2005ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA No Surrender 2005

Päivämäärä: 17.7.2005

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 775

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa! 


TNA:n posterit näinä promootion ensimmäisinä vuosina olivat välillä aikamoisia mestaritaideteoksia. Heinäkuussa järjestetty väli-ppv No Surrender oli tästä erinomainen esimerkki. Selostajinamme ketkäpäs muut kuin Don West ja Mike Tenay. Viimeisen kuukauden ajan TNA:n Impact-lähetykset oli tosiaan lähetetty ainoastaan netissä, ja koko promootion tulevaisuutta pidettiin aika epävakaana. Mikään ei ole siis muuttunut kymmenessä vuodessa.

Tag Team Match

Alex Shelley & Michael Shane vs. America’s Most Wanted

Slammiversaryn aikaan Chris Harris ja James Storm olivat ajautuneet pahoihin erimielisyyksiin keskenään, mutta kuluneen kuukauden aikana America’s Most Wanted -kaksikko oli ilmeisesti saanut taas kerran sovittua erimielisyytensä. Sovinnosta huolimatta AMW ei ollut noussut merkittäviin joukkuekuvioihin, vaan konkaritiimin rooli oli tällä hetkellä tähdittää joukkuekuvioiden alakorttia. Tällä kertaa moninkertaiset joukkuemestarit pääsivät painimaan illan openerina toimineessa puhtaassa filler-ottelussa Michael Shanea ja Alex Shelleytä vastaan. Molemmat X-Divarin heelit olivat hävinneet ottelunsa Slammiversaryssa, ja se olikin varmaan lähes ainut asia, mikä heitä millään tapaa yhdisti. Nyt heidät oli kuitenkin pistetty yhteen tässä ppv:ssä hakemaan uutta nostetta. Ottelun suurin taustatarina oli se, että ilmeisesti James Stormilla ja Michael Shanella oli ollut jonkinlaista kränää siitä, kummalla oli parempi Superkick.

TNA alkaa vähitellen oppia openereidensa merkityksen (vielä kun saisivat otteluilleen backstoryn). Tämäkään ei ollut vielä ihan mallisuoritus, koska osanottajien perusteella odotin, että tästä olisi parhaimmillaan voinut tulla todella kovatasoinen joukkueottelu. Itse asiassa tämän ottelun aikana tuntui siltä, että AMW eli tässä vaiheessa jonkinlaista pahaa suvantokauttaan. Tuo meininki oli jossain määrin havaittavissa jo Slammiversaryssa, ja sama vaikutus näkyi tässä ottelussa. AMW ei yksinkertaisesti ollut sillä samalla tasolla, jolla se veti vielä vuoden alkupuolella huikeita joukkueotteluita. En tiedä, johtuiko se Harrisin ja Stormin motivoitumattomuudesta päämäärättömään buukkaukseen vai jostain ihan muusta, mutta hiukan vaisua AMW:n meno kieltämättä oli. Siitäkin huolimatta Harris ja Storm olivat kuitenkin taitavia painijoita, joten yhdessä Shanen ja Shelleyn kaltaisten erittäin lahjakkaiden (ja motivoituneiden) painijoiden kanssa he vetivät kokonaisuutena kiistatta hyvän joukkueottelun. Erityisesti Shelley loisti taas monipuolisuudellaan, ja ottelulla oli tarpeeksi pituttakin, joten tässä oli nyt kritisoinnista huolimatta TNA:n vuoden ensimmäinen hyvään arvosanaan yltänyt opener.

* * * 

Super X Cup Qualifying Match

Shark Boy vs. Mikey Batts vs. Elix Skipper vs. Sonjay Dutt

Vuonna 2003 TNA oli järjestänyt ensimmäisen monista X-Divisioonan turnauksistaan. Tuolloin tuo ”Super X Cupiksi” kutsuttu turnaus hoidettiin yhdessä viikottais-ppv:ssä. Siihen osallistui kahdeksan X-Divisioonan painijaa ympäri maailmaa, muun muassa Meksikon edustajana Juventud Guerrera ja Kanadan edustajana Teddy Hart. Turnauksen kaavio oli simppeli. Ensin painijat arvottiin pareihin, sitten parit painivat toisiaan vastaan ja voittajat pääsivät eteenpäin, kunnes jäljellä oli kaksi parasta (Guerrerra ja Chris Sabin), jotka painivat finaalissa maineesta ja kunniasta. Nyt TNA aikoi tuoda tuon Super X Cupinsa takaisin, ja se alkaisi No Surrenderin jälkeisessä Impactissa. Tällä kertaa turnaus olisi kuitenkin palasteltu osiin niin, että finaali nähtäisiin vasta seuraavassa ppv:ssä. Tällä kertaa turnauksessa oli myös panos: voittaja saisi X-Divarin mestaruusottelun. Seitsemän painijaa tuohon kahdeksan hengen turnaukseen oli valittu jo, mutta tässä neljän alakortin X-Divarilaisen ottelussa ratkaistaisiin tuon viimeisen paikan kohtalo.

Tämä ottelu kärsi sellaisesta harmillisuudesta, että loppupuolella nähtiin pari tosi ikäbää botchia, jotka söivät ottelun hyvää flow’ta ikävästi ja laskivat myös ottelun kokonaisviihdyttävyyttä aika paljon. Yleensä pari botchia ei vielä vaikuta ottelun kokonaisarvosanaan ratkaisevasti, mutta tämä ottelu olisi ollut luultavasti muuten hyvä X-Divisioonan spottailu, mutta ensin Skipperin täysin pilalle mennyt köysillä kävely Hurracanrana -spotti ja sitten vielä lopussa nähty sekoilu Shark Boyn finisherin kanssa tuhosivat ottelun meininkiä sen verran paljon, että ottelun arvosana jää lopulta alle kolmen tähden. Harmi sinänsä, koska muuten erityisesti Skipper ja Dutt vetivät ottelun tosi hyvin ja saivat aikaan mukavan alakortin fillerispottailun, jollaisia katselee ainakin yhden mielellään vaikka joka ppv:ssä. Eikä tämä mokineenkaan siis missään tapauksessa ollut huono ottelu, mutta vähän parempaankin olisi vain ollut mahdollisuuksia.

* * ½

Tag Team Match

Simon Diamond & David Young vs. Sonny Siaki & Apolo

Muistatteko Simon Diamondin edellisen ppv-esiintymisen TNA:ssa? Jos ette, se ei ole mikään ihme. Siitä on jo aikaa (vuoden 2004 lopussa), ja silloin Diamond esiintyi typerällä ”Irish” Pat Kenney -nimellään. TNA:han oli siis vuoden 2004 aikana päättänyt jostain käsittämättömästä syystä, että Diamondin oli luovuttava aina niin toimineesta ja simppelistä Simon Diamond -gimmickistään ja sen sijaan alkaa käyttää oikeaa nimeään sekä julistaa olevansa irlantilainen. No, tuo gimmick toimi suurin piirtein juuri niin huonosti kuin saattoi arvata, ja vuoden 2004 loppuun mennessä kukaan ei enää ollut kiinnostunut Kenneystä. Ei edes TNA, joka lopetti miehen buukkaamisen. Niinpä Kenney/Diamond päätti lähteä TNA:sta pariksi kuukaudeksi, kunnes Slammiversaryn pre show’ssa (muuan Dusty Rhodesin lähdettyä firmasta, btw) hän teki paluunsa vanhalla gimmickillään. Tuon jälkeen Diamond oli alkanut taas vetää alakortin heel-roolia ja samalla julistaa olevansa jonkinlaisen wrestling-gurun ja supervalmentajan yhdistelmä. Diamondin oli tarkoitus kasata ympärilleen ”Diamonds In The Roughs” -porukka, joka koostuisi hiomattomista timanteista, jotka hän auttaisi supertähteyteen. Ensimmäinen Diamondin liittolainen oli TNA:n ikijobberi David Young, joka tunnetaan parhaiten vuoden 2004 aikana ikuisuuden ajan jatkuneesta tappioputkijuonikuviosta. Nyt Diamond väitti ennen ottelua nähdyssä promossa, ettei Young ollut voittanut otteluakaan kahteen vuoteen, mikä ei pitänyt paikkaansa millään tavalla. No, samapa tuo. Uusi heel-porukka kohtasi ppv-debyytissään vanhat tutut Apolon ja Sonny Siakin.

Jos edellinen ottelu oli pienehkö pettymys botchiensa takia, tämä puolestaan yllätti todella positiivisesti. Tähän asti Siakin ja Apolon meininki viime kuukausien joukkueotteluissa oli ollut täysin yhdentekevää, enkä ollut etukäteen kovin innostunut, kun tällä kertaa heitä vastaan asetettiin TNA:n virallinen ykkösjobberi David Young ja mitäänsanomattomissa kuvioissa ikuisuuden ajan vaellellut Simon Diamond. Niin vain kuitenkin kävi, että Diamond päätti näyttää jälleen parasta osaamistaan päästyään pitkästä aikaa ottelemaan ppv:hen. Yllättävää oli kuitenkin myös se, että kaikki muutkin ottelun osanottajat – jopa Apolo – hoitivat hommansa erittäin hyvin. Esimerkiksi Apolon tapauksessa se ei tarkoittanut vielä mitenkään ihan hirveästi, mutta äijältä nähtiin silti varsin näyttävä Clothesline-tyylinen loikka kehästä ulos kaikkien päälle. Kokonaisuutena tämä oli siis varsin harmiton ja yleisestä turhuudestaan huolimatta ihan viihdyttävä koitos, joten ei minulla ole kummempaa moitittavaa tästä.

* * 

Singles Match

Samoa Joe vs. Chris Sabin

Joen asema heel/face-jakaumassa oli minulle edelleen pienehkö mysteeri, mutta ilmeisesti tämä samoalainen tuhoamiskone yritti olla bad ass -heel. Samapa tuo, Joe oli viimekuisesta debyytistään lähtien tehnyt sellaista tuhoa TNA:n X-Divarissa, että kukaan ei taatusti erehtyisi kyselemään hänen alignmentistaan mitään tarkempia kysymyksiä. Toistaiseksi Joe oli siis tuhonnut kaikki vastaansa tulleet vastustajat, mutta nyt hän olisi uransa kovimman haasteen edessä, kun vastaan asettuisi moninkertainen X-Divisioonan mestari Chris Sabin. Impact Zonen yleisö oli ottanut Joen vaajaassa kuussa aivan omakseen, ja nyt yleisöstä kaikui jo kovat ”Joe’s gonna kill you” -chantit.

No nyt nähtiin sitten todellista painia. Etukäteen en odottanut, että Joen toinen ppv-ottelu alkaisi lähennellä jo huippuottelutasoa, mutta niin tässä meinasi käydä. Olin aika varma, että parin ensimmäisen kuun ajan Joe vähän lämmittelisi TNA:n kehässä ja että Sabinin tasoisesta vastustajasta huolimatta ottelu olisi enemmän squash-tyylinen. Toisin kuitenkin kävi: äijät vetivät lähes 15-minuuttisen ottelun, joka oli kirkkaasti hieno eikä tosiaan jäänyt erityisen kauas edes huippuottelun arvosanoista. Alkupuolella Joe vielä dominoi ottelua aivan täysin, mutta se nyt oli sekä odotettavaa että välttämätöntä – ja vielä lisäksi hemmetin viihdyttävää katsottavaa. Sitten Sabin alkoi vähitellen päästä otteluun mukaan, ja lopputuloksena olikin todellinen X-Divisioonan taistelu, jossa Joelta nähtiin nyt jo kunnolla sitäkin puolta, minkälaisia otteluita hän pystyy vetämään sitten, kun vastassa on tasavertainen huippuvastustaja. Ei sille voi mitään, kyllä Joe oli vain näinä parhaina aikoinaan mielettömässä iskussa.

* * * ½ 

Six Man Tag Team Match

Team Canada vs. The Naturals & Lance Hoyt

Team Canada oli ajautunut Slammiversaryn jälkeen sekasortoon, koska Slammiversaryssa uusi yleisönsuosikki Lance Hoyt oli tehnyt sen, mistä kaikki olivat unelmoineet: piessyt Team Canadan managerin Scott D’Amoren niin pahasti, että D’Amoren oli pakko jäädä sairaslomalle. Niinpä Team Canada oli nyt ilman selvää johtajaa, vaikka Petey Williams olikin tuota paikkaa yrittänyt ottaa porukassa. Johtaja-Williams ei kuitenkaan ollut mukana tässä ottelussa, jossa Team Canadan uljaat sankarit yrittivät nyt kostaa rakastamansa valmentajan puolesta sekä loukkaantumisen aiheuttaneelle Hoytille että tämän kavereille ja hallitseville NWA Tag Team -mestareille Naturalseille. Face-porukan managerina hyöri Jimmy Hart, joka oli tehnyt TNA-comebackinsa Slammiversaryssa Naturalsien uutena managerina.

Itse asiassa tämäkin ottelu yllätti vähintään lievästi positiivisesti. Arvosana on loppujen lopuksi sama kuin Naturals vs. Team Canadalla Slammiversaryssa, mutta en etukäteen ollut ollenkaan varma, pystyisikö tämä kuusikko samantasoiseen otteluun kuin tuossa joukkuemestaruusottelussa. Lisäksi valitin jo Slammiversaryn kohdalla, ettei Naturals vs. Team Canada ole minua kaikkein eniten kiinnostava ottelupari, eikä rematch höystettynä Lance Hoytilla varsinaisesti lisännyt kiinnostusta etukäteen. Asenteeni muuttui kuitenkin ottelun alussa, kun homma lähti käyntiin hemmetin räjähtävästi, ja erityisesti Stevens sekä Douglas väläyttivät pirteämpiä otteita kuin varmaan kertaan kertaakaan TNA-urallaan. Myös Hoyt hoiti hommansa hyvin, ja Team Canada nyt on rutiininomaisillakin otteillaan toimiva porukka. Alun räjähtäväisyyden jälkeen meininki sitten hieman laantui, kun heelit pääsivät hallintaan ja ottelu lähti etenemään, mutta silti taso pysyi koko ajan hyvänä. Kokonaisuutena ottelu oli yllättävänkin pitkä, mutta silti mitään moitittavaa tässä ei ollut missään vaiheessa, joten kyllä tämä kuusikko sai kasaan varsin puhtaan ja hyvän joukkueottelun.

* * * 

No DQ Match

Kip James & Monty Brown vs. 3 Live Kru

Ihanaa, taas tämä feud. Mielenkiintoisinta tässä ottelussa oli varmaan se, että nyt The Outlaw oli vihdoin joutunut vaihtamaan nimensä. Juuri ennen ottelua nähdyssä backstage-haastattelussa Outlaw ilmoitti, että tästä lähtien häntä saisi kutsua vain Kip Jamesiksi. Storyline-selitys nimenvaihdokselle oli se, että Jamesin mukaan BG Jamesin isä ”Bullet” Bob piti Kipiä kuin omana poikanaan, joten hän oli antanut tälle luvan käyttää James-sukunimeä painijanimenään. Sinänsä ihan osuva ja juonikuvioon sopiva selitys, sillä BG James oli kadonnut ruudusta sen jälkeen, kun hän ja Konnan olivat hävinneet AMW:lle Slammiversaryssa. BG:n mielestä Konnan oli jättänyt hänet taistelemaan yksin (vaikka oikeasti Outlaw oli häirinnyt Konnania), joten nyt yhtäkkiä BG ei sitten voinut luottaa 3 Live Kru’hun, vaikka hän itse oli todellisuudessa käyttäytynyt kaikkein epäilyttävämmin. Kip James ja hänen ystävänsä Monty Brown olivat varmoja, että BG James saapuisi koska tahansa takaisin ja liittyisi virallisesti heidän puolelleen. Konnan ja Killings puolestaan tahtoivat yhä puolustaa porukkansa kunniaa, vaikka he alkoivat itsekin epäillä, olisiko heidän tiiminsä nimi sopivammin 2 Live Kru. Lisäjännityksen luomiseksi tämä mahtavan kuvion ottelu sai No DQ -stipulaation.

Olen vähän kahden vaiheilla, oliko tämän ottelun lyhyys tällä kertaa pelkästään hyvä asia vai olisiko tämän jopa kannattanut kestää vähän kauemmin. En olisi todellakaan koskaan uskonut, että vaatisin tämän feudin otteluille enemmän aikaa, mutta nyt se ihme tapahtui. Syy on varsin yksinkertainen: tässä ottelussa oli kaksi oikeasti lahjakasta painijaa, jotka pistivät keskenään pystyyn varsin viihdyttävän show’n sen aikaa, kun saivat painia toisiaan vastaan. Nuo kaksi herrasmiestä eivät tosiaan olleet Kip James ja Konnan, jotka olisi tästä roskasta voitu raahata kokonaan pois. Ei, sen sijaan Brown ja Killings väläyttivät oikeasti viihdyttävää painia, joka alkoi heti siitä, kun Killings veti pirun näyttävän Flip Diven kehästä ulos suoraan Brownin päälle. Ikävä kyllä ottelu keskittyi enimmäkseen Konnanin ja Kip Jamesin puuduttavaan ”HC”-brawlailuun, joten ehkä se ottelun lyhyys oli loppujen lopuksi ihan vain palvelus katsojille. Kovin paljoa tästä ei tämmöisenä torsona jäänyt käteen, koska 80 prosenttia otteluajasta oli tosiaan tuota Kipin ja Konnanin puuhastelua, mutta jäljelle jääneet 20 prosenttia olivat kyllä oikein toimivaa mättöä. Siksi tämä ei ollut täyttä kuraa, vaikka ottelu oli lyhyt ja puolet painijoista turhia. Ottelun jälkeen BG saapui paikalle muttei tehnyt vieläkään mitään päätöstä. Jippii.

* ½ 

Special Referee: Jerry Lynn

Sean Waltman vs. AJ Styles

Slammiversaryssa Sean Waltman oli tehnyt TNA-kriteereillä heel-turnin ensin tekemällä yhteistyötä AJ Stylesin kanssa King of the Mountain Matchissa mutta sitten halpamaisesti puukottamalla tätä selkään juuri, kun Styles oli voittaa ottelun. Waltmanin vuoksi Styles oli sitten poissa pelistä, kun Raven ripusti mestaruusvyön kattoon ja nousi uudeksi mestariksi. Styles oli jälkeenpäin tietenkin äärimmäisen katkera Waltmanille siitä, että tämä oli aiheuttanut hänelle mestaruustappion vain kuukauden mittaisen mestaruuskauden jälkeen. Katkeruudesta seurasi rajoja sanaharkkoja ja yhteenottoja. Juuri kun miehet olivat käydä kunnolla toistensa kimppuun, riitaa saapui selvittämään X-Divisioonan legenda Jerry Lynn, joka oli ollut olkapäävammansa takia ruudusta poissa lähes vuoden. Nyt Lynn oli parantunut ainakin sen verran, että pystyisi tuomaroimaan, ja niinpä hänet nimitettiin Stylesin ja Waltmanin välisen ottelun erikoistuomariksi. Lynnillä oli historiaa Waltmanin kanssa 1990-luvun alusta, ja Stylesin sekä Lynnin välistä historiaa tuskin tarvitsee edes selostaa. Sen sijaan lienee paikallaan muistuttaa, että Styles ja Waltman ovat ottaneet yhteen aikaisemminkin TNA-historiassa. Vaikka selostajat eivät jostain syystä asiaa halunneet mainita ollenkaan, Waltman oli vuonna 2002 ollut hetken aikaa X-Divisioonan mestari ja hävinnyt sittemmin vyönsä juurikin AJ Stylesille.

On se Styles huikea kaveri. Toki täytyy nostaa hattua myös Sean Waltmanille, joka on paluustaan lähtien joka kuukausi esittänyt hämmästyttävän hyviä otteita. Kirkkaimpana tähtenä on edelleen Waltmanin huikea suoritus Hard Justicessa Ravenia vastaan, mutta eivät nämä muutkaan ottelut ole olleet millään tavalla heikkoja. Slammiversaryssa Waltman hoiti oman osuutensa King of the Mountain Matchissa enemmän kuin kiitettävästi, ja nyt hän ylsi huipputasoisen Stylesin kanssa jälleen hienoon otteluun. Kun vertaa Waltmanin otteita tässä ottelussa Stylesiä vastaan vuoden 2002 otteluun, oli Waltman ehdottomasti pirteämmän ja raikkaamman oloinen. Toisaalta myös Styles on kehittynyt kolmessa vuodessa selvästi. Niinpä ei ole ihme, että kaksikko sai yhdessä aikaan hienon ottelun, mutta ihan huipputasolle tämä koitos ei silti yllä. Pikkaisen siitä voi syyttää Lynnin typerähköä roolin ottamista ottelun lopetuksessa, mutta ennen kaikkea tästä ottelusta puuttui vielä se joku todellinen erikoisuus, hämmästyttävyys tai säväyttävyys, jotta oltaisiin päästy ihan huipputasolle. Ei silti, kyllä tämän roolinsa ehdottomasti näinkin hoiti.

* * * ½ 

TNA X Division Championship

Christopher Daniels (c) vs. Petey Williams

Christopher Daniels oli jatkanut X-Divisioonan mestarina koko divarin dominoimista maaliskuusta lähtien varsin tehokkaasti. Haastajat toisensa perään olivat joutuneet pettymään, kun Daniels oli onnistunut säilyttämään vyönsä taidokkaiden otteidensa ansiosta. Pian Slammiversaryn jälkeen Danielsin haastajaksi hieman yllättäen nousi toinen heel-painija Petey Williams, joka muistutti Danielsia siitä, että hän oli yhä TNA:n historian pitkäaikaisin X-Divisioonan mestari. Williamsin mukaan Daniels ei myöskään ollut päihittänyt häntä koskaan, joten Williamsilla oli kaikki edellytykset haastaa Daniels mestaruudesta. Taistelevana mestarina Daniels ei pienestä haasteesta säikähtänyt vaan ilmoitti puolustavansa vyötään ilomielin Williamsia vastaan No Surrenderissa. PPV:tä edeltävinä viikkoina Daniels oli promonnut siitä, kuinka Williams oli hänen mukaansa täysin yksiuloitteinen painija: Williamsin ainut ase oli Canadian Destroyer, ja ilman sitä kanadalainen ei Danielsin mielestä ollut mitään.

Jälleen kerran täytyy aloittaa X-Divarin mestaruusottelun arviointi tutuilla sanoilla. Hienoa painiviihdettä ja kovaa meininkiä, mutta… Silti se joku puuttuu näistä Danielsin mestaruuspuolustuksista. En tosiaan osaa selittää, mikä se joku on, kuten en ole kovin tyhjentävästi osannut sitä selittää aikaisemmissikaan arvosteluissa. Daniels on enemmän kuin pätevä mestari, mutta kai se selitys ”jonkun” puuttumiseen on yksinkertaisesti se, ettei TNA:lla tunnu olevan kiinnostua luoda yhtään pysyvää juonikuviota, joka liittyy X-Divarin vyöhön. Danielsille vain tiputellaan kuukaudesta toiseen erittäin lahjakkaita X-Divarin painijoita vastustajiksi, ja Daniels ottelee heidän kanssaan hienon ottelun, mutta mitään sen kummempaa tarinaa ei kerrota ennen ottelua, sen aikana tai sen jälkeen. Sitten vain taas siirryttään seuraavaan haastajaan. Kaikki tämä on tosi harmillista, koska me kaikki tiedämme, että Danielsilla jos jollain on loistavat tarinankerrontakyvyt. No, kyllä niitä päästään joku päivä vielä nautiskelemaan. Siihen asti otetaan ilo irti näistä teknisesti erittäin pätevistä ja kokonaisuutena erittäin viihdyttävistä X-Divarin otteluista, jotka eivät kuitenkaan sille huipputasolle yllä.

* * * ½ 

NWA World Heavyweight Championship
Dog Collar Match

Raven (c) vs. Abyss

Ravenin ura oli kokenut Slammiversaryssa käännöksen, jota kukaan ei ollut odottanut. Alun perin Ravenin ei pitänyt olla edes mukana koko ppv:ssä, koska hän oli saanut kenkää firmasta. Sitten kaikki muuttui, kun Jeff Jarrett kävi Ravenin provosoinnin takia pre show’ssa fanin kimppuun ja kuskattiin areenalta pois poliisisaattueella. Niinpä mestaruuskomitean johtaja Larry Zbyszko päätti palkata Ravenin takaisin TNA:han ja vieläpä pistää hänet Jarrettin paikalle illan mestaruusottelussa. Kukaan ei silti olisi uskaltanut odottaa, että Raven todellakin täytti ”kohtalonsa”, josta hän oli puhunut siitä lähtien, kun oli debytoinut TNA:ssa tammikuussa 2003. Raven toden totta nousi NWA World Heavyweight -mestariksi, ja tuo temppu teki kusipäisestä ja nihilistisestä Ravenista parissa viikossa sympaattisen underdog-tyylisen face-mestarin. Mikään babyfacen esimerkki Raven ei edelleenkään ollut, mutta todellisten vaikeuksien ja puolivahinkojen kautta voittoon päätynyt vaihtoehtomestari päätyi aika nopeasti fanien suosioon – varsinkin kun hänen ensimmäiseksi haastajakseen nousi monsteri Abyss, jonka managerina pian Slammiversaryn jälkeen oli debytoinut TNA-comebackinsa tehnyt maailman ilkein mies James Mitchell. Mitchellillä ja Ravenilla oli takanaan TNA:n alkuajoilta pitkä feud, jonka molemmat miehet muistivat yhä varsin hyvin. Niinpä Mitchell oli yrittänyt ohjeistaa Abyssia kaikin tavoin tuhoamaan Raven täysin, ja nyt monsterilla oli siihen mahdolisuus, kun hän pääsi ottelemaan päämestaruudesta Ravenia vastaan brutaalissa Dog Collar Matchissa.

Tämä oli aika lailla juuri sellainen ottelu kuin vain etukäteen saattoi odottaa näistä lähtökohdista. Raju HC-ottelu, jossa ei turhaan säästelty verta, bumppeja, nastoja, pöytiä, tuoleja tai mitään muutakaan. Suurin ongelma oli vain se, että kaikki tämä on nähty jo ennenkin ja että me kaikki tiesimme etukäteen Ravenin ja Abyssin pystyvän juuri tähän. Mitään suuria yllätyksiä esimerkiksi jonkun ennennäkemättömän bumpin muodossa ei ottelun aikana nähty, joten hurjasta HC-meiningistä huolimatta tässä pysyttiin tiukasti näiden kahden mukavuusalueella. Pieni ongelma oli myös se, että erityisesti ottelun alussa tempo oli hämmästyttävän hidas. Loppupuolella rauhallinen tempo oli ihan ymmärrettävä, kun molemmat olivat lennelleet läpi ties miestä ja ottaneet vaikka mitä bumppia. Kaikesta kritiikistä huolimatta uljaana HC-painin fanina tykkäsin kyllä tästä ottelusta, koska olihan tässä nyt vastakkain käytännössä kaksi TNA:n kovinta HC-äijää (no, Hardy mukaan vielä) pistämässä ne kaikkein rumimmat bumpit kasaan yhdessä ottelussa. Aika kauas on tultu TNA:n päämestaruuskuvioissa ihan parin kuukauden aikana Jarrett-meiningistä, mutta se on kyllä vain hyvä asia. Tässäkään ei HC-stipulaatiosta huolimatta tarvittu mitään turhia sekaantumisia.

* * *

Main Eventin päätteeksi nähtiin vielä ihan oman huomionsa ansaitseva lyhyt angle, joka alkoi siitä, kun Jeff Jarrett saapui vihdoin ringsidelle. Slammiversaryn episodista lähtien kehätoiminnasta poissa pysytellyt Jeff Jarrett oli pyörinyt areenalla koko show’n ajan useammastakin syystä. Ensinnäkin Jarrett oli raivoissaan siitä, että Raven puolusti ”hänen” mestaruuttaan ja että Abyss oli ”hänen” paikallaan mestaruuden haastajana. Jarrettin mukaan hänelle ei ollut edelleenkään tarjottu rematchia, jonka hän olisi ansainnut ajat sitten. Mestaruuskuvioiden lisäksi Jarrett oli kuitenkin tämän illan ajan promonnut backstagella useaan otteeseen olevansa huolissaan siitä, että eräästä firmasta pois potkitut painijat saapuisivat TNA:han ja veisivät alkuperäisten TNA:n painijoiden paikat Main Event -kuvioissa. Jarrett oli kuullut huhuja siitä, että Rhino olisi saapumassa TNA:han ensimmäisenä, mutta hän aikoisi estää tuon debyytin. Niinpä Jarrett oli metsästänyt Rhinoa koko illan – löytämättä tätä. Nyt Jarrett sitten saapui ringsidelle haukkumaan kehässä maannutta Ravenia – kun yhtäkkiä Rhino ilmestyi kehään! Tämän jälkeen Jarret alkoi nauraa, ja heti perään Rhino iski Goren Ravenille. Kun Jarrett oli noussut kehään Rhinon seuraksi, miehet syleilivät toisiaan, ja Jarrett paljasti, että Rhino olikin ollut koko ajan hänen puolellaan. Sellainen TNA-debyytti siis Rhinolle.


Nyt oli harvinaisen viihdyttävä ja onnistunut väli-ppv TNA:lta. Vaikka show ei tarjonnut yhtään huippuottelua, se oli koko kolmen tunnin ajan erittäin miellyttävää katsottavaa. Yhdeksästä ottelusta peräti kuusi oli arvosanaltaan vähintään ***-tasoinen, mikä on varsin kova suoritus. Kun vieläpä kolme noista otteluista oli erittäin kovia ***½-otteluita (joista on vaikea sanoa, mikä oli illan paras ottelu), ei tästä meiningistä voinut olla nauttimatta. Suurin kiitos kuuluu jälleen X-Divisioonalle. Tärkeintä show’n viihdyttävyyden osalta oli kuitenkin se, että edes kolme alle ***-ottelua eivät olleet täyttä kuraa – ei edes 3LK vs. Kip James -kuvio, vaikka se lähimpänä sitä olikin. Kun tähän lisää vielä Rhinon mielenkiintoisen TNA-debyytin, oli TNA:lla hieman vahingossa kasassaan Hyvään arvosanaan yltänyt ppv.

Wikipedia: TNA No Surrender 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 19.4.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Vengeance 2005

Next post

Arvio: WWE The Great American Bash 2005

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.