2002ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: NWA TNA Elokuu 2002

Päivämäärä: 7. – 21.8.2002

Sijainti: Nashville, Tennessee


Kuten heinäkuun kohdalla jo kerroin, TNA:n alkutarina ei ollut lähtenyt käyntiin niin ihanasti ja sulavasti kuin promootiossa oli taatusti toivottu. TNA oli ensin joutunut siirtymään suurilta Alabaman areenoilta päätoimistonsa läheisyyteen Nashvilleen ja sitten sielläkin vielä pienemmälle areenalle, josta tuli pariksi vuodeksi TNA:n kotipaikka (nimeltään TNA Asylum). Samalla TNA oli joutunut laskemaan ppv-ostotavoitteitaan todella paljon. Ongelmat eivät kuitenkaan päättyneet tähän, sillä myös elokuun puolella kiinnostuksen lasku jatkui. Niinpä 9:ttä ppv:tä seuranneena päivänä TNA koki niin suuren iskun, että se olisi voinut pahimmillaan lopettaa koko promootion tarinan alkuunsa.

TNA:n päärahoittaja oli ollut Health South -terveysyhtiö, mutta 9. ppv:n jälkeen se ilmeisesti sai tarpeekseen ja ilmoitti vetävänsä rahoituksensa TNA:lta pois. Ilman suuren yhtiön rahoitusta tämä tappiota tekevä promootio ei pystyisi jatkamaan kauan toimintaansa. Syy rahoituksen poistumiselle ei tosin ollut yksin TNA:ssa, vaan osittain syyttävä sormi voidaan myös osoittaa Health Southin omalle mokailulle. Firma nimittäin oli juuri alkanut painia pahanlaatuisen kirjanpitoskandaalin kanssa, joten siitä ei ollut senkään vuoksi enää apua TNA:lle.

Olivatpa syyt Health Southin vetäytymiselle mitkä tahansa, TNA oli tuon jälkeen lyhyesti sanottuna kusessa. Sen olisi pakko löytää uusi rahoittaja ja mahdollisimman pian. Ensiapuna TNA päätti nauhoittaa 10. ja 11. ppv:nsä samana päivänä. Sen lisäksi parin seuraavankin viikon nauhoitukset päätettiin peruuttaa ja korvaavaa ohjelmistoa alettiin kehitellä. TNA antoi siis itselleen aikaa noin kuukauden etsiä uusi päärahoittaja. Näistä vaiheista lisää seuraavan kuukauden kohdalla.

Samalla kun TNA menetti päärahoittajansa, hävisi heidän selostustiimistään porukan kolmas jäsen. Ed Ferrara oli siis selostustiimissä mukana yhdeksänteen ppv:hen asti, mutta kymmennennestä lähtien selostustyöt hoitivat Don West ja Mike Tenay kaksistaan.


Weekly PPV #8 (7.8.2002)

  • 6-Man Tag Team Match
    Spanish Announce Team vs. The Flying Elvises
    * * * 
  • NWA World Heavyweight Championship Match
    Ken Shamrock (c) vs. The Truth
    * *
  • Dupp Cup Invitational Match
    Ed Ferrara vs. Stan Dupp & Bo Dupp
    DUD 
  • First Blood Match
    Malice vs. Don Harris
    * ½
  • Singles Match (Special Referee: Ricky Steamboat)
    Apolo vs. Jeff Jarrett
    * *
  • Evening Gown Match
    Taylor Vaughn vs. Bruce
    DUD 
  • NWA X Championship Match
    AJ Styles (c) vs. Lo-Ki vs. Jerry Lynn
    * * * * 

Yhteenveto:

Show’n suurimmat jutut olivat NWA World Heavyweight- ja NWA X-mestaruusottelut, jossa nähtiin varsin mielenkiintoisia ratkaisuja ja jotka niiden ansiosta myös varastivat show’n suurimman huomion. Itse otteluista Shamrockin ja Truthin ottelu oli jo muodostumassa ihan mukavan tasoiseksi kohtaamiseksi, ja olisin voinut antaa sille korkeammankin arvosanan, mutta sitten homma piti päättää tosi tökeröihin sekaantumisiin, jotka veivät paljon fiilistä pois. Vaikka viime viikolla moitin Truthin nostamista kuvioihin, itse asiassa hän tuo ihan mukavaa uutta verta. X-mestaruusottelu puolestaan oli aivan jumalattoman kovaa kevytsarjalaisten mäiskintää ja helposti toiseksi paras ottelu TNA:n historian ajalta tähän mennessä (paras oli se ensimmäinen X-mestaruusottelu). Ainoastaan lopetus oli tässäkin ottelussa aika tökerö, ja sen takia tämä ei yllä sen ensimmäisen mestaruusottelun tasolle.

Mestaruusotteluiden lisäksi myös show’n tärkein muu osuus liittyi päämestaruuteen, sillä sekä Apolo että Jeff Jarrett olivat raivoissaan siitä, etteivät he olleet saaneet mestaruusottelua. Jarrettin hyllytys oli virallisesti peruttu, ja niinpä hän keskeytti juuri ratkaisevalla hetkellä tilanteen, jossa tälläkin viikolla show’n vastuuhenkilönä toiminut Ricky Steamboat oli jo lupaamassa Apololle mestaruusottelua ensi viikolle. Apolonhan piti siis alun perin saada mestaruusottelunsa jo ennen Truthia, mutta Steamboat muutti tilanteen viime viikolla. Nyt Apolo oli siis saamassa uuden tilaisuuden, kunnes Jarrett keskeytti Steamboatin. Jarrettin mukaan havaijilaistaustainen Steamboat harjoittaa enemmistön syrjimistä estämällä muun muassa Jarrettin pääsyn mestaruusotteluihin ja antamalla mahdollisuudet esimerkiksi mustalle Truthille ja latinolaistaustaiselle Apololle. Tätä Steamboat ei ottanut kuuleviin korviinsa vaan buukkasi Apolon ja Jarrettin välille ottelun. Jos Apolo voittaisi, saisi hän mestaruusottelun. Jos Jarrett voittaisi, hänkin pääsisi otteluun päämestarin kanssa.

Jarrettin ja Apolon ottelu oli yllättävän mukavaa katsottavaa, ja olin jo ihan positiivisesti yllättynyt, että nämä kaksi vetivät olemattomiin odotuksiini kohtuullisen pitkän ja silti hyvin kasassa pysyneen ottelun. Ei olisi kuitenkaan pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä myös tässä ottelussa lopetus oli sitä itseään. En myöskään innostunut siitä, että ottelun jälkeen Steamboat julisti ”suurpaljastuksena”, että hänen Jarrettille lupaamansa ottelu päämestarin kanssa ei olisikaan mestaruusottelu. Blaah. Tykkään kuitenkin siitä, että vihdoin päämestaruuskuviot ovat vähän rauhoittumassa. Sabu on kadonnut, Hall heiluu missä lie, Malice on tippunut muihin kuvioihin ja Brownkin on jäänyt feudaamaan Elix Skipperin kanssa, niin tilanteeseen on tullut edes vähän selkeyttä.

Tässä show’ssa debyyttinsä tekivät Maximon veljekset Joel ja Jose, jotka ovat varmaan suurelle osalle indyrunkkareista hyvin tuttuja. Maximot ovat tunnettuja erityisesti high flying -kyvyistää. Nykyisin heidän joukkueensa tunnetaan nimellä SAT, joka on lyhennelmä tuosta alkuperäisestä Spanish Announce Team -nimestä. Kolmas jäsen tuossa porukassa on Amazing Red, joka varsinkin alkuvaiheissa oli porukassa hyvin aktiivinen. Debyytissään SAT kohtasi Flying Elvikset, jotka jatkoivat ottelun aikana keskenäisiä kaunojaan. Lopputuloksena oli kaikesta sähläyksestä huolimatta todella vauhdikas ja mallikelpoisen viihdyttävä opener. Helposti illan toiseksi paras ottelu.

Show’n erikoisimmasta ja surkeimmasta osuudesta vastasivat tällä viikolla Duppin veljekset, kun Stan ja Bo Dupp keskeyttivät Disco Infernon Jive Talkin’ -session. Infernon angleista uhkaa pahan kerran muotoutua jokaviikkoinen pannukakku. Tällä viikolla Duppin veljekset julistivat, kuinka he olivat saaneet Ricky Steamboatilta luvan perustaa oman Dupp Cupinsa, joka toimisi TNA:n Hardcore-mestaruutena. Perinteisen HC-mestaruuden sijaan Dupp Cup ratkaistaisiin ottelussa, jossa saataisiin täysin käsittämättömistä syistä pisteitä. En todellakaan ala selittämään niitä, koska niillä ei ole mitään tekemistä painin kanssa. Voittaja olisi se, joka saisi ensin 10 pistettä. Duppit jättivät tässä show’ssa avoimen haasteen, johon vastasi Ed Ferrara sen jälkeen, kun Stan Dupp oli luvannut ottelun voittajalle yön Fluff Duppin kanssa. Tämä olisi varmaan pitänyt olla hauskaa, mutta oikeasti tämä oli pelkästään täyttä paskaa. Samaa tolkutonta kuraa oli myös Taylor Vaughnin ja Brucen uusintaottelu viime viikolta. Vitsi meni jo.

Kokonaisuutena tämän viikon show oli yllättävän selkeä paketti. Toki jotkut backstage-anglet, jotka skippasin suosiolla tässä tiivistelmässä, olivat taas yhtä sekametelisoppaa, mutta muuten tämä show oli kokonaisuutena paljon yhdenmukaisempi ja järkevämpi paketti kuin monet aikaisemmat show’t. Jos Jarrett/Apolo ja Shamrock/Truth olisi vielä buukattu paremmin ja Dupps/Ferrara ja Vaughn/Brucen kaltaiset täysin turhat kuraosuudet vielä ymmärrettäisiin jättää pois, alettaisiin puhua jo oikeasti hyvästä show’sta. Nyt tämä oli edelleen Kehno, vaikka kuitenkin parempi kuin suurin osa muista TNA:n show’ista tähän mennessä.


Weekly PPV #9 (14.8.2002)

  • 6-Man Tag Team Match
    Shark Boy & Kid Kash & Slim J vs. Spanish Announce Team
    * * * 
  • Singles Match
    Bruce vs. Local lady
    DUD 
  • Last Man Standing Match
    Malice vs. Don Harris
    * ½ 
  • Dupp Cup Invitational Match
    Tio vs. The Dupps
    DUD
  • Detroit Street Fight Match
    Elix Skipper vs. Monte Brown
    * * 
  • NWA X Championship Match
    Lo-Ki (c) vs. Sonny Siaki vs. Jorge Estrada vs. Jimmy Yang
    * * * 
  • NWA Tag Team Championship Match
    Jerry Lynn & AJ Styles (c) vs. Jeff Jarrett & The Truth
    * * ½

Yhteenveto:

Tämän viikon pääfokuksena oli uuden NWA World Heavyweight -mestari The Truthin mestaruusjuhlat show’n alussa. Kyllä vain, Truth oli todellakin voittanut aivan puskista mestaruuden edellisessä show’ssa. Minä itse asiassa tykkään tuosta ratkaisusta, koska alun innostukseni Shamrockin mestaruuskauteen oli jo muutamassa viikossa muuttunut laimeiksi fiiliksiksi. Shamrock esiintyi tosi kömpelösti, eivätkä hänen mestaruuspuolustuksensakaan olleet erikoisia. Lisäksi Shamrockin motivaatio TNA:ssa työskentelyyn ei ilmeisesti ollut kovin kovaa, koska häntä ei tässä jaksossa nähty lainkaan. Näinköhän palaa enää ollenkaan? Sama tilanne tuntuu olevan myös Scott Hallilla, jota on nähty hyvin satunnaisesti. Saa nähdä, mikä on hänen jatkonsa status.

Mutta se Shamrockista ja Hallista. Truth siis juhli voittoaan, mutta Jeff Jarrett keskeytti hänet, koska heidän oli tarkoitus kohdata joukkuemestarit show’n ME:ssä. Jarrett ja Truth eivät kuitenkaan tule toimeen toistensa kanssa, joten Jarrett haastoi hänet otteluun heti nyt. Tämän kuitenkin keskeytti Bill Behrens, joka oli ilmeisesti palannut taas TNA:n johtoon. Behrens ilmoitti, että Steamboat ei pääsisi tällä viikolla paikalle ja että hän paikkaisi Dragonia. Ilmeisesti Behrens oli menettänyt viimeisetkin järjenhippunsa taukonsa aikana, koska hän veti aivan älyttömän ja tahattomassa komiikassaan jo suorastaan nerokkaan promon. Promon pääpointti oli se, että Truth ja Jarrett eivät (yllättäen) ottelisi toisiaan vastaan tänään. Koko tämä yli 15-minuuttinen angle päättyi siihen, että täysin puskista Brian Lawler (jota ei ollut nähty pariin viikkoon) ryntäsi paikalle ja kävi Jarrettin kimppuun. Mitäs täällä taas oikein tapahtuu?

Show’n sekopäinen alku oli omalla tavallaan oikein viihdyttäväkin, mutta siihenpä ne erityisen hyvät puolet jäivätkin. Openerin X Divari-ottelu oli hyvää settiä, muttei silti lähellekään parasta, mitä TNA:ssa on nähty. Tykkään suuresti Amazing Redistä ja koko SAT:stä. Oli myös kiva nähdä Kid Kashin ja Shark Boyn TNA-debyytit. Niin ja nähtiinhän tässä jonkun 17-vuotiaan Slim J:nkin debyytti. Kaveri näytti anorektiseltä Eminemiltä. Oikeasti, minäkin olen uskottavamman näköinen atleetti kuin tämä tyyppi. Eivätkä ne kehäotteetkaan tällä tyypillä olleet kummoisia. Ei siis ihme, että Don West fanitti Slim J:tä.

Niin ja X Divisioonasta vielä se, että uuden X-mestarin (kyllä, viime show’ssa saatiin kaksi uutta mestaria) Lo-Ki’n ensimmäinen mestaruuspuolustus kaikkia Flying Elvisten tyyppejä vastaan oli myös mukavaa meininkiä, ja erityisesti ottelun alkupuoli oli todella loistavaa settiä. Loppua kohti meno alkoi kuitenkin herpaantua, ja tämäkin kohtaaminen jäi ikävä kyllä vähän pettymykseksi.

Muuten kaikki väliosuudet olivatkin aika lailla täyttä kuraa. Brucen Miss TNA -sonta jatkuu edelleen ja oli vielä onnettomampaa meininkiä kuin aikaisempina viikkoina. Dupp Cup oli aivan yhtä hirveää katsottavaa kuin viime viikollakin. Malice ja Don Harris vetivät tällä viikolla Last Man Standing Matchin, joka oli samaa tasoa kuin viime viikolla. Ei kamalaa kakkaa mutta aika mitäänsanomatonta ja erityisesti tämän matsityypin yleiseen tasoon verrattuna heikko esitys. Toisaalta mitäpä sitä Don Harrisilta voisi odottaakaan? Lopetus oli erityisen huono. Ottelun jälkeen Malice ja Harris tuntuivat sopivan. Hajoaako koko New Church – erityisesti kun siihen värvättyä Tempestiäkään ei ole näkynyt viikkoihin?

Sitten oli vielä Detroit Street Fight Match, joka ilmeisesti päätti kolme viikkoa jatkuneen feudin Monte Brownin ja Elix Skipperin välillä. Tämä olikin sitten oikein malliesimerkki ”ihan ok:sta” tv-ottelutasoisesta koitoksesta. Ei mitään vikaa, mutta unohdin koko ottelun lähes heti katsomisen jälkeen. Pientä plussaa pitää antaa siitä, että Disco Infernon Jive Talkin’ oli paras tähän mennessä. Vieraana oli Dean Baldwin -gimmickillä esiintynyt tyyppi. Baldwin esitti siis olevansa Baldwinin näyttelijäveljesten viides jäsen. Sinänsä promossa ei ollut mitään erityistä, mutta silti sitä oli hauska nähdä, koska tätä Baldwiniä esitti sama painija, joka esittää Shark Boyta. Jos siis haluatte nähdä, miltä Shark Boy näyttää ilman maskia, tässä on siihen hieno mahdollisuus.

Show’n huipensi illan Main Event, joka jatkoi koko show’n ajan kestänyttä teemaa. Aluksi luvataan aika paljon mutta lopputulos jää vaisuksi. Ensimmäiset reilut viisi minuuttia näyttivät todella hyvältä, ja olin jo oikein innoissani siitä, että tästä saataisiin sittenkin kova lopetus illalle. Vähitellen ottelun taso alkoi kuitenkin sekavuuden takia laskea, kun ottelijat keskittyivät enemmän joukkueparinsa kuin vastustajien mätkimiseen. Lopullisesti pettyneen fiiliksen jätti ottelun lopetus, joka oli aika lailla täyttä kuraa. Ei tällaista, kiitos.

Tämä oli toiseksi huonoin TNA-ppv tähän mennessä. Aika harmi, koska parin viime viikon jaksot olivat jo selvästi suunta parempaan. Nyt kuitenkin tultiin takapakkia oikein kunnolla. Aloitusangle oli vielä hauskaa, ja openerinkin jälkeen fiilis oli vielä hyvä, mutta sitten alkoi kasvaa Jorma tasaisesti otsaan, kun taas kerran katsojille pakkosyötettiin kääpiöitä, Brucen Miss TNA-kuviota ja äärimmäisen epähauskoja Dupp Cup -sekoiluja. Voisitteko TNA oikeasti lopettaa nämä ja tarjota sen sijaan hyvää painia, koska teillä olisi siihen mahdollisuus kaikkien hienojen painijoiden avulla? Argh. X Divari kuitenkin pelasti sen verran, ettei tämä ihan huonointa ollut. Silti Surkean puolelle menee.


Weekly PPV #10 (21.8.2002)

  • Best of 3 Series for the NWA X Title Shot, Match #1: Falls Count Anywhere Match
    AJ Styles vs. Jerry Lynn
    * * * 
  • Tag Team Match
    Ron Harris & Brian Lee vs. Chris Harris & James Storm
    * * 
  • 2 out of 3 Falls Match
    Sonny Siaki vs. Jimmy Yang w/ Jorge Estrada
    * * * 
  • Singles Match
    Brian Lawler vs. Slash
    * * ½
  • NWA X Championship Match
    Lo-Ki (c) vs. Amazing Red vs. Jose Maximo vs. Joel Maximo
    * * * ½ 
  • NWA World Heavyweight Championship Match
    The Truth (c) vs. Monte Brown
    * * ½ 
  • Best of 3 Series for the NWA X Title Shot, Match #2: No DQ Match
    Jerry Lynn vs. AJ Styles
    * * * ½ 
  • Best of 3 Series for the NWA X Title Shot, Match #3: 10 Minute Iron Man Match
    Jerry Lynn vs. AJ Styles
    * * * ½ 

Yhteenveto:

Ohhoh, tämä olikin aikamoinen muutos siihen, mitä TNA:lla oli ollut edellisillä (tai erityisesti edellisellä) viikolla tarjottavanaan. Tällä kertaa oli jätetty pois kaikki turhat p**ka, kuten ylimääräiset ja väsyttävän sekavat backstage-anglet, kaikki mahdollinen sekoilu Duppien kanssa, kääpiöt, Brucen Miss TNA-kuvio ja Disco Infernon onnettomat Jive Talkin’ -hetket. Kaikkien näiden poissaolo oli korvattu sillä, missä TNA pystyy ihan oikeasti kilpailemaan WWE:n kanssa, eli kovatasoisella painilla. Tämän ansiosta tämä jakso oli aivan kirkkaasti paras TNA:n show tähän mennessä.

Show’n päähuomio oli Jerry Lynnin ja AJ Stylesin feudissa, joka oli vihdoin päätetty ratkaistaa 1 on 1 -kohtaamisessa. Yksi kohtaaminen ei kuitenkaan ollut näille kahdelle tarpeeksi, vaan miesten välinen suuri kauna ja samalla myös X-mestaruuden ykköshaastajuus ratkaistiin Best of 3 -sarjalla. Kaikki sarjan ottelut käytiin tämän illan aikana, ja tarjolla oli huikeaa painiviihdettä. Illan avannut Falls Count Anywhere oli todella hyvä opener, vaikka jäi vähän ehkä vaisummaksi kuin olisin näiltä kahdelta voinut toivoa. Asia korjattiin toisessa ottelussa (No DQ Match), joka pisti astetta paremmaksi ja oli jo aika lähellä huippuarvosanaa. Homman viimeisteli sitten 10 Minute Iron Man Match, joka on stipulaationa ehkä maailmankaikkeuden idioottimaisin ottelumuoto, mutta Styles ja Lynn osoittivat, että he pystyivät luomaan jopa noista lähtökohdista helkkarin viihdyttävän, hienon tarinan kertovan ja ennen kaikkea loogisesti etenevän ottelun. Aivan julmetun suuren hatunnoston arvoinen suoritus näiltä kahdelta tämän illan aikana.

Styles ja Lynn eivät kuitenkaan olleet ainoat, jotka huhkivat illan aikana hiki hatussa. Flying Elvisten tilanne oli viime viikolla ajautunut lopulta siihen tilanteeseen, että Jimmy Yang ja Jorge Estrada olivat saaneet tarpeeksi Siakista. Virallisesta face-turnista ei ehkä vielä voi puhua, mutta tällä viikolla Yang kohtasi Siakin 2 out of 3 Falls Matchissa. Ottelu oli kiistatta hyvä, ja sitä oli ilo katsoa, mutta paikoitellen se tuntui kuitenkin tökkivän harmillisesti juuri tärkeimpinä hetkinä, joten kolmea tähteä enempää en tällä kertaa anna. Mahdollisuuksia huippuotteluihin on kyllä. Astetta paremmaksi pistivät illan viidennessä X-Divisioonalaisten ottelussa X-mestari Lo-Ki ja kaikki kolme SAT:n painijaa. Lo-Ki oli joutunut ensimmäisissä mestaruuspuolustuksissaan älyttömien haasteiden eteen, mutta ilmeisesti hän nautti niistä. Tämä ottelu oli minusta astetta parempi kuin edellisen viikon nelinottelu, koska tässä nähtiin enemmän nappiin menneitä ja henkeäsalpaavia spotteja. Upeaa työskentelyä kaikilta neljältä kehässä olleelta.

Show oli siis suurimmaksi osaksi X-Divisioonalaisten huikeaa tykitystä, ja minulla ei ole yhtään pahaa sanottavaa noista otteluista. Show’n loppuosuuskaan ei silti ollut millään tavalla heikkoa suorittamista, vaikka huippuottelut jäivätkin väliin. Chris Harris ja James Storm tekivät taas paluunsa muutaman viikon poissaolon jälkeen, ja tällä kertaa he saivat vastaansa TNA-debyyttinsä tehneet Brian Leen ja Ron ”Don Harrisin veli” Harrisin. Kerrankin Ron ja Don eivät painisi yhdessä, ja he olivat jopa aivan eri kuvioissa, mikä oli oikein positiivinen asia. Brian Lee tunnettaisiin paremmin WWE-ajoiltaan Chainzina. Harris ja Storm saivat Leestä ja Harrisista irti ihan kivan väliottelun, mikä oli lähtökohtiin nähden paljon enemmän kuin olin odottanut.

Illan positiivisin yllättäjä oli Brian Lawlerin ja Slashin ottelu. Lawler oli juuri promoamassa kehässä ja kertomassa, miksi hän oli tällä ja viime viikolla yrittänyt piestä Jeff Jarrettin hengiltä, kun Slash hyökkäsi hänen kimppuunsa. Lopputuloksena oli ottelu, joka ei kaikkien odotuksieni vastaisesti ollutkaan täyttä kuraa vaan oikein viihdyttävä väliottelu. Saatoin ehkä antaa puolikkaan nyt liikaa tälle ottelulle, mutta olin niin iloinen siitä, että tämä ottelu toimi moitteettomasti ja oli jopa kivaa katsottavaa. Slash on esiintynyt viimeisimmissä otteluissaan edukseen. Ihan samaa ei ehkä voi sanoa Monte Brownista, joka kohtasi tällä viikolla The Truthin päämestaruusottelussa. Tuokin kamppailu oli kyllä mukavaa meininkiä, mutta suurimman kiitoksen annan siitä Truthille, joka teki hullusti töitä siitäkin huolimatta, että meinasi loukkaantua pahasti ottelun puolivälissä. Brown täräytti Truthille todella hurjan näköisen Belly To Belly Suplexin betonille, mutta ilmeisesti siinä ei lopulta käynyt pahemmin. Kokonaisuudessaan tuo päämestaruusottelu oli rakenneltu hyvin, ja asetelmansa vuoksi se oli niin kiinnostava, että viihdyin kyllä sitä katsoessa, vaikka tuo ottelu olikin illan selvin (ja samalla ainoa) pettymys.

Illan ainut merkittävä hetki, joka ei liittynyt kehässä käytyyn painiotteluun, oli illan päättänyt angle. Viime viikon ppv oli päättynyt siihen, että joukkuemestaruusottelu oli päättynyt ratkaisemattomana, ja ilmeisesti nyt vuorostaan TNA:n vallan kahvaa pitävä Bob Armstrong oli ilmoittanut vakatoivansa joukkuemestaruudet. Samalla hän ilmoitti auktoriteetteja viikosta toiseen uhanneelle Jeff Jarrettille, että tällä viikolla Jarrett kohtaisi kehässä yllätysvastustajan. Niinpä show’n lopussa Jarrett saapui paikalle ja vaati yllätysheppua saapumaan esiin, kun paikalle saapui maskiin ja kokopainiasuun pukeutunut mies, jonka oli tarkoitus näyttää Bob Armstrongilta. Jarrett selvästi luuli, että ”Bullet” Bob oli itse asettautunut Jarrettin vastustajaksi, ja hän alkoikin piestä tätä maskipäätä, kunnes Armstrong itse saapui sisääntulorampille. Samalla mystinen maskipää hyökkäsi rajusti Jarrettin kimppuun. Show päättyi siihen, kun Jarrett makasi kanveesissa lyötynä. Kuka on mystinen maskimies?

Minä todella tykkäsin tästä jaksosta. Saatoin jopa antaa tälle kokonaisarvosanaksi vähän keskimääräistä korkeamman, mutta tämä on sen ansainnut, koska show jätti niin hyvän fiiliksen. Tähän mennessä kaikki TNA:n ppv’t olivat tuntuneet parhaimmillaankin lähinnä kivoilta tv-jaksoilta, jossa oli ollut kaikissa omat heikot hetkensä. Tässä oli kaikki idioottimainen wrestlecrap-heikkous jätetty pois, ja tilalla oli pelkkää kovatasoista painia. Jopa lopun Jarrett-kuvio oli ihan mielenkiintoinen. Tästä minä tykkäsin. Tällaista minä tahdon lisää. Vielä kun päämestaruuskuviot saataisiin paremmalle tasolle, alettaisiin puhua jo huikeista jaksoista. Minuun tämä upposi kokonaisuutena kuin häkä. Hyvä show ja huikea tasonnosto edellisviikolta.


Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.4.2013

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE SummerSlam 2002

Next post

Arvio: NWA TNA Weekly PPV #11

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.