2007ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Lockdown 2007

Päivämäärä: 15.4.2007

Sijainti: Saint Charles, Missouri

Yleisömäärä: 6 000


TNA:n kevään suurin tapahtuma oli jo kolmantena vuotena peräkkäin Lockdown, tuo Dusty Rhodesin upea keksintö tapahtumasta, jonka kaikki ottelut käydään kuusikulmaisen häkin sisällä. Tällä kertaa Lockdownia ei kuitenkaan järjestetty Impact Zonella Orlandossa, vaan Saint Charles, Missourin Family Arenalla. Tämä oli vasta toinen ppv TNA:n historiassa, joka järjestettiin Impact Zonen ulkopuolella. Ensimmäinen oli ollut edellisen vuoden Bound For Glory. Nämä olivat juuri aikoja, kun TNA alkoi kokeilla, olisiko sillä kuinka merkittäviä markkinoita myös Orlandon ulkopuolella, voisiko se missä määrin alkaa kiertää house show -tapahtumien kanssa ympäri maata ja pystyisikö se järjestämään säännöllisesti ppv:itä eri kohteissa. Tavoitteena oli tietenkin laajentuminen ja entistä vakavammin myös WWE:n haastaminen. Palataan näihin tapahtumapaikkojen laajentumiseen tulevaisuudessa. Tässä vaiheessa TNA:n tilanne näytti kohtuullisen lupaavalta: Saint Charlesiin oli saatu paikalle 6 000 ihmistä.

Selostajina tälläkin kertaa vanhat tutut Tenay ja West. Ja parissa edellisessä arvostelussa olen unohtanut mainita backstage-haastattelijat, joten korjataan virhe yhdellä kertaa: kaikissa alkuvuoden ppv:issä haastattelijoina ovat olleet Jeremy Borash ja TNA:ssa näihin aikoihin esiintynyt Leticia, joka ei koskaan lopulta päätynyt tekemään mainittavaa uraa showpainibisneksessä vaan oli muutaman kuukauden ajan TNA:ssa ”kauniin ja vähän tyhmän naishaastattelijan” roolissa.

TNA X Division Championship
Xscape Match

Chris Sabin (c) vs. Jay Lethal vs. Shark Boy vs. Alex Shelley vs. Sonjay Dutt

Illan avasi X-Divisioonan mestaruusottelu, jonka varsinainen taustatarina oli olematon. Chris Sabin oli pitänyt mestaruutta jo monta kuukautta, ja kun hänen kuvionsa Jerry Lynnin kanssa oli viimein päättynyt Destination X:ään, ei mitään uutta merkittävää X-Divisioonan mestaruuskuviota ollut käynnistetty. Niinpä Lockdowniin oli buukattu klassinen monen miehen Xscape-ottelu, jonka stipulaatio oli siis se, että matsi käytiin eliminointisäännöillä häkin sisällä niin, että kolme ensimmäistä eliminointia tapahtuisivat joko selätyksellä tai luovutuksella. Kun kaksi viimeistä painijaa olisi jäljellä, ottelun voittaisi se, joka ehtisi paeta häkistä ensin. MUTTA! Vaikka merkittävää mestaruuskuviota ei ottelussa taustalla ollutkaan, oli tässä silti yksi erittäin kiinnostava piirre. Tämä ottelu oli nimittäin ”Black Machismo” Jay Lethalin ppv-debyytti. Lethal oli toki debytoinut TNA:ssa jo reilu vuosi sitten, mutta tässä ppv:ssä hän esiintyi ensimmäistä kertaa Randy Savagea imitoivalla uutuusgimmickillään. Hahmo oli saanut alkunsa vuoden 2007 alkupuolella, ja siitä voi kittää Kevin Nashin X-Divisioonan painijoille järjestämää kilpailua, jossa hän yritti saada X-Divisioonan painijoista ”viihdyttävimpiä”. Eräänlaisessa talent-kilpailussa Lethal oli päätynyt imitoimaan Randy Savagea, ja lopulta tuo imitaatio oli niin hyvä, että TNA alkoi rakentaa Lethalin ympärille kokonaista hahmoa, jossa hän oli eräänlainen uusi Macho Manin inkarnaatio. Black Machismo -hahmosta tuli nopeasti todella suosittu, ja Lethal osasi kieltämättä Macho Man -maneerit häkellyttävän hyvä. Nyt Black Machismo -noste oli tuonut Lethalille paikan myös tähän otteluun. Muut kolme Sabinin haastajaa olivat olleetkin viime aikoina TNA:ssa varsin tuuliajolla. Erityisen epämääräinen tilanne oli Alex Shelleyllä, joka oli ollut viime vuoden lopulla vielä hyvässä nosteessa, ajautunut sitten liittoumaan Kevin Nashin kanssa, menettänyt paikan Nashin suosikkina Austin Starrille, kääntynyt lyhyesti faceksi, voittanut Starrin ppv:ssä ja kääntynyt sitten takaisin heeliksi ilman mitään järkevää suuntaa. Viime ppv:ssä Shelley oli sekaantunut Team 3D:n ja LAX:n otteluun estämällä 3D:n voiton, mutta ilmeisesti tuokaan ei ollut johtanut mihinkään, koska koko asiaan ei viitattu tässä ppv:ssä.

”This is awesome” chanttasi TNA:n aivokuollut yleisö parin ensimmäisen minuutin jälkeen, ja tuskin kukaan oli edes yllättynyt, koska tämän aikakauden TNA-fanikunta olisi chantannut awesomia suunnilleen ihan mille tahansa, mitä TNA olisi tajunnut heidän kurkustaan työntää alas. Nyt toki siinä mielessä oltiin oikeilla jäljillä, että tämä ottelu oli openeriksi oikein mainio, viihdyttävä ja monipuolinen spotfest. Siinä mielessä oltiin kuitenkin täysin hakoteillä, että mitään ainutlaatuista, erikoista tai mistään muusta TNA:n ppv:stä poikkeavaa tässä ei ollut. ”Awesome” on siis aika reipasta liioittelua, mutta kieltämättä täytyy myöntää, että minullakin on aina ollut tietty heikko kohta näille taitavien X-Divarin painijoiden monen miehen joukkomähinöille, joissa tapahtuu paljon, nähdään hienoja liikkeitä ja saadaan tyydyttävä lopetus. Tässä matsi oli buukattu alusta loppuun järkevästi, Sabinin ja Shelleyn yhteistyötä oli mahtavaa seurata, ja matsi toimitti alusta loppuun. Hieno opener, muttei sen enempää silti.

* * * ½

Six Sides of Steel Match

Petey Williams vs. Robert Roode

Tämä Robert Rooden kuvion rakentelu on kyllä niin slow-burn-meininkiä kuin vain on mahdollista. Roode oli siis viime vuonna Team Canadan hajoamisen jälkeen siirtynyt singles-painijaksi, vaihtanut etunimensä Bobbysta Robertiksi ja alkanut ylimieliseksi yläluokkaiseksi Wall Street -sijoittajaksi. Roode perusti myös itsensä ympärillä pyörivän yrityksen Robert Roode Incin, jonka johtoon ja samalla omaksi manageriksen hän palkkasi Ms. Brooksin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Roode pääsi uudella gimmickillään painimaan ppv:ssä. Tähän mennessä Roodea oli nähty lähinnä segmenteissä, joissa hän teki selväksi, kuinka oli TNA:n ”kuumin vapaa agentti”, joka nousisi seuraavaksi NWA World Heavyweight -mestaruuskuvioihin. Ikävä kyllä Rooden nousun esteellä oli hänen itsensä mukaan yksi henkilö: entinen Team Canada -pari Eric Young, joka oli hieman hölmö ja yksinkertainen mutta jota fanit rakastivat suuresti. Rooden mielestä oli suorastaan törkeää, että katsojat fanittivat hänen itsensä sijaan Eric Youngia. Niinpä Roode päätti korjata ongelman pakottamalla Youngin Robert Roode Incin palkkalistoille. Young ei tähän tietenkään suostunut, mutta lopulta Rooden manageri Ms. Brooks sai vieteltyä Youngin hotellihuoneeseen ja huijattua hänet tällä tavoin allekirjoittamaan sopimuksen Robert Roode Incin kanssa. Nyt Young oli sitten pakotettuna Rooden palkollinen, ja viikko toisensa perään Roode keskittyi vain kiusaamaan ja pilkkaamaan Youngia. Viime aikoina Young oli alkanut puhua, että hänellä olisi salaperäinen ystävä, joka kostaisi Roodelle hänen puolestaan. Roode ei kuitenkaan uskonut tämän ystävän olemassaoloon, kunnes eräässä Impactissa niin ikään Team Canadan entinen jäsen Petey Williams hyökkäsi Rooden kimppuun ja pelasti Eric Youngin Rooden selkäsaunalta. Williams ilmoitti, että hän kostaisi Lockdownissa Roodelle Youngin kohtelun.

Petey Williamsin soolouraa on aina käynyt hieman sääliksi. Muistan, miten Team Canada -aikakaudella Williamsia kohtaan oli valtava hehkutus, kaikki pitivät miestä tulevaisuuden tähtenä ja Canadian Destroyeria siisteimpänä liikkeenä ikinä. Ikävä kyllä sitten kun Team Canada hajosi ja Williams pääsi (vieläpä facena) soolouralleen, juuri hän oli Team Canadan porukasta se, josta ei koskaan oikein tullut mitään. Se ei johtunut siitä, että Williams olisi ollut jotenkin paska kehässä. Ei, Williams oli kyllä aivan pätevä peruspainija, mutta joku vain puuttui. Karisma, suurempi kehäpsykologian taju… Ehkä kaikki tällaiset asiat yhdessä. Pari edellistä kuukautta Williams oli viettänyt varsin yhdentekevässä feudissa James Stormin kanssa, ja nyt hänellä oli mahdollisuus vetää singles-ottelu entisen stablekumppaninsa Robert Rooden kanssa, mutta lopputuloksena oli vain ”ihan hyvä” ottelu. Ei tämä siis millään tavalla huono ollut, mutta… En vain innostunut tästä missään kohtaa sen enempää. Välimatsi.

* * ½

Six Sides of Steel Match

Jackie Moore vs. Gail Kim

TNA oli selvästi vuoden 2007 aikana alkanut tosissaan keskittyä myös naisten painiin ja miettiä, miten he voisivat rakentaa uskottavaa naisten divisioonaa. Siksi toki oli vähintäänkin ironista, että samaan aikaan meneillään oli loputtoman pitkä ja kiusallinen juonikuvio, jossa Christy Hemme taisteli misogynistä Kip Jamesia vastaan ja yritti saada kaikki vakuuttumaan siitä, että myös naiset voivat painia TNA:ssa. Onneksi Gail Kim ja paluunsa TNA:han vuodenvaihteessa tehnyt Jackie Moore olivat todistaneet Hemmen väitteen todeksi jo viime kuukausina. Alun perin Kimin ja Mooren vihanpito alkoi siitä, kun James Storm ja Petey Williams ajautuivat sotajalalle. Storm, jonka manageri Kim oli AMW-aikoina ollut, oli hylännyt Kimin ja tuonut uudeksi apurikseen Jackie Mooren. Niinpä Kim liittoutui yhteen Williamsin kanssa kostaakseen myös Stormille. Nyt miehet oli heivattu uusiin kuvioihin, mutta Mooren ja Kimin vihanpito oli muuttunut vain entistä intensiivisemmäksi, ja nyt sitä selviteltii sitten TNA-historian ensimmäisessä naisten häkkiottelussa.

Jos tässä ottelussa ei olisi ollut paria harmillista momentumiin vaikuttanutta botchia, olisi kyseessä voinut olla jopa kolmen tähden ottelu. Nyt jäätiin hieman kolmen tähden alapuolelle, koska Kimin ja Mooren meininki ei hyvästä yrityksestä huolimatta tuntunut niin sulavalta kuin olisi voinut toivoa. Tästä huolimatta tämä oli ehdottomasti parhaita ppv:ssä nähtyjä naisten otteluita vähään aikaan ja noin miljoona kertaa parempaa meininkiä kuin se, mitä WWE kehtasi naisten painin nimissä tarjota WrestleManiassa. Varsinkin Gail Kim loisti tässä ottelussa ja alkoi osoittaa sitä potentiaalia, mikä auttoi Kimiä sittemmin nousemaankin koko TNA:n naisten divisioonan oleellisimmaksi painijaksi ja arvostetuksi tähdeksi. Lopetusspotti oli varsin hurjan näköinen – erityisesti siksi, että se oli lievästi botchattu. Kokonaisuutena hyvää, väkivaltaista mäiskintää, kunnon sellainen vihantäyteinen ottelu, jota naisilta liian harvoin edelleenkin nähdään. Parempi myös kuin edellisinä kuukausina nähdyt Mixed Tag Team Matchit.

* * ½

Six Sides of Steel Match
Special Referee: Mr. Backlund

Senshi vs. Austin Starr

Senshin, Austin Starrin ja Mr. Backlundin välinen kummallinen kuvio jatkui edelleen, vaikka mitään kovin merkittävää uutta tässä ei ollut viimeisen kuukauden aikana tapahtunut. Senshi ja Starr vihasivat toisiaan edelleen syvästi, koska alun perin Starr olisi halunnut lyöttäytyä yhteen Senshin kanssa, mutta Senshi ei ollut kiinnostunut ylimielisen egomaanikon tarjouksesta. Niinpä Starr otti tehtäväkseen Senshin telomisen kaikin mahdollisin tavoin, ja tässä sitä ollaan yhä. Heti alkuvaiheessa kuvioon kuitenkin sotkettiin myös Bob Backlund, joka oli saapunut TNA:han sekoilemaan vanhana seniilinä ukkona vuodenvaihteen aikoihin. Backlund ei pitänyt Starrista, koska oli ajautunut tämän kanssa backstagella sanaharkkaan, ja niinpä hän otti tehtäväkseen ”opettaa Starrille tapoja”. Starr ei kuitenkaan piitannut Backlundin opetuksista vaan yritti parhaansa mukaan tehdä pilkkaa Backlundista. Edellisessä ppv:ssä Starr ja Senshi olivat kohdanneet toisensa Crossface Chickenwing Matchissa, koska tuo liike oli Backlundin finisher. Tällä kertaa Backlund oli vielä aktiivisemmin mukana ottelussa, kun hänet oli päästetty tuomaroimaan ottelua. Starr tietenkin vastusti päätöstä, koska hän oli varma, ettei Backlund tuomaroisi ottelua tasapuolisesti.

Kuukaudesta toiseen toistuvat otteluparit ovat pitkään olleet TNA:n helmasynti, ja erityisesti silloin ne alkavat tuntua puuduttavalta, kun sen enempää otteluissa kuin feudeissakaan ei tapahdu mitään uutta. En tarkoita sitä, että kaikkia juonikuvioita pitäisi muuttaa joka kuukausi ja että minkäänlaista jatkumoa ei saisi olla, mutta on hieman tylsää katsoa kuukaudesta toiseen jatkuvaa feudia, koska mitään muutakaan ei ole vain TNA:ssa jaksettu kehitellä. Esimerkiksi Austin Starrin ja Senshin buukkaaminen nyt jo kolmanteen ppv-otteluun on varsin ymmärrettävä ratkaisu, koska Starr ja Senshi ovat lahjakkaita painijoita ja pystyvät painimaan keskenään kovan ottelun. Siinä kuitenkin on samalla se ongelma: kun nämä lahjakkaat painijat kohtaavat toisensa monessa ppv:ssä putkeen, lopulta otteluissa ei ole enää mitään uutta ja jännittävää. Tämä oli ehdottomasti hyvä ottelu ja viihdyin tätä katsoessa, mutta mitään uutta tämä ei onnistunut tarjoamaan – jos ei lasketa Bob Backlundin sekoilua tuomarina, mikä oli ehdottomasti ottelun vähiten viihdyttävää antia. Kokonaisuutena siis hyvä matsi, muttei sen enempää.

* * *

Blindfold Match

James Storm vs. Chris Harris

No niin. Sitten päästään isoon kuvioon. Muistatteko, kun James Storm sokeerasi kaikki ja kääntyi julmasti monivuotista joukkuepariaan Chris Harrisia vastaan vuoden 2006 lopussa iskemällä Harrisia olutpullolla suoraan päähän ja aiheuttamalla sen, että pala olutpusson lasista osui suoraan Harrisin silmään? Jos ette muista, ei se mitään, koska olen käsitellyt tuon tapahtuman näissä arvioissani varmaan joskus kolme vuotta sitten. America’s Most Wantedina tunnetun kaksikon välit olivat rakoilleet siis kuukausien ajan vuonna 2006, ja lopulta ongelmat olivat johtaneet siihen, että Storm sai tarpeekseen Harrisista, kääntyi tätä vastaan – ja lähes tulkoon päätti Harrisin painiuran (kayfabe). Vuoden 2007 alussa Harris nähtiin nimittäin Impactissa Mike Tenayn haastattelussa, jossa hän kertoi silmänsä vammautuneen Stormin olutpulloiskusta niin pahasti, että hänen painiuransa saattaisi olla ohi. Sen jälkeen Harrisia ei nähtykään pariin kuukauteen, kunnes Against All Oddsissa nähdyn Storm vs. Petey Williams -ottelun jälkeen Harris ryntäsi paikalle silmälappu toisen silmänsä suojana ja hyökkäsi brutaalisti Stormin kimppuun. Vastaava yhteenotto nähtiin myös yhdessä Impactissa, mutta edelleenkään ei ollut varmuutta, voisivatko Storm ja Harris koskaan painia toisiaan vastaan. Harris nimittäin kertoi, että lasipulloiskun jälkeen hänellä oli vasemmassa silmässään vain 30 prosentin näkö, eivätkä lääkärit ole varmoja, palautuuko se koskaan ennalleen. Samalla hän vihasi kuitenkin entistä joukkuepariaan niin valtavasti, että hänen oli pakko päästä painimaan Stormia vastaan. Niinpä Lockdowniin lopulta buukattiin painihistorian ensimmäinen teräshäkissä käyty Blindfold-ottelu, jossa siis molempien painijoiden päähän laitettaisiin huput, ettei kumpikaan näkisi mitään. Tämän oli tietenkin tarkoitus tehdä ottelu tasapuoliseksi Harrisin näkökulmasta… Ja samalla ihan kamalan idioottimaiseksi katsojien näkökulmasta.

Tällä ottelulle on ainakin näihin aikoihin painia seuranneiden fanien keskuudessa jopa kohtuullisen legendaarinen maine ultimaattisen surkeana otteluna, ja nyt näin pitkästä aikaa tämän nähtyäni voin todeta, että kyllä se maine on hyvin pitkälti ansaittua. Tässä ottelussa ei vain yksinkertaisesti ollut mitään järkeä. Chris Harrisilla ja James Stormilla oli kuukausien ajan buildattu äärimmäisen vihantäyteinen, intensiivinen ja väkivaltainen feudi, ja kaikista maailman otteluista se päätettiin ratkaista TERÄSHÄKISSÄ KÄYDYSSÄ BLINDFOLD-OTTELUSSA. Ei. Mitään. Järkeä. Kun tähän vielä ympätään se, että Harrisin ja Stormin päässä olevat huput oli suunniteltu aivan katastrofaalisen huonosti ja ne tippuivat jatkuvasti painijoiden päästä ja veivät siksi koko Blindfolf-ottelun illuusion ja samalla idean, niin minun on vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa tästä stipulaatiosta. Blindfold-otteluun kun kuuluu se, että painijoiden olleissa sokeita he eivät pysty myöskään tekemään toisilleen oikeastaan mitään liikkeitä, joten koko ottelussa ei nähty mitään järkevää painia. Stormilla ja Harrisilla ei myöskään ollut sellaisia koomikon lahjoja kuin Rick Rudella ja Jake Robertsilla, jotka pystyivät 1980-luvulla Blindfold-ottelussaan luomaan matsille tietynlaisen humoristisen ilmapiirin ja keräämään sillä yleisön puolelleen ja tekemään matsista oikeasti viihdyttävän. Tässä vain yleisö kääntyi täysin ottelua vastaan, buuasi sille ja chanttasi boringia. Kokonaisuus oli aika kamalaa katsottavaa, ja säästän tämän DUDilta vain siksi, että Storm ja Harris kyllä selvästi yrittivät parhaansa näissä olosuhteissa, mutta se ei vain nyt auttanut.

½

Six Sides of Steel Match

Jerry Lynn vs. Christopher Daniels

Entinen X-Divisioonan mestari Christopher Daniels oli hävinnyt mestaruutensa vuoden ensimmäisessä ppv:ssä Final Resolutionissa, minkä jälkeen Daniels oli kadonnut ruudusta kahdeksi kuukaudeksi – kunnes viime kuukauden Destination X:ssä Jerry Lynnin ja Chris Sabinin välisen ottelun jälkeen kehänlaidalle ilmestyi Sting-naamariin pukeutunut mies, joka hyökkäsi brutaalisti sekä Sabinin että Lynnin kimppuun. Iskunsa jälkeen mies riisui naamarinsa, ja maskin altaa paljastui Christopher Daniels, joka oli kasvattanut koko leuan parran ja hankkinut oikean silmänsä ympärille erikoisen tatuoinnin. Selostajat kummastelivat Destination X:ssä, mitä ennen niin ystävällisenä tunnettu Daniels oikein halusi? Miksi hän saapui paikalle, hyökkäsi kylmänviileästi entisen ystävänsä Lynnin kimppuun ja poistui paikalta? Lockdowniin mennessä asiaan ei ollut saatu minkäänlaisia vastauksia. Viikosta toiseen Daniels oli esiintynyt kylmänviileänä hyökkääjänä, joka ei tuntunut välittävät kenestäkään muusta kuin itsestään – ja ilmeisesti Stingistä. Sting-maski ei nimittäin jäänyt Danielsin ainoaksi viittaukseksi The Iconiin, vaan seuraavina viikkoina hän muun muassa käytti hyökkäyksessään apuna Stingiltä tuttua mustaa baseball-mailaa. Mitään vastausta Danielsin ja Stingin yhteyksiin ei ollut toistaiseksi saatu, eikä katsojille ollut selvinnyt myöskään, oliko Daniels erityisen katkera Jerry Lynnille jostain. Koska Lynn oli joutunut ensimmäisenä Danielsin hyökkäyksen kohteeksi, oli toki loogista, että hän pääsi selvittämään välejään muuttuneen Danielsin kanssa tässä ppv:ssä.

Tämä oli kahden kokeneen X-Divarin painijan välinen ottelu, ja se näkyi lopputuloksessa. Jerry Lynnin suurin heikkous oli ehdottomasti tässä vaiheensa uraa se, että Lynn ei enää yksinkertaisesti vain pystynyt samanlaisiin suorituksiin kuin suurin osa muista X-Divarin painijoista, joten sellainen todellinen säväyttävyys ja tajunnaräjäyttävyys näistä Lynnin otteluista tuntui vain puuttuvan. Toisaalta Lynn pystyi paljon paikkaamaan noita puutteitaan loistavalla kokemuksellaan ja kehäpsykologiallaan, ja niinpä tässäkin hän pystyi yhdessä Christopher Danielsin kanssa vetämään oikein mainion matsin. Oikeastaan ottelun suurin ongelma oli se, että kukaan ei tuntunut ihan tarkalleen tietävän, miksi se edes käytiin, koska Danielsin ”mystiset motiivit” oli pidetty niin mystisinä, ettei nitä ollut selitetty mitenkään. Niinpä tämä oli vain ottelu, kunnon taustatarina puuttui. Se haittasi tunnelmaa hieman, mutta siitä huolimatta Daniels ja Lynn vetivät tyylipuhtaan osoituksen, millainen on hienosti rakenneltu ja kokonaisuutena erittäin hyvin toimiva X-Divarin ottelu. Hieno suoritus.

* * * ½

NWA Tag Team Championship
Electrified Cage Match

LAX (c) vs. Team 3D

Koko alkuvuoden ajan TNA:n joukkuemestaruuskuvioita hallinnut LAX:n ja Team 3D:n feud jatkuu edelleen, mutta nyt on vihdoin aika huipentaa se historiallisessa ottelussa. Historiallista toki alkaa olla pelkästään jo se, että joukkuemestaruuksia ylipäänsä puolustetaan ppv:ssä, koska kahdessa edellisessä ppv:ssä LAX ja Team 3D kyllä kohtasivat toisensa, mutta jostain syystä molemmat matsit olivat non-title-otteluita. Nyt LAX siis vihdoin joutui puolustamaan mestaruuksiaan 3D:tä vastaan ensimmäisen kerran tammikuun jälkeen, ja tämän kohtaamisen olisi tarkoitus olla vihdoin viimeinen ottelu LAX:n ja 3D:n välillä. Siksi ottelumuodoksi olikin määrätty jotain paljon erityisempää kuin normaali häkkiottelu: LAX ja 3D kohtaisivat toisensa ”Electrified Cage Matchissa”, eli ottelun häkki olisi tämän ottelun ajaksi sähköistetty 10 000 voltin voimalla (tai jotain vastaavaa), ja jos painijat osuisivat häkkiin, he saisivat valtavan sähköiskun. OH MY BROTHER!

Jos openerin aikaan yleisö chanttasi ”This is awesome”, nyt vuorossa oli ”Fire Russo” -chantti, ja kieltämättä täällä kotisohvallakin teki mieli yhtyä tähän chanttiin. Tämä ottelu – tai tarkemmin ottaen tämän ottelun stipulaatio – on oikein oppikirjamainen esimerkki Vince Russon idiotismista. Suuren feudin päätösottelun stipulaatioksi pitää saada joku täysin päätön idea, josta ei ole mitään hyötyä ottelulla vaan päinvastoin pelkkää haittaa. Kuka hyötyy? Painijat? Ei. Fanit? Ei. Russon sairas mielikuvitus? Varmaankin niin. Tämä ”Electrified Cage Match” tarkoitti siis käytännössä sitä, että ottelun ajan areenalta oli muuten sammutettu valot kokonaan, mutta kehäalue oli valaistu kirkkaansinisellä valolla. Lisäksi teräshäkkiin oli ”johdettu sähköä” valtavalla voimapiuhalla, mikä näytti vain täysin idioottimaiselta, koska koko hommassa ei ollut mitään järkeä. Miten nuo teräshäkin osat oli nyt siis tarkalleen sähköistetty? Miten koko sähköistys toimii? Kukaan ei selittänyt tätä mitenkään, eikä asiaa auttanut se, että painijat kyllä ottelun alkupuolella osuivat häkkiin nopeasti, mutta jostain syystä sähkö ei vaikuttanut heihin mitenkään. Sitten loppupuolella nähtiin kaksi spottia, jossa painija paiskattiin kunnolla häkkiin, jolloin yhtäkkiä kaiuttimista alkoi kuulua kauheaa särinän ääntä ja valot alkoivat vilkkua areenalla. Jaa että sellainen sähköhäkki sitten! Idioottimaista. Idioottimaista. Argh. Muutenkin täytyy todeta, että LAX ja 3D eivät missään vaiheessa olleet mitenkään paras paritus, ja nyt kun he joutuivat painimaan varsin perinteisen joukkueottelun häkin sisällä, oli lopputuloksena lähinnä ihan ok matsi. Ottelun ainut erityishetki oli Hernandezin hurja loikka häkin päältä pöydän läpi, mutta vastaavaa on Hernandezilta nähty aiemmin, joten sekään ei säväyttänyt kovin paljon. Kokonaisuutena tämä matsi jätti idioottimaisen stipulaationsa vuoksi varsin heikon fiiliksen, mutta ehkä tämä nyt silti oli juuri ja juuri ok kokonaisuus, koska stipulaatiosta oli sentään varsin vähän haittaa ottelun sujuvuudelle.

* *

Lethal Lockdown Match

Team Cage (Styles & Abyss & Tomko & Steiner & Cage) vs. Team Angle (Angle & Rhino & Joe & Sting & Jarrett)

Illan Main Event oli sitten TNA:n jo perinteinen Lethal Lockdown -ottelu, eli matsi kahden joukkueen välillä. Ottelun häkissä aloittaa molempien joukkueen yksi jäsen, ja ensimmäisen viiden minuutin jälkeen kehään tulee yksi painija toisesta joukkueesta. Tämän jälkeen kehään tulee kahden minuutin välein painijoita vuorotellen joukkueista, ja lopulta kun kaikki 10 ovat tulleet kehään, häkin päälle laskeutuu katto, josta roikkuu erinäisiä aseita. Ottelun voi voittaa vasta, kun kaikki painijat ovat kehässä. Tuolloin ottelu ratkeaa ensimmäiseen selätykseen tai luovutukseen. Lisäksi tänä vuonna ottelussa oli GM Jim Cornetten määräyksestä erikoisstipulaatio: se painija, joka tekisi ottelun ratkaisusuorituksen, pääsisi painimaan Christian Cagea vastaan mestaruudesta Sacrifice-ppv:ssä – olettaen siis ettei ratkaisusuorituksen tekijä olisi Cage itse. Matsissa vastakkain olivat siis vihamiehiksi ajautuneiden NWA World Heavyweight -mestarin Christian Cagen ja Kurt Anglen joukkueet. Cage kokosi oman joukkueensa nopeasti vanhoista apureistaan Tomkosta ja Scott Steinerista. Lisäksi AJ Styles lyöttäytyi Cagen avuksi. Oma lukunsa oli Abyss, joka oli Destination X:n jälkeen kääntynyt James Mitchelliä ja TNA:n heel-painijoita vastaan. Yhdessä Impactissa Mitchell kuitenkin raahasi paikalle vanhan naisen, mikä näytti järkyttävän Abyssin. Nainen oli selvästi Abyssille tärkeä, ja Mitchell sai hänet kaappaamalla pakotettua Abyssin takaisin puolelleen ja samalla osaksi Cagen joukkuetta, vaikka koko Cagen joukkue vihasikin tätä petturiksi nimitettyä monsteria.

Kun Angle alkoi koota omaa joukkuettaan, hän sai ensimmäisiksi jäseniksi Rhinon ja Samoa Joen. Pari viikkoa ennen ppv:tä myös Sting ilmestyi takaisin Impactiin ensimmäisen kerran Destination X:n dramaattisen ottelun jälkeen. Mutta kuka olisi joukkueen viimeinen jäsen? Tuota mietittiin aina ppv:tä edeltävän Impactin loppuun asti… Ja tuolloin areenalla alkoi soida JEFF JARRETTIN musiikki! Jarrett oli kadonnut TNA:sta sen jälkeen, kun hän oli hävinnyt edellisessä Bound For Gloryssa NWA World Heavyweight -mestaruuden Stingille ottelussa, jossa oli panoksena hänen uransa. BFG:n jälkeisessä Impactissa Jarrett oli ilmoittanut eläköityvänsä ja katuvansa tekojaan, joiden vuoksi yleisö oli oppinut vihaamaan häntä. Jarrett oli tunnettu siitä, että hän oli vuosia huijannut, kieroillut ja yrittänyt tuhota kaikkien yleisönsuosikkien urat. Oli siis järkytys, kun puolen vuoden poissaolon jälkeen Jarrett palasi TNA:han, ja vielä suurempi yllätys oli se, että hän todella liittyi Kurt Anglen face-porukkaan ja kävi taisteluun Cagen heel-painijoita vastaan. Silti ppv:hen tullessa Joe, Rhino ja Sting eivät edelleenkään luottaneet Jarrettiin. Kurt Angle yritti vakuuttaa muita siitä, että Jarrettiin voisi luottaa. Mutta voisiko todella?

En muista, olenko aiemmin näissä arvioissani muistanut asiasta mainita, mutta olen varsin suuri Lethal Lockdown -konseptin fani. Syy on tietenkin ilmiselvä: olen aina tykännyt WarGames-otteluista, joten TNA:n kopio WarGames-otteluista on varsin toimiva konsepti. Kun tähän yhdistetään se, että näissä Lethal Lockdown -otteluissa on usein oikeasti kiinnostavia ja taitavia painijoita, on lopputuloksena loistavaa mähinää ja monen miehen tappelua. Tässäkin ottelu alkoi hienosti Kurt Anglen ja AJ Stylesin hyvällä painiosuudella, minkä jälkeen päästiin sopivaan entertainment brawliin ja sitä kautta isoihin spotteihin. Huippukohtia olivat tietenkin Steinerin Frankensteiner Rhinolle, Rhinon Gore Tomkolle niin että Tomko lensi häkistä ulos ja tietenkin Stylesin aivan sekopäinen tippuminen häkin katolta painijoiden päälle. Ottelun lopussa Abyss otti lisäksi taas tosi rankaa nastabumppia, ja ottelun lopetus oli myös täydellisesti buukattu. Pidin siitä, miten kukaan Anglen joukkueesta ei tietenkään luottanut Jarrettiin ja kuinka Jarrett tässä ottelussa sitten yritti ansaita heidän luottamuksensa. Tarina oli kiinnostava, eikä sitä ollut pilattu idioottimaisilla swerveillä. Kokonaisuutena siis todella kova Main Event, jota viihtyessä katsoi suuresti. Loistava päätös show’lle.

* * * *


TNA:n vuotuinen häkkitapahtuma Lockdown oli tänä vuonna ihan kohtuullinen suoritus. Show päättyi loistavasti ja alkoi hienosti, mutta väliin mahtui osittain turhaa russomaista sekoilua. Toki X-Divarin ottelut tässä välissäkin olivat oikein mainioita ja naisten ottelukin varsin kiva. Kyllä tämä Ok:n puolella on, mutta ei sen enempää.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE WrestleMania 23

Next post

Arvio: WWE Backlash 2007

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.