1997ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: nWo Souled Out 1997

Sijainti: Cedar Rapids, Iowa (Five Seasons Center)

Päivämäärä: 25.1.1997

Yleisömäärä: 5 120

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Tämä jos mikä oli ainutlaatuinen maksu-tv-lähetys wrestlingin historiassa, monestakin syystä. Suurin syy oli tietenkin sen täysi poikkeavuus WCW:n normaaleista PPV:istä. Tämä ei nimittäin (tarinan mukaan) ollut WCW:n järjestämä lähetys, vaan tapahtuman taustalla oli New World Order. nWo oli hankkinut itselleen maksu-tv-lähetyksen, johon ei kaivattu WCW:n kehäkuuluttajia, selostajia, tuomareita tai muitakaan työntekijöitä. Ainoastaan tietyt WCW:n painijat olivat tervetulleita, kun he painivat nWo:n painijoita vastaan. Illan jokainen ottelu oli siis WCW vs. nWo -ottelu. Lisäksi tapahtuman estetiikka oli nWo:n teeman mukaisesti mustavalkoispainotteinen: show’n ensinnäkin avasi äärettömän tylsä ja typerä mustavalkoinen video, jossa nWo:n heppulit nauraa röhöttäen siirtyivät kohti areenaa, jossa tapahtuma järjestettiin. Koko videon pointti jäi aika lailla pimentoon. Vaikka videon jälkeen tuli kuulutus, että saamme nauttia myös väreistä, oli koko areenan lavastus hyvin mustavalkoispainotteinen. Yksi hieno lisä tapahtumassa oli myös se, että kehäkuuluttajana oli epämääräinen möreä ääni, joka ensinnäkin haukkui WCW:n painijat kuulutuksien aikana ja saattoi ottelun aikana yhtäkkiä möläyttää mm. ”Loser!” -huudon suunnattuna WCW:n painijalle. Ai niin, WCW:n edustajilla ei myöskään ollut sisääntulomusiikkeja. Jokaisen ottelun tuomarina toimi kukapas muukaan kuin nWo:n oma Nick Patrick, ja selostajinamme olivat Eric Bischoff ja Ted DiBiase. Erittäin ainutlaatuinen idea tämän nWo-kuvion jatkumoksi. Sen toisen syyn, miksi tämä tapahtuma oli hyvin ainutlaatuinen, kerron kirjoitukseni lopussa.

Ensimmäinen kappale kertoo ottelun taustan, toinen mielipiteeni ottelusta.

Singles Match

Chris Jericho (WCW) vs. Masahiro Chono (nWo)

Ottelun taustatarina ei kauhean kummoinen ollut: Chris Jericho oli edellisen vuoden debyytistään lähtien paininut WCW:n nimissä nWo:ta vastaan kohdaten mm. Syxxin (eli X-Pacin) ja tuomari Nick Patrickin. Masahiro Chono taas oli nWo:n ensimmäinen maailmanlaajuinen hankinta, kun joulukuussa 1996 Chono hylkäsi managerinsa Sonny Onoon ja liittyi New World Orderiin. Niinpä WCW:n Jericho lähti taistoon nWo:n Chonoa vastaan.

Kun katsoo matsin osanottajia, voisi nimien perusteella odottaa tältä vaikka mitä. Niinpä tämä ottelu oli vähintään lievä pettymys, koska kyseessä oli ”vain” hyvä ottelu. Syitä tuohon voi olla se, ettei ottelu saanut ihan liikaa aikaa (11 minuuttia), ja tietenkin tuomari Nick Patrick vaikutti otteluun paljon. Oikein muita syitä en keksi, koska kumpikin kyllä liikkui ottelussa hyvin ja ottelussa käytettiin jopa pöytää aseena (kenties vastineena WWF:lle Royal Rumble -tuomaroinnin löysyydestä)! Ehkä kumpikaan kaksikosta ei vain vaivautunut pistämään kaikkea peliin nWo:n tapahtuman openerissa jättäen suurimmat temput muualle väläytellen ”vain” hyviä otteita. Kaikesta kritiikistäni huolimatta pitää muistaa, etteivät nämä kaksi huonoa ottelua saa millään aikaan, ja openerin roolin tämä kyllä hoiti täydellisesti. Tältä vain olisi voinut odottaa jotain enemmän.

Arvosana: * * *

Tässä välissä mainittakoon, että jokaisen ottelun välissä pyöritettiin idioottimaista Miss nWo -kuviota. Siitä enemmän pääottelun alla.

Mexican Death Match

Big Bubba Rogers (nWo) vs. Hugh Morrus (WCW)

so1

En voi olla ihan varma, oliko Dungeon of Doomin (joka oli vuoden 1996 alkuun asti toiminut Hulk Hoganin suurimpana uhkana ja sitten muuttunut alakorttilaisten tunkioksi) Hugh Morrus pahis, mutta luulisin näin. Ottelun tarina oli lyhykäisyydessään se, että Big Bubba kuului aikaisemmin Dungeoniin, mutta hyppäsikin nWo:n puolelle. Tästä seurasi Dungeon of Doomin ja New World Orderin (tai ainakin Bubba Rogersin) välinen sota.

Siinä missä edellinen ottelu petti odotukset, tämä oli jopa pieni yllätys. Tosin ihan vain sen takia, että en odottanut tältä yhtään mitään, ja tämä onnistui jotain jopa tarjoamaan. Kumpikaan (varsinkaan Bubba) ei kehässä mikään huippunimi ollut. ”Mexican Death Match” -stipulaation (en edes rupea arvailemaan, miksi nämä kaksi paini tuonnimisessä gimmick-ottelussa) ansiosta tässä pystyttiin käyttämään kättä pidempää, mikä auttoi paljon. Lopputuloksena oli ihan katsottava brawli (ei pelkkää halailua), vaikka painillinen anti onnetonta olikin. Ottelun ehdottomasti paras kohta oli sen lopetus: kuinka usein ottelu päättyy siihen, että toinen ajaa vastustajansa päältä moottoripyörällä? This is hardcore! Yksi puolikas arvosanaan jo ihan vain tuon ansiosta.

Arvosana: * *

Minulla ei ole mitään muistikuvaa siitä, missä välissä jokin metallibändi kävi vetämässä nWo:ta ylistävän kappaleen, mutta se saattoi olla tässä vaiheessa. Esityksestä tuli mieleen ihan jokin sotilaallinen propaganda-esitys kaikkine asuineen ja eleineen. Tosin nWo-propagandaahan koko tämä tapahtuma olikin. Kaikessa surkuhupaisuudessaan aika hauska kohtaus.

Singles Match

Jeff Jarrett (WCW) vs. Mr. Wallstreet (nWo)

Hitto että babyface-Jarrett maistui puulta. Oikeasti, miehen ulkonäkö oli yhtä ärsyttävä kuin WWF:ssä, mutta silti miestä pushattiin sankarina. Ottelun tarina: Jeff Jarrett oli kieltäytynyt nWo:n tarjoamasta paikasta liityttyään WCW:hen edellisenä syksynä, joten siinähän sitä tarinaa kai jo on. Mitään muuta kummempaa syytä Jarrettin ja nWo:n rivijäsen Wallstreetin kohtaamiselle ei tuotu. Ennemminkin ottelussa tunnuttiin rakentelevan Jeff Jarrettin ja Four Horsemenin kuviota. (Debra McMichael halusi Jarrettin liittyvän Hevosmiehiin, vaikka muut eivät asiasta innoissaan olleetkaan).

Varsinainen ottelu oli yhtä mitäänsanomaton kuin Jarrett itse. Se ei tarjonnut mitään viihdyttävää tai muistettavaa, mutta toisaalta eipä se nyt ollut millään tavalla kamalakaan. Yksinkertaisesti tämä oli vain malliesimerkki ottelusta, jota ilman tapahtuma olisi taatusti vallan mainiosti pärjännyt. Turha väliottelu.

Arvosana: * ½

Singles Match

Scotty Riggs (WCW) vs. Buff Bagwell (nWo)

Marcus Alexander Bagwell ja Scotty Riggs muodostivat aikaisemmin American Males -nimisen joukkueen, mutta nWo pilasi monien muiden asioiden ohella myös tämän tiimin, kun he hankkivat Buffiksi nimensä vaihtaneen Bagwellin riveihinsä. Tästähän sitten tietenkin syntyi feudi, jossa entinen tag team otti yhteen.

Siinä missä American Malesin aikana Bagwelliakin pushattiin vielä nopeana ja liikkuvaisena atleettina, nWo-loikan myötä miehen tyyliä oli ruvettu muuttamaan selvästi kookkaammaksi ja enemmän brawler-tyyppiseksi. Tästä hieno ja hauska esimerkki, kun Nick Patrick avusti Bagwellilta ennen ottelua tämän liiviä pois päältä, mutta ei ”meinannut saada” liiviä riisuttua Bagwellin isojen hauisten takia. Itse ottelu oli ihan kiva sen takia, että Bagwell ei ollut vielä tässä vaiheessa ihan hirveästi hidastunut, ja American Malesin ”martyjannetty” (Riggs) piti ottelussa hyvää tahtia yllä. Tämä(kään) ottelu ei kyllä millään tavalla muistettavaksi jäänyt tai tarjonnut mitään erityistä painiviihdettä, mutta ihan menettelevä ja paikoitellen vauhdikas kahden midcarderin kohtaaminen.

Arvosana: * *

Singles Match

Diamond Dallas Page (WCW) vs. Scott Norton (nWo)

so2

DDP ei ollut oikeastaan yleisön sankari eikä myöskään inhokki. Joka tapauksessa ottelun tarina oli se, että nWo oli pitkään yrittänyt saada DDP:tä jäsenekseen, mutta Page oli kieltäytynyt kunniasta jatkuvasti. Niinpä Starrcade-tapahtumassa nWo:n Hall ja Nash aiheuttivat DDP:lle tappion US Heavyweight -mestaruusottelussa. Tämänkin jälkeen nWo oli yrittänyt saada DDP:tä jäsenekseen, mutta lopulta päädyttiin tähän otteluun. Scott Norton valittiin edustamaan nWo:ta.

Näistä keskinkertaisista ”televisio-otteluista” ei tosiaan ollut todellakaan puutetta tässä tapahtumassa. Ottelu itsessään tuntui olevan vain ihan sivuseikka suuremman kuvion rakentamisessa. Näin ei maksutelevision otteluissa yleensä pitäisi olla. No, DDP ja Norton olivat ihan hyviä kehässä, joten eipä tässä ottelussa mitään valittamista ollut, mutta jälleen kyllä kaikenlainen painillinen erikoisuus puuttui. Ottelun parasta antia oli lopetus ja varsinkin sen jälkeiset tunnelmat, kun DDP muuttui lopullisesti yleisön suosikiksi saaden huikeat kannustukset.

Arvosana: * *

WCW Tag Team Championship

The Steiner Brothers (WCW) vs. The Outsiders (c) (nWo)

Illan ensimmäinen mestaruusottelu oli sitten se joukkuemestaruusottelu, jonka olisi pitänyt tapahtua jo joulukuun Starrcadessa eli WCW:n suurimmassa tapahtumassa. Kaksi 90-luvun puolivälin WCW:n kovinta joukkuetta, Steiner Brothers ja Outsiders, vastakkain. Ei kai se tästä paljon kovemmaksi voisi mennä. Scott Steiner oli ollut useamman kuukauden loukkaantuneena, joten tätä feudia oli jouduttu lykkäämään, ja Outsidersin vastustajaksi oli sen sijaan isketty Faces of Fearin ja Nasty Boysin kaltaisia tiimejä. Kyllä, tässä vaiheessa WCW todellakin kaipasi Steinerin veljeksiä. Feudi oli hyvin yksinkertainen: WCW:n ykkösjoukkue Steiner Brothers totta kai tahtoi aikaisemmin menettämänsä mestaruuden takaisin pahuuden perikuvilta, Kevin Nashilta ja Scott Hallilta.

Samalla kun siirryttiin mestaruusotteluihin siirryttiin myös selkeästi tasokkaampiin otteluihin. Jotkut ovat kehuneet tätä ottelua enemmänkin, mutta itse ehkä jäin jotenkin tältä unelmaottelulta toivomaan vieläkin enemmän. Ei tämä kehno missään tapauksessa siis ollut. Panokset olivat kunnossa, ja kun vastakkain on vieläpä kaksi oikein hyvin hommansa osaavaa ja taidokasta joukkuetta, niin viihdyttävää joukkuepainiahan tässä tarjolla odotetusti oli. Ottelun suurin heikkous (joka sitten ehkä ne korkeammat arvosanat esti) oli sen sekava lopetus, joka osansa söi mielenkiinnosta. Tämä ottelu ei olisi tarvinnut ylibuukkausta. Ehkä ensi kerralla sitten vielä tästäkin parempaa.

Arvosana: * * *

WCW United States Heavyweight Championship
Ladder Match

Syxx (nWo) vs. Eddie Guerrero (c) (WCW)

Illan toiseen mestaruusotteluun, joka varsinkin paperilla kuulosti kovalta. Eddie Guerrero oli siis Starrcadessa voittanut United States Heavyweight -vyöstä järjestetyn turnauksen. Finaalissa Guerrero päihitti arkivihollisensa DDP:n, kun nWo aiheutti DDP:lle tappion. Niinpä nWo koki, ettei Eddie oikeasti ollut ansainnut voittamaansa United States -mestaruutta, ja itse asiassa nWo:n Syxx jopa varasti vyön Eddieltä, eikä Eddie ollut vyötä Souled Outiin mennessä saanut vielä takaisin. Tapahtumassa se roikkui katosta, ja voittaja oli se, joka lopulta tikapuita kiivettyään nappaisi vyön itselleen.

Tämä oli illan paras matsi, vaan ei siltikään mikään unelmaottelu. Eddie Guerrero ja Syxx olivat varsinkin vuonna 1997 aivan huipputerässä, ja tikapuuottelu sopi varsinkin Eddielle (ja miksei kai Syxxillekin). Tämä ei kuitenkaan noussut erinomaisten matsien joukkoon ajanpuutteen takia. Alle vartissa ei usein tämäntyyppisessä ottelussa päästä etenemään tarpeeksi rauhallisesti ja ajatuksella ottelua rakennellen. Siksi ehkä vähän hätäinen fiilis tästä ottelusta jäi, ja lopetus oli aika vaisu myös. Silti näistä haittapuolista huolimatta pitää muistaa, että tässä olivat Eddie ja Syxx tikapuuottelussa, ja meno oli sen mukaista: viihdyttävää, nopeaa ja hienoa painia. Kuitenkin vielä parempaan olisi varmaan ollut mahdollisuuksia.

Arvosana: * * * ½

Ennen pääottelua saimme ”nauttia” yhdestä suurinta myötähäpeää aiheuttaneesta kohtauksesta, kun pitkin iltaa taustalla pyörinyt Miss nWo -kuvio saatiin päätökseen. nWo oli siis hankkinut jostain tähän show’hun kahdeksan (?) enemmän tai vähemmän kaunista (osa enemmän, osa vähemmän) leidiä, joilta oli sitten illan aikana joku aurinkolasipäinen idiootilta vaikuttava ja kuulostava nWo-juontaja kysellyt jotain todella ”tuhmia” kysymyksiä. Ei, en anna esimerkkiä niistä kysymyksistä, joten se kertonee kaiken tarpeellisen kysymyksien tasosta. Kaikkein pahintahan tässä oli, että vielä tässä loppuvaiheessakin ”kisaajilta” kysyttiin lisää ”tuhmia” kysymyksiä, vaikka ketään ei selvästikään kiinnostanut. Lisäksi koko kysely oli vedetty ihan perseelleen, koska taustalla soinut musiikki peitti suuren osan kysymyksistä ja vastauksista (toisaalta ehkä ihan hyvä asia). Jotain huutoäänestystäkin kai yritettiin (yleisöstä ketään ei kiinnostanut), mutta lopulta sitten ylituomari Eric Bischoff tuli julistamaan ilman mitään perusteita, että kahdeksasta kisaajasta se kaikkein vähiten näyttävä oli voittanut kisan. Neitokainen sai itselleen missinauhan ja kunnian kävellä sisääntulorampilta kehän ympäri ja takaisin. Yleisö oli kuollut. Kun neito oli tehnyt kunniakierroksensa, Bischoff vetäisi naisen… kielisuudelmaan. Intohimoiseen kielisuudelmaan. Hyi helvetti. Nyt vasta yleisö olikin kuollut. Minä en tiedä, kuka tämän kohtauksen oli suunnitellut, mutta toivon todella, ettei se ollut Bischoff itse. Miten paljon paremmin tämänkin ajan olisi voinut käyttää…

WCW World Heavyweight Championship

The Giant (WCW) vs. Hollywood Hogan (c) (nWo)

so3

Laadukkaiden kuvioiden jälkeen oli tullut sitten illan pääottelun vuoro. Vielä Starrcaden aikaan The Giant oli osa nWo:ta, mutta paljon oli tuon jälkeen tapahtunut. Ensinnäkin Lex Luger (en muuten tiedä, miksi Lex ei esiintynyt tässä PPV:ssä, mutta en valita) päihitti Giantin tuossa tapahtumassa, ja toiseksikin oli nWo:n mielestä Giantin syytä, että Roddy Piper voitti Hoganin Starrcaden pääottelussa. Tähän kun yhdistettiin se, että Giant alkoi olla kyllästynyt asemaansa nWo:ssa (siis mm. siihen ettei hän ollut saanut mestaruusottelua vaikka oli voittanut siihen oikeuttaneen World War 3 -ottelun), soppa oli valmis. Giantista tuli ensimmäinen nWo:sta ulos lentänyt painija, ja kun Jätti oli muuttunut jonkin sortin sankariksi, hän haastoi Hoganin mestaruusotteluun. Tässähän sitä sitten oltiin.

Itse matsi oli parempi Hogan vs. Giant kuin se, jonka näimme vuoden 1996 Hog Wild -tapahtumassa. Tämä oli itse asiassa Hoganin paras singles-ottelu maksutelevisiossa sitten mestaruusvoiton. Harmi vain, että nuo kaksi kehua ei tarkoita muuta kuin että ottelu ylittää yhden ja puolen tähden arvosanan. Pakko on tässä vaiheessa todeta, että Giant oli oikeasti kehittynyt jo tässä vaiheessa edellisten kuukausien aikana selvästi. Mies liikkui nyt paljon luontevammin kehässä ja esitti myös yllättävän pirteitä otteita paikoitellen. Siltikään tämä ei mitään kummoista ollut: Hogan veti taas tuttuun hitaaseen tyyliinsä, yleisö oli aika hyvin Giantin puolella ja… ei kai tässä kummempaa. Hoganin mestaruusmatsiksi ihan hyvä, mutta ei tämä silti mitenkään hieno pääottelu ollut, jos taas vaikkapa verrataan WWF:n vastaavaan. Lisäksi lopetus oli jälleen typerä. Eivät nämä paljon tätä parempaa varmaan pysty.

Arvosana: * *

Mitä tästä tapahtumasta jäi käteen? Yksi kolmen ja puolen tähden ottelu, kaksi kolmen tähden ottelua ja iso kasa vaisuja ja turhia otteluita sekä liikaa ohjelma-aikaa vieneitä idioottimaisia kohtauksia. En myöskään ollut kovin ihastunut noista kehäkuuluttajan huutamista ”Loser!” -kommenteista sun muista sellaisista, joita kuultiin pitkin iltaa. Se toinen asia, miksi tätä PPV:tä ei tosiaan voi ainutlaatuisena pitää, on se, että tämä valittiin useaan kertaan vuoden huonoimmaksi PPV:ksi. Jotain kai show’n onnistumisesta kertoo se, että tätä ideaa ei enää koskaan uusittu. Siitä pitääkin nostaa hattua Eric Bischoffille: mies uskalsi kokeilla, ja jos hän ymmärsi kokeilun menneen perseelleen, niin ei hän sitä uudestaan lähtenyt vetämään. Ei tämä tapahtuma silti karmea ollut; sen takasi kolme hyvää ottelua. Kohtaukset olivat kyllä suutareita, mutta silti jopa pääottelu oli parempi kuin olisi voinut toivoa. Selvästi kyllä Kehno, mutta olisi kai tämä kamalampikin voinut olla? Voittaa esim. viime vuoden Uncensored-tapahtuman.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 8.11.2009.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Royal Rumble 1997

Next post

Arvio: WCW SuperBrawl VII

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.