2006ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Destination X 2006

Päivämäärä: 12.3.2006

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 900

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!


Destination X oli tänäkin vuonna TNA:n maaliskuinen ppv. Selostajina DW ja Tenay, haastattelijana Jeremy Borash. Tapahtuman avausvideo oli yksi hämmentävimmistä pitkään aikaan. Siinä Sting-maskiin ja pukuun pukeutunut mies (joka paljastui lopussa Eric Youngiksi) katsoi epämääräisessä huoneessa pikkuruisesta televisiosta kaikkien tulevien otteluiden hypevideot. Taustalla soi oopperahenkinen musiikki, ja koko kuva oli koko ajan mustavalkoinen. Lopussa Sting-asuun pukeutunut Eric Young järkyttyi täysin ja vajosi polvilleen. Tämän kaiken oli tarkoitus ilmeisesti johdattaa katsojia jännittämään Stingin/Steve Bordenin luvattua paluuta. Tästä lisää arvostelun lopussa.

Singles Match

Alex Shelley vs. Jay Lethal

20-vuotias Jay Lethal oli tehnyt vakuuttavan ppv-debyytin viime kuun Against All Oddsissa. Nyt hän sai vastaansa (Don Westin mukaan) TNA:n rosterin toisiksi nuorimman jäsenen, 22-vuotiaan Alex Shelleyn. Mitään varsinaista feudia näiden kahden välillä ei ollut, joten kyse oli puhtaasti paremmuudesta mittelemisestä ja oman asemansa parantamisesta. Shelleyn viime viikot olivat kuluneet Jarrettin hommissa. Viime kuussa mainitsemani Jackie Gayda -tilanne oli käynyt entistä epäselvemmäksi (ilmeisesti Jarrett oli kiristänyt Gaydan puolelleen Shelleyn Gaydasta kuvaamalla salamateriaalilla), mutta sen lisäksi Shelley oli viime viikkojen aikana yrittänyt kuvata Sting-nimellä tunnetun Steve Bordenin yksityiselämää.

Ei voi kuin hattua nostaa, sanoisi Bull Mentula tässä kohtaa TNA:lle. Hattua pitää nostaa siitä, että promootio on viime kuukausien aikana tajunnut sen, että äärettömän laajaa X-Divaria kannattaa oikeasti hyödyntää mahdollisimman monessa ottelussa. On ollut ilo huomata, että viime kuukausien openeriinkin on heti heitetty joku X-Divarin ottelu, vaikka se sitten olisikin lähinnä filleri. Näillä laadukkailla, vauhdikkailla ja joka kerta jotain tuoretta tarjoaville otteluilla saadaan nimittäin show hämmästyttävän hyvin käyntiin. Tällä kertaa avausottelun kunnian saivat Shelley ja Lethal, jotka tempaisivat oikein hyvän taidonnäytteen. Päällimmäisenä tästä jäi mieleen heti alussa nähty huikea choppien vaihto niin, että molemmat seisoivat samaan aikaan käsillään. Uniikki, hauska combo. Muutenkin ottelussa nähtiin tietty paljon nopeaa liikkumista ja hienoja liikkeitä. Kokonaisuutena hyvin rakenneltu avausottelu, joka ei kuitenkaan yltänyt semmoiselle spesiaaliuden tasolle, että kolmen tähden yli päästäisiin.

* * *

Singles Match

Maverick Matt vs. Lance Hoyt

Koska TNA:lla ei tuntunut olevan oikein mitään hajua siitä, mitä he haluaisivat tehdä Matt Bentleylle, olivat he taas vaihteeksi kääntäneet Mattin heeliksi. Bentleyn face-kausi oli siis ehtinyt kestää vajaat puoli vuotta, kun Impactissa käydyn joukkueottelun päätteeksi hän täysin selittämättömästi kääntyi lähes kaksi päätä pidempää joukkuekaveriaan Lance Hoytia vastaan. Bentley oli onnistunut pieksemään Hoytin lyömällä tätä terästuolilla päähän, mikä oli ymmärrettävistä syistä suututtanut Hoytin. Heel-turnin yhteydessä Bentley oli vaihtanut nimensä Maverick Matt -muotoon ja alkanut pukeutua nahkalahkeisiin housuihin. Koska Hoyt janosi kostoa, buukattiin hänen ja Maverickin välille ottelu ppv:hen. Tässä toisensa kohtasivat vastakkain kaksi kaveria, joista oli tullut väliaikaisesti jonkinlainen ilmiö Impact Zonella (Hoytilla oli vuoden 2005 puolivälin aikaan järkyttävä ”Hoyt! Hoyt! Hoyt!” -huutoa jankkaava fanijoukko ja Bentleylla puolestaan vuoden 2005 lopussa ja vuoden 2006 alussa kummallista Bentley Bounce -tanssia vetävä faniporukka). Kummankaan hype ei ollut kuitenkaan lopulta kantanut pitkälle.

Tämän ottelun pointti ei auennut minulle ollenkaan. Ottelun aikana kävi nimittäin selväksi, että tämän ei ollut tarkoitus antaa uutta heel-pushia Bentleylle – anteeksi, Maveric Mattille – eikä tämän ollut tarkoitus olla painillisesti merkittävä tai erityisen laadukas ottelu. Lance Hoytin kanssa pallo puolestaan pudotettiin jo puoli vuotta sitten, joten hänen uudessa singles-pushissaan ei olisi nyt mitään tolkkua, eikä sekään tuntunut olevan tämän ottelun oikea tarkoitus. Oikeastaan koko kamppailu huokui kaikin puolin tv-ottelufiilistä jo ennen kuin ottelusta yhtäkkiä leikattiin kuva kattorakenteissa heiluvalle Eric Youngille, joka tiputteli katosta epämääräisiä Sting-julisteita. Sen jälkeen viimeistään kävi selväksi, että tämä oli pelkkä tv-ottelutyylinen taisto, joka olisi aivan hyvin voitu jättää käymättä kokonaan. Onneksi painillinen anti oli sentään ihan kivaa, koska kehässä oli kaksi ihan taidokasta kaveria, joten kokonaisuutena oli lopulta ”ihan ok” -tasolle yltävä ottelu.

* * 

Tag Team Match

Team Canada vs. The Naturals

Ilmeisesti Team Canadalla ei ollut tarpeeksi vihollisia entuudestaan, koska ppv:tä edeltävässä Impactissa kanadalaisporukka oli sekaantunut Naturalsin ja AMW:n väliseen joukkuemestaruusotteluun ja pilannut Naturalsilta varman mestaruusvoiton. Team Canada teki sen ilmeisesti auttaakseen samaan Jarrett-porukkaan kuuluvia kollegoitaan, mutta Naturalseja ei tällainen selitys kiinnostanut: he janosivat revanssia! Ja sen he voisivat saada tässä ottelussa. Team Canadan edustajista koko ajan vainoharhaisemmaksi muuttunut Eric Young oli pelännyt Stingin paluuta siitä lähtien, kun Sting oli ilmoittanut eläköitymisestään. Nyt kun Stingin paluu näytti varmalta (Sting oli siitä itse videolla ilmoittanut), oli Jeff Jarrett määrännyt Youngin etsimään Stingiä. Alkushow’n ajan Young oli yhdessä Shelleyn kanssa yrittänyt löytää Stingin areenalta, mutta he eivät olleet onnistuneet siinä. Nyt Youngin oli välissä osallistuttava viralliseen otteluun. Kaikki muut Team Canadan jäsenet olivat aivan kyllästyneitä hänen sekoiluunsa.

Kieltämättä pitää kehua TNA:ta siitä, että promootion kolme joukkuedivarin ns. konkarijoukkuetta (Team Canada, Naturals ja AMW) ovat kaikki oikeasti kehässä viihdyttäviä ja että näiden joukkueiden keskinäiset ottelut eivät ole päässeet kyllästyttämään vielä ainakaan ihan täysin. Toki Team Canada vs. Naturals alkaa olla jo sellainen ottelupari, että mitään kovin hämmästyttävää tai tuoretta en näiltä koitoksilta odota, mutta ei näiden katsominen silti suuremmin harmita. Tällä kertaa ottelun pahin pettymys olikin se, että pari minuuttia ennen loppua nähtiin tosi kömpelöltä näyttänyt botch, jonka jälkeen koko ottelun flow tuntui katoavan aivan täysin, eikä sitä enää löydetty lopussa ollenkaan. Se on harmi, koska siihen asti ottelu oli edennyt hyvän joukkueottelun tavoin. Paremmalla loppuosuudella tämä olisi ollut tasaisen varma ja viihdyttävä joukkueottelu, mutta nyt loppupuolen kömpelyyden vuoksi joudun nipistämään puolikkaan pois arvosanasta.

* * ½ 

Six Man Tag Team Match

Latin American Exchange vs. James Gang & Bob Armstrong

Tämä feud menee koko ajan paremmaksi. Huikeaa. AAO:ssa nähdyn LAX vs. James Gang -ottelun päätteeksi BG Jamesin isä Bob Armstrong oli siis könynnyt kehään kostaakseen LAX:lle sen, että tämä ilkeä latinoporukka oli piessyt hänet tammikuussa henkihieveriin. Jostain syystä kolme painikykyistä parhaassa iässä olevaa miestä pelkäsi eläkeikäistä ja raihnaista menneiden vuosikymmenten painijaa niin paljon, että he pakenivat paikalta heti, kun Armstrong oli päässyt kehään. Tämä tietenkin vain lisäsi Armstrongin, tämän pojan BG Jamesin ja perheen epävirallisen jäsenen Kip Jamesin kostonhaluja, ja niinpä he jatkoivat LAX:n jahtaamista seuraavissa Impacteissa. Lopulta ppv:hen sovittiin ottelu, jossa kehään nousee vihdoin myös Konnan, jonka heel-turnista ja BG Jamesin kimppuun käymisestä kaikki oli alkanut. Ikävä kyllä se tarkoitti samalla sitä, että hyvisten kolmanneksi jäseneksi buukattiin Bob Armstrong.

Tämä olikin sitten todellista turhuutta. Vielä viime kuukauden LAX vs. James Gang -ottelussa oli jotain yritystä, mutta nyt hyvää sanottavaa ei ole edes sen vertaa. Ottelusta noin 80 prosenttia kului siihen, että LAX pieksi BG Jamesia, ja tuosta pieksemistä vielä reilusti suurimman osan hoiti Machete, joka viimeistään tässä ottelussa osoitti olevansa täysin kyvytön millään tavalla kiinnostaviin painiotteisiin. Homicide päästettiin jostain järjettömästä syystä kehään pari kertaa vain aivan pikaisesti tuon pieksemisen aikana, eikä tuossa ajassa Homicide ehtinyt näyttää mitään osaamisestaan – jos se BG:n kanssa olisi edes ollut mahdollista. Hot tagin jälkeen saatiin vielä sitten surkuhupaisa loppuhuipennus, kun 66-vuotias Bullet Bob pieksee Konnanin mennen, tullen ja takaisin. Onko koko LAX:lla mitään uskottavuutta sen jälkeen, jos he eivät pärjää edes eläkeläispapalle tasavertaisessa ottelussa? Aaaaaargh. Ilman Homicidea tämä olisi lähennellyt jo DUD-rajaa. Nyt Homiciden yrittäminen huonoissa olosuhteissa sekä BG Jamesin lopussa nähty yllättävän näyttävä loikka ulos kehästä pelastavat edes vähän. Hyvin vähän kuitenkin vain. Tämä oli puhtaasti huono ottelu.

Four Corners Match

Petey Williams vs. Puma vs. Sonjay Dutt vs. Chris Sabin

Openerina oli nähty yksi X-Divisioonan ottelu ilman taustatarinaa, ja nyt oli vuorossa toinen vastaava. Tosin tämän ottelun puolustukseksi täytyy sanoa, että vaikka ottelulla ei ollutkaan minkäänlaista feudia tai muuta taustallaan, oli sillä selvä tarkoitus. Tämä toimi nimittäin eräänlaisena ”mainosotteluna” ensi kuussa alkavalle World X Cupille. Osa varmaan muistaakin vanhoista arvosteluistani, että TNA oli useana vuotena järjestänyt jonkinlaisen X-Divisioonan turnauksen, jossa eri maiden X-Divarilaisista koostetut joukkueet mittelisivät parhaan maan kunniasta. Tuo turnaus olisi siis taas edessä, ja ennakkofiilistelyksi tässä ottelussa toisensa kohtasivat neljän eri maan edustajat. Petey Williams edusti tietenkin Kanadaa, Sonjay Dutt Intiaa ja Chris Sabin Yhdysvaltoja. Neljäs osanottaja ei sen sijaan ollut TNA:n rosterin vakiojäsen, vaan kyseessä oli Japania/NJPW:tä edustava Puma – joka tosin oli oikeasti amerikkalainen ja Japanissa vain säännöllisesti painiva indy-painija TJ Perkins. Mutta ei anneta sen häiritä.

Tähän otteluun mahtui kolme vaihetta. Alkuosio, joka vaikutti oikein mukavalta perus X-Divisioonan meiningiltä. Ei mitään tajunnanräjäyttävää aloituskikkailua, mutta oikein näppärää ja viihdyttävää painia. Erityisesti Sabin ja Dutt saivat keskenään aikaan oikein kivan aloituskombinaation. Sen jälkeen oli edessä hieman puuduttava ja jopa kömpelö välivaihe, jonka aikana meinasin menettää uskoni otteluun. Esimerkiksi Puma ei tuntunut istuvan otteluun ollenkaan, ja kaikilta neljältä nähtiin pari harmillista botchia. Vaikka välissä nähtiin myös näyttäviä liikkeitä, kokonaisuus tuntui jotenkin katkonaiselta ja ottelun flow hukkui ikävästi. Tässä välissä ajattelin jo, että ottelulla on vaikeuksia päästä kolmeen tähteen. Siten kuitenkin välivaihe jäi taakse, ja meille tarjoiltiin reilusti yli viisi minuuttia kestänyt upea lopputaistelu. Aivan yhtäkkiä ottelun tempo muuttui täysin, kaikki painijat pistivät vielä isomman vaihteen silmään, ja homma alkoi taas luistaa hienosti. Pari pientä botchia nähtiin, mutta ne eivät haitanneet yhtään, kun vastapainona nähtiin erittäin hienoja high flying -liikkeitä ulos kehästä, upeita liikesarjoja ja perhanan näyttäviä heittoja. Olin jo useampaan kertaan varma, että ottelu loppuisi, mutta se vain jatkui. Mahtava loppu! Sen ansiosta tämä nousee jopa hienoksi otteluksi heikosta välivaiheesta huolimatta.

* * * ½ 

Eight Man Tag Team Match

America’s Most Wanted & Abyss & Jeff Jarrett vs. Rhino & Ron Killings & Team 3D

Tämä toimi eräänlaisena TNA:n yläkortin feudien kokoontumisajoina. Rhinon ja Abyssin feud oli jatkunut koko alkuvuoden ajan väkivaltaisena, ja samaa voi sanoa AMW:n ja Team 3D:n vihanpitoisesta välienselvittelystä. Ron Killings toimi face-joukkueen neljäntenä jäsenenä, sillä hän oli viime aikoina alkanut tehdä yhteistyötä Team 3D:n kanssa. Samalla Killings oli ottanut käyttöön myöhemmiltä vuosilta tutun ”What’s up” -hokeman sisääntulomusiikissaan. Heel-joukkueen jäsen oli sitten itse King of the Mountain Jeff Jarrett, joka oli pitkästä aikaa kortissa jossain aivan muualla kuin päämestaruusottelussa. Mestaruustappionsa jälkeen Jarrett oli hetken ajaksi ajautunut vähän tyhjän päälle, ja nyt hän vain johti joukkojaan (mm. AMW, Team Canada ja viimeisimpänä jengiin liittynyt Abyss) kaikkia faceja vastaan. Toki Jarrettin takaraivossa pakotti koko ajan pelko Stingistä, joka oli luvannut palaavansa tänä iltana. Heelien ringsidella pyöri Gail Kimin ja James Mitchellin lisäksi nyt siis Jackie Gayda, joka oli kiristetty heel-porukan manageriksi Alex Shelleyn kuvaamalla videomateriaalilla. Koko tämä Gayda-kuvio oli ollut aivan täyttä roskaa, koska alun perin Gaydalla oli joku mysteerinen ääninauha, jolla hän uhkaili Jarrettia. Sitten hän oli luovuttanut siitä kopion Gail Kimille tammikuun lopussa, eikä katsojille ollut koskaan selvinnyt, mistä oli kyse. Luultavasti TNA ei itsekään tiennyt.

Vanha kunnon suosikkitermini entertainment brawl on juuri sopiva sana kuvaamaan tätä ottelua. Kahdeksan ME-tason miestä rymistelemässä keskenään on jo lähtökohtaisesti sellainen konsepti, että TNA:kaan tuskin saa munattua sitä kovin pahasti. Eikä myöskään saanut. Varsinkin alun HC-mäiskintä ja muutama raju bumppi olivat oikeasti todella viihdyttävää katsottavaa. Kun paini siirtyi kehään, jännittävyys laski hieman, mutta ei tuossa kehässäkään vedetyssä joukkuepainissa ollut varsinaisesti mitään vikaa. Kaikki suorittivat oman osuutensa kunnialla, ja Jeff Jarrettkin oli suorastaan yllätävän siedettävä tällaisessa ottelussa, jossa hän ei väkisin varasta kaikkea huomiota. Ringsidellä ottelun aikana nähty Jackie Gaydan ja Gail Kimin välienselvittely oli taas sitä ”ketä kiinnostaa” -osiota, mutta sekin oli onneksi sopivan pienessä roolissa. Mitään tajunnanräjäytävää tai maatamullistavaa menoa tässä ei nyt todellakaan ollut, mutta kokonaisuutena tämä oli oikein hyvä joukkotappelu.

* * *

TNA X Division Championship
Ultimate X Match

Samoa Joe (c) vs. Christopher Daniels vs. AJ Styles

Kyllä vain: vielä kerran pojat. Mutta tällä kertaa X-Divisioonan omassa nimikkomatsissa Ultimate X:ssä. Ottelun taustoja tuskin tarvitsee sen kummemmin enää selittää. Monsterimainen X-Divisioonan mestari Samoa Joe oli tuhonnut sekä AJ Stylesin että Christopher Danielsin ja onnistunut samalla aiheuttamaan erimielisyyttä näiden hetkeksi jo yhteisen sävelen löytäneiden konkareiden välille. Nyt oli kyse vihoviimeisestä paremmuudenselvittelystä, jossa ratkaistaisiin lopullisesti myös X-Divisioonan mestaruuden kohtalo. Lisäjännitystä mukaansa tuo se, että Samoa Joe ei ollut koskaan urallaan osallistunut Ultimate X Matchiin, kun taas AJ ja Fallen Angel olivat ottelumuodon konkareita.

Nyt oli kyllä käsissä todella harmillinen pettymys. Oikeastaan ensimmäinen reaktioni ottelun jälkeen oli se, että ymmärsinköhän nyt jotain väärin tästä ottelusta, kun minun mielestäni tämä ei millään yllä huipputasolle. Hetken pohtimisen jälkeen päädyin kuitenkin siihen lopputulokseen, että ei: tämä ei vain ollut huippuottelun tasoinen koitos. Se on aika kova pudotus näiltä kolmelta, jotka vielä puoli vuotta sitten vetäisivät MOTY-tason ottelun. Pitää nyt siis huomauttaa, että olihan tämä siis edelleen illan parhaimpia otteluita, hieno X-Divisioonan koitos ja sen tasoinen ottelu, että suurin osa vuoden aikana nähdyistä matseista ei ikinä yllä lähellekään tätä tasoa. Joe vs. Daniels vs. Styles on vain sellainen kolmikko, että mielestäni oletusarvo on heidän kohdallaan saman tien minimissään neljässä tähdessä. Ja täytyy tämän ottelun kunniaksi sanoa, että tässä nähtiin useita todella nättejä spotteja (mm. Joen mieletön loikka kehästä ja Stylesin Sunset Flip Power Bomb Ultimate X -rakennelmaa hyödyntäen). Ottelussa oli kuitenkin kaksi ongelmaa: 1) Ultimate X -rakennelmaa ei hyödynnetty lähes mitenkään koko ottelun aikana, mikä näytti johtuvan siitä, että Joe ei ihan oikeasti pystynyt nousemaan Ultimate X:n köysille. 2) Ottelu päättyi aivan seinään täysin käsittämättömällä hetkellä. Kun lopetus tuli, ajattelin ensin, että ”ei tämä oikeasti pääty tähän”. Mutta päättyi se. Aivan yhtäkkiä, jonkun satunnaisen liikkeen jälkeen parissa sekunnissa ilman mitään lopputaistelua. Älytöntä. Samasta syystä ottelu oli myös kestoltaan aivan liian lyhyt. Jos ottelulle olisi saatu kunnon lopputaistelu ja näyttävä lopetus, olisi tämä noussut luultavasti huippuotteluksi. Nyt ottelusta jäi vähän torso fiilis. Ehkä tätä kolmikkoa ei nyt hetkeen tarvitse buukata 3-Way -otteluihin.

* * * ½ 

NWA World Heavyweight Championship

Christian Cage (c) vs. Monty Brown

Kyllä vain, Christian Cage oli saavuttanut unelmansa ja noussut NWA World Heavyweight -mestariksi Against All Oddsin päätteeksi. Jo ennen AAO:n mestaruusottelua Monty Brown oli ollut aivan raivona siitä, että Christian oli ohittanut hänet ykköshaastajuuslistauksessa. Kun Alpha Male oli mennyt raivoamaan tästä Jeff Jarrettille ennen Jarrettin mestaruuspuolustusta, oli Jarrett mennyt niin pitkälle, että hän oli paiskannut Brownin kanssa kättä päällä siitä, että tämä saisi seuraavan mestaruusottelun. Ilmeisesti tämä kädenpaiskaus piti sitten paikkansa siitä huolimatta, että Jarrett oli hävinnyt mestaruutensa. Niinpä Alpha Malesta tuli vihdoin ja viimein ykköshaastaja ensimmäisen kerran sitten vuoden 2005 tammikuun. Nyt hänellä oli mahdollisuus osoittaa olevansa kiistatta parempi painija kuin Christian Cage. Pari viikkoa ennen ppv:tä Monty oli tuhonnut Christianin kylkiluut iskemällä hänet Pouncella sisääntulorampilta alas, ja nyt Cagen keskivartalo oli teipattuna.

Joo, ei tämä vain toiminut. Oikeastaan täytyy nyt ihmetellä TNA:n buukkaajia aika reilusti. Meillä oli jo näyttöä viime joulukuun ppv:stä, että Christianin ja Brownin ottelussa ei vain ollut mitään mainittavaa kemiaa tai kummoista tunnelmaa, vaikka kaksikko tuntui kyllä yrittävän parhaansa kehässä. Miten kummassa tuo tilanne olisi muuttunut parissa kuukaudessa vain sen takia, että pelissä oli nyt päämestaruusvyö? No, tuohon kummalliseen muutokseen TNA näytti kuitenkin luottavan, mutta ehkä ei olisi kannattanut. Lopputuloksena oli nimittäin ”ihan mukava” painiottelu, joka olisi sopinut harmittomana koitoksena ppv:n kortin puoliväliin, mutta ei tällaista ottelua pitäisi buukata missään tapauksessa ME:hen. Syy ei ollut edes varsinaisesti painijoissa: Christian ja Brown yrittivät taas parhaansa ja tekivät kovasti töitä, mutta mikään ei vain oikein toiminut. Näillä kahdella ei ollut tarjota keskenään mitään huikeita liikkeitä tai muuta spesiaalia, joten koko homma typistyi tuhat kertaa nähtyyn peruspainiin, jossa Brown teloo Cagen keskivartaloa. Minkäänlaista mestaruusottelun tunnelmaa ei ollut: kick-outit tuntuivat aivan yhdentekeviltä, ja ilmeisesti huikeaksi lopputaisteluksi kaavailtu kamppailu sekä ”nopea loppuratkaisu” eivät herättäneet mitään tunnereaktiota minussa tai katsojissa. Ei tuntunut todellakaan siltä, että olisin katsonut päämestaruusottelua. Olen aina moittinut TNA:ta älyttömästä ylibuukkauksesta, mutta ehkä juuri tämä ei ollut nyt se päämestaruusottelu, jossa kannatti vain antaa kahden tyypin painia ilman mitään muita käänteitä. Otteluna ihan hyvä, mutta päämestaruusotteluna harmillisen vaisu. Jos en ole muuten aivan väärässä, tämä saattoi jopa jäädä Monty Brownin viimeiseksi ppv-otteluksi TNA:ssa.

* * ½

Ja sitten tämä iso ppv:n päättänyt angle, jota voisi ilkeästi sanoa tapahtuman oikeaksi Main Eventiksi. Taustaksi muistutettakoon, että vain pari viikkoa Final Resolutionissa nähdyn Stingin comebackin jälkeen Sting yllätti kaikki ilmoittamalla eläköityvänsä. Hän oli vain tahtonut tulla jättämään näyttävät jäähyväiset rakastamaansa promootioon – ja that’s it. Paitsi että ei tietenkään oikeasti. Stingiä ei tosin nähty toviin TNA:ssa, mutta erityisesti Eric Youngin vainoharhaisuuden vuoksi myös Jeff Jarrett alkoi olla varma siitä, että Sting oikeasti vain juoni paluutaan, joka koittaisi minä hetkenä hyvänsä. Niinpä pian AAO:n jälkeen Jarrett lähetti paparazzi-miehensä Alex Shelleyn kuvaamaan Stingiä tämän kotonaan, jotta Jarrett saisi tietää, mitä Sting puuhaa. No, Sting sai sitten tietää, että Shelley oli kuvannut häntä (vaikkei hän edes ilmeisesti suunnitellut paluutaan), ja se raivostutti hänet täysin. Nyt nimittäin oli ylitetty joku raja – kyseessä ei ollut Stingin, vaan Steve Bordenin – hänen siviilihenkilöllisyytensä – elämä. Niinpä ppv:tä edeltävässä Impactissa ei suinkaan Sting vaan Steve Borden ilmoitti, että hän saapuisi Destination X:ssä takaisin TNA:han, kun Jarrett sitä niin kovasti halusi. Tämän ppv:n ajan Jarrettin kätyrit Shelley ja Young olivat sitten yrittäneet metsästää Steve Bordenia tai Stingiä tai mitälie – tuloksetta. Oman ottelunsa jälkeen Jarrett piti promon, jossa hän antoi Stingille 10 sekuntia aikaa tulla kehään. Kun mies ei ilmaantunut paikalle Jarrettin käskystä, Jarrett ilmoitti, että koko paluu oli huijausta ja että Stingiä ei nähtäisi enää koskaan.

Paitsi että nähtiin tietenkin. Äskeisen mestaruusottelun jälkeen Jeff Jarrett ryntäsi apureineen (AMW, Team Canada, Shelley) paikalle ja kävi Christian Cagen kimppuun – ja sai avukseen myös Monty Brownin. Ensin paikalle juoksi Rhino, joka yritti yksin pelastaa ystävänsä, mutta epäonnistui surkeasti… Ja silloin sisääntuloramppia pitkin paikalle sitten saapui ilman kasvomaalia ja tavallisissa siviilivaatteissa Steve Borden, eli Sting! Huolimatta siviiliroolistaan Steve Borden oli ilmeisesti yhä supersankari, koska jotenkin käsittämättömästi hän pisti yksin nippuun koko Jarrettin porukan ja lopulta Jarrettin itsensä. MUTTA MITÄ IHMETTÄ? Juuri ratkaisevalla hetkellä kehään ryntäsi TNA-debyyttinsä tekevä SCOTT STEINER, jota kukaan ei ollut oikeasti osannut odottaa paikalle! Samalla myös muut heelit nousivat kehään, joten ilmeisesti Steve Bordenille antautuminen olikin ollut vain hämäystä. Steiner riepotteli sitten sekä Sting-Bordenia että Christian Cagea kehässä, ja lopulta koko Jarrettin heel-porukka juhli kehässä samalla, kun show päättyi. Aikamoinen lopetus.


Vaikka Destination X ei alkuvuosinaan ollutkaan mikään X-Divarin teema-ppv, laskin huvikseni, että ME:tä lukuun ottamatta kaikissa otteluissa oli mukana vähintään yksi joskus X-Divarin mestaruudesta kamppaillut painija. Se kertonee aika paljon siitä, kuinka tärkeässä roolissa tuo divisioona oli TNA:lle näihin aikoihin. Muuten ppv jäi ikävä kyllä pettymykseksi. Lopussa nähty Sting ja ennen kaikkea täysin puskista tullut Scott Steinerin debyytti piristivät fiilistä jonkun verran, mutta eivät silti tarpeeksi. Ultimate X oli harmillinen pettymys, ja osittain sen vuoksi ppv:ssä ei nähty yhtään huippuottelua. Harmillisesti kortissa oli myös yksi puhtaasti huono ottelu, ja vaikka muuten taso olikin ihan kiva, ei sillä päästä silti kuuhun. Kehnoon jäädään. Ei tämä silti ollut ollenkaan niin kamala tapaus kuin viime vuoden surkuhupaisa Destination X.

Wikipedia: TNA Destination X 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 27.9.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE No Way Out 2006

Next post

Arvio: WWE WrestleMania 22

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.