2005ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Destination X 2005

Päivämäärä: 13.3.2005

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 775

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!


Muutaman vuoden ajan TNA:n maaliskuun ppv oli Destination X, kunnes se siirrettiin heinäkuulle. Samalla tuon siirron aikaan Destination X:stä taisi tulla X-Divisioonan painiin keskittynyt tapahtuma. Alkuvuosina DX oli kuitenkin ihan tavallinen ppv siinä missä muutkin. Selostajinamme tässä historian ensimmäissä Destination X:ssä olivat ketkäpä muut kuin Mike Tenay ja Don West. On muuten pitänyt jo usean ppv:n kohdalla muistaa sanoa, että tähän aikaan TNA:n backstage-haastattelijan hommia hoitivat Scott Hudson (tuttu WCW:stä) ja Shane Douglas (tuttu painijana). Tässä ppv:ssä kumpaakaan ei nähty, mutta toisaalta koko show’ssa ei nähty yhtään haastattelua, joten ehkäpä Hudson ja Douglas ovat yhä TNA:ssa mukana mutta pitivät nyt vain lomaa.

Eight Man Tag Team Match

3 Live Kru & America’s Most Wanted vs. Team Canada

America’s Most Wanted oli yhä TNA:n joukkuemestarikaksikko, mutta tällä kertaa Chris Harris ja James Storm eivät puolustaneet joukkuemestaruuksiaan. Sen sijaan he liittoutuivat entisten joukkuemestareiden BG Jamesin ja Konnanin kanssa otellakseen TNA:n joukkuedivisioonaa terrorisoivaa Team Canadan porukkaa vastaan. Team Canadalla oli ollut vuoden 2004 lopussa parin kuukauden ajan kärhämää 3LK:n kanssa, ja sen jälkeen he olivat siirtyneet feudaamaan AMW:tä vastaan. Periaatteessa tällä ottelulla oli siis kyllä taustaa, vaikka mitään uutta ei oikeastaan tässä kuviossa ollutkaan tapahtunut viimeiseen kuukauteen. Vähän filleriltä tämä siis tuntui. Niin joo, Johnny Devine oli (taas) loukkaantunut ja joutui olemaan pari kuukautta sivussa. Niinpä Coach D’Amore oli joutunut etsimään uuden jäsenen Team Canadaan paikkaamaan Devineä, jonka piti olla alun perin Team Canadan joukkueen neljäs jäsen tässä ottelussa. Niinpä tässä ppv:ssä debyyttinsä teki isokokoinen brawler nimeltään Alastair Ralphs, joka oli D’Amoren mukaan pysyvä lisäys Team Canadan kokoonpanoon. Tulevaisuudessa Ralphs tulisi saamaan hieman vetävämmän paininimen.

Illan opener oli harmillinen pettymys. Odotin nimittäin etukäteen, että tämmöisellä kahdeksikolla voisi olla mahdollisuuksia varsin kovaan kamppailuun, jos vain aikaa olisi tarpeeksi ja oikeat painijat pidettäisiin eniten esillä. Oikeastaan kumpikaan toiveistani ei toteutunut, ja muutenkin ottelun meininki jäi vähän valjuksi. Mahdollisuuksia olisi kuitenkin ollut jopa sellaiseen ***½-tasoiseen joukkuekamppailuun. Vaikka mukana oli pari heikompaakin painijaa (lähinnä Konnan ja James), niin näin isolla porukalla sen ei olisi tarvinnut haitata menoa. Ongelma oli se, että esimerkiksi Konnan oli hämmästyttävän paljon kehävuorossa ja samalla James Stormin ja Petey Williamsin kaltaiset huippulahjakkaat kaverit eivät saaneet kehäaikaa paljon ollenkaan. Kokonaisuudessaan ottelu kesti vain noin kahdeksan minuuttia, joten osa porukasta jäi tosiaan täysin pimentoon, kun Konnanin annettiin ”loistaa”. Ehkäpä juuri tästä syystä ottelun meno tuntui hetkittäin varsin valjulta, vaikka erityisesti Chris Harris, Bobby Roode ja Eric Young tekivätkin vuoroillaan kovasti töitä pitääkseen ottelun viihdyttävänä. Suurelta osin juuri näiden lahjakkaiden kavereiden ansiosta (Harrisilta nähtiin mm. tosi korkea loikka ulos kehästä Team Canadan päälle) tämä oli sentään ihan mukava koitos, mutta ei silti läheskään niin hyvä kuin olisi voinut olla.

* * ½ 

Singles Match

Chase Stevens vs. Chris Sabin

TNA:n joukkuedivisioonan vakiokalustoon kuuluva ja varmaan koko divarin värittömin joukkue Naturals oli hapuillut aikalailla tyhjässä sen jälkeen, kun se oli kesän 2004 päätteeksi hävinnyt joukkuemestaruutensa. Viimeksi Naturalsit Chase Stevens ja Andy Douglas olivat esiintyneet TNA:n ensimmäisessä kolmetuntisessa ppv:ssä Victory Roadissa, ja silloinkin he olivat olleet mukana vain filler-ottelussa. Vuoden 2005 puolella Naturals-kaksikko oli saanut avukseen konkari Chris Candidon, joka oli saapunut TNA:han ja alkanut saman tien valmentaa Naturalseja. Toistaiseksi Candidon valmennuksella ei ollut kovin suurta vaikutusta Naturalsien menestykseen, mutta nyt joukkueen toisella puoliskolla Chase Stevensillä oli hieno mahdollisuus osoittaa taitonsa ottelussa X-Divarin entistä mestaria Chris Sabinia vastaan. Mitään taustatarinaa tällä ottelulla ei ollut.

Meinasin jo hehkuttaa tätä ottelua enemmänkin ja antaa tälle peräti saman arvosanan kuin illan openerille, mutta aivan lopussa nähdyt sähläykset ja varsin tylsä lopetus pilasivat sitten sen verran fiilistä, että tämä jäi lopulta arvosanaltaan kuitenkin perus tv-ottelun tasolle. Siis suurin piirtein siihen, mitä tältä etukäteen odotinkin. Olin aika yllättänyt, kun tajusin, että TNA on oikeasti buukannut Naturals-Stevensin ja Sabinin välille täysin pohjustamattoman 1 on 1 -ottelun, joten oli kyllä kiva, että Sabin ja erityisesti Stevens pistivät ottelussa oikeasti parastaan. Sabinin alun hallintaosuus oli tuttua perusviihdyttävää Sabinia, mutta kun Stevens pääsi vauhtiin, ei ottelun tahti yllättäen romahtanutkaan, vaan Stevens muistutti jälleen kerran ainakin minua siitä, että hän on oikeasti lahjakas painija. Stevens väläytti muutamia näyttäviä liikkeitä ja piti ottelua muutenkin parin minuutin ajan hyvin hallussa. Ikävä kyllä ottelulla oli aikaa varsin rajallisesti, ja lisäksi täydellinen tarinattomuus sekä heikko lopetus söivät sen verran paljon fiilistä, että ei tämä ok:ta koitosta parempi ollut loppujen lopuksi. Ottelun jälkeen meksikolainen luchadore Shocker teki TNA-debyyttinsä ja hyökkäsi Naturalsien sekä Chris Candidon kimppuun. Shocker oli noussut näihin aikoihin Yhdysvalloissa tunnetuksi esiintymällä McDonald’sin mainoksessa, ja tämän takia TNA ilmeisesti halusi nyt hänet riveihinsä. Shocker oli näihin aikoihin myös NWA Light Heavyweight -mestari.

* * 

Bullrope Match

Raven vs. Dustin Rhodes

Ravenin ja Dustin Rhodesin feud ei ollut suinkaan päättynyt Against All Oddsiin, vaan tätä herkullista kuviota jatkettiin vielä toisen kuukauden ajan. Rhodes ei voinut nimittäin sulattaa sitä, kuinka Raven oli AAO:ssa voittonsa jälkeen jatkanut Rhodesin pieksemistä brutaalista, sitonut tämän pakkopaitaan ja piessyt lopulta tajuttomaksi myös Rhodesin kaverin Cassidy Rileyn. Niinpä Rhodes vannoi Ravenille kostoa, ja lisäksi hän vaati, että hän saisi määrätä heidän uusintaottelunsa stipulaation. Rhodes sai kuin saikin tahtonsa läpi, ja niinpä hän päätti Destination X:n ottelun stipulaatioksi Bullrope Matchin, joka oli Rhodesin suvun perinneottelu. Käytännössä se tarkoitti vain HC-ottelua sillä lisästipulaatiolla, että kaksikko oli sidottu toisiinsa lehminarulla.

Olen ehkä jotenkin outo, mutta pidin tästä ottelusta enemmän kuin AAO:n koitoksesta. Whathan aikoinaan haukkui tämän toisen koitoksen arvostelussaan aivan täysin. Kieltämättä Raven kaipasi jo pitkästä aikaa HC-ottelua, mutta vastustaja olisi voinut olla joku muu kuin Dustin Rhodes. Olen joka kuukausi vain varmempi siitä, ettei tämä Dustinin toinen TNA-run ole yhtään hyvä idea – varsinkaan kun TNA tuntuu oikeasti haluavan pushata häntä, vaikka vaihtoehtona olisi niin paljon parempiakin painijoita. No, tällä kertaa Rhodes oli ehkä taas astetta parempi kuin AAO:ssa, ja Raven vaikutti selvästi virkeämmältä kuin viimeksi. Niinpä nämä kaksi pistivät pystyyn jopa ihan ok:n HC-mäiskinnän, jonka suurin heikkous oli itse asiassa se, että se loppui jotenkin aivan kesken. Viihdyin yllättävänkin paljon tätä lehmikellolla ja terästuoleilla mäiskintää katsellessa, ja olisin hyvinkin voinut antaa tälle ainakin puolikkaan enemmän, jos vain ottelu olisi kestänyt edes pari minuuttia pidempään ja jos sillä olisi ollut jotenkin näyttävämpi loppu. Nyt tämä katkaistiin (ilmeisesti ajanpuutteen takia) aivan seinään, ja niinpä tästä jäi lopulta vain sellaisen perus tv-ottelun fiilis, vaikka meno oli vähän viihdyttävämpää kuin viime kuussa. No, toivottavasti tämä feud on nyt ohi. Ottelun lopputulos oli täyttä kuraa.

* * 

Tag Team Match

Phi Delta Slam vs. Disciples of Destruction

Mistäköhän minun pitäisi aloittaa tämän ottelun osalta? No, varmaan tästä:
minä itse Final Resolutionin arvostelussa kirjoitti:
Lopulta Traci ja Trinity pieksivät Fairplayn (haha), ja Dusty määräsi, että näiden kahden pitäisi muodostaa joukkueet, jotka ottelisivat toisiaan vastaan. Voittajajoukkueen johtajasta tulisi Dustyn uusi assistentti. Dusty ei sanonut, milloin tuo ottelu käytäisiin… Toivottavasti ei ainakaan seuraavassa ppv:ssä.
Ei, ei käyty seuraavassa ppv:ssä, vaan tätä herkkupalaa säästeltiin oikein kahden kuukauden päähän. Ei s****nan s****na. Pitää myös tässä vaiheessa sanoa, että luin aikanaan hiukan heikostikin silmäillen osan Whatin arvosteluista näiltä ajoilta, koska minulle näitä vanhoja ppv:tä katsoessa yksi suurimmista jännitysmomenteista on se, millainen kortti tapahtumalla oikein on, joten en halunnut turhan tarkasti spoilaantua korteista. Nyt olen kuitenkin lukenut aina ennen arvostelujeni postaamista Whatin näkemykset vastaavista tapahtumista, mikä on ollut tosi mielenkiintoinen vertailupohja. Joka tapauksessa tästä syystä en ollut edes huomannut Whatin hienoa piikkiä DX:n arvostelustaan minulle siitä, että sydämeni pohjasta inhoamani Harrisin veljesten kaksikko teki kuin tekikin vielä yhden paluun TNA:n painikehiin. Don ja Ron (tai Heavy D ja Big R kuten heitä nyt kutsuttiin) vielä kerran. Ei p****le. Tämä painimestareiden muodostama motoristikaksikko (gimmick oli muuten nimeä myöten täysi rip off heidän WWF-aikaisestaan Disciples of Apocalypse -gimmickistään) oli tosiaan nyt Tracin joukkue tässä ”kenestä tulee Dustyn assistentti” -kilpailussa. Mikä parasta, Trinityn joukkue oli (jos mahdollista) vielä paskempi. Bruno ja Big Tilly olivat (kuten kuvasta näkyy) kaksi tajutonta ihrakasaa, joita TNA yritti mainostaa ”kokoonsa nähden todella atleettisena”. Huh huh. Ja nyt sitten nämä kaksi joukkuetta ottelivat toisiaan vastaan. Mainiota.

Buukkaajien mielestä tämä ottelu tarvitsi enemmän aikaa kuin kolme edellistä koitosta. Yleensä nämä ”miksi tuo ottelu sai niin vähän aikaa kun sitä aikaa olisi voinut ottaa pois tästä kohdasta” -nillitykset ovat ehkä vähän typeriä, mutta nyt ihan oikeasti. Ensin meille tarjoillaan kolme ottelua, jotka kaikki saivat liian vähän aikaa. Sitten pistetään kahden järkyttävän tylsän ja kehnon mörssärijoukkueen keskinäinen kohtaaminen, ja tälle voidaan kyllä antaa 10 minuuttia aikaa. Kuka tämän paskan on taas suunnitellut? Täytyy silti sanoa että, tämä ottelu toimi jopa ihan ok:sti sen parin ensimmäisen minuutin jälkeen, kun ylipainoinen PDS-kaksikko ja painitaidottomat Harrisin veljekset eivät olleet vielä aivan puhkiväsyneitä. Tällöin nähtiin muutama ihan nätti joukkueliike ja ihan kohtuullista rymistelyä. Sen jälkeen kaikki neljä väsyivät, ottelu muuttui todella tylsäksi hapuiluksi, ja tietenkin ottelun tärkeimmät hetket onnistuttiin vielä botchaamaan. Pari viimeistä minuuttia olivat tosi surullista katsottavaa. Puhtaasti huono ottelu, mutta täytyy silti sanoa, että alkupuoli hämmästytti minut sillä, kuinka harmittoman ok:ta painia se tarjosi. Ehkä pääni on pehmentynyt lopullisesti? Joka tapauksessa, ei ikinä uudestaan.

Singles Match

Monty Brown vs. Trytan

Vaikka TNA:lla oli monia hienoja hetkiä vuona 2005, alkoi vähitellen tässä vaiheessa olla selvää, että tämä ppv kaikkine jumalattoman paskoine feudeineen ei tosiaan ollut yksi niistä. En edes tajua, miten TNA on saanut mahdutettua näin paljon kuraa samaan ppv:hen. Ensin Phi Delta Slam vs. Harrisin veljekset ja sitten… Trytan. Muistatteko vielä vuosien 2003-2004 vaihteesta, kun Don Callisin apuna oli ”Red Shirt Security” -niminen porukka, joka koostui John Legendistä, Kevin Northcuttista ja Ryan Wilsonista? Jos ette, ei se mitään. Wilson oli kuitenkin tuon paskasäkkiporukan heikoin lenkki, joka tiputettiin pois ensimmäisenä, ja Northcutt sekä Legend jatkoivat joukkueena painimista vähän aikaa kahdestaan. No, nyt Ryan Wilson oli jostain käsittämättömästä syystä saanut uuden mahdollisuuden. Vuoden 2005 alussa TNA:n lähetyksissä alettiin nähdä ”mystisiä” videopätkiä epämääräisen uhkaavasta hahmosta, joka muistutti hämmästyttävän paljon Terminator-elokuvien Terminatoria ja joka olisi videopätkän mukaan tulossa TNA:han pian. Se ei tosiaan ollut sattumaa, sillä puolisentoista vuotta sitten elokuviin oli tullut tuon leffasarjan kolmas osa T3, ja nyt TNA päätti hyödytää tuon leffan keräämää hypeä tuomalla rosteriinsa periaatteessa oman terminaattorinsa. Tuo rooli annettiin Wilsonille, ja hänen nimeksi tuli Trytan. Lopulta AAO:n jälkeen Trytan saapui konkreettisesti TNA:n lähetyksiin, ja hän alkoi heti debyytistään lähtien piinata nousevaa supertähteä Monty Brownia. Toistaiseksi Brown ja Trytan eivät olleet vielä päässeet ottamaan kunnolla yhteen, koska Trytan oli keskittynyt pelaamaan mind gameseja Brownin kanssa. Nyt oli kohtaamisen aika.

Kun ottelu alkaa sillä, että Trytan botchaa heti ensimmäisen liikkeen tosi karusti ja tiputtaa Brownin käytännössä niskoilleen maahan, eivät odotukset ottelua kohtaan ole sen jälkeen kovin korkealla. Jotenkin ihmeessä Brown ei ilmeisesti loukannut itseään tuossa tilanteessa kovin pahasti, koska pienen toipumisen jälkeen hän oli taas oma itsensä ja kantoi jopa tätä ottelua sen verran, että tämä vaikutti välillä ihan siedettävältä rymistelyltä. Brownilta nähtiin muun muassa oikeasti näyttävä Fallaway Slam itseään paljon isommalle Trytanille, ja Brown liikkui ottelun aikana muutenkin sen verran hyvin, että hetkittäin Trytanin huonous ei edes häirinnyt – ihan kamalasti. Ikävä kyllä Trytan oli oikeasti tosi huono, ja kaikki hänen otteensa kehässä olivat tosi vaivaannuttavia ja muutenkin epäonnistuneita. Olisin joka tapauksessa voinut antaa tälle Brownin työnteon ansiosta edes puolikkaan paremman arvosanan ja julistaa tämän ”vain” heikoksi, ellei ottelun lopetus olisi ollut niin täysin idioottimainen ja täyttä wrestlecrappia, että kyllä tämäkin kääntyy puhtaasti huono puolelle.

Falls Count Anywhere Match

Abyss vs. Jeff Hardy

Samoin kuin Ravenin ja Rhodesin feud, myöskään Abyssin ja Hardyn välienselvittely ei ollut päättynyt AAO:hon. Onneksi Abyssilta ja Hardylta on lupa odottaa sentään vähän parempaa menoa ja ehkäpä jonkinlainen parannus tämän ppv:n laadulle. Logiikkaa tässä feudin jatkumisessa ei ollut käytännössä ollenkaan. Jos muistatte, Abyss oli voittanut viime kuussa ykköshaastajuuden päämestaruuteen. Tuo voitto oli kuitenkin unohdettu kokonaan, eikä Abyss saanut mestaruusotteluaan ollenkaan. Sen sijaan Abyss ja Hardy olivat toistensa kimpussa yhtä väkivaltaisesti myös AAO:n jälkeen kuin ennen sitä. Niinpä Director of Authority Dusty Rhodes määräsi miesten välille uuden ottelun Destination X:ään, tällä kertaa Falls Count Anywhere -stipulaatiolla. Ilmeisesti osa TNA:n yleisöstä oli jo tässä vaiheessa kyllästymässä Hardyyn, koska erityisesti sisääntulonsa aikana hän keräsi kovia buuauksia.

Illan kuudes ottelu oli lopulta illan ensimmäinen onnistuja. Tosin tässäkin ottelussa oli kyllä pari kohtaa, jotka olisi voitu hoitaa toisin, mutta loppujen lopuksi tämä oli kuitenkin paremmaksi päivitetty versio AAO-kohtaamisesta, joten kyllä näiltä kahdelta vielä mielellään tämän toisen HC-rymistelyn katsoi. Varsinkin kun otteluiden taso oli tosiaan tähän saakka ollut varsin kamala. Mitenkään pyörää Abyss ja Hardy eivät silti keksineet uudelleen, vaan tässä nähtiin osittain AAO:ssakin jo nähtyjä bumppeja ainoastaan paremmin vedettyinä (ilmeisesti enemmän harjoteltuina), mutta oli mukana myös muutamia uusia ja yllättäviä bumppeja. Eniten harmittaa kuitenkin se, että yksi rajuimmista ja näyttävimmistä bumpeista oli säästetty vasta post match -mäiskintään, mutta osittain silti juuri tuon post match -osuuden takia annan tälle puolikkaan enemmän. Nastabumppi oli pirun näyttävä, enkä tajua, miksi sitä ei voitu nähdä varsinaisen ottelun puolella. Pitää kuitenkin nostaa hattua molemmille, että tässä oli juuri sen verran enemmän rajua menoa ja juuri sen verran paremmin hoidettuja spotteja, että tämä ei tuntunut vain AAO-toistolta vaan paremmalta HC-brawlaukselta. Harmi, että FCA-stipulaatiota hyödynnettiin aika vähän, ja suurin osa ajasta vietettiin kiltisti kehässä.

* * * ½

Taped Fist First Blood Match

The Outlaw vs. Kevin Nash

Noin 10 vuotta WWE:ssä paininut Billy Gunn oli lähtenyt WWE:stä viime vuoden aikana, ja vihdoin helmikuussa 2005 hän teki TNA-debyyttinsä sekaantumalla AAO:n Main Eventiin. Tuossa ottelussa ”You know who he is” ryntäsi kehään ja käytännössä aiheutti Kevin Nashille tappion päämestaruusottelussa, vaikka Sean Waltman yritti vielä pelastaa Nashin. Tämän jälkeen Nash oli tietenkin raivoissaan tälle miehelle, jota TNA alkoi ensin kutsua lähetyksissään The New Age Outlaw’ksi. Pari viikkoa myöhemmin nimi lyhennettiin The Outlaw -muotoon. Nash janosi siis kostoa, koska ilman Outlaw’ta Nash olisi luultavasti noussut NWA World Heavyweight -mestariksi helmikuussa. Ainakaan minulle ei koskaan oikein selvinnyt, miksi Outlaw liittoutui Jarrettin kanssa Nashia vastaan, mutta ehkä tässä oli sitten jonkinlaista TNA:n yritystä mehustella DX vs. nWo -taustalla. DX-historiaan liittyen The Outlaw oli ottanut backstagella yhteen entisen joukkueparinsa BG Jamesin kanssa, mutta tästä lisää myöhemmissä ppv:eissä.

Ihan oma huomionsa pitää muuten omistaa The Outlaw’n nimelle ja muutenkin tämän ajan TNA:n nimisotkuille. Ihan ensimmäisenä pitää huomauttaa, että olen virheellisesti kutsunut Michael Shanea Victory Roadista alkaen Matt Bentleyksi, vaikka oikeasti miehen paininimi oli vuoden 2005 kesälle saakka Michael Shane. Olisihan tuo ajankohta pitänyt itsekin muistaa (tai oletin, että joku TNA-homo sen olisi ainakin korjannut minulle, kun menin Awardseissakin tuota nimeä julistamaan), mutta sekaannuin sitten TNA:n taitavan editoinnin takia. Victory Roadista lähtien Shanen ottelut oli nimittäin editoitu selostua myöten kokonaan uusiksi niin, että Shane-nimeä ei mainita kertaakaan. Jos nimi oli mainittu jossain kohtaa niin ettei sitä pystytty muuttamaan, sitten ääni oli hiljennetty siitä kohtaa. Miten tämä kaikki liittyy Outlaw’n otteluun? No siten, että Shanen nimen muunteluun on täsmälleen sama syy kuin siihen, että tämän ottelun ajan (ja tulevina kuukausina nähtävien otteluiden aikana) ei mainittu kertaakaan Outlaw’n nimeä. Sen sijaan selostukset, grafiikat yms. oli jouduttu vetämään kokonaan uusiksi niin, että Outlaw’sta käytettiin vain nimeä Kip James, vaikka oikeasti tuo nimi tuli käyttöön suurin piirtein samoihin aikoihin kuin Matt Bentley Michael Shanelle. Molemmat nimisekoilut johtuvat trademark-vaikeuksista WWE:n kanssa. WWE oli hiljattain palkannut Shane Twinsit, minkä takia TNA ei saanut enää käyttää tuota Mike Shane -johdannaista. The Outlaw -nimen trademark-vaikeuksia tuskin tarvitsee selittää. En ymmärrä, miten TNA edes kuvitteli saavansa käyttää tuota nimeä. Kohtuullisen typerää silti, että TNA on joutunut jälkeenpäin muokkaamaan pois kaikkien ppv:eiden DVD-versioista kaikki viittaukset vanhoihin nimiin.

Osa illan otteluista on ollut laadultaan pettymyksiä, mutta tämä oli kyllä juuri sitä, mitä odotin etukäteen. Ikävä kyllä se tarkoittaa tässä tapauksessa puhtaasti huonoa ja kaikin puolin turhaa ottelua, jonka lopetus oli vielä täysin p**ka mutta juuri sellainen, jota TNA:lta saattoi odottaa. Jos lopetuksen typeryys (ja vieläpä typerän idean toteuttamisen epäonnistuminen) jätetään hetkeksi sivuun, niin muutenhan tämä ottelu oli aika lailla juuri niin kankeaa brawlia kuin Billy Gunnilta ja Kevin Nashilta uskaltaa odottaa Herran vuonna 2005. First Blood -stipulaatio ei tuonut paljon lisää tähän koitokseen, vaan sen sijaan ennemminkin kaksikko tuntui vain varovan toistensa pieksemistä tavallista enemmän. Oli tämä kuitenkin kaikesta tylsyydestään ja kankeudestaan huolimatta ihan siedettävää perusbrawlia, mutta todellisuuden paskuuden tähän otteluun toi tosiaan se lopetus. Kenen idea oli, että kerran otsansa aukaisseen painijan haava saataisiin muka oikeasti paikattua hetkessä niin, ettei sen jälkeen verta vuotaisi ollenkaan? No, onneksi TNA löysi ”ovelan” tavan kiertää sen, ettei tuo otsan paikkaus pitänyt kuin kahden sekunnin ajan. Tl; dr: tämä oli huono ottelu.

TNA X Division Championship
Ultimate X Challenge Match

AJ Styles (c) vs. Elix Skipper vs. Ron Killings vs. Christopher Daniels

TNA oli jo hyvissä ajoin ilmoittanut, että tässä vaiheessa jo varsin ylikäytetyksi noussut TNA:n nimikkiottelu Ultimate X palaisi ppv:hen jälleen Destination X:ssä. Niinpä AAO:n jälkeen kaikki X-Divarin painijat kilpailivat kovasti siitä, kenet Dusty Rhodes valitsisi AJ Stylesin vastustajiksi. Lopulta Stylesin AAO-vastustaja Christopher Daniels, viime kuukausien ajan kovassa nousussa ollut Elix Skipper ja aivan yllättäen X-Divariskabailuihin ilmoittautunut Ron Killings nousivat korkeimmalle Dustyn rankingissa. Lisäksi Rhodes ilmoitti, että tällä kertaa Ultimate X käytäisiin hieman poikkeavilla säännöillä. Ottelu jaettaisiin kolmeen osaan, ja se alkaisi Styles & Skipper vs. Killings & Daniels -joukkueotteluna, jossa ratkaisusuorituksen vastaanottanut painija tippuisi pois. Seuraavaksi siirryttäisiin Triple Threat -otteluun, jossa taas selätetty tai luovuttanut painija tippuisi pois. Tämän jälkeen kaksi viimeistä painijaa aloittaisivat varsinaisen Ultimate X -ottelun, jonka voittaisi se, kumpi nappaisi ensin vyön katosta roikkuvista naruista. Joidenkin (esim. Whatin) mielestä tämä stipulaatio oli täyttä kuraa, minusta tämä oli mukava piristys ja sopivaa vaihtelua siihen perinteiseen Ultimate X:ään, jota oli tässä vaiheessa nähty jo aika reippaasti.

Onneksi TNA:lla on X-Divisioona. Ei kai tässä voi paljon muuta sanoa, kun muuten enimmäkseen kuraa tarjoilleen ppv:n pelastaa jälleen kerran X-Divisioonan mestaruusottelu. Tällä kertaa ottelu ei tosin nouse kirjoissani ihan samaan MOTYC-luokkaan kuin Final Resolutionin ja Against All Oddsin mestaruusottelut, mutta huippuluokan ottelu on jälleen kyseessä. Itse asiassa tässä ottelussa hieman yllättäen heikoin osuus oli lopun 1 vs. 1 -meininki, koska erityisesti viimeisten minuuttien aikana meille ei käytännössä tarjoiltu enää ollenkaan painia tai hienoja spotteja, vaan molemmat jäljellä olevat painijat vaan pomppivat koko ajan köysille, yrittivät tavoitella vyötä ja tippuivat sitten maahan (ilmeisesti siksi, että suunniteltu lopetus ei toiminut ihan suunnitellulla tavalla). En myöskään ollut ottelun lopetuksen suuri fani, vaikka tavallaan kyllä hyväksyn, että ottelu päättyikin noin. Joka tapauksessa ottelu oli minusta selvästi huippuluokan kohtaaminen, koska tässä nähtiin taas niin älyttömän hienoa painia ja ottelulla oli myös kestoa tosi reilusti. Silti ottelun huippuhetket olivat siinä Triple Threatissa ja 1 vs. 1 -osuuden alussa, sitten ihan lopussa tultiin hieman alaspäin, ja siksi myös arvosana jää ”vain” neljään tähteen. Tämä oli muuten aikanaan ensimmäinen ikinä näkemäni TNA-ottelu, ja tämän takia luulin pitkään, että kaikkien Ultimate X -otteluiden rakenne on sama kuin tässä.

* * * * 

NWA World Heavyweight Championship
Ringside Revenge Match

Jeff Jarrett (c) vs. Diamond Dallas Page

Nyt oli aika. Sitä mieltä oli ainakin Diamond Dallas Page, joka oli helmikuusta lähtien julistanut ”It’s time” -sanomaa, jonka myös yleisö oli ottanut hyvin omakseen. Impact Zonen yleisö oli sataprosenttisesti konkari-DDP:n takana, ja he toivoivat, että vuoden 2004 lopussa TNA-debyyttinsä tehnyt Page voittaisi vihdoin NWA World Heavyweight -mestaruuden, jonka takia hän oli alun alkujaan saapunut TNA:han. Tämä oli Pagen ensimmäinen todellinen päämestaruusottelu TNA:ssa, mutta historiaa DDP:llä ja Jarrettilla kyllä riitti WCW:stä, jossa Page oli aikanaan voittanut ensimmäisen päämestaruutensa ottelussa Jarrettia vastaan. Jostain syystä olen aina markittanut DDP:tä, joten olisin varmasti itsekin hurrannut DDP:lle, kun tämä nousi vihdoin helmikuussa ykköshaastajaksi. DDP ja Kevin Nash muodostivat kuluneina viikkoina parivaljakon, joka otti rajusti yhteen Jeff Jarrettin ja Kip Jamesin kanssa. Lisäksi Jeff Jarrett aukoi jälleen päätään inhoamalleen Dusty Rhodesille siitä, että tämä suosi kaikkia muita ja yritti hankaloittaa Jarrettin elämää. Rhodes ei Jarrettin valituksia kuunnellut, vaan määräsi ottelun stipulaatioksi ”Ringside Revenge Matchin”. Käytännössä se tarkoitti sitä, että pari DDP:n kaveria (Monty Brown, 3 Live Kru ja Larry Zbyszko) sekä pari Jarrettin kaveria (Naturals, Chris Candido) hengailivat ringsidellä, ja heidän tehtävänä oli estää kumpaakaan käyttämästä mitään apuvälineitä, mutta he eivät kuitenkaan saaneet käydä fyysisesti ottelun osanottajien kimppuun. Kuulostaa loogiselta.

En oikeasti enää tiedä, mitä sanoa näistä TNA:n Main Eventeistä. Tiedän kyllä, että valitin aikanaan todella paljon WCW:n ylibuukatuista Main Eventeistä, mutta tämä p**ka ottaa päähän vielä niin paljon enemmän. Ehkä se johtuu siitä, että vuonna 2005 TNA buukkaa lähtökohtaisestikin ME:hensä kavereita, jotka eivät sinne millään tavalla kuuluisi, ja sitten he vielä toistavat kaikki ne typerimmät ja kamalimmat buukkausideat, jotka WCW jo kertalleen aikanaan toteutti. Kenen mielestä oikeasti yksikään tämän ottelun buukkausideoista oli millään tavalla hyvä? Kaikkein surullisinta tässä on se, että DDP:n ja Jarrettin alkuosuus oli samalla tavalla viihdyttävää katsottavaa kuin Nashin ja Jarrettin meininki viime kuun ME:ssä. Tai ei oikeastaan samalla tavalla, koska nyt oli Jarrettia vastassa oli Nashin sijaan oikeasti lahjakas painija, joten painiosuus oli paljon viihdyttävämpää. Loppua kohti (juuri ennen ylibuukkausten alkua) meno tosin muuttui tylsemmäksi, mutta todellinen paskuus alkoi, kun yhtäkkiä kaikki säännöt unohdettiin ottelusta. Sen jälkeen Kip James, Sean Waltman (taas täällä) ja jokaikinen kehän laidalla ollut henkilö sekaantuiva otteluun, ja tuomari yritti epätoivoisesti olla näkemättä näitä sekaantumisia. Paskin oli kuitenkin vasta tulossa, kun ottelun päätteeksi meille tarjoiltiin TNA:n historian yksi idioottimaisimmista (ehkä idioottimaisin) swerve-turneista. Jo puhtaasti sen takia tämä saa yhtä huonon arvosanan kuin AAO:n mestaruusottelu, vaikka paini oli vähän parempaa. TNA, opetelkaa buukkaamaan.

* ½


Voi TNA, mitä sinun kanssa pitäisi oikein tehdä? Niin paljon potentiaalia, mutta sitten meille tarjoillaan tällaista kuraa yhtäkkiä ppv:n nimellä. Vuosi oli vielä lähtenyt käyntiin ihan mukavasti, mutta tämä oli järkyttävä rimanalitus. Paskaa buukkausta, paskoja feudeja, paskoja painijoita. Onneksi oli sentään yksi hyvä HC-ottelu ja X-Divisioona, mutta niistäkään kumpi eivät olleet mitään parasta, mitä TNA:ssa on nähty. Niinpä ainoaksi vaihtoehdoksi jää antaa tälle Surkea arvosana. Tie on vain ylöspäin.

Wikipedia: TNA Destination X 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 8.2.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE No Way Out 2005

Next post

Arvio: WWE WrestleMania 21

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.