2006ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Genesis 2006

Päivämäärä: 19.11.2006

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 900

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!


TNA:n ensimmäinen ppv Bound For Gloryn jälkeen oli viime vuoden tapaan Genesis. Selostajina tuttu kaksikko, haastattelijana tuttu naama. Jotain aivan muuta kuin tuttua oli sen sijaan ppv:n Main Event, jota oli mainostettu TNA:n historian odotetuimpana otteluna. Ja sitä se saattoi hyvinkin olla.

3 on 2 Handicap Match

Johnny Devine & Maverick Matt & Kazarian vs. Voodoo Kin Mafia

Jooh. Tässä toisensa kohtasi kaksi joukkuetta, joiden molempien tilanne vaatii hieman selitystä. Ensinnäkin: kuten kuvasta näkyy, Johnny Devine, Maverick Matt ja Kazarian olivat muuttaneet tyyliään hieman sitten viime näkemän. BFG:n jälkeen Devine oli siis päättänyt Paparazzi-yhteistyönsä Alex Shelleyn kanssa ja liittoutunut sen sijaan Maverickin ja Kazarianin kanssa. Samalla kaikki kolme olivat alkaneet pukeutua goottityylisesti, liikkua kaikkialla kendokeppien kanssa ja käyttäytyä muutenkin todella synkästi. Kolmikko ilmoitti, että he olisivat eräänlaisen kultin seuraajia ja tuolla kultilla olisi johtaja, jonka henkilöllisyyttä ei ollut kuitenkaan vielä paljastettu. Kummajaiskolmikko sai sitten vastaansa vanhat kunnon BG ja Kip Jamesin, jotka olivat kuitenkin ottaneet uralleen aivan uuden suunnan. Ensinnäkin he olivat vaihtaneet joukkueensa nimeksi Voodoo Kin Mafian, minkä lyhenne VKM oli suora viittaus Vincent Kennedy McMahonin nimeen. Vanha New Age Outlaws oli siis saanut tarpeekseen siitä, kuinka WWE hyödynsi heidän catchphrasejaan DX-kuviossaan, ja niinpä he julistivat sodan Vincelle, Michaelille (Shawn Michaels), Paulille (Triple H) ja oikeastaan koko WWE:lle. VKM ilmoitti, että he tekisivät selvää WWE:stä kuten tekivät aikanaan WCW:stä. Yleisön silmissä nämä TNA:n uudet soturit olivat tietenkin faceja. Aikamoista.

Aika pikaiseksi ja varsin köykäiseksi jäi tämä(nkin) kertainen avausottelu TNA:n ppv:ssä. Neljän minuutin rypistyksessä ei yleensäkään saada hirveästi aikaan, eikä aikaansaamista varsinkaan helpota se, jos toisena osapuolena ovat BG ja Kip James, joiden on päästävä vetämään onneton hallintaosuutensa. Hyvää tässä oli kuitenkin se, että loppujen lopuksi VKM:n hallintaosuus oli varsin lyhyt. Vastavuoroisesti huonoa oli se, että kukaan kolmikosta Devine, Matt ja Kazarian ei silti päässyt ottelun ensimmäisilläkään minuuteilla oikein näyttämään mitään kunnon osaamistaan. Heel-kolmikon hallintavaihe oli sen verran sekavaa, että varsinainen painillinen anti jäi siinä harmillisen vähälle. Se on suuri pettymys, koska Devine, Matt ja Kazarian olisivat parhaimmillaan ehkä jopa pystyneet repimään VKM:stä hyvän ottelun irti. Samalla heidänkin kiinnostavuutensa olisi kasvanut, kun he olisivat taas päässeet näyttämään upeita liikkeitään. Nyt tämä oli vain pikainen räpellys, josta ei ollut oikein hyötyä kenellekään. No, Kip Jamesin tekemä Pedigree oli ihan nätti. Niin ja ottelun jälkeen paikalle saapui kokovalkoisiin pukeutunut Raven, joka paljastui (ei niin yllättäen) Devinin, Mattin ja Kazarianin kultin johtajaksi. Samalla Raven pieksi yhden oman porukkansa painijoista.

* ½ 

Tag Team Match

Sonjay Dutt & Jay Lethal vs. Naturals

Minun tulkintani mukaan Naturals oli ollut tämän Shane Douglasin manageroinnin ajan aina BFG:hen saakka face-joukkue. Vaikka heidän kouluttajansa Douglas olikin ylimielinen ja kohteli kaksikkoa todella karusti, Chase Stevens ja Andy Douglas itse olivat suhtautuneet vastustajiinsa rehdisti, painineet puhtaasti ja otelleet lähinnä heel-joukkueita vastaan. Tähän oli kuitenkin tullut muutos BFG:n jälkeen, kun Naturals oli kääntynyt legendaarista Team 3D:tä vastaan. Lisäksi he olivat piesseet (huijaamalla) 3D:n sen omassa nimikko-ottelussa Tables Matchissa niin pahasti, että Brother Rayta ja Brother Devonia ei nähty tässä ppv:ssä ollenkaan. Naturals oli leveillyt tuolla voitollaan viikkokausia, ja he jatkoivat sitä myös tässä ppv:ssä. Tällä kertaa he saivat vastaansa kuitenkin kaksi X-Divarin nuorta lupausta. Jay Lethal ja Sonjay Dutt olivat päättäneet luopua lopullisesti Jackass-pelleilystä sekä muusta ylimielisestä temppuilusta ja keskittyä sen sijaan painimiseen. Samalla he olivat saaneet mentorikseen X-Divarin pioneerin Jerry Lynnin, joka saattoi heidät tässä ottelussa kehään. Lynn ei kuitenkaan jäänyt ringsidelle, mutta sen sijaan Shane Douglas seisoi nyt ensimmäistä kertaa joukkueensa ringsidella myös matsin ajan.

Tämä oli kaikin puolin hyvää joukkuepainia. Ei sen enempää juonikuviollisesti kuin painillisestikään mitään tajunnanräjäyttävää spesiaalimenoa, mutta ei tällaisen alakortin joukkueottelun sitä tarvitse ollakaan. Sen sijaan tämä oli hyvin X-Divarityyppistä neljän miehen mättöä, mikä ei ole sinänsä millään tavalla yllätys, kun vastakkain oli kaksi X-Divisioonan lupaavaa nimeä ja kaksi joukkuedivarin Cruiserweight-osastoon kuuluvaa kaveria. Kokonaisuudessaan Naturals osoitti tässä ottelussa juuri sen, että oikeiden vastustajien kanssa he pystyvät oikein mainiosiin otteisiin. Duttin ja Lethalin menoa oli ilo katsoa jälleen kerran koko ottelun ajan, ja Stevens sekä Douglas pysyivät heidän mukanaan oikein mallikkaasti. Oikeastaan suurin ongelma koko hommassa on sama kuin tässä ottelussakin: tällä ottelulla ei oikein tuntunut olevan mitään väliä, eikä rehellisyyden nimissä Duttin, Lethalin tai Naturalsin TNA-urallakaan tunnu juonikuvioiden valossa olevan tällä hetkellä mitään väliä. Kaikki makaavat vähän tyhjän päällä. Jotain pitäisi tehdä. Mutta mitä? No, on tällaisten hyvien otteluiden painiminenkin parempi kuin ei mitään.

* * * 

TNA X Division Championship

Christopher Daniels (c) vs. Chris Sabin

Kuten edellisen ottelun taustatarinassa mainitsin, Jay Lethal ja Sonjay Dutt olivat luopuneet Jackass-pelleilystä ja muusta temppuilusta sekä ottaneet Jerry Lynnin mentorikseen. Sen sijaan heidän pitkäaikainen kaverinsa Chris Sabin oli valinnut Bound For Gloryn jälkeen täysin päinvastaisen tien. BFG:ssä X-Divarin mestaruuden voittanut Sabin oli ilmoittanut, ettei hän tarvitsisi sen enempää Lynniä, Lethal, Duttia kuin ketään muutakaan. Sabin oli omasta mielestään X-Divarin kirkkain tähti, jota kaikkien pitäisi ymmärtää kunnioittaa. Tämä ylimielisyys käänsi nopeasti myös koko yleisön Sabinia vastaan, ja pitkän face-kauden päättänyt heel-turn oli valmis. Samalla Sabin sai vastaansa kaksi X-Divarin legendaa: AJ Stylesin ja Christopher Danielsin. Sabin oli alkonut aukoa päätään entisille joukkuemestareille, mikä johti siihen, että hänet määrättiin puolustamaan mestaruuttaan AJ Stylesia vastaan marraskuun alussa. Sabinin kauhuksi hän hävisi tuon ottelun, ja AJ:stä tuli uusi mestari. Tuota mestaruuskautta ei kestänyt kuitenkaan kauan, sillä kaksi viikkoa myöhemmin oteltiin mestaruudesta 3-Way Match, jossa oli AJ:n ja Sabinin lisäksi mukana Christopher Daniels. AJ:n uusi vihamies Christian Cage sekaantui tuohon otteluun ja veti Stylesin pois kehästä. Niinpä Daniels ja Sabin jäivät painimaan kahdestaan, ja Daniels onnistui selättämään Sabinin sekä nousemaan uudeksi mestariksi. Nyt hän sitten puolusti vyötä ylimielistä ex-ex-mestaria vastaan.

Eipä tältä kaksikolta sopinut odottakaan mitään muuta kuin hienoa kamppailua. Itse asiassa tässä oltiin taas ärsyttävän lähellä huippuluokan arvosanaa, mutta ihan viime hetkellä se lopullinen rutistus jäi puuttumaan, jotta tämä olisi noussut huippuotteluksi. Oikeastaan ratkaiseva tekijä oli se, että ottelun lopetus tuli tylsällä tavalla aika seinään ja että se oli vieläpä botchattu, koska tuomari ei ensimmäisellä kerralla laskenut kolmeen, vaikka painijat olivat selvästi tarkoittaneet ottelun päättymään siihen. Niinpä Daniels ja Sabin joutuivat uusimaan tuon lopetuksen, mikä näytti vähän hölmöltä. Muuten Sabin ja Daniels vetivät siis juuri niin pirun kovan X-Divarin mätön kuin vain reilussa 13 minuutissa ehti. Sabin veti heel-roolia suorastaan erinomaisesti, ja Daniels vastasi mahtavasti babyfacena. Yksi hienoimmista spoteista oli, kun Sabinin Dropkick Tree of Woessa roikkuvalle Danielsille meni ohi, minkä jälkeen Sabin liukui kehästä ulos, Daniels ponnahti kehäkulmauksen päälle ja hyppäsi sieltä pirun korkan Crossbodyn suoraan Sabinin päälle. Ai että, ei tästä painista voi olla pitämättä.

* * * ½ 

Tag Team Match

Austin Starr & Alex Shelley vs. Ron Killings & Lance Hoyt

Kevin Nashin uusi ”X-Divaria ylistävä” gimmick oli eskaloitunut BFG:n jälkeen varsin nopeasti, sillä vielä kesällä X-Divaria vastaan sotaa käynyt Nash väitti nyt itse asiassa olevansa X-Divisioonan pioneeri, joka painii ulkomailla lucha libre -tyylisiä otteluita. Tosi asiassa Nash oli loukkaantunut (taas kerran) pahasti, ja niinpä hän tyytyi manageroimaan Alex Shelleytä sekä Austin Starria, joista jälkimmäisen hän oli rekrytoinut talliinsa heti sen jälkeen, kun Starr oli tehnyt debyytnsä BFG:ssä. Niinpä Hollywood-tähden gimmickiä vetävä Starr oli ottanut Johnny Devinen paikan Alex Shelleyn joukkueparina. Shelley ei kuitenkaan ollut tästä ilahtunut, koska hänestä tuntui siltä, että Nash suosi Starria ja että Starr piti itseään Shelleytä parempana. Nash kuitenkin yritti saada nämä kaksi tulemaan toimeen keskenään, joten hän oli saanut järjestettyä Genesikseen heille ottelun, jossa he kohtasivat kaksi TNA-konkaria Ron Killingsin ja Lance Hoytin.

Höh, tämä jäi pettymykseksi. Odotin etukäteen Starrin ja Shelleyn joukkueelta todella paljon, mutta jotenkin tuntui siltä, että kuvioon kirjoitetut joukkueen keskinäiset ongelmat haittasivat myös ihan oikeasti miesten keskinäistä työskentelyä. Jotenkin yhteistyö ei tuntunut sujuvalta vaan ennemminkin vähän katkonaiselta. Ehkä Starr ja Shelley vain omaksuivat roolinsa liian hyvin? No, joka tapauksessa Alex ja Austin olivat ehdottomasti tämän ottelun viihdyttävämpi joukkue, koska Killings ja Hoyt eivät toimineet alkuunkaan tätä X-Divarin joukkuetta vastaan. Ehkä ongelma olikin sitten juuri se, että tässä toisensa kohtasi kaksi turhan erilaista ja turhan heikosti yhteen pelannutta joukkuetta. Ei tämä ottelu siis todellakaan ollut katastrofi tai edes heikko. Ei, tämä oli ihan hyvä ottelu, jonka katsoi ilman mitään ongelmia. Olin vain etukäteen toivonut, että Shelleyn ja Starrin ottelu olisi vähintään hyvä, ja sille tasolle tämä ei vain yltänyt. Jotain jäi puuttumaan. Ehkäpä oikeat vastustajat.

* * ½

Singles Match

AJ Styles vs. Christian Cage

Rehellisyyden nimissä tämän ottelun taustatarina oli varsin olematon, vaikka keskiveroa TNA-smarkkia se ei toki haitannut, koska kyseessä oli aikamoinen dream match. No, tämä taustarina sai kuitenkin alkunsa siitä, kun BFG:n jälkeen Jim Cornette päätti järjestää päämestaruuden ykköshaastajuudesta Fight For The Right -turnauksen. Christian Cage eliminoitui tuossa heti alussa, kun hänen pitkäaikainen vihamiehensä Rhino sekaantui otteluun. Cage oli kuitenkin äärimmäisen katkera tuosta, koska hän ei ollut edelleenkään saanut koskaan rematchia, jonka hän entisenä päämestarina ansaitsisi. Niinpä Cage aikanaan sekaantui tuon ykköshaastajuusturnauksen finaaliin, jossa Abyss kohtasi AJ Stylesin. Cage pieksi molemmat terästuolilla ja julisti itsensä ykköshaastajaksi. Tuomari kuitenkin hääti hänet paikalta ja uudelleenkäynnisti ottelun. Seuraavalla viikolla Cage sitten kohtasti Rhinon viimeisen kerran brutaalissa Barbedwire Steel Cage Matchissa. Cage voitti tuon ottelun onnenkantamoisen avulla. Sen jälkeen hän sekaantui yltä päältä veressä ja siteillä sidottuna AJ Stylesin X-Divarin mestaruusotteluun ja julisti edelleen olevansa ykköshaastaja. Kun Styles keskittyi häätämään Christianin paikalta, Christopher Daniels selätti kehässä Sabinin ja voitti mestaruuden. Oli siis Christianin syytä, että AJ hävisi X-Divarin mestaruuden (ja osittain myös päämestaruuden ykköshaastajuuden), joten tässä sitä nyt oltiin.

Kuten olettaa saattoi, Christian ja AJ painivat hienon ottelun. Erinomaista painia, näyttäviä liikkeitä, hyvää tarinankerrontaa, pari todella tyylikästä spottia… Oikeastaan tämä oli aika lailla hoidettu juuri niin kuin painioppikirjassa voitaisiin vain opettaa hienon ottelun painimisesta. Kivan lisänsä toi myös se, että Christian ja Styles tuntuivat oikeasti tuoreelta otteluparilta, jonka kohtaamista ainakin itse olin jo odottanut jonkin aikaa. Kaksikon hieman erilaiset tyylit natsasivatkin mallikkaasti yhteen, ja lopputulos oli sen mukainen. Ja silti kaikkien näiden kehujen jälkeen on todettava, että jokin tästä puuttui niin, että tämäkään ei noussut huippuotteluiden joukkoon. Luultavasti se jokin oli tunnelma. En väitä, etteikö yleisö olisi ollut hyvin tässä ottelussa mukana. Puhun enemmänkin ottelun ns. taustatunnelmasta. Vaikka TNA muuta yritti väittää, tämä ottelu oli repäisty aika lailla tyhjästä, eikä tässä oikein ollut mitään taustatarinaa. Se myös vaikutti jollain tavalla tämän ottelun fiilikseen, ja uskon, että Christianin ja AJ:n meno kehässäkin olisi ollut hieman toisenlaista, jos taustalla olisi ollut huikea feud. Myös lopetus oli vähän kökkö, kun Christopher Daniels oli tungettava kuvioon mukaan. Ottelun jälkeen AJ sitten raivosi pitkäaikaiselle kaverilleen Danielsille ja meinasi käydä tämän kimppuun. Tällöin paikalle ryntäsi kuitenkin Rhino, joka yritti rauhoitella kaksikkoa, koska hän ei halunnut, että AJ:lle ja Danielsille kävisi samoin kuin hänelle ja Christianille. Raivostunutta AJ:tä ei Rhinon puhe kiinnostanut, vaan hän haistatti pitkät tälle ja poistui paikalta.

* * * ½ 

NWA Tag Team Championship

LAX (c) vs. America’s Most Wanted

America’s Most Wanted oli totta tosiaan palannut yleisön suosikiksi, löytänyt jälleen yhteisen sävelen ja saanut myös takaisin managerinsa Gail Kimin, joka oli ollut viikkoja poissa sen jälkeen, kun LAX:n Hernandez oli törkeästi paiskannut Kimin Border Tossilla kanveesiin. Juuri tuosta Border Tossista oikeastaan koko tämä tapahtumien vyöry oli alkanut. Tuo teko oli ollut liikaa Stormille ja Harrisille, jotka olivat kääntyneet faceiksi ja aloittaneet sodan LAX:ää vastaan. LAX-vihaa oli vain lisännyt se, että latinojengi Homicide, Hernandez ja Konnan olivat alkeneet BFG:n jälkeen käyttäytyä entistä kuvottavammin. He olivat muun muassa yrittäneet polttaa Yhdysvaltain lipun, mutta vain Petey Williamsin face-turn ja sekaantuminen tilanteeseen oli estänyt heidän tekonsa. Nyt siis AMW halusi kostaa LAX:lle Gail Kimin puolesta ja samalla viedä NWA Tag Team -mestaruudet pois näiden törkeiden latinojen käsistä.

Tämä ottelu lähti käyntiin todella lupaavasti, ja ehdin jo innostua, että tästä saataisiin aikaan ainakin lähes LAX vs. Styles & Danielsin veroinen huippujoukkuetaistelu. Siihen tämä ei kuitenkaan lopulta yltänyt, koska hienojen ensimmäisten minuuttien jälkeen touhu tasaantui, eikä lähtenyt siitä enää uuteen nousuun. Tasaisessa välivaiheessa ei siis sinänsä mitään vikaa ole, mutta sen jälkeen pitää saada sitten uusi vaihde silmään. Kun tässä ottelussa haettiin keskikohdan jälkeen isompaa vaihdetta, alkoi kone yskiä ikävästi. Tuli pari harmillista botchia, flow katkesi, homma ei oikein lähtenyt kunnolla enää käyntiin ja sitten ottelu loppuikin varsin yllättäen alle 10 minuutissa. Kokonaisuutena tämä oli toki hyvä joukkueottelu (ei näiltä joukkueilta voi muuta odottaa), ja erityisesti alku oli erinomaista menoa. Vähän jäi silti harmittamaan, koska mahdollisuuksia olisi ollut enempään.

* * * 

NWA World Heavyweight Championship

Sting (c) vs. Abyss

Kyllä vain, Sting oli vihdoin ja viimein voittanut NWA World Heavyweight -mestaruuden Bound For Gloryssa. Siinä samalla hän oli tehnyt selvää Jeff Jarrettista, minkä takia hän alkun alkujaan oli saapunut TNA:han. Kuten Sting oli julistanut aina BFG:hen saakka: hän oli tullut TNA:han siivotakseen firman syövästä nimeltä ”Jeff Jarrett”. No, nyt Sting oli voittanut Jarrettin, ja Jarrett oli toden totta kadonnut BFG:n jälkeen TNA:sta kokonaan. Viimeinen näky Jarrettista nähtiin BFG:n jälkeisessä Impactissa, jossa nähtiin etukäteen nauhoitettu haastattelu Jeremy Borashin ja Jeff Jarrettin välillä. Siinä Jarrett sanoi, ettei aio haastaa Stingiä uusintaottelussa ja että hän aikoo lähteä nyt kotiin, sillä hän on epäonnistunut viime aikoina henkilökohtaisessa elämässään. Suuri kysymys oli siis tämä: mitä Sting tekisi nyt, kun hän oli onnistunut tavoitteesaan? Ilmeisesti puolustaisi päämestaruutta, koska hän toden totta oli NWA World Heavyweight -mestari. Uuden haastajan nimittämiseksi Jim Cornette oli päättänyt järjestää Fight For The Right -turnauksen, jonka vaiheet olivat varsin sekavat. Se alkoi 18 hengen käänteisellä Battle Royalilla, josta seitsemän pääsi seuraavalle kierrokselle, joka oli normaali Battle Royal. Tuossa Battle Royalissa ratkaistiin sitten eräänlainen seuraavien kierroksen otteluiden järjestys. Lopulta monien vaiheiden jälkeen turnauksen finaalissa olivat siis AJ Styles ja Abyss. Abyss voitti tuon ottelun, ja James Mitchellin manageroima monsteri pääsi yrittämään vielä kerran nousua päämestariksi.

Tässä ottelussa on kaksi puolta. Ensimmäinen on se, että laadultaan mättö oli itse asiassa positiivinen yllätys. Abyss oli varsin virkeän oloinen, ja myös Sting vaikutti pitkästä aikaa kiinnostavalta, kun hän pääsi käytännössä ensimmäistä kertaa TNA-urallaan painimaan jotakuta muuta kuin Jeff Jarrettia vastaan. Niinpä konkari ja mörssäri pistivätkin pystyyn ihan toimivan HC-mäiskinnän, jossa käytettiin aseita juuri sopivasti ja jossa nähtiin pari kivaa bumppia. Toki meno oli HC-painin mittapuilla aika keskivertoa, eikä tässä nähty mitään kovin yllättävää tai kunnolla säväyttävää. Silti paljon huonompiakin rajuja otteluita on vedetty. Ottelun toinen puoli (ja heikkous) oli sitten se, että ottelu ei jostain syystä ollut virallisesti HC-ottelu, joten tuomari puuttui vähän väliä menoon juuri, kun se oli pääsemässä kunnolla vauhtiin. Ja sitten kokonaan oma lukunsa on ottelun täysin idioottimainen, raivostuttava ja älyttömän huonosti hoidettu lopetus, jota en ala tässä sen enempää spoilata. v***n TNA.

* * ½

Singles Match

Samoa Joe vs. Kurt Angle

Ei, tuo äskeinen ottelu ei tosiaan ollut illan Main Event tai ”TNA:n historian odotetuin ottelu”. Tuo titteli nimittäin kuului täysin ansaitusti tälle ottelulle. Oikeastaan on aika vaikea keksiä, mitä tämän ottelun taustatarinasta pitäisi edes sanoa. Heti siitä lähtien kun Kurt Angle oli esiintynyt ensimmäisen kerran TNA:n kehässä, oli selvää, että nämä kaksi miestä – kaikesta keskinäisestä kunnioituksestaan huolimatta – tahtoivat tehdä selvää toisistaan ja osoittaa olevansa toista parempi kehässä. Niinpä heti miesten ensimmäisessä fyysisessä kohtaamisessa Angle oli puskenut Joeta niin stiffisti, että Joen otsa oli alkanut vuotaa rajusti verta. Tuo pusku ja kohtaaminen on edelleen TNA:n historian legendaarisimpia hetkiä. Bound For Gloryssa nämä kaksi olivat käyneet niin väkivaltaisesti toistensa kimppuun, että turvamiehillä kesti monta minuuttia erotella heidät toisistaan. Jim Cornette tiesi, että tämän kuumemmaksi ei enää kahden painijan välinen tilanne mennä, joten heti BFG:n jälkeisessä Impactissa hän ilmoitti, että Genesiksessä katsojat ja ennen kaikkea Joe sekä Angle saisivat mitä halusivat: historian ensimmäisen Samoa Joe vs. Kurt Angle -ottelun! Kuten kaikki tiesivät, Samoa Joe ei ollut tähän otteluun tultaessa hävinnyt kertaakaan 18 kuukautta kestäneellä TNA-urallaan.

No niin, sitten on tämä. En tiedä oikein, mitä tästä nyt pitäisi sanoa. Muistan, kuinka vuonna 2006 tämä ottelupari ei herättänyt minussa ollenkaan samanlaista jännitystä, odotusta ja kiimaa kuin suurimmassa osassa painifaneista. Se johtui siitä, että vähäisen TNA-katseluni vuoksi en ollut vielä innostunut Samoa Joesta oikeastaan millään tasolla, vaikka tiesin hänen olevan huippuluokan painija. Niinpä muistan, että myöskään tämä Genesiksen ottelu ei oikein sytyttänyt minua tuolloin. Suurin syy oli se, että pahimmassa smark-vaiheessa ollut minä totesi tämän ottelun ensinnäkin olevan ”liian lyhyt”. Tiedän, että valitan otteluiden ajasta nykyisinkin näissä arvioissa todella usein, mutta otan silti nykyään huomioon sen, että joskus alle 15-minuuttinenkin ottelu voi olla huippuottelu, jos vain kaikki menee nappiin. Ja tässä meni. Nyt näin 10 vuotta myöhemmin katsottuna osaan todellakin arvostaa tätä ottelua sellaisena kuin tämä oli: yksi vuoden kovimmista otteluista.

Oikeastaan ensimmäisenä minun täytyykin myöntää olleeni todella hämmästynyt siitä, kuinka paljon What antoi tälle ottelulle kritiikkiä omassa arviossaan. What esimerkiksi kirjoitti näin: ”Jos tätä katsoo puhtaasti teknisenä suorituksena, niin kolme tähteä ja plussa päälle olisi oikea arvosana.”, mikä on mielestäni täyttä potaskaa. Tätä ottelua on aivan turha kritisoida mattopainiotteiden tai huikeiden teknisten suoritusten puutteesta, koska tässä ottelussa ei ollut millään tasolla kyse sellaisista asioista. Tässä oli kyse kahdesta bisneksen intensiivisimmän painijan brutaalista kohtaamisesta. Ja sitä tämä todella oli. Yksi nykypainihistorian intensiivisimmistä otteluista, joka oli aivan huikeaa menoa ensimmäisestä sekunnista viimeisiin. Mielettömiä heittoja, pari huikeaa diveä, stiffejä iskuja, Anglen otsa vuotamassa verta… Siihen päälle vielä mahtava tarinankerronta ja aivan ainutlaatuinen tunnelma. Lopetuskin meni aika lailla nappiin. Kyllä, tämä on yksi TNA:n kovimmista otteluista. Loistava esimerkki siitä, että kaikki huippuottelut eivät tarvitse mitään ”hidasta rakenteluvaihetta”.

* * * * ½


Vaikka osa tämän ppv:n buukkauspäätöksistä ei ollutkaan mieleeni (nekin lähinnä tapansa – ei niinkään lopputuloksensa – vuoksi), oli tämä Genesis ehdottomasti yksi TNA:n vuoden 2006 kovimmista tapahtumista. Moni TNA-fani on ilmeisesti kanssani eri mieltä, mutta minusta vuosi 2006 oli ollut TNA:lle varsin keskinkertainen ja vuoteen 2005 verrattuna paljon kankeampi. Suurin osa väli-ppv:eistä oli ollut kehnoja, parhaimmillaankin ok:ita. BFG:ssä nähtiin kuitenkin tietynlainen käännekohta. Tuo tapahtuma oli pirun kova, ja samalla palaset alkoivat vähitellen loksahdella kohdilleen. Jeff Jarrett lähti (toistaiseksi) TNA:sta, Kurt Angle saapui TNA:han, oikeat miehet nousivat oikeiden mestaruuksien haltijoiksi… Jo tässä Genesiksessä oli aivan toisenlainen fiilis kuin pari kuukautta sitten. TNA alkoi oikeasti tuntua tulevaisuuden promootiolta, joka voisi jonain päivänä haastaa WWE:n. Tuohon fiilikseen vaikutti varmasti myös se, että TNA oli juuri aloittanut kahden tunnin prime time -lähetykset Spike TV:llä. Genesis sen kuin lisäsi innostusta: Main Event oli MOTYC, pari muuta ottelua olivat hienoja, ja oikeastaan openeria lukuun ottamatta kaikki matsit hoitivat tonttinsa varsin kunniakkaasti. Tämä ppv oli Hyvä, ja se lupasi paljon tulevaisuudelle.

Wikipedia: TNA Genesis 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 25.2.2016

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Cyber Sunday 2006

Next post

Arvio: WWE Survivor Series 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.