomattavasti ja ruvennut järjestämään tapahtumia ympäri Yhdysvaltoja. Monet tapahtumista eivät kuitenkaan olleet erityisen suuria menestyksiä, vaan esimerkiksi länsirannikon tapahtumia järjestettiin usein puolityhjille katsomoille. Uusi laajentumisoperaatio söi siis huomattavasti Jim Crockettin rahoja, mutta promoottori ei suostunut luovuttamaan. Tämän vuoden Starrcadekin päätettiin järjestetää perinteisten The Omnin ja Greensboro Coliseumin sijaan Chicagossa.

Selostajina tässä vuoden 1987 Starrcadessa nähtiin Tony Schiavone ja UWF:stä JCP:hen siirtynyt nuori, lupaava selostaja Jim Ross. Backstage-haastattelijoina nähtiin niin ikään UWF:stä saapunut Missy Hyatt, vanha tuttu Bob Caudle, satunnaiskasvo Jack Gregory ja painikehistä dramaattisesti eläköitynyt Magnum T.A.

6-Man Tag Team Match

Eddie Gilbert, Rick Steiner & Larry Zbyszko vs. Jimmy Garvin, Michael Hayes & Sting

No niin, heti openerissa olikin tarjolla roppakaupalla uusia – tai ainakin JCP:n mittapuulla uusia – painijoita! Aikaisemmin Starrcadessa tästä kuusikosta oli esiintynyt vain Jimmy Garvin, joka oli saapunut JCP:hen vuosi sitten. Kuluneen vuoden aikana Garvin oli kääntynyt faceksi. Garvinin joukkuepareista Michael Hayes oli tälle tuttu entuudestaan: Garvin ja Hayes olivat tehneet yhteistyötä sekä AWA:ssa että WCCW:ssä, kun Hayes oli yhdessä Buddy Robertsin ja Terry Gordyn kanssa kylvänyt tuhoa legendaarisessa Fabulous Freebirds -joukkueessa. Toisinaan Garvinia kutsuttiinkin ylimääräiseksi Freebirds-jäseneksi. Nyt Freebirdsien taru oli kuitenkin päättynyt: Hayes, Gordy ja Roberts olivat viime aikoina painineet UWF:ssä, ja UWF:n ostamisen jälkeen joukkue ajautui erilleen. Roberts alkoi eläköityä, Gordy siirtyi painimaan Japaniin ja Hayes loikkasi JCP:hen sekä teki samalla face-turnin. JCP:ssä Hayes alkoikin sitten painia yhdessä vanhan tuttunsa Garvinin kanssa. Face-joukkueen todellinen tähti oli kuitenkin nuori lupaava painija: Sting. Steve Borden oli aloittanut uransa vuonna 1985 painimalla muuan Jim Hellwigin kanssa joukkueena. Vuonna 1986 kaksikko ajautui UWF:ään, jolloin Borden otti käyttöönsä Sting-nimen. Hellwigin lähdettyä promootiosta Sting alkoi tehdä yhteistyötä UWF:n hallitsevan heel-hahmon Eddie Gilbertin kanssa. Samalla Sting muodosti joukkueen toisen nuoren lupaavan heel-painijan Rick Steinerin kanssa. Sting kuitenkin kääntyi faceksi, kun Gilbertin stable kääntyi häntä vastaan. Siitä lähtien Sting oli janonnut kostoa Gilbertille ja Steinerille, ja nyt hän sai siihen mahdollisuuden yhdistettyään voimansa Michael Hayesin ja Jimmy Garvinin kanssa.

Heel-kolmikosta Larry Zbyszko on tuttu jo AWA SuperClashista. Zbyszkosta oli ehtinyt parissa vuodessa tulla yksi AWA:n vihatuimmista heeleistä, mutta vuoden 1987 loppupuolella hän kuitenkin jätti promootion aiheutettuaan firman legendan Nick Bockwinkelin eläköitymisen. Pian AWA:sta lähdön jälkeen Zbyszko loikkasi JCP:hen ja sai managerikseen monien heel-painijoiden valetin Baby Dollin. Ja kuten jo edellä tuli todettua, Zbyszkon joukkueparit ”Hot Stuff” Eddie Gilbert ja Rick Steiner olivat puolestaan toisilleen vanhoja tuttuja, molemmat entisiä UWF:n painijoita. 1970-luvun lopussa uransa aloittanut Gilbert oli hakenut uralleen suuntaa vuosien ajan, kunnes vuonna 1986 UWF:ään siirryttyä hän otti käyttöön ylimielisen ”Hot Stuff” -gimmickin ja perusti oman Hot Stuff International, Inc. -stablensa. Siihen kuuluivat monien muiden painijoiden ohella Sting ja Rick Steiner, joka oli 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut nuori ja kookas entinen amatööripainija. UWF:stä JCP:hen siirtymisen jälkeenkin Steiner ja Gilbert jatkoivat yhteistyötä, ja nyt heillä oli mahdollisuus tuhota heitä vastaan kääntyneen Stingin ura.

Olen yrittänyt pitää kiinni siitä, etten näissä arvioissa spoilaa otteluiden lopputulosta, joten sanottakoon, että tämä ottelu päättyi samalla tavalla kuin Jimmy Garvinin viime vuoden Starrcaden ottelu. Tuolloin annoin varsin korkean arvosanan tuolle Garvinin ja Armstrongin väliselle ottelulle ja muistaakseni myös sanoin, että lopetus toimi tuossa tapauksessa hyvin. Tällä kertaa sen sijaan lopetus toimi tosi huonosti: ottelu jotenkin hajosi viimeisten minuuttiensa aikana ihan käsiin, ja koko loppusekoilu oli vaivaannuttavaa katsottavaa. Se on todella harmi, koska tuohon asti ottelu oli äärimmäisen viihdyttävää painia ja kaikin puolin loistava tapa avata ilta. Nuori Sting oli elämänsä kunnossa ja tarjosi mahtavia high flying -liikkeitä: muun muassa Crossbodyn kehästä ulos. Samoin nuori Rick Steiner oli elämänsä kunnossa ja hallitsi ottelua aivan pirullisen näyttävillä power-liikkeillä. Myös Hayes ja Garvin hoitivat hommansa hienosti, eikä Zbyszkoa tai Gilbertiäkään voi moittia. Hyvä ottelu, joka olisi kuitenkin toisenlaisella lopetuksella ja toisenlaisilla viimeisillä minuuteilla voinut olla paljon enemmänkin.

* * *

UWF Heavyweight Championship

Steve Williams (c) vs. Barry Windham

Ja lisää UWF-perintöä heti seuraavassa ottelussa. Vaikka UWF oli siis kuopattu, firman mestaruuksia puolustettiin vielä jonkun aikaa JCP:n puolella. Nyt UWF:n päämestaruutta piti hallussaan Steve Williams, nuori entinen jenkkifutiksen pelaaja, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan ympäri painimaailmaa ”Dr. Death” -nimellä. Tässä vaiheessa uraansa Williams oli kuitenkin vielä vasta alkuvaiheessa ja paljon kookkaamassa kunnossa kuin myöhemmillä vuosillaan. Vuonna 1982 debytoinut Williams oli alkanut nousta suosituksi 1980-luvun puolivälin paikkeilla kotiseutunsa Oklahoman promootiossa Mid-South Wrestlingissä, ja kun se vaihtoi nimensä UWF:ksi, Williams nousi koko promootion päämestariksi. UWF:n kaatumisen jälkeen Williams firman mestarina siirtyi tietenkin JCP:hen. Nyt hän puolusti vyötään niin ikään nuorta ja lupaavaa painijaa Barry Windhamia vastaan. Windhamhan on näissä arvosteluissa jo tuttu historian ensimmäisestä WrestleManiasta, jolloin hän puolusti WWF:n joukkuemestaruuksia Mike Rotundon kanssa. Windham lähti kuitenkin WWF:stä varsin riitaisasti muutama kuukausi WrestleManian jälkeen, ja vuonna 1986 hän siirtyi JCP:hen. Tähän mennessä Windham oli paininut lähinnä midcardissa ja vetänyt jonkinlaista cowboy-gimmickiä. Nyt hänellä oli mahdollisuus nousta UWF Heavyweight -mestariksi. Lisäksi Windham oli tähän otteluun tullessaan NWA Western States Heritage -mestari, mutta tuo mestaruus oli varsin mitäänsanomaton ja hyvin lyhytaikaiseksi jäänyt vyö JCP:n historiassa.

Tässäkin oli taas tosi oudosti loppupuolella täysin käsiin levinnyt potentiaalisesti hyvä ottelu. Williams oli tähän aikaan aivan järkyttävän skrodessa kunnossa mutta silti osaava kaveri, ja Windham oli puolestaan vielä nuori, lupaava ja monipuolinen brawlerin ja tekniikkapainijan yhdistelmä. Niinpä nämä kaksi saivatkin alkuun aikaan oikein viihdyttävän painiottelun, jossa yleisö ei kuitenkaan jostain syystä ollut ollenkaan mukana. Menoa oli silti viihdyttävä katsoa, kun molemmat counteroivat toistensa liikkeitä ja väläyttivät näyttävästi osaamistaan. Sitten homma kuitenkin tyssäsi täysin, kun ensin Windham iski vahingossa Headbuttin Williamsille intiimialueille, kun Williams yritti loikata Windhamin yli. Tuo sekoitti ottelun täysin, koska sen jälkeen nähtiin lisää sekoilua ja sitten yhtäkkiä täysin puskista tullut lopetus. Yleisön vähäiset reaktiot kuolivat loppupuolella täysin, ja ottelu jäi pituudeltaankin ikävän lyhyeksi, joten hyvin alkanut ottelu kääntyi lopulta ikäväksi pettymykseksi.

* *

Skywalkers Match

The Midnight Express vs. The Rock ’n’ Roll Express

Jos tämän koko ottelun taustatarina pitäisi kirjoittaa auki, siinä menisi loppupäivä. Midnight Expressin ja Rock ’n’ Roll Expressin feud on nimittäin yksi koko painihistorian merkittävimmistä, legendaarisimmista ja pisimmistä vihanpidoista. Kaikki oli alkanut 1980-luvun alkupuolella, kun molemmat nuoret ja lupaavat joukkueet kuuluivat Mid-South Wrestlingiin. Molemmat joukkueet myös loikkasivat suurin piirtein samoihin aikoihin vuonna 1985 JCP:hen, jossa he olivat jatkaneet on/off-feudiaan tasaisesti ja kamppailleet myös joukkuemestaruuksista. Nyt feud oli taas kunnolla käynnissä, ja näiden tiimien välille oli buukattu Starrcadeen vanha kunnon Skywalkers Match – eli sama Scaffold-sekoilu kuin viime vuoden Starrcadessa Road Warriorsin ja Midnight Expressin välille. Midnight Express piti hallussaan NWA United States Tag Team -mestaruuksia, mutta ne eivät olleet ottelussa panoksena. Ja vaikka Midnight Expressin ja Rock ’n’ Roll Expressin feud olikin kestänyt jo vuosia, nyt tässä tarinassa oli yksi todella merkittävä käänne. Midnight Expressin kokoonpano oli nimittäin vuoden 1987 aikana muuttunut radikaalisti. Bobby Eatonin pitkäaikainen joukkuepari Dennis Condrey oli keväällä 1987 aivan yllättäen – ja ilmoittamatta kenellekään – päättänyt lähteä JCP:stä ja siirtynyt AWA:han. Midnight Express oli siis hetken aikaa täysin tuuliajolla ilman joukkueen toista jäsentä, kunnes Jim Cornette hankki Eatonin uudeksi joukkuepariksi 1970-luvun alkupuolelta lähtien painineen konkarin Stan Lanen, joka oli aikoinaan ollut Eatonin pitkäaikainen vastustaja. Nyt Lanesta tuli ”Sweet” Stan ja henkilö, joka nosti Midnight Expressin uudelle aikakaudelle.

Voi JCP. Eikö kukaan kertonut teille viime vuoden jälkeen, että nämä ottelut eivät yksinkertaisesti a) ole millään tavalla viihdyttävää painia ja b) edes suuremmin kiinnosta ketään? Tai no, jälkimmäisestä asiasta minulla ei ole toki mitään tieteellistä näyttöä, mutta ainakaan paikalla ollut chicagolainen yleisö ei ollut mitenkään erityisen hullaantunut tästä ottelusta vaan enemmänkin ihmetteli tuota loputonta päämäärätöntä heilumista korkealla telineellä. Painillinen arvo ottelulla oli tosiaan täsmälleen yhtä onneton kuin viime vuoden ottelulla, vaikka Road Warriors olikin vaihdettu vielä paljon osaavampaan joukkueeseen. Eniten harmittaa se, että Midnight Expressin kaltainen mielenkiintoinen joukkue tuhlattiin jo toisena vuotena putkeen johonkin tällaiseen. Huoh. No, muuten aika lailla kaikki se, mitä sanoin viime vuoden Midnight Express vs. Road Warriosista pätee tähänkin. Ei tämä homma vain toimi painillisesti: nytkin Morton ja Gibson vaikuttivat lähinnä turhautuneilta siihen, etteivät voineet oikeasti tehdä mitään telineen päällä. Lopetuskin oli ihan yhtä laimea kuin viime vuonna. Miksi näitä pitää järjestää, jos ottelua ei voi edes sitten lopettaa näyttävästi? Mutta olihan tässä nyt silti se oma häiritsevän erikoinen tunnelmansa, ja Cornetten tennismailalla riehuminen toi omaa lisäkiinnostusta ottelulle, joten annan juuri ja juuri yhden tähden. Ei lisää näitä, kiitos.

*

NWA Television & UWF Television Championship Unification Match

Nikita Koloff (c) vs. Terry Taylor (c)

Tämän ottelun molemmat osapuolet olivat painineet aikaisemminkin Starrcadessa, mutta kaksikon tiet tähän otteluun olivat silti varsin erilaiset. Nikita Koloff oli vuoden 1987 aikana vakiinnuttanut asemansa JCP:n yläkortin facena, joka jatkoi muun muassa Dusty Rhodesin ja Road Warriorsin kanssa taistelua Four Horsemenia vastaan. Elokuussa Koloff oli voittanut NWA Television -mestaruuden Tully Blanchardilta. Koloffin vastustaja Terry Taylor oli paininut Starrcadessa viimeksi vuonna 1985. Tuolloin oli ollut uransa alkupuolella ja päätynyt Starrcadeen oikeastaan sen takia, että hän oli painunut Championship Wrestling from Georgia -promootiossa sen loppuaikoina vuonna 1985 ja feudannut GCW:n NWA National Heavyweight -mestaruudesta sen jälkeen, kun promootio oli kuopattu. Vuoden 1986 alussa Taylor oli siirtynyt Mid-South Wrestlingiin/UWF:ään ja noussut siellä lopulta UWF Television -mestariksi käännyttyään heeliksi ja alettuaan tehdä yhteistyötä muun muassa ”Hot Stuff” Eddie Gilbertin kanssa. UWF:n kaatumisen jälkeen myös Taylor siirtyi JCP:hen ja alkoi isotella NWA Television -mestarille Nikita Koloffille saatuaan apua Gilbertiltä. Lopulta Taylorin ja Koloffin feud johti siihen, että Starrcadeen buukattiin Television-mestareiden välille ottelu, jonka voittajasta tulisi kiistaton TV-mestari.

Tämä oli positiivinen yllätys! Odotin Williams vs. Windhamin kaltaista nopeaa välipalaottelua, mutta sen sijaan Koloff ja Taylor pääsivät painimaan ihan oikean ottelun. Lisäksi aikaa oli hämmästyttävän paljon (lähemmäs 20 minuuttia), mutta matsi ei missään vaiheessa alkanut tuntua pahemmin tylsältä. Oikeastaan tässä oli hemmetisti samaa kuin viime vuoden Starrcaden Main Eventissä (Flair vs. Koloff) vain sillä erotuksella, että tällä kertaa ottelu sai näyttävän lopetuksen typerän pelleilyn sijaan. Sen takia tämä on mielestäni tuota ottelua parempi, vaikka tunnelma ja meno ei missään kohtaa ollut ihan niin huipussaan kuin parhaimmillaan Flair vs. Koloffissa. Terry Taylor ei toki ole siis mikään Ric Flair, mutta hemmetin lahjakas ja monipuolinen tekniikkapainija hän oli kyllä näinä huippuvuosinaan, ja tässä ottelussa Taylor pääsi nimenomaan osoittamaan teknistä osaamistaan ja myös tarinankerronnan taitojaan. Koloff suoriutui mörssärin roolista jälleen todella tyylikkäästi: hänen iskunsa olivat rajun näköisiä, mutta vastapainoksi Koloffkin tarjosi tällä kertaa teknisiä otteita ja myi loppupuolella muun muassa jalkavammaansa oikein hyvin. Ei minulla oikeastaan ole hirveästi tästä pahaa sanottavaa. Sellainen ihan todellinen huippusuoriutuminen tästä jäi puuttumaan, minkä takia tämä ei nouse neljän tähden tasolle, mutta kokonaisuutena ottelu oli niin hienoa katsottavaa, että tykkäsin kyllä paljon.

* * * ½

NWA World Tag Team Championship

Arn Anderson & Tully Blanchard (c) vs. The Road Warriors

JCP:tä dominoinut Four Horsemenkin oli kuluneen vuoden aikana joutunut hieman muuttamaan kokoonpanoaan, mutta palataan siihen tarkemmin seuraavan ottelun kohdalla. Tässä ottelussa muutos näkyy kuitenkin jo siten, että Arn Andersonin joukkueparina ei enää ole hänen setänsä Ole Anderson vaan Tully Blanchard. Blanchard ja Anderson olivat voittaneet NWA Tag Team -mestaruudet Rock ’n’ Roll Expressiltä syyskuussa 1987, minkä jälkeen heidän päähaastajakseen oli noussut Four Horsemenin vakiovastustaja Road Warriors. Animal ja Hawk eivät olleet tähän mennessä onnistuneet vielä JCP:ssä voittamaan firman pääjoukkuemestaruuksia, mutta nyt heidän mielestään siihen oli vihdoin aika tulla muutos. Yleisö rakasti tähän aikaan Road Warriorsia: Animal ja Hawk saivat ehkä jopa illan suurimmat hurraukset – mihin toki vaikuttaa se, että tapahtuma käytiin Road Warriorsien kotikaupungissa Chicagossa.

Voi kökköys taas näiden JCP:n lopetusten kanssa. Tässäkin ottelussa oli kaikki palikat kohdallaan, kunnes lopetukseen oli pakko saada JCP:n tämän aikakauden tavaramerkkilopetus, joka tunnetaan termillä ”Dusty finish” (olen nimen alkuperän selittänyt jo varmaan pariinkin kertaan näissä arvosteluissa). Tämä lopetus on niin puuduttavan typerryttävä ratkaisu hyvälle ottelulla, että se pilaa aina osan fiiliksestä. Se on harmi, koska tämä ottelu oli muuten erinomaisen viihdyttävää joukkuepainia. Road Warriorsit olivat tähän aikaan urallaan pirun hyvässä iskussa: Hawk ja Animal pystyivät hallitsemaan ottelua pitkiäkin pätkiä ilman, että meno kävi yhtään puuduttavaksi. Päinvastoin: kaksikko väläytti näyttävien power-liikkeiden vastapainoksi jopa muun muassa Dropkickejä. Tässä ottelussa olikin virkistävä rakenne, kun kotiyleisön suosikit jyräsivät ottelussa todella pitkään, kunnes suurten vaikeuksien jälkeen Horsemen-kaksikko sai vihdoin käännettyä ottelun puolelleen ja aloitettua täydellisesti toteutetun teknisen hallintansa, jossa Anderson ja Blanchard tuhosivat Hawkin jalkaa parhaan osaamisensa mukaan. Kokonaisuutena tämä olisi siis ollut ehdottomasti hieno joukkuepainiottelu (lähellä jopa huipputasoa vähän pidempänä versiona), mutta typerä lopetus söi puolikkaan pois.

* * *

NWA United States Heavyweight Championship
Steel Cage Match

Lex Luger (c) vs. Dusty Rhodes

Steve Williamsin ohella tässä ppv:ssä Starrcade-debyyttinsä teki myös toinen entinen jenkkifutiksen pelaaja: 29-vuotias tulokas Lex Luger. Luger, oikealta nimeltään Larry Phofl, oli päättänyt ryhtyä painijaksi, kun pitkäaikainen wrestling-vaikuttaja Bob Roop oli vuonna 1985 sanonut Phoflille, että tästä voisi tulla bisneksessä iso nimi. Niinpä Luger hankki koulutuksen ja debytoi vuoden 1985 lopussa Floridassa Lex Luger -nimellä, joka oli tietenkin viittaus Teräsmies-pahikseen Lex Luthoriin. Vuonna 1987 Luger sitten siirtyi JCP:hen, ja heti alkuvuodesta hän alkoi liikkua Four Horsemen -porukan kanssa. Samoihin aikoihin Four Horsemen alkoi syrjiä Ole Andersonia, koska tämä oli aiheuttanut hänen ja Arn Andersonin tappion joukkuemestaruusottelussa Starrcadessa 1986. Lisäksi muiden mielestä Ole ei ollut sitoutunut Four Horsemeniin samalla tavalla kuin muut. Niinpä keväällä 1987 Ole potkittiin pois Four Horsemenista, ja legendaarinen porukka koki ensimmäisen jäsenmuutoksensa, kun Luger nousi Olen paikalle. Ole eläköityi samalla painibisneksestä kokonaan. Luger puolestaan voitti heinäkuussa ensimmäisen merkittävän mestaruutensa NWA United States Heavyweight -vyön Nikita Koloffilta J.J. Dillonin avustuksella. Viime kuukausina Luger oli joutunut taistelemaan ensisijaisesti Dusty Rhodesia vastaan: Four Horsemenin päävastustaja Rhodes teki kaikkensa voittaakseen US-vyön Lugerilta. Lopulta Luger ja Dillon ilmoittivat, että Luger puolustaisi US-mestaruuttaan Rhodesia vastaan Steel Cage Matchissa, jos Rhodes suostuisi erikoisstipulaatioon: Jos Rhodes häviäisi, hänet hyllytettäisiin 90 päiväksi.

Tässä oli oikein klassinen esimerkki 1980-luvun Isosta Ottelusta. Ei mitään räjähtävää paini-iloittelua, hurjia high flying -temppuja, järisyttäviä bumppeja tai mitään muitakin erikoisuuksia vaan takuuvarmaa brawlausta, rauhallisesti etenevää painia ja viimeisen päälle mietittyä tarinankerrontaa. Jonkun mielestä tämä voi toki olla vähän tylsää, enkä itsekään HC-painin ja high flying -iloittelun suurena ystävänä voi väittää, että jaksaisin pelkästään tällaista katsoa, mutta pieninä annoksina tällaista kahden taidokkaan brawlerin painia on kyllä myös ilo katsoa. Rhodes tiesi vankalla kokemuksellaan, mitä tällaisessa ottelussa pitää tehdä, ja hän johdatti tuon kokemuksensa avulla myös nuoren Lugerin läpi isosta ottelusta varsin moitteettomasti. Oikeastaan ottelusta on tosi vaikea edes nostaa mitään yksittäisiä juttuja esille, koska tässä oleellisinta oli nimenomaan kokonaisuus: se, miten koko homma eteni tyylikkään varmasti ja kuinka koko otteluun oli rakennettu juuri sellainen tunnelma kuin vain sopi odottaa. Myös lopetus toimi tässä matsissa erittäin hyvin, joten kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu. Toisaalta ottelun tunnelma ei ollut kuitenkaan mitenkään uniikki tai erityisen käsinkosketeltava, ja ottelun painillinen anti puolestaan ei ollut niin korkeatasoista, että tälle olisi voinut harkita korkeampia arvosanoja. Niinpä kolme tähteä on tässä kohtaa sopiva arvosana.

* * *

NWA World Heavyweight Championship
Steel Cage Match

Ron Garvin (c) vs. Ric Flair

Ja sitten oli vuorossa illan Main Event, jonka asetelma voi olla monen mielestä varsin erikoinen. Ja sitä se todella myös oli. JCP:n keskikortin painijasta Ron Garvinista oli nimittäin tullut koko firman päämestari vähän niin kuin vahingossa, ja nyt hän puolusti vyötään Four Horsemen -johtajaa Ric Flairia vastaan. Tämän ottelun tärkein selitys on se, että Jim Crockett halusi, että hänen Starrcadessaan olisi joku vetonaula, jolla hän voisi päihittää WWF:n Survivor Seriesin. Tuo vetonaula oli Crockettin näkemyksen mukaan se, että hänen promootionsa ykkösnimi Ric Flair ei saapuisikaan tapahtumaan hallitsevana mestarina vaan haastajana, jonka mestaruusvoittoa kaikki lähtökohtaisesti odottivat. Crockett siis uskoi, että ihmiset ostaisivat Starrcaden nähdäkseen, kuinka Flair nousisi taas mestariksi. Tätä varten Crockett tarvitsi kuitenkin painijan, joka saapuisi tapahtumaan päämestarina. Crockett tarjosi mahdollisuutta useille JCP:n painijoille, mutta kaikki kieltäytyivät, koska eivät halunneet välikauden paperimestariksi, mikä saisi heidät näyttämään huonolta. Lopulta Ron Garvin suostui, koska hän päätteli, että 42-vuotiaana NWA-konkarina hänen mahdollisuutensa nousta NWA World Heavyweight -mestariksi enää koskaan myöhemmin olivat aika lähellä nollaa. Niinpä syyskuussa 1987 kaikkien yllätykseksi Garvin voitti mestaruuden Ric Flairilta, ja nyt hän sitten asettui puolustamaan tuota vyötä. Ikävä kyllä yleisö oli ehtinyt kyllästyä tylsään Garviniin mestarina jo tässä vaiheessa, ja heel-Flair sai yleisöltä paljon paremman vastaanoton kuin face-Garvin.

Hauska huomata, kuinka olen ilmeisesti taas aivan eri mieltä kuin kaikki muut nettiarvostelijat. Minun mielestäni tämä oli nimittäin helvetinmoinen positiivinen yllätys, ehdottomasti illan paras ottelu ja kokonaisuudessaankin yksi viihdyttävimmistä mäiskinnöistä, joita olen tähän mennessä tässä vuodesta 1983 alkaneessa uutuusprojektissani nähnyt. Itse asiassa tämä ei ole mielestäni edes merkittävästi huonompi ottelu kuin tämän vuoden ikimuistoisin ottelu, IWC:n lempilapsi Steamboat vs. Savage, jolle minä taas edelleen kieltäydyn antamasta sitä *****-arvosanaa, jonka se kaikkien muiden mielestä ilmiselvästi ansaitsee. Sen sijaan tämä ottelu on lähes kaikkien arvostelijoiden mielestä ollut parhaimmillaankin hyvä, huonoimmillaan ihan ok. Ja tämä kaikki johtuu mielestäni päivänselvästi siitä, että arvostelijat katsovat tässä ottelussa aivan liian paljon tarinaa ja aivan liian vähän itse tarinaa. Kyllä, Garvinin ja Flairin ”feud” oli varsin mitäänsanomaton, ja Garvin mestarina oli vielä paljon mitäänsanomattomampi (yleisö muuten buuasi Garvinille ja hurrasi Flairille tässä ottelussa). Nämä asiat ovat kuitenkin aivan toissijaisia, koska JUMALAUTA TÄMÄ OLI INTENSSIIVISIN HURJA TAPPELU, JOKA ON TÄSSÄ PROJEKTISSA NÄHTY. Sekä Garvin että Flair antoivat kaikkensa. Molemmat pieksivät toisia minkä ehtivät ja molemmat yhtä lailla ottivat hurjia iskuja vastaan. Flair vuoti verta. Molemmat lentelivät yläköydeltä rajusti maahan. Molemmat iskeytyivät teräshäkkiä vastaan useita kertoja. Ottelussa nähtiin lukemattomia choppeja ja lukemattomia keinoja teloa toisen painijan jalkoja. Molemmat kiduttivat toista upeasti Figure Four Leg Lockissa. Ai että minä nautin tästä ottelusta. Ehdottomasti huippuottelu, joka olisi ollut vieläkin parempi, jos vain ottelun tunnelma olisi ollut kohdillaan. Nyt heikko taustatarina syö upean ottelun fiilistä harmillisesti hieman. Siitä huolimatta: mahtavaa työtä Flair ja Garvin. IWC-nörtit: imekää lerssiä.

* * * *

Kokonaisarvio Starrcadesta: Vuosi 1987 oli ppv-tarjonnan osalta varsin vahvaa suorittamista. Ei yhtään megalomaanisen upeaa tapahtumaa, mutta vahvoja kokonaisuuksia sitäkin enemmän. Tässäkin Starrcadessa oli pirusti hyvää menoa ja painia, mutta ihan suosikki-Starrcadejen joukkoon tämä ei silti nouse. Suurin syy siihen on se, että tästä puuttui sellainen suuruuden tunnelma. Erityisesti Main Eventin vuoksi tämä ei oikein tuntunut siltä, että tämä olisi oikeasti ollut vuoden isoin tapahtuma. Sen sijaan tämä tuntui siltä, että koko tapahtuma edusti vahvasti muutoksessa olevaa JCP:tä. Muutos oli vielä hieman kesken, mutta promootio oli selvästi suuntaamassa nuorempaan, intensiivisempään ja tiivimpään muotoon, mistä itse pidän paljon. Vielä ei kuitenkaan ihan oltu sieltä, eivätkä uudet suurnimet oikein olleet vielä nousseet pinnalle. Siksi tapahtuman kokonaistunnelma kärsi jonkun verran, vaikka paini itsessään oli suurimmaksi osaksi oikein hyvää. Mutta siis, Hyvä tapahtuma, kuten myös WrestleMania III ja Survivor Series. Vahva vuosi siis.

Wikipedia: Starrcade 1987

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 30.12.2016.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Survivor Series 1987

Next post

Arvio: WWF Royal Rumble 1988

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.