2015TapahtumatWWE

Arvio: SummerSlam 2015

Sijainti: Brooklyn, New York City, New York (Barclays Center)

Päivämäärä: 23.8.2015

Yleisömäärä: 15,702

Katso tapahtuma WWE Networkista!

 

Tänä vuonna SummerSlam paisui suorastaan wrestlemaanisiin sfääreihin, kun tämä ennen standardipituinen tapahtuma oli nyt ylennetty neljän tunnin showksi. Korttiin mahtui kaikkiaan kymmenen ottelua, joissa oli yhteensä enemmän joukkueita kuin Teddy Longin pimeimmissä läpsimisfantasioissa. Pitkä kesto herätti etukäteen pienimuotoista pelkoa, SummerSlamilla kun ei kuitenkaan ole sitä samanlaista WrestleManian ominaistaikaa. Luotin kuitenkin, että odottamani ottelut tekisivät tehtävänsä ja kokonaisuus saataisiin joten kuten pysymään kasassa.

Odotetusti tapahtuma käynnistyi illan isännän Jon Stewartin avauksella. Mies hoiti osuutensa varsin haparoivasti, selittäen niitä näitä, miten tämä superstara oli tänään täällä ja tuokin. En ole The Today Showta sen paremmin katsonut, joten en tiedä kuuluuko tällä tavalla pihalla oleminen vaan hänen lavaolemukseensa, osana viehätystä. Hän vaikutti sutjakan isännän sijaan enemmänkin kadulta poimitulta pummilta, jolle oli heitetty käteen rypistynyt vitonen ja tällä nakitettu viihdyttämään yleisöä sillä välin kun takahuoneessa tehtiin vielä valmisteluja lähetystä varten.

Kuvailevasti Stewartin puhe johti vakavan autokolarin ääniin, ja kaikkien rakastama Mick Foley saapui paikalle. Siis juuri tuonne, Brooklyniin! Juttujen taso ei hänenkään osalta ottanut mitään kovin korkeaa lentoa, mutta Foleyn huulenheitto on kuin seksi ja videopelit: huonoimmillaankin ihan hauskaa.

 

Singles Match

Randy Orton vs. Sheamus

summerslam15-arvio-sheamusorton

 

Illan kehätoiminnallisen annin potkaisi käyntiin varsinainen déjà vu –ottelu, jossa Blandy Boreton ja Shameful Thing Lobsterhead kohtasivat jälleen. Koska syyt! Enskan ennakko käsittelee hyvin tämän matsin taustat, ja ne pitääkin erikseen luntata jotta muistaa miksi tästä kohtaamisesta olisi tarkoitus välittää.

Valkohai otti ylevän seisomapaikan selostajien pöydän päällä ja pisti vastaan yleisön jatkuvaan piikittelyyn hänen tuunatusta ulkonäöstään. Sheamusin lärpätyksen lomassa uskalsin jo toivoa, että tätä ties-kuinka-monetta erää näiden kahden välillä saatettaisiin lähestyä eri tyylillä, kuin mitä kaikki odottivat. Optimistinen ajatuskuplani puhkottiin nopeasti ja homma lähti käyntiin hyvin perinteisesti. Kehässä Sheamus pääsi heti dominoivaan asemaan ja tallasi kärmestä pahemman kerran. Tympäännyttävä murjominen katkesi aina välillä Ortonin comebackeihin, joista yleisö ei kuitenkaan tuntunut juuri syttyvän. Hekin ovat tainneet nähdä tämän jo aiemmin.

Vasta Ortonin päästyä vahvemmin niskan päälle alkoi ympäröivä ihmislaumakin herätä transsistaan. Sheamus sai maistaa yllättävän RKO:n yrittäessään heittäytyä reunukselta köysien yli kehään. Nykyään kaikki Ortonin finisherit väitetään tulevan “from out of nowhere” – eli puskista – riippumatta siitä olivatko ne sitten nähtävissä vai ei. Mutta tällä kertaa en todellakaan osannut liikettä ennakoida, ja elävöidyinkin sen mukaisesti. Pian Sheamus kuitenkin jo katkaisi nousukiidon kahdella Brogue Kickillään ja antikliimaattinen lopetus saavutettiin. Vaikka toisaalta oli siunaus, ettei ottelu kestänyt tuon pidempään, olisi varmanoloisesti käynnistyneen loppuspurtin voinut viedä kunniakkaammin loppuun. On kuitenkin ihan hyvä, että Mr. Money in the Bankia bookataan kerrankin voitokkaana.

4/10

 

Fatal 4-Way Tag Team Championship Match

The Prime Time Players (c) vs. Los Matadores vs. The New Day vs. The Lucha Dragons

summerslam15-arvio-tagtitles

 

Joukkueita oli tarjolla moneen lähtöön, ja kuten yleensä, The New Day omi valokeilan heti alkuunsa. Trion omintakeinen tulkinta “Empire State of Mind” –kappaleesta oli jälleen ehtaa newdayta kaikessa juustoisuudessaan. Kingston, Woods ja Big E ovat syystä joukkuedivarin arvokkaimmat pelurit, mutta heille suodaan myös eniten mahdollisuuksia tuoda esiin persoonaansa, ja ovatkin ne kapitalisoineet loistavalla yhteiskemiallaan.

Heti alkuun nähtiin varsin outo tilanne, kun Big E:n ollessa New Dayn laillinen mies vaihtoi Kingston itsensä sisään O’Neilistä, joka viskattiin ulos, jotta Kofi pääsi asettumaan makuulleen partnerinsa selätettäväksi – täten he mukamas voittaisivat ottelun. Tällaista aivopierua en muista aiemmin kohdanneeni, eikä sen todellakaan uskoisi voivan olla mikään legitiimi pykälä säännöissä. Kaiken kukkuraksi aina niin tilannetajuinen Michael Cole alleviivasi tapahtunutta ylistämällä täyttä kurkkua tätä hänen mielestään loistavaa strategiaa. Harvinaisen typerä kohtaus, joka olisi voinut toimia New Dayn omana vapaamielisyytenä johon tuomari olisi puuttunut. Nyt se sai osaltaan koko ottelun vähän naurunalaiseksi.

Kalisto teki jälleen vaikutuksen akrobaattisella liikehdinnällään; vertaukset Rey Mysterioon eivät ole tuulesta temmattuja, ja saavatkin painoa siitä, ettei kummankaan kohdalla fysiikan lakeja uhmaavat edesottamukset tunnu vain aplodeja kerjäävältä näytökseltä (mikä on yleensä perinteikkään lucha libren pahin sudenkuoppa). Meininki eskaloitui totaalisesti, kun miehiä ja jossain välissä härkiäkin lenteli silmien edessä. Matadori syöksyi kehästä suicide divella ja laskeutui lattialle liikkeen nimen veroisesti. Todella ikävän näköinen spotti. Ja mitä pienemmät edeltä, sitä Iso-E perässä! Kiihtynyt vauhti huipentui vaarallisiin tilanteisiin, ja mielessäni kävikin ajatus, että olikohan edellisillan NXT TakeOverissa nähty kovatasoinen joukkuematsi asettanut uusia paineita näyttää, mistä tämä divisioona on tehty. Vaikkeivat he paremmaksi pistäneetkään, laittoivat päärosterin täggerit peliin silti kaiken ja vähän päälle.

Prime Time Players jäivät ottelussa jokseenkin varjoon ja lopulta vielä tiputtivat mestaruudetkin takaisin niiden edellisille omistajille. Young ja O’Neilille olisin suonut vielä yhden onnistuneen puolustuksen, mutta en lopulta pistänyt pahitteeksi, että WWE:n tag-kunkkujen vääjäämätön jälleenkruunaus tapahtui jo nyt. New Day juhlisti voittoaan kuin epileptiset lapset jouluaamuna, ihmiset huusivat heidän kollektiivista nimeään, ja maailma oli taas vähän positiivisempi paikka.

6/10

 

Singles Match

Dolph Ziggler vs. Rusev

summerslam15-arvio-rusevziggler

 

Heti ensimmäisenä on mainittava Lanan sykähdyttävä denim-look, josta jäi uupumaan enää permanentti ja purkkapallo, jotta Zigglerin high school sweetheart –roolileikki olisi ollut täydellinen. Kuinka pitkälle mahtaa naikkosen amerikanisaatio kehittyä, ja tippuuko venäläisaksentti pian kokonaan (minkä mahdollinen selittämättä jättäminen ei olisi mitenkään uutta).

Ziggler otti suoraan räjähtävän lähdön, mutta Rusev sai varsin laskelmoidusti käännettyä tämän kärsimättömän hyökkäyksen. Nyt bulgaari pääsi taas tekemään sitä, mitä hän tekee parhaiten: Udrya! Machka! Lyö! Murskaa! Ziggler on tunnetusti parhaita myyjiä koskaan, joten hänen runnomista voi sanoa seuraavansa mielellään kuulostamatta sadistilta. Hän saisi varmasti pikkulapsenkin näyttämään maailman vahvimmalta mieheltä.

Ottelu ei ehkä ilmentänyt tarpeeksi tarinallista puoltaan, ja varsinkin Zigglerin osalta tuli vähemmän vaikutus, että kyseessä oli henkilökohtainen kohtaaminen. Halusiko hän enemmän kostaa vai voittaa? Tuntui jokseenkin, että tämä olisi voinut olla mikä tahansa satunnainen telkkarimatsi näiden miesten kesken. Vaikutusta on kuitenkin myös sillä, että tarinan keskiössä ovat enemmän naiset ja heidän pikkumainen draamansa, mikä tuntuukin olevan Zigglerin uran kestävä kirous.

Rusev jatkoi dominoivana osapuolena, ja niittasi yllättäen jopa hienon somersaultin Zigglerin kylkiluiden ikäväksi. Homma äityi ringsidelle, jossa myös naiset kävivät viimein toistensa kimppuun. Rusev maistoi superkickiä, mutta tuomarin lasku oli jo ehtinyt pitkälle eikä kumpikaan ehtinyt takaisin kehään. Laiskahko, varman päälle pelattu lopetus, mutta toisaalta ihan ymmärrettävä. Rusevin ei ole uskottavaa tässä vaiheessa hävitä Zigglerille puhtaasti, eikä juuri “sairaslomalta” palanneen Zigglerin momentumia kannata pysäyttää heti alkuunsa. Toisaalta kayfabe-loukkaantumista olisi voinut myös käyttää valttikorttina lopetuksessa, ja Rusev olisi muutenkin voinut keskittää hyökkäyksensä sen mukaisesti. Menetetty mahdollisuus.

5/10

 

Tag Team Match

Neville & Stephen Amell vs. Stardust & [Cosmic] King Barrett

summerslam15-arvio-arrownevillestardustbarrett

 

Tätä ottelua olen odottanut suhteellisen täpinöissäni. En kuitenkaan siksi, että matsin tähtivierasta tai hänen esittämäänsä hahmoaan mitenkään fanittaisin, mutta vanhana sarjakuvauniversumien ystävänä tämän juonikuvion tyylittely on yleisesti kaikessa camp-henkisyydessään vaan uponnut minuun kuin kasvot Rikishin persuksiin; Neville on todellakin kuin aito maallisen painovoiman unohtama sankari ja Stardust hänelle vertaisensa nemesis. Jopa pitkään täydellisessä mitäänsanomattomuudessa vellonut Barrett on saanut uutta puhtia ilkeänä kosmisena kuninkaana, joka silittää kruunuaan kuin paha tohtori eksoottista persialaiskissaansa. Olisin kuitenkin odottanut hänen hahmonsa uusien nyanssien ilmenevän vahvemmin, mutta jospa se kaikki olisi vielä kehitysvaiheessa. Suurempi pettymys oli kuitenkin se, kun Stephen Amell saapui omana itsenään. Pidin sitä itsestään selvänä, että tällaisessa kuviossa hyödynnettäisiin hänen roolihahmoaan, jonka näyttelijä joutuisi kanavoimaan kohdatessaan pimeyden ruhtinaat. Amell ei kuitenkaan ole mikään suuri tähtinäyttelijä, jonka pelkällä nimellä myytäisiin lippuja. Nyt mystisen huppukostaja Arrow’n (jolla ei ole mitään tekemistä Smarksiden logon kanssa, toim. huom.) sijaan kolmen elämää suuremman joukkoon astui jokamies bootseissaan. Onkin todennäköistä, ettei DC:n tavaramerkattuun hahmon esiintymiseen vain saatu tai edes haettu lupia. Sääli.

Ottelu itsessään noudatti odotettua kaavaa, jossa Amell sai perille muutaman näyttävän iskun, mutta oli enimmäkseen turpaan ottavana osapuolena. Hyvä niin, sillä näin hänen kokemattomuutensa kehässä ei päässyt paistamaan, ja hänet voitiin uhrata heelien alttarilla kasvattaen odotusta Nevillen vaihtoon. Stardust olikin jälleen elementissään pilkatessaan vastustaan. Cody Rhodesin täydellinen eläytyminen rooliinsa on aina ihailtavaa; Stardustin absurdi olemus ei jää vain irralliseksi show-elementiksi, vaan hahmo elää jokaisessa liikkeessä ja eleessä jonka hän kehollaan ilmaisee. Hänen muuntautumiskykynsä on ehdottomasti suurin vahvuutensa.

Amellin vihdoin karattua vihollistensa näpeistä oli Neville ehtinyt kypsyä vasta huoneenlämpöiseksi. Vaihto tehtiin turhan aikaisin, mikä oli tietenkin suoraan suhteessa siihen, että ottelu jätettiin kokonaisuutena lyhyeksi. Tyypilliseen tapaan Barrett otti Nevilleltä punaisen nuolen rintaansa ja pahikset oli täten kukistettu. Buildin aikana todellisilta intergalaktisilta uhkatekijöiltä vaikuttaneet Stardust ja Barrett kaatuivat lopulta turhankin heppoisesti. Ottelun jälkeisessä haastattelussa Amell kuitenkin vihjasi, ettei kuvio välttämättä olisikaan vielä ohi.

Jospa itse Arrow vielä joku päivä lentäisikin WWE:n kehässä? Mutta parempi kysymys on: jos tämä ei ollut tässä, kerrasta poikki, miksi vihollisvoimat mitätöitiin jo nyt? Vai nouseeko sankaritarinoiden tapaan seuraavassa osassa jo uusi uhka? Tämä episodi jäi lopulta vaisuksi, mutta Stardustin edesottamukset pelastivat paljon.

5/10

 

Triple Threat Intercontinental Championship Match

Ryback (c) vs. The Miz vs. Big Show

summerslam15-arvio-ictitle

 

Brooklynin smark-yleisö ei yllättäen lämmennyt matsin osanottajille, joista Ryback tuntui saavan melkeinpä kylmimmän vastaanoton. Eikö kukaan enää arvosta friikkisirkusta, jossa jättiläinen, uhmaikäinen teinimies ja kävelevä biojätemylly pistetään keskenään tappelemaan mannertenvälisestä herruudesta?

Aiemmin samana iltana massava mies Rusev oli yllättäen vetäissyt näyttävän somersaultin, mistä selkeästi inspiroituneena Big Show päätti toisintaa tämän stuntin. Onko se Hindenburg?! Onko se meteori?! Weeee-eee-ee-ell! Tyyli oli kaukana puhtaasta, mutta yritys oli silti hitaan taputuksen arvoinen. Vanha jättiläinen oppii uusia temppuja viimeistään siinä vaiheessa, kun kysyntä liikuntarajoitteisille kolosseille alkaa hiipumaan. Big Show’n ei voida varsinaisesti vielä mieltää olevan “The Giant That Gravity Forgot”, mutta nyt tiedämme, että miksi ja kenelle Neville tiputti toisen lisänimensä “The New Sensation.”

The Miziä ei ottelun aikana juuri näkynyt, mutta se oli kaikki osa kokonaiskuvaa. Kun titaanit vavisuttivat toisiaan ja saivat toisensa lopulta kaatumaan, oli Miz alta aika yksikön kokeilemassa onneaan yrittäen selättää heitä vuoron perään. Hänen roolinsa opportunistisena villikorttina oli hauska ja kaivattu lisä tähän tömistelyyn, mutta valitettavasti sekään ei ehtinyt avautumaan täyteen kukkaansa. Juuri kun ottelu, jolta kaikki vähiten mitään odottivat (sinäkin ennakkoluuloinen siellä, niin!) alkoikin ottaa viihdyttävää vaihdetta, se oli ohi. Olisitte te nyt kuitenkin voineet syöttää minulle lisää. Edes vähäsen.

3/10

 

Tag Team Match

Bray Wyatt & Luke Harper vs. Dean Ambrose & Roman Reigns

summerslam15-arvio-wyattharperambrosereigns

 

Asetelma standardina tag-matsina ei lähtökohtaisesti tehnyt tälle kokoonpanolle ja kuviolle oikeutta, mutta onneksi meininki äityi sopivan kaaoottiseksi heti alkuunsa. Kehä autioitui nopeasti ja kärhämä jatkui ringsidella, missä Harper ja Wyatt (serkukset, veljekset, isä ja poika, pariskunta – ken lopulta tietää?) ottivat osumaa, mutta kehään palattaessa tilanne kääntyi pian päälaelleen. Tästähän näytti kehkeytyvän juuri sellainen sotaisa yhteenotto, kuin olin toivonutkin.

Reigns poistettiin kuvasta ja Ambrose löysi itsensä suohirviöiden leikkikaluna, jota palloteltiin edes takaisin. Wyatt iski vuorollaan karun näköisen suplexin köysien välistä lattialle, millaista harvemmin on nähty. Mutta Dean Ambrose on kuin toukka, jota edes ydintuho ei tappaisi. Epätoivoinen Dean haki kulmauksesta kaveriaan, mutta siellä ei edelleenkään ollut ketään vaihtoa tarjoamassa. “Roman’s sleeping!”, kuului yleisön ilmoitus. Kuin merkistä Ruusunen kuitenkin nousi päiväuniltaan ja puntit olivat taas tasan. Lopputaistelu käynnistyi ja Reigns otti homman haltuun, lopulta keihästäen vastuksensa voitokkaasti, joskin taas turhan helpon oloisesti. Jäi tunne, että Romanin tuli taas näyttää tarinan sankarilta, joka hetkeksi taannuttuaan palasikin lopussa taas pelastamaan päivän, eikä pahiksille lopulta jäänyt mahdollisuuksia vaikka miten vaarallisilta alunperin vaikuttivatkin.

Mittelö oli kuitenkin intensiivisyydessään varsin viihdyttävä paketti, mutta jätti se silti odottamaan vieläkin rajumpaa ja häikäilemättömämpää koitosta. Tämä nelikko on kuin luotu ottamaan toisistaan mittaa ilman rajoituksia, joten toivottavasti feudi vielä huipentuu arvoiseensa yhteenottoon.

6/10

 

Title For Title Match

Seth Rollins vs. John Cena

summerslam15-arvio-cenarollins

 

White is the new black. Kansa mylvi Seth Rollinsin astuessa näyttämölle kuin paini-Jeesus valkeassa vaipassaan, valmiina vapauttamaan meidät tuon patrioottisen pirulaisen kahleista. Niin vain Barklay Centerin kuolevaiset söivät messiaan kädestä, eikä antikristukselle juuri riittänyt vääräuskoisia kannattajia.

Rollins ottikin kaiken irti suosiostaan ja vastasi Cenan ennalta-arvattaviin otteisiin innovatiivisillä hyökkäyksillään, villiten yleisöä entisestään. Kuin Gandalf, Seth Valkoinen oli kuin uudestisyntynyt painivelho. Kulku tuntui hyvin symboliselta: vanhan polven edustaja ei pysynyt perinteisillä tempuillaan mukana uuden tekijän määräämässä pelissä, ja tuntuikin sopeutumiskyvyttömänä tekevän nyt hidasta ja vääjäämätöntä kuolemaa. Evoluutio ei ole mysteeri.

Rollins kuitenkin kompasteli omaan itsevarmuuteensa, antaen vastukselleen mahdollisuuksia kääntää ja tasoittaa tilanteen. Cena sai suutaan soittavan Sethin yllätettyä Attitude Adjustmentilla, mutta vanhan massatuhoaseen teho ei enää riittänyt. Oliko vastustajansa luovuus kryptoniittia Teräsmiehelle? Näyttävän Frog Splashin perään Rollins käänsi seuraavan AA-yrityksen ja ivallisesti lähti itse säätämään Cenan asennetta. Johnin asenteessa ei ehkä lähtökohtaisesti ollut vikaa, mutta ivaa riitti hänelläkin: Figure Four tarkoitettiin ehkä tribuutiksi, mutta onko lopulta kunnianosoitus vai loukkaus yrittää rikkoa vanhaa ennätystä sen tekijän omalla liikkellä? Karma kuitenkin käytti Rollinsin polvea välineenä ja Cena sai taas nenilleen, takaumana aiempaan sattumukseen.

Koko ottelun ajan tasaisesti tiivistynyt jännitys oli nyt käsin kosketeltavaa. Mutta juuri kun sen oli tarkoitus räjäyttää tajuntamme lopullisesti, vedettiinkin matto alta niin, että tuomarikin menetti tasapainonsa. Nyt oli odotettavissa hämärähommia, ja niitähän nähtiin, kun illan isäntä Jon Stewart liukui sisään terästuoli kourassa. Mies ei taaskaan tuntunut tietävän missä oli ja mitä tuolla kapistuksella pitäisi tehdä, tai jos tietäisi niin ketä sillä pitäisi iskeä – miltä sen näemmä pitikin näyttää. Ja sitten meitä swervattiin. Tai stewartatiin.

Tämä matsi olisi hyvinkin voinut nousta yhdeksi aikamme klassikoista, mutta valitettavasti sen ei voitu antaa päättyä omalla painollaan. Stewartin sekaantuminen oli huikean twistin sijaan tuulenpuuska, joka lähes kaatoi kärsivällisesti rakennetun korttitalon. Seth Rollinsille tämän voiton piti olla piste i:n päälle, vakiinnuttaen hänet uuden vuosituhannen supertähtenä. Vaikka häntä on myös pushattu pelkurillisena limanuljaskapahiksena joka ei keinoja kaihda, se ei kuitenkaan ole määritellyt hänen aikaansaamistaan siinä määrin, että tämän kaltaiselle likaiselle lopetuksella olisi ollut yhtään mitään tarvetta.

Tästä huolimatta itse ottelu oli loistava esitys, minkä vuoksi tuo saastainen lopetus niin pahasti riipaiseekin. Kävin kovan taistelun itseni kanssa siitä, sivaltaisinko sen tähden arvosanasta vielä yksikön pois, mutta päätin lopulta etten voi antaa jonkun harmaahapsisen mielipuolen pilata tätä minulle. Jos minulta kysytään, niin tämä matsi ei koskaan loppunut.

8/10

 

3 Team Elimination Match

Team B.A.D. vs. Team PCB vs. Team Bella

summerslam15-arvio-divas

 

Kun ”Divas Revolutionina” hehkutettu ilmiö konkretisoituu päärosterin puolella otteluksi, jossa firman lähes koko naispuolinen edustus tungetaan yhtäaikaisesti ruutuun, sopii vallankumouksesta puhuminen kyseenalaistaa jo heti kättelyssä. Vanha soppa on toki ryyditetty uusilla – ja yhtään kieltämättä taitavilla – kasvoilla, sekä sille suodaan poikkeuksetta enemmän aikaa; ottelut ovat pitempiä ja yhden segmentin sijaan he saavat joskus kaksi. Eli edes jonkinasteista kehitystä on tapahtunut ja “liikkeenä” tämä onkin vasta aluillaan, mutta myöskään naistendivarin perimmäisiä ongelmia ei voida ratkaista vain lisäämällä määrää ja talenttia.

Kolmen trion eliminointiottelu kuulosti jo alkuunsa niin vaikealta pitää koossa, etten liiemmin odottanut sen pysyvän. Pari aiempaa joukkuematsia olivat lähteneet liikkeelle ryminällä, mutta nyt hyvänä ratkaisuna masiina käynnistettiin hitaammalla vaihteella kun tulokas Becky Lynch sai kärsiä pahattarien tekokynsissä. Tällä varmasti saataisiin yleisö tulisesti kannustamaan sympaattista irkkua vaihtamaan tovereihinsa. Yhtäkkiä rauhallinen tempo kuitenkin eskaloitui yhdeksi suureksi ilmalentonäytökseksi, ja kaikki osanottajat olivatkin taas levällään ringsidella. Se siitä sitten. Pienellä kärsivällisyydellä olisi tällä spottirykelmällä saatu myös jonkinlainen reaktio synnytettyä. Perään seurasi ennenaikainen B.A.D.:in eliminointi, joka tympäännytti entisestään. Tällä saatiin kuitenkin Belloille kerättyä lisää heatia, ja he olivatkin ratkaisun tekijöinä asiasta sopivan in-your-face. Nikkin tarjosi vielä Paigelle epäterveellisen Alabama Slamin lattialle (verenvuodatus on siis turhia vanhan liiton juttuja, mutta aivotärähdykset sen sijaan aina cool!), ja Bellojen pilkka oli nyt terävimmillään. PCB sai viimein tehtyä vaihdon ja yleisökin heräsi. Vaan liian myöhään, kun ottelun aloittanut Lynch sai sen jo päätökseen. Rönsyilevä matsi ei oikein löytänyt missään vaiheessa suuntaansa, eikä siihen täten kyennyt juurikaan investoitumaan. Vähempi on enemmän.

4/10

 

Singles Match

Cesaro vs. Kevin Owens

summerslam15-arvio-owenscesaro

 

Edellisillan tappion karaisema Owens löi heti tallan pohjaan. Tätä ottelua hänen tuli lähestyä pakkovoittona, ja saikin aluksi itsensä vaikuttamaan mieheltä, jolla ei ollut enää mitään menetettävää. Sitä vastoin Cesaron otteet ilmentivät enemmänkin, että voittamisen lisäksi hänelle oli edelleen tärkeintä näyttää myös olevansa parempi painija. “Heilurin kingi” saa liikehdintänsä näyttämään teknisesti pätevältä, mutta samalla siinä on aina pientä paistattelun makua. Vaikka heidän välinen kuvionsa on jo ottanut jollain tasolla henkilökohtaisen vaihteen, niin Cesarosta sitä oli mahdoton lukea. Se ei ole niinkään merkki ilmaisukyvyn puuteesta; hän vain on luihin ja ytimiin kylmän laskelmoiva ammattilainen, joka ei anna minkään ulkopuolisen tekijän vaikuttaa suoriutumiseen.

Vaikka Owensilla oli päällä epätoivoa lähentelevä do-or-die –rooli, hänellä riitti edelleen vielä energiaa huudella milloin yleisölle, milloin vanhalle kaverilleen Colelle, joka on kuin Kevinin kompensoiva isähahmo. Oikean isän poissaolot arvatenkin lapsuuden pesäpallopelien katsomosta ovat jättäneet tyhjän aukon miehen mustaan sydämeen, mutta nyt hän pääsee vihdoin näyttämään jollekin kunnarinsa. “Watch, Cole… pay attention, Cole!” Teoriani selittäisi myös monet muut Kevinille ominaiset kompleksit. Silti olisin odottanut, että juuri koetun rankan häviön jäljiltä hän olisi pukenut kasvoilleen tavallista vakavamman ”game facen”. Toisaalta tällainen ailahtelevaisuus myös vahvistaa miehen sekopäisyyttä. Ihan miten vaan.

Owens avasi taas suunsa ja pisti päälle provokatiivisemman vaihteensa, mutta Cesaro vastasi iskuillaan kuin konetuliase ja ajoi kanukin syvälle nurkkaan. Kahinan siirryttyä ringsidelle otti hän vielä juoksukierroksen kehän ympäri ja dekapitoi Owensin sellaisella uppercutilla, että kynäniskaa särki kotikatsomossa asti. Tasaisena jatkuneen mittelön päätteeksi Owens sai paiskattua vastuksensa rajusti yläköydeltä mattoon, mikä eteni epäuskottavana liikesarjana ottelun lopetukseen, kun heti perään Cesaro heräteltiin ottamaan köysistä vauhtia hänen kohtalonsa sinetöivään Pop-up Powerslamiin. Jokseenkin myös koko lopputulos kärsii uskottavuuden puutteesta: eikö strategisesti valveutunut Cesaro tosiaan olisi saanut kaadettua juuri tikasmatsin kolhimaa ja parhaimmillaankin fyysisesti huonokuntoisempaa vastustajaa?

Puhdasverisenä painiotteluna tämä ajoi asiansa, mutta kärsi kuitenkin paljolti tunnelmassa. Sitä verottivat Owensin jokseenkin epäjohdonmukainen käytös ja se, ettei ottelulle oltu rakennettu merkittävämpää stipulaatiota – loogisemmassa rinnakkaisuniversumissa tämä olisi ollut Owensin ensimmäinen merkittävä puolustus US-mestaruudesta, jota hän ei tässä todellisuudessa ikinä edes voittanut, vaikka olisi pitänyt. Miesten välisessä skismassa ei omillaan ole ollut sellaista suureellisuutta, minkä selvittelyyn vaadittaisiin SummerSlamin kokoisia puitteita. Nyt ottelu jäi vain täytematsiksi, eikä tuntunut sen erikoisemmalta episodilta heidän tarinassaan.

6/10

 

Singles Match

The Undertaker vs. Brock Lesnar

summerslam15-arvio-takerlesnar

 

Ennen kuin kuollut mies ehti edes asemiinsa oli Peto jo irti, eikä nyt auttanut edes hatusta pitää kiinni. Undertakerin rotsi vain liepatti ja näky oli kuin nakkijonossa pilkun jälkeen. Edellisviikkojen turpasauna jatkui tasan siitä mihin jäi, ja näistä löylyistä ei enää Timokaan selviäisi. Taker sai Pedon hädintuskin ravisteltua päältään, mutta ottelun käynnistyttyä virallisesti olikin jo ohjaksissa. Valitettavasti sitten oli jo aika ottaa pikalinja Suplex Cityyn, ja lyhyen pysähdyksen jälkeen kyyti saapuikin määränpäähänsä.

Undertakerin kohtalon sinetti kiristyi entistä tiukemmalle kun Lesnar lennätti hänet F5:llä ranskalaisselostajien le tablen läpi. Jollain paholaisen suomilla voimilla hän sai vielä itsensä huuhdottua rantaan ennen kuin tuomari ehti miimikoida Tye Dillingeriä. Mutta rannalla hän olikin kuin kala kuivalla maalla, ja yllään hänen rääkkääjänsä huusi jälleen tappavansa tämän. Puolikuollut mies jaksoi vieläkin kammeta itsensä Brockin kasvoille sylkemään, vastaten asianmukaisesti: ”You’re gonna have to.” Ottelun kulku oli jo nyt saavuttanut niin dramaattisen pisteen, että olisi se konsanaan voinut päättyä siihen. Kuin Shawn Michaels aikoinaan olisi Lesnar päästänyt “Old Yellerin” tuskistaan ja sulkenut tämän eepoksen kauniin runollisesti.

Mutta jossain Death Valleyn erämailla kajahti tuomiopäivän kongi ja Undertakerin kylmä ruho heräsi vielä uuteen eloon. Kuolonkankeat sormet puristuivat Lesnarin kurkun ympärille ja Peto lensi korkeammalta ja kovempaa mattoon kuin koskaan. Heti perään sai hän maistaa kylmää hautakiveä, joka jätti kuitenkin molemmat elottomina mattoon. Mutta miehissä pihisi vielä henki ja he nousivat haudoissaan istumaan. Heitä tuonpuoleiseen vilkuilu vain huvitti. Nämä epäluonnolliset olennot katsoivat toisiaan silmiin ja vain nauroivat. Ne taivas ja helvetti soikoon vain nauroivat. Outo, karmiva, mahtava – kertakaikkiaan ikoninen hetki. WWE:n Mount Rushmoressa tulkoon esiintymään nuo kasvot juuri tuollaisenaan.

Viimeisillä voimillaan ne (eivät enää he) vaihtelivat iskuja ja nimikkoliikkeitään. Seuraavasta päättyisi, mutta kummalle se siunaantuisi? Brock veti pidemmän korren ja kahden tuloksettoman F5:n – mikä alkoi jo ikävästi maistumaan finisher-huoraamiselta – jälkeen iski Kimuransa toistamiseen kiinni. Sitten tapahtuikin odottamaton käänne, kun kello soi ilman tuomarin signaalia (hauska fakta: kellonsoittaja oli muuan Shockmasterin poika). Polemiikkia oli ilmassa, ja kun ottelu sai lopulta jatkua, näki Undertaker käärmeensilmillään saumansa: isku vyön alle ja helvetinportit auki. Brock ei päässyt enää mihinkään, mutta näytti loppuun asti uhmakkaasti pedon merkkiä kukistajalleen, kunnes haihtui pois tajuttomuuteen.

Tämä oli kerrassaan suurenmoinen taistelu, jossa jokainen hetki oli merkityksellinen osa kokonaisuutta. Nuo kaksi mammuttia veivät toisensa äärirajoille ja pistivät pystyyn sellaisen spektaakkelin, jossa oli samanlaista aitouden tuntua kuin WrestleMania 31:n pääottelussa. Tämä kiistanalainen lopetus oli jopa paikallaan, ja toimi ainakin siltä kannalta, että se vahvisti Undertakerin taipumusta likaisiin keinoihin, tuoden uutta eloa hänen kulahtaneeseen hahmoonsa. Vaikkei hätiköity kellonsoitto huomaamattoman luovutuksen merkiksi ollutkaan ehkä uskottavin metodi, onnistuttiin sillä kuitenkin tekemään ratkaisusta astetta törkeämpi. Se, oliko tässä lopulta järkeä riippuu ihan siitä, miten tarina lähtee jatkumaan.

9/10

 

SummerSlam ei kyennyt täyttämään odotuksia kokonaisuutena, mutta tarjosi silti liudan hienoja omillaan seisovia hetkiä, jotka jäävät elämään. Koko tapahtumalla oli vain hirveä kiire paahtaa eteenpäin, ja monet vähänkään tuulta alleen keränneet ottelut katkaistiin tyngäksi ennen kuin niillä oli mahdollisuus saavuttaa edes osittaista potentiaaliaan. Onko lisätunnissa mitään pointtia, jos sillä verukkeella vain ympätään täytesisältöä ja leikataan vähän kaikesta? WWE:n pitäisi paisuttamisen sijaan pyrkiä rakentamaan kompaktimpia kokonaisuuksia.

Tapahtuman arvosana: 6/10

 

 

 

Lisää...
Salomon Marttila

Salomon Marttila

Luovasti suuntautunut kulttuuri-intoilija.

Previous post

Fave Five – 8/2015

Next post

Arvio: House of Hardcore 9

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.