Arvio: NWA TNA Weekly PPV #11

Päivämäärä: 28.8.2002

Sijainti: Nashville, Tennessee (TNA Asylum)

---

Kuten elokuun TNA-pläjäyksen tiedoissa jo selitin, TNA:lla oli tässä vaiheessa meneillään pahin mahdollinen kriisi. Tapahtumien ostomäärät eivät olleet ollenkaan toivotulla tasolla, ja 9. ppv:n jälkeisenä päivänä päärahoittaja Health South otti ja lähti. Ilman päärahoittajaa TNA:n toiminta ei pystyisi jatkumaan kovin kauaa. Ensiapuna TNA päätti nauhoittaa elokuun kaksi viimeistä ppv:tä samana päivänä, joten tämä 11. ppv oli itse asiassa kuvattu heti edellisen viikon ppv:n jälkeen. Ikävä kyllä tuo peräkkäisyys näkyi erityisesti yleisön vaisuutena. Lisäksi kahden seuraavankin viikon tapahtumat peruttiin, jotta TNA:lla olisi aikaa löytää itselleen uusi rahoittaja. Tästä lisää syyskuun paketissa. Selostajinamme Mike Tenay ja Don West. Ed Ferrara oli saanut tästä touhusta tarpeekseen.

Singles Match

Kid Kash vs. Amazing Red

TNA luotti edelleen näissä show’n avausotteluissa vahvasti X-Divarilaisten vetovoimaan, mikä oli varmasti erittäin viisas ratkaisu. Kid Kash ja Amazing Red olivat kohdanneet jo toissaviikolla 6-Man Tag Team Matchissa, joka oli Kashin TNA-debyyttiottelu. Tuolloin Kash otteli yhdessä Shark Boyn ja Slim J:n kanssa koko Spanish Announce Teamia vastaan. Nyt hänellä oli mahdollisuus päästä päihittämään Red 1 vs. 1 -ottelussa.

Yhtäältä tässä oli oikein hyviä hetkiä, jolloin Kash ja Red pääsivät näyttämään parasta osaamistaan ja väläyttämään hienoja X-Divarilaisten liikkeitä. Toisaalta taas meno oli osittain hiukan kankeaa ja erityisesti yllättävän epävarmaa. Molemmat hieman haparoivat liikkeissään, ja ottelun aikana nähtiin muutamia todella typerän näköisiä botcheja, jotka olisi voitu välttää helposti paremmalla keskittymisellä. Ehkäpä molemmilla oli sitten huono päivä, koska Kash ja Red ovat sen tasoisia painijoita, että hyvällä suorituksella heidän pitäisi pystyä keskenään ihan huippuotteluihin. Nyt jäätin tällaiselle ihan mukavan tasolle, joka on toki kohtuullinen tapa aloittaa show, mutta parempia openereita on viime viikkoina nähty.

* * ½ 

Singles Match

Sonny Siaki vs. Monte Brown

Tässä oli Sonny Siakin tuhannen taalan paikka osoittaa, että hän todella oli yksinään parempi kuin koko muu Flying Elvises -porukka. Samalla Siakilla oli vihdoin mahdollisuus päästä NWA World Heavyweight -kuvioihin mukaan, sillä hänen vastustajansa oli Monte Brown, joka viime viikolla otteli mestaruudesta mutta hävisi karvaasti Jeff Jarrettin sekaantumisen takia. Brown ei yllättäen ollut kovin innostunut tästä lopputuloksesta, mutta nyt hänen täytyi keskittyä selvästi itseään pienikokoisempaan haastajaansa.

Kaikella tapaa vahvasti tv-otteluhenkinen kohtaaminen, jollaisia tulee väkisin ppv-puolelle silloin, kun haluaa tehdä ppv-lähetyksistään viikottaisen. Juuri tällaisten poissaolo edellisessä TNA-ppv:ssä teki tuosta show’sta niin poikkeuksellisen hyvän. Tämäkin oli paikoitellen oikein mukavaa meininkiä, mutta kokonaisuutena Brown ja Siaki eivät silti esittäneet mitään sellaista, mitä heiltä ei olisi jo aikaisemminkin nähty. Asiaa ei varsinaisesti auttanut se, että Brownin ja Siakin tyylit eivät sopineet yhteen parhaiten ja että ottelu oli pituudeltaan turhankin pitkä.

* * 

Elimination Tag Team Match

Backseat Boys vs. Disciples of the New Church vs. Hot Shots vs. Chris Harris & James Storm

Tämän ottelun oli tarkoitus rakentaa asetelmia kohti seuraavaa kunnon ppv-lähetystä, jossa ratkaistaisiin vakatoitujen joukkuemestaruuksien kohtalo Gauntlet for the Gold Matchissa. Tämä kamppailu käytiin eliminointisäännöillä, ja viimeiseksi jäänyt joukkue saisi huomattavan edun tuohon joukkuemestaruusotteluun. Tässä ottelussa uutena joukkueena nähtiin Backseat Boys (yleensä kirjoitettu Boyz mutta ei TNA:ssa), joka on varmasti monille indyjä seuranneille tuttu parivaljakko, sillä siellä he pyörivät todella aktiivisesti, kunnes Trent Acid menehtyi traagisesti vuonna 2010. Lisäksi Disciples of the New Church oli ottanut taas uuden suunnan. James Mitchell oli kadonnut jonnekin, Malice oli kaiketi historiaa ja Tempestiäkään ei ollut nähty pariin kuukauteen. Niinpä ennen tätä ottelua Slash ilmoitti, että hänen uusi joukkueparinsa oli hyvin kummallisen näköinen Cobain, joka puhui kaimalleen tutuista teemoista, kuten yliannostuksesta. Cobain saattaa olla joillekin tuttu nimellä Flash Fannagan.

Tämä ottelu oli positiivinen yllätys. Etukäteen neljän joukkueen joukkokohellus ei kuulostanut kamalan houkkutelevalta, vaikka mukana olikin taitavaksi tiedettyjä joukkueita. TNA:n joukkuepainin anti oli tähän mennessä jäänyt nimittäin aika laihaksi. Etukäteisodotuksia ei parantanut sekään, että Hot Shots ei ollut vakuuttanut minua tähän mennessä ja että Cobain oli täysin tuntematon tapaus minulle. Tässä kuitenkin kaikki kahdeksan kaveria pistivät kroppansa täysillä likoon. Kaikki ottivat kovaa bumppia ja väläyttivät hienoja liikkeitä. Erityisen positiivisen vaikutelman jätti Backseat Boys, ja myös Cobain oli odottamaani parempi. Hattua pitää nostaa myös Hot Shotsille, jotka vetivät selvästi parhaan suorituksensa. Harris sekä Storm jatkoivat taatua vakuuttavaa työskentelyä. Kun aikaa on melkein 15 minuuttia ja kaikki painijat tekevät hienoa työtä, syntyy helposti hyvä monen joukkueen ottelu.

* * *

Singles Match

Bruce vs. April Hunter

Viime viikon show tuntui harvinaisen hienolta senkin takia, että Brucen Miss TNA -kuviota ei mainittu koko jakson aikana. Nyt Pomo oli kuitenkin palannut, ja tilanne oli edelleen sama. Hän oli Miss TNA, ja kenellä tahansa olisi mahdollisuus yrittää voittaa tuo titteli ja 5 000 dollaria päihittämällä hänet 1 vs. 1 -ottelussa. Tällä viikolla vastaan asettui April Hunter, joka tunnettiin paremmin fitness- ja ennen kaikkea Playboy-mallina, mutta hän oli myös esiintynyt valettina WCW:ssä firman loppuaikoina.

Voi tuska tätä Miss TNA -sohlausta. Tällä viikolla vastustaja oli sentään joten kuten tunnistettava ja painibisneksessä pyörinyt naishenkilö eikä vain satunnainen ”fani”. April Hunter myös osasi pari ihan oikeaa painiliikettä, vaikkei hän koskaan mikään painija ollutkaan. Hän myös pystyi ottamaan Brucen iskut vastaan ihan kivasti. Se ei silti muuta sitä tosiasiaa, että ottelu oli kaikella tapaa aivan turha eikä edes kaukaisesti viihdyttävä. Puolikkaan annan kuitenkin siitä, että tällä kertaa tämän pystyi sentään katsomaan loppuun asti ilman tuskan irvistyksiä toisin kuin parilla edellisellä kerralla.

½ 

Tag Team Match

Spanish Announce Team vs. The Flying Elvises

Jimmy Yang ja Jorge Estrada olivat irrottautuneet yhteistyöstä Sonny Siakin kanssa, mutta silti heidän toimintansa vaikutti edelleen hyvin heelmäiseltä. Sinänsä hiukan harmi, sillä erityisesti Yang olisi toiminut varmasti hyvin facenakin. Nyt he saivat vastaansa tässä joukkueottelussa Spanish Announce Teamia edustavat Jose ja Joel Maximon. Kummallekin näistä joukkeista kelpaisi taatusti paikka tulevassa joukkuemestaruusottelussa, joten nyt oli hyvä paikka päästä näyttämään kyntensä.

Tässä ottelussa oli sama ongelma kuin illan openerissa. Jotenkin tuntui, että tämä ei selvästikään ollut paras ilta kenellekään näistä neljästä. Pitkin ottelua jokainen (erityisesti Estrada mutta tasaisesti myös muut) tuntuivat haparoivan liikeidensä kanssa, mistä seurasi harmillisia botcheja. Todella kummallista nähdä tämmöistä sekoilua SAT:ltä ja Elviksiltä, jotka ovat tähän mennessä tarjonneet kaikissa esiintymisissään huippumeininkiä. Muutenkin ottelun rakenne oli hieman kummallinen, ja erityisesti alkupuolisko oli turhan rauhallinen. Ehkä tätä oli buukattu erilaiseksi vastapainona tuolle aikaisemmalla joukkueottelutykityksellä. Loppupuoliskolla ottelun taso kyllä parani, ja välillä meno oli jo sitä toivomaani tuttua meininkiä, mutta loppujen lopuksi se jäi silti harmillisen vähäiselle. Myös lopetus oli harmillisesti botchattu. Huononakin päivänä nämä kaverit vetävät ihan mukavan ottelun, mutta parempaan olisi pitänyt pystyä.

* * ½ 

Tässä välissä nähtiin illan merkittävin angle, jossa Brian Lawlerin oli vihdoin tarkoitus paljastaa, miksi hän oli viime viikkojen aikana hyökännyt jatkuvasti Jeff Jarrettin kimppuun. Lawler keskittyi ensin kuitenkin enemmän haastattelija Goldielocksin ja fanien haukkumiseen kuin salaisuuksiensa paljastamiseen. Lopulta Lawler antoi Jarrettille viisi sekuntia aikaa saapua paikalle. Jarrett ei saapunut, mutta sen sijaan rampille ilmestyi The Truth, jota Lawler oli lyönyt viime viikolla tuolilla suoraan kalloon yrittäessään osua Jarrettiin. Truth oli arvatenkin raivoissaan viimeviikkoisesta, ja Lawler yritti selittää, että kyseessä oli vahinko. Truthin mukaan tässä bisneksessä ei ole varaa vahingoille. Truth veti yllättävän facemaisen promon, ja Lawler pyyteli häneltä monta kertaa anteeksi ja yritti muistuttaa tätä siitä, että he ovat vanhoja kavereita (ja myös vanhoja vihamiehiä, mutta se ei kuulune tähän). Lopulta Truth lähti paikalta, ja Lawler päätti anglen sanomalla, että hänen ja Jarrettin tilanne liittyy hänen tyttöystäväänsä, joka istui parhaillaan eturivissä. Tämäkö se suuri paljastus oli? Huoh. Anglen lopuksi Lawler raivostui tyttöystävänsä vieressä istuneelle valokuvaajalle, pieksi tämän ja saattoi rakastettunsa pois paikalta.

Singles Match

Jeff Jarrett vs. The Bullet

Ei ihme, että Jarrett ei ehtinyt saapua kuuntelemaan Lawlerin sekoilua, sillä TNA:n ykkösheelillä oli koko ajan vähintään kolme rautaa tulella. Hänen päähuomionsa keskittyi kuitenkin edelleen TNA:n auktoriteettien kanssa tappeluun. Ricky Steamboat oli taas kadonnut kokonaan, ja samanlaisen tempun olivat ilmeisesti tehneet myös Bill Behrens ja Jim Miller. Jackie Fargoa ei ollut nähty parin ensimmäisen viikon jälkeen. Niinpä koko buukkausvastuu oli kuin vahingossa päätynyt Bob Armstrongille, jonka kanssa Jarrett oli ottanut parina viime viikkona rajusti yhteen. Edellisen jakson lopussa Jarrettin oli tarkoitus kohdata Armstrongin määräämä yllätysvastustaja, joka oli maskipäinen Bullet, jota ”kaikki” luulivat ensin Bob Armstrongiksi, vaikka tämä maskipäinen tyyppi ei näyttänytkään yhtään 62-vuotiaalta niin sanotulta legendalta. Niinpä yllätys oli suuri, kun Bullet tuon show’n päätteeksi ajoi Jarrettin ringsidelle, jossa Jarrettia odotti oikea Bob Armstrong terästuoli kädessään. Nyt Jarrett pääsi ottelemaan Bulletia vastaan virallisessa ottelussa. Jarrett lupasi saada selville tämän ottelun aikana sen, kuka tuo mystinen Bullet oikein on.

Tämä oli ottelu lähinnä nimellisesti. Vähäiset painiotteet olivat todella vaivaannuttavaa katsottavaa, eikä koko kohtaamisessa ollut yhtään mitään ideaa. Bullet toisti kaikki Road Doggin tunnetuimmat liikkeet (tosin todella huonosti), joten oli täysin selvää, kenen paluulla tässä vihjattiin. Ikävä kyllä Road Dogg ei ollut näissä nauhoituksissa mukana, joten koko ottelun buukkaaminen oli aivan järjetön idea alun perin. Miksi tätä kuviota ei voitu odottaa siihen, kun Dogg oli saapunut TNA:han? Ei tietenkään. Road Doggia Bullet-maskin alla paikkasi luontevasti hänen veljensä Steve Armstrong. Ottelun lopussa tähän soppaan piti vielä sekoittaa ikivanha Bob Armstrong, joka myi Jarrettin lyönnit ja tuoliniskut varmaankin huonommmin kuin kukaan muu. Surullisinta tässä kuitenkin oli siis se, että storylinen etenemisen kannalta olisi ollut ehdottoman tärkeää, että Jarrett olisi saanut paljastettua sen, kuka maskin alla oikein on. Sattuneesta syystä sitä ei kuitenkaan voitu tehdä. Niinpä koko ottelu jäi aivan torsoksi.

DUD 

NWA X Championship
Ladder Match

Lo-Ki (c) vs. Jerry Lynn vs. AJ Styles

AJ Styles ja Jerry Lynn ottelivat edellisellä viikolla hurjan Best of 3 Seriesin, jonka oli tarkoitus lopullisesti selvittää näiden kahden välit ja samalla ratkaista uusi ykköshaastaja X-mestaruudelle. Ikävä kyllä tuo sarja ei onnistunut kummassakaan tavoitteessaan. Toki Styles ja Lynn mäiskivät toisiaan niin paljon kuin sielu sieti, mutta lopullista paremmuutta ei saatu selvitettyä. Viimeinen ottelu, 10 Minute Iron Man Match (hehehe), nimittäin päättyi vaatimaatomaan 3-3 tasapeliin. Niinpä viime show’n päätteeksi X-mestari Lo-Ki ryntäsi kehään ja pieksi molemmat miehet kanveesiin. Tämän jälkeen hän vetäytyi sisääntulorampille, jossa häntä olivat odottamassa tikapuut. Niille kiiveten Lo-Ki ilmoitti, että hän haluaa kohdata tämän viikon mestaruusottelussa sekä Lynnin että Stylesin ja että tuo ottelu tultaisiin ottelemaan Ladder Match -stipulaatiolla. Huikeaa.

Jälleen kerran show’n pelastaa X-mestaruusottelu. Koko tämä show tuntui keskittyneen tämän ottelun odottamiseen, ja ihan syystä. Kehässä olivat ne kolme kaveria, jotka tuntuivat viikko toisensa jälkeen nousevan show’n tähtikolmikkoon. Jälleen kerran täytyy alkuun esittää kritiikki ja sanoa, että lyhyet hapuilut ja alussa pienet sählingit tikkaiden kanssa söivät tältä ottelulta mahdollisuuden nousta MOTYC-tasolle ja esimerkiksi sen ensimmäisen X-mestaruusottelun arvosanan tasolle. Tämän jälkeen onkin sitten hyvä todeta, että Lynn, Ki ja Styles vetivät aivan mielettömän hienon ottelun, joka on aivan kiistatta huipputasoa. Nämä kolme voitaisiin buukata vaikka kuinka monta kertaa toisiaan vastaan, ja aina syntyisi jotain uutta ja hienoa. Nyt lisäherkkuna olivat tikkaat, joiden avulla kolmikko keksi muutaman todella upean näköisen spotin. Erityisesti lopputaistelut olivat aivan pirun hienon näköisiä. Kokonaisuutena siis erinomainen ja upea ottelu, jonka meininkiä ei voi kuin ihailla.

* * * * 

---

Ikävä kyllä edellisen viikon taso ei saanut tällä kertaa jatkoa. Ehkäpä tuota taikaa oli mahdotonta lähteä uusintamaan tässä show’ssa jo yksistään sen takia, että tunnelma oli tosi laimea tässä jälkimmäisessä ppv:ssä, koska yleisö ei jaksanut olla kovin kiinnostunut kahdesta peräkkäisestä ppv:stä. Ei tämä silti ollut lähelläkään huonoimpia TNA-ppv:itä, mistä voidaan antaa paljon kiitosta huikean hienolle Main Eventille. Myös neljän joukkueen kamppailu oli oikein hyvää meininkiä. ME:tä lukuun ottamatta X-Divarilaisten ottelut pettivät tällä viikolla odotukset, mutta olivat ne siltikin ihan kivoja ja siinä mielessä huomattavasti parempia kuin monet muut ottelut. Ikävä kyllä tässäkin show’ssa oli omat kuraiset hetkensä, kuten Miss TNA -sekoilu ja Jarrettin säätö Bulletin kanssa. Jälkimmäisessä on tosin sentään joku pointti, joten en ole niin tyly sitä kohtana. Lisäksi plussaa annan siitä, että Duppit loistivat jälleen poissaolollaan. Kokonaisuutena tämä oli Kehno, mutta huonomminkin olisi voinut mennä.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 14.4.2013