2005ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Slammiversary 2005

Päivämäärä: 19.6.2005

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 775

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!


19. kesäkuuta vuonna 2002 uusi NWA:n alainen Total Nonstop Action -promootio järjesti historian ensimmäisen show’nsa, jossa muun muassa Ken Shamrock voitti NWA World Heavyweight -mestaruuden 20 miehen Gauntlet Matchissa. Tasan kolme vuotta myöhemmin 19. kesäkuuta 2005 tämä samainen, sittemmin NWA:sta irtautunut TNA järjesti historian ensimmäisen Slammiversary-ppv:nsä. Slammiversarysta oli tarkoitus tulla (ja siitä myös tuli) TNA:n kesän suurin ppv, joka järjestettäisiin TNA:n perustamisen vuosipäivän aikoihin ja jossa juhlistettaisiin TNA:n perustamista.

Ennen tätä juhla-ppv:tä TNA:ssa oli kuitenkin tapahtunut monia suuri asioita viimeisen kuukauden sisällä. Osa enemmän iloisia, osa vähemmän. Suurin uutinen oli luultavasti se, että TNA:n iMPACT!-show’n tv-lähetykset olivat loppuneet kesäkuun alkaessa. TNA oli vuoden 2004 kesäkuussa neuvotellut FSN:n kanssa vuoden mittaisen tv-diilin, ja nyt se oli tullut päätökseen, eikä uutta sopimusta saatu neuvoteltua. Luultavasti suurin syy tähän oli se, ettei iMPACT! ollut varsinainen menestysohjelma: sen ratingit olivat olleet keskimäärin 0.3:n luokkaa. TNA toki yritti parhaansa mukaan saada itselleen neuvoteltua uutta tv-diiliä, mutta niin vain kävi, että kesäkuun alkaessa TNA:lla ei ollut ollenkaan maanlaajuista tv-show’ta. Slammiversaryyn tultaessa pohjustus oli jäänyt osittain todella ohueksi, koska muutamaan viikkoon TNA:lla ei ollut lähetyksiä ollenkaan. Tässä ppv:ssä Mike Tenay sitten ilmoitti, että Slammiversaryn jälkeen iMPACT!-lähetykset alkavat taas – nettiohjelmana. Tässä pitänee korostaa, että kyseessä oli tosiaan vuosi 2005, eivätkä nettilähetykset olleet millään tavalla kilpailukykyinen tapa lähettää ohjelmistoaan. Mutta eipä TNA:lla ollut mahdollisuuksia. Samalla neuvottelut uudesta tv-diilistä jatkuivat toki kuumeisesti. Siitä myöhemmin lisää.

Muista uutisista isoin oli se, että TNA:n pääbuukkaaja Dusty Rhodes oli vihdoin lähtenyt TNA:sta. Jo kuukausien ajan Dustyn meininkiä oli seurattu kauhulla sekä smarkkien keskustelupalstoilla että TNA:n sisällä, ja nyt siihen tuli vihdoin loppu. Jatkuvasti WCW-tyyliä TNA:han väkisin tunkeva, älyttömiä ylibuukkauksia keksivä ja vanhoja jarruja promootioon tuova Dusty oli vihdoin promootion johdolle liikaa. Niinpä TNA:n buukkausvastuuseen nimitettiin työryhmä, joka koostui mm. Scott D’Amoresta, Jeremy Borashista, Bill Bansksista ja Mike Tenaysta. TNA:n toimitusjohtaja Dixie Carter tarjosi Dustyllekin paikkaa tuosta ryhmästä, mutta Rhodes ei tällaiseen arvonalennukseen suostunut vaan pätti jättää firman. Dustyn myötä myös merkittävä osa vanhoista konkareista oli poistunut TNA:sta. Kevin Nash oli loukkaantunut ja suuntaamassa sen jälkeen leffapuolelle. Dustin Rhodes oli lähtenyt TNA:sta jo huhtikuun lopussa. Scott Hallia ei ollut nähty kuukausiin. Viimeisimpänä myös Diamond Dallas Pagen sopimus oli umpeutunut Hard Justicen jälkeen. Tällä hetkellä rosterista oli poissa myös Jeff Hardy, joka oli hyllytetty sen jälkeen, kun hän oli tehnyt no show -temppunsa Hard Justicessa. Kaikkia poistuneita painijoita paikkaamaan oli buukattu kuitenkin muutama mielenkiintoinen X-Divisioonan nimi, joista myöhemmin lisää. Myös illan ME:hen liittyy vielä yhden vanhan konkarin pelleilyosuus, mutta palataan siihenkin lopussa. Selostajinamme DW ja Tenay.

Six Way Dance

Zack Gowan vs. Delirious vs. Jerelle Clark vs. Amazing Red vs. Elix Skipper vs. Shark Boy

Heti illan openerissa nähtiin ensimmäinen X-Divarin comeback, kun Amazing Red teki ensimmäisen esiintymisensä TNA:ssa sitten Victory Road 2004:n. Redin comebackia lukuun ottamatta tässä ottelussa ei ollutkaan mitään kummempaa taustatarinaa. TNA päätti vain tällä kertaa avata show’nsa heti kunnon X-Divisioonan rymistelyllä ja pistää kuusi vähemmän esillä ollutta tai vähemmän säännöllistä X-Divarin painijaansa mittelemään toisiaan vastaan. Yksijalkainen Zack Gowan oli tosiaan jäänyt Hard Justice -comebackinsa jälkeen vähän pidemmäksikin aikaa TNA:han, ja erityisesti ROH:sta tuttu Delirious teki taas vaihteeksi esiintymisen TNA:ssa. Shark Boylla oli muuten näihin aikoihin meneillään oikeuskamppailu Miramix-leffastudion kanssa, sillä tuo studio oli tekemässä Sharkboy and Lavagirl -nimistä elokuvaa. Internet osaa kertoa, että aikanaan tuo oikeusjuttu päättyi sovitteluun.

Voi TNA. Mitä sinun kanssa pitäisi tehdä, kun openerit eivät selvästi ole vahvinta antiasi, vaikka kaikki mahdollisuudet siihen olisivat olemassa? Tämän ottelun alkaessa olin innoissani ja täysin varma siitä, että vihdoin TNA saa vuoden ensimmäisen kovan openerinsa. Ensimmäiset minuutit lupasivat todella hyvää, ja olin entistä enemmän innoissani. Kuusi mielenkiintoista ja hyvin erilaista X-Divarin painijaa matsasi toisiaan vastaan, ja erityisesti comebackin tehnyt Amazing Red, Jerelle Clark ja Delirious yllättivät perhanan näteillä ja harvemmin nähdyillä liikkeillä. Tämä hyvän fiiliksen vajaan viisiminuuttisen jälkeen siirryttiin kuitenkin siihen, että porukan oli vedettävä kaikki ne perinteisimmät spotit. Ensin jokainen hyppäsi vuorotellen kehästä ulos kaikkien päälle, missä ei toki sinänsä ole mitään vikaa. Sen jälkeen kaikki palasivat kehään ja nähtiin Tower of Doom -spotti, missä ei myöskään ole sinänsä mitään vikaa. Ongelma oli vain se, että nämä vastaavat spotit ja meiningit oli nähty niin monta kertaa ennenkin TNA:n otteluissa, että odotin niiden jälkeen nähtävän vielä paljon muuta meininkiä ja oikeasti jotain uutta sekä innovatiivista. Sen sijaan saatiin sekamelskainen kuuden miehen mäiskintä ja täysin tyhjistä tullut laimea lopetus. Niin paljon potentiaalia ja oikeasti viihdyttävää uusien otteluparien singles-painia jäi hyödyntämättä, että ihan näteistä spoteista ja hyvästä alusta huolimatta jäi lopulta keskinkertainen fiilis. Ja minä kun ehdin olla jo varma, että nyt saadaan hieno opener.

* * ½ 

Singles Match

Alex Shelley vs. Shocker

Heti perään illan toinen comeback. Alex Shelley oli lähtenyt TNA:sta vuoden 2004 lopussa, kun Dusty Rhodesilla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta käyttää häntä, mikä on varsin hieno osoitus Dustyn talentinarviointikyvystä. No, Dustyn lähdön jälkeen Shelley ilmoitti kiinnostuksensa palata TNA:han, ja hänet myös palkattiin takaisin. Tämä oli siis Shelleyn comeback-ottelu TNA:ssa, ja vastustajakseen hän sai viime kuukausina merkittävissä X-Divarin kuvioissa pyörineen Shockerin. Ottelun kuvio oli yksinkertaisesti se, että Shelley tahtoi osoittaa olevansa paljon parempi ja monipuolisempi X-Divisioonan painija kuin joku luchadore. Ennen ottelua Shelley vielä uhosi Shockerille pystyvänsä painimaan aivan minkälaisella tyylillä tahansa, kun taas Shocker ei hänen mielestään pystyisi muuhun kuin lucha libreen.

TNA:lla oli tämän illan aikana sen verran monta X-Divisioonan ottelua (yhteensä 4), että yhdessä niistä pystyi hyvinkin kokeilemaan jotain muuta kuin perinteistä X-Divarin spottailua – ja se kokeilu toimi hämmästyttävän hyvin. Kyllä tässäkin nähtiin luchadore-tyyliä vetäneeltä Shockerilta pari näyttävää lentoa, kuten kuvankaunis Moonsault suoraan Shelleyn polville ja räjähtävä Suicide Dive ulos kehästä. Muuten Shocker ja ennen kaikkea Shelley vetivät kuitenkin hämmästyttävän toimivaa tekniikkapainia, lukottelua ja muuta catch as catch can -tyylistä meininkiä. Shelley oli tätä lupaillut jo etukäteen ennen ottelua nähdyssä promossa, ja Tenay hehkutti pariinkin otteeseen, kuinka paljon Shelley käytti aikaansa brittiläisen painin katsomiseen, ja näitä piirteitä tässä ottelussa tosiaan hyödynnettiin. Lopputuloksena oli ottelu, joka ei ollut samalla tavalla räjähtävä ja säväyttävä kuin suurin osa X-Divarin otteluista, mutta sen sijaan tämä oli hyvä puhdas painiottelu.

* * * 

Singles Match

The Outlaw vs. Ron Killings

Voi veljet. Sitten meille tarjoiltiin pieni siivu 3 Live Kru vs. The Outlaw -kuviota, josta pääsisimme nauttimaan tämänkin ppv:n jälkeen vielä monen kuukauden ajan. Mitään varsinaisesti uutta tässä kuviossa ei ollut Hard Justicen jälkeen tapahtunut, mutta sehän ei TNA:ta haitannut. The Outlaw yritti edelleen sekoittaa 3 Live Kru’n pakkaa mahdollisimman tehokkaasti, ja oli myös onnistunut siinä. Sen jälkeen kun BG James oli ”myöhästymisensä” takia skipannut Outlaw’ta ja Monty Brownia vastaan buukatun ottelun Hard Justicessa, alkoi Konnanin lisäksi myös Ron Killingsillä olla vaikeuksia luottaa 3LK-pariinsa. Varsinkin kun James ehti myöhemmin Hard Justicessa järjestettyyn Gauntlet Matchiin ja teki siinä vieläpä ilmiselvää yhteistyötä Outlaw’n kanssa. James väitti edelleen kivenkovaa, että Konnan ja Killings olivat ymmärtäneet kaiken väärin ja että hän oli täydellä sydämellään 3LK:n puolella. Hänellä vain oli pitkä historia Outlaw’n kanssa, ja sitä ei niin vain voisi unohtaa. Killingsiä ei tällaiset pitkät historiat kiinnostaneet, ja hän tahtoi nyt tehdä selvää miehestä, joka oli ajanut 3LK:n hajoamisen partaalle.

Voi huoh. Mihin tätä ottelua tarvittiin TNA:n kesän isoimmassa tapahtumassa? Oikeastaan, mihin koko The Outlaw’ta ylipäänsä tarvitaan TNA:ssa? Miehen anti tälle firmalle on ollut tähän mennessä kaikin puolin niin turhaa, että koko kaverin voisi mielellään lähettää paluupakettina takaisin vaikka WWE:n puolelle Heatiin jobbailemaan. Toisaalta kyllähän minä tiesin tämän kaiken jo etukäteen, enkä odottanut Billy Gunnin TNA-runilta yhtään mitään. Muistan varsin hyvin kaikki ne tämän aikakauden valitukset siitä, kuinka kamalaa kuraa tämä 3LK:n ja Outlaw’n kuvio oli, ja parastahan tässä on se, että tämä on vasta alkamaisillaan. Jos muistan oikein, tätä samaa perkeleen storylineä jatkettiin yli vuoden ajan. Nyt meille kuitenkin tarjoiltiin täysin turha ja mitäänsanomaton brawl Outlaw’n ja Killingsin välillä. Truthilla olisi oikein buukattuna ollut potentiaalia paljon enempään, mutta tällä hetkellä hänen lahjansa käytetään puhtaasti kehnoihin otteluihin Outlaw’n kanssa. Se on suuri harmi. Ai niin, ottelun lopetuskin oli vielä botchattu, kun hävinneen painijan olkapäät eivät olleet matossa selätyksen ajan.

* ½

NWA Tag Team Championship

The Naturals (c) vs. Team Canada

Chris Candidon murheellinen kohtalo oli aiheuttanut sen, että Candidon viimeisiksi suojateiksi jääneet Andy Douglas ja Chase Stevens olivat kuin huomaamatta kääntyneet faceiksi pian NWA Tag Team -mestaruusvoittonsa jälkeen. Yleisö ei yksinkertaisesti voinut buuata Naturalseille, koska tämä kaksikko toi mieleen voimakkaat muistot Chris Candidosta. Niinpä Naturalsien ensimmäisiksi heel-vastustajaksi nousi tuttu joukkue viime kuukausien mestaruuskuvioista. Coach D’Amoren luotsaama Team Canada oli nimittäin varma, että nyt olisi vihdoin kanadalaisten aika nousta takaisin joukkuemestareiksi. Petey Williams ja Eric Young olivat ottaneet pariin kertaan rajusti yhteen Chase Stevensin ja Andy Douglasin kanssa ennen tätä ottelua, joten siinähän ne kaikki tärkeimmät syyt illan ensimäiselle mestaruusottelulle olivatkin. Lisäjännitystä toi se, että Naturalsit olivat useaan kertaan vihjailleet, että tässä ottelussa debyyttinsä tekisi heidän uusi ”spiritual leaderinsä” – vastaiskuna D’Amoren sekaantumisille.

Jostain syystä tämä ottelupari ei herättänyt etukäteen ollenkaan samanlaista kiinnostusta kuin esimerkiksi AMW vs. Team Canada tai edes AMW vs. Naturals. Ehkä se on sitten vain Naturals, joka ei joukkueena kiinnosta läheskään yhtä paljon. Varsinkin kuin heidän face-turninsa on ollut aika tällainen puolittainen ja huomaamaton, joten ottelu Team Canadaa vastaan tuntuu lähinnä heel vs. heel -kohtaamiselta. No, kokonaisuutena tämä oli oikein hyvä perusjoukkueottelu, jossa ei sinänsä nähty mitään kummempaa mutta joka hoiti tonttinsa kyllä varsin mallikkaasti. Joukkuepaini onkin ollut TNA:n peruspilari oikeastaan koko vuoden 2005 ajan, eikä tämä tehnyt siinä poikkeusta. Sellainen todellinen säväyttävyys tai erikoisuus tästä puuttui verrattuna vuoden parhaisiin joukkueotteluihin, ja sen sijaan nelikko keskittyi painimaan hyvää teknistä painia, minkä takia tämä ei loppujen lopuksi nouse kolmea tähteä paremmaksi. Kiva kokonaisuus silti, ja Naturalsien uudeksi leaderiksi paljastuneen Jimmy Hartin saapuminen lopussa oli myös ihan hauska lisä.

* * * 

Singles Match

Sonjay Dutt vs. Samoa Joe

No niin! Sitten oli sen varsinaisen suurdebyytin aika. Enkä nyt puhu siitä, että itse asiassa myös Sonjay Dutt teki tässä comebackinsa ehdittyään jo hetkeksi lähteä TNA:sta Dustyn loppuaikoina. Ei, puhun nyt tietenkin Samoa Joesta ja tämän TNA-debyyttistä. En tiedä, mitä tästä miehestä oikeastaan pitäisi sanoa. Näihin aikoina TNA oli tosiaan siinä mielessä vielä vahvasti indy-promootio, että suurin osa heidän painijoistaan oli firmassa non exclusive -sopimuksilla, eli TNA:n lisäksi painijat saivat vapaasti esiintyä ROH:ssa yms. Tämä mahdollisti myös monien kovien indynimien esiintymisen TNA:n puolella, ja yksi tämän ajan kovimmista (ellei kovin) indynimi oli nimenomaan Samoa Joe. Joeta oli toivottu TNA:n puolelle jo pitkän aikaa, ja nyt vihdoin TNA oli kuunnellut toiveita ja tehnyt sopimuksen Joen kanssa. Selostamossa Mike Tenay hehkutti Joen historiaa muun muassa ROH:n Pure-mestarina varsin ansiokkaasti, ja myös yleisö otti Joen loistavasti vastaan, kun hän ensimmäistä kertaa asteli kohti TNA:n kuusikulmaista kehää.

Tämä oli positiivinen yllätys. Etukäteen ajattelin, että X-Divisioonan runsaan tarjonnan takia tämä olisi ollut pelkkä Joen nopea squash ja intensiivinen taidonnäyte, mutta sen sijaan Duttin ja Joen annettiin painia lyhyt mutta ihan oikea ottelu. Toki Joe ottelua hallitsi suurimmaksi osaksi, mutta eihän tässä nyt mitään muuta vaihtoehtoa ollutkaan. Sitä paitsi Joe möi Duttin lyhyet hallintaosuudet täydellisesti: ei liian vahvasti mutta silti juuri sopivalla tavalla, ettei Dutt näyttänyt täydeltä heittopussilta. Joe puolestaan sai heti täräyttää näyttävimmät power-liikkeensä, ja niihin Dutt oli täydellinen vastaanottaja. Upeaa myyntiä Duttilta, kun Joe paukautti STO:nsa ja tietenkin Muscle Busterinsa. Sen sijaan Joelta ei nähty tässä ottelussa mitään mainittavia high flying -liikkeitä, mutta ehkäpä ne eivät tähän debyyttin olisivatkaan sopineet. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin aika näytösottelu ja suhteellisen lyhyt kamppailu, joten ei tämä tv-ottelutasoista parempi veto ollut, mutta debyyttinäytökseksi tämä oli niin hyvä squash-tyylinen ottelu kuin voi olla.

* *

Singles Match

Bobby Roode vs. Lance Hoyt

Kuten Hard Justicen arvostelussa mainitsin, Lance Hoytista oli tullut pian Lockdownin jälkeen nähdyn face-turninsa yhteyssä lyhyessä ajassa yhtäkkiä suuri Impact Zonen suosikki, joka keräsi todella kovia ”Hoyt! Hoyt! Hoyt” -chantteja. Niinpä Hoyt oli napannut varsin merkittäviä voittoja viime aikoina, ja tämä ison brawlerin vauhdikas nousu kortissa ei miellyttänyt ollenkaan Team Canadaa eikä varsinkaan Team Canadan ”powerhousea” Bobby Roodea. Tässäkään ottelussa ei (vähäisten tv-lähetysten takia) ollut mitään sen kummempaa taustatarinaa. Roode ei vain voinut sietää sitä, että Hoyt keräsi tällä hetkellä kaiken suosion ja kaikki voitot.

Nyt täytyy sanoa, etten ihan tavoittanut tämän ottelun merkitystä. Ok, TNA yritti selvästi pushata Hoytista tulevaa face-tähteään ja Roodesta puolestaan Team Canadan singles-tähteä. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa: kaksi nuorta ja nousevaa tähteä toisiaan vastaan – varsinkin kun Roode oli jo tässä vaiheessa uraansa oikein pätevä painija, eikä Hoytissakaan mitään vikaa ollut. Ongelma oli vain se, että jotenkin tässä kohtaa korttia ja näin vähällä pohjustuksella ottelu tuntui puhtaasti turhalta. Asiaa ei parantanut se, että ottelu oli buukattu niin, että D’Amore sekaantui otteluun koko ajan, mikä pilasi ottelun flow’ta aika pahasti. Jos tämän olisi vain annettu olla puhdas painiottelu näiden kahden midcarderin välillä, olisi tämä ollut ihan moitteeton välipalaottelu, mutta nyt D’Amoren sekaantumiset ja muutenkin ottelun sekavuus veivät harmillisen paljon pois ottelun fiiliksestä. No, Hoyt ja Roode kyllä hoitivat oman osuutensa varsin moitteettomasti, vaikka ne kaikkein näyttävimmät liikkeet jäivätkin näkemättä. Kokonaisuutena Rooden ja Hoytin tasaisen varman kehätyön ansiosta sentään ihan ok ottelu, muttei yhtään sen enempää.

* *

Tag Team Match

America’s Most Wanted vs. 3 Live Kru

Huh huh, otteluiden vähyydestä ei tätä ppv:tä ainakaan voi syyttää. Ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että TNA kieltämättä kiusoitteli sen verran monta kertaa vuosien aikana America’s Most Wantedin hajoamisella, että kun lopulta sitten pari vuotta myöhemmin se Harrisin ja Stormin feud todella toteutui, oli sitä ehditty jo odotella. Edellisen kerran AMW:llä oli keskinäisiä ristiriitoja keväällä 2004, ja nyt lähes tarkalleen vuotta myöhemmin nuo ristiriidat olivat nousseet taas pinnalle. Kaikki alkoi siitä, kun AMW oli hävinnyt joukkuemestaruutensa Naturalsille, ja tilanne paheni sen jälkeen, kun Harris ja Storm hävisivät myös uusintaottelunsa. Seuraavalla viikolla Impactissa AMW hävisi myös 3 Live Kru’lle, mikä aiheutti jo kunnon riidan Stormin ja Harrisin välille. Lopulta kuitenkin haastattelupisteessä Storm ja Harris saivat aihaiseksi laihan sovun. Samalla he haastoivat 3LK:n otteluun Slammiversaryssa, koska Stormin ja Harrisin mukaan 3LK tuli toimeen keskenään vielä huonommin kuin AMW. Kuten Outlaw vs. Killings -ottelun kohdalla jo kerroinkin, AMW:n väitteessä oli kieltämättä vinha perä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun James ja Konnan ottelivat yhdessä sen jälkeen, kun Outlaw oli pistänyt Konnanin lyhyelle sairaslomalle lyömällä tätä terästuolilla päähän.

Aika perinteiseksi joukkueotteluksi jäi tämä kohtaaminen, mutta en oikeastaan mitään muuta uskaltanut odotaakaan. 3LK oli tällä hetkellä niin kuiva ja väsyttävä joukkue, että mikä tahansa ottelu heitä vastaan tuntui jo lähtökohtaisesti heikolta. Asiaa ei parantanut ollenkaan se, että yleisön kiinnostusta yritettiin ilmeisen epätoivoisesti kalastella AMW:n keskinäisillä ristiriidoilla. Onneksi Harrisin ja Stormin välienselvittelyjä ei nähty ottelussa paljon ollenkaan, vaan Harrisin ja Stormin annettiin hoitaa omat hommansa kehässä rauhassa. Samoin oli positiivista, että AMW hallitsi suurinta osaa ottelusta, joten painin taso pysyi varsin ok:lla tasolla, vaikka vastassa olivatkin puhtaasti heikot Konnan ja James. Silti tämä ottelu ei tarjonnut yhtään mitään uutta, mielenkiintoista, yllättävää tai viihdyttävää mitä ei olisi TNA:n joukkuedivisioonassa jo aikaisemmin nähty. AMW junnasi tällä hetkellä aika pahasti paikallaan. Silti Harrisin ja Stormin ansiosta tämä oli sentään katseltava kokonaisuus.

* * 

Illan aikana TNA oli muistellut historiaansa keräämällä yhteen historiansa viisi hienointa hetkeä, jotka oli ratkaistu yleisöäänestyksellä. TNA:n katsojat olivat siis ilmeisesti saaneet netissä käydä äänestämässä omaa suosikkihetkeään TNA:n historiassa, ja nyt nuo viisi hienointa hetkeä oli näytetty pätkissä illan aikana. Tässä välissä nähtiin sitten pätkä äänestyksen voittaneesta hienoimmasta hetkestä.

Vuonna 2005 TNA:n fanit olivat sitä mieltä, että nämä olivat TNA:n historian viisi hienointa hetkeä:

  1. AJ Styles voittaa ensimmäisen kerran päämestaruuden kesäkuussa 2003
  2. Raven debytoi tammikuussa 2003
  3. Lockdown 2005
  4. Jeff Hardy debytoi kesäkuussa 2004
  5. Prime Timen häkkispotti joulukuussa 2004

TNA X Division Championship

Christopher Daniels (c) vs. Michael Shane vs. Chris Sabin

Hard Justicessa nähtiin ”järisyttävä” tuplaturni, kun Michael Shane otteli uuden managerinsa Trinityn kanssa entistä manageriaan Tracia ja tämän uutta suojattia Chris Sabinia vastaan. Ottelun lopussa Shane sitten yhtäkkiä täräyttikin Trinityn kanveesiin Superkickillä, ja heti perään Traci iski low blow’n Sabinille. Shane selätti Sabinin ja palasi samalla yhteen alkuperäisen managerinsa Tracin kanssa. Mitään kummempaa selitystä tälle ei annettu, mutta kukapa sitä kaipaisi? Shane ja Sabin olivat olleet vihamiehiä TNA:ssa oikeastaan debyyteistään lähtien, ja niinpä vanhat vihamielisyydet heräsivät kunnolla henkiin taas tuon tuplakäännöksen vuoksi, minkä takia miehet ottivatkin sitten rajusti yhteen vielä samana iltana ja myöhemmissä Impacteissa. Samalla Shane myös lyöttäytyi yhteen Shanen ex-managerin Trinityn kanssa – tosin vain puhtaasti bisnesmielessä. Toisiaan kohtaan tunteman vihan lisäksi Shanea ja Sabinia yhdisti myös halu nousta TNA:n uudeksi X-Divisioonan mestariksi, ja tästä ajatuksesta ei hallitseva mestari Christopher Daniels pahemmin piitannut. Dusty Rhodesin lähdön jälkeen uudeksi on screen -authorityksi noussut mestaruuskomitean johtaja Larry Zbyszko ei kuitenkaan Danielsin vastusteluista välittänyt, vaan buukkasi Slammiversaryyn eliminointisäännöillä käydyn 3-Way Matchin Danielsin, Shanen ja Sabinin välille.

Illan toistaiseksi parhaan ottelun tarjosi jälleen kerran X-Divisioona ja sen mestaruusvyöstä taisteleva porukka. Silti pitää jatkaa parilta viime kuulta tuttua pientä purnaustani siitä, että kieltämättä tällä Danielsin mestaruuskaudella X-Divarin vyöstä käytävät ottelut ovat tippuneet takaisin sieltä ”upealta” tasolta ”todella viihdyttäviin” koitoksiin. Tuo tiputus ei ole vielä ollenkaan huono tilanne, ja suurin osa otteluista tappelisi, jotta yltäisi edes siihen toisinaan, mutta X-Divarilla olisi vain mahdollisuuksia vielä enempään. Muistaakseni purnasin tästä samasta tilanteesta useasti myös vuoden 2004 aikana: mahdollisuuksia olisi vaikka mihin, mutta jostain syystä se täydellinen kombinaatio ei ihan vain löydy. Mestariksi Daniels sopii aivan täydellisesti, mutta jotenkin hänen mestaruuskautensa kuviot ovat olleet sen verran kehnosti buukattuja, että ehkä se tarinoiden puute välittyy sitten myös otteluihin. Tässäkin nähtiin yli 15 minuuttia hienoa, taitavaa ja näyttävää sekä teknistä että lennokasta painia, mutta sellainen mieleenpainuvan tarinan ja muun säväyttävyyden puute aiheuttaa sen, että tämä ei nouse huippuotteluksi vaan jää hienolle tasolle. Kova ottelu silti.

* * * ½

NWA World Heavyweight Championship
King of the Mountain Match

AJ Styles (c) vs. Monty Brown vs. Abyss vs. Sean Waltman vs. Raven

Sitten päästään illan Main Eventiin ja TNA:n omaan nimikko-otteluun King of the Mountain Matchiin. Historian ensimmäinen KOTM käytiin lähes tasan vuosi sitten, ja nyt oli toisen KOTM:n vuoro. Lyhykäisyydessään KOTM oli siis käänteinen tikapuuottelu. Voittaja olisi se, joka ripustaisi mestaruusvyön kattoon. Sitä ennen oli kuitenkin saatava ripustamisoikeus selättämällä joku painijoista, ja aina kun joku selätettiin, tuo selätetty painija joutui jäähykoppiin kahdeksi minuutiksi. Se säännöistä. Ensimmäiseksi täytyy tietenkin huomioida se, että AJ Styles oli todellakin noussut NWA World Heavyweight -mestariksi Hard Justicessa, ja tämä oli hänen ensimmäinen mestaruuspuolustuksensa sen jälkeen. Tähän otteluun liittyy kuitenkin vielä yksi lisäkäänne. Alun perin Stylesin vastustajina piti olla Abyss (HJ:n ykköshaastajuusottelun voittaja), Brown (jostain syystä), Waltman (Wild Card -paikan nappaaja) – ja ex-mestari Jeff Jarrett. Kulissien takana oli kuitenkin Slammiversary-viikolla tapahtunut. Egoltaan ja isänsä vaikutusvallalla TNA:n omaksi Hulk Hoganiksi noussut Jarrett ei voinut sietää sitä, että häntä ei buukattaisi voittamaan hänen omaa nimikko-otteluaan. Niinpä egopelle-Jarrett oli vähän ennen ppv:tä ilmoittanut, että hän ei tähän otteluun osallistuisi. Niinpä ppv:tä edeltävässä pre show’ssa TNA:n oli pitänyt buukata kuvio, jossa TNA:sta erotettu (kayfabe) Raven saapui provoamaan Jarrettia kehässä niin pahasti, että Jarrett menetti täysin malttinsa ja kävi käsiksi ringsidellä olleeseen katsojaan. Jarrett vietiin pois paikalta poliisisaattueessa, ja mestaruuskomitean johtaja Zbyszko joutui nostamaan Ravenin Jarrettin paikalle tähän otteluun.

Aika hämmästyttävää, mutta kerrankin TNA oli ilmeisesti varannut liian vähän aikaa Main Eventilleen. Yleensä TNA:lla ei ole ollut tällaista aikatauluongelmaa. Tämä King of the Mountain Match olisi saanut kestää nimittäin vaikka 5-10 minuuttia pidempään, ja silloin tällä olisi ollut mahdollisuuksia nousta huipputasolle, jos meno olisi jatkunut yhtä kovatasoisena kuin mitä se oli tämän alle 15 minuuttia kestäneen ottelun ajan. Kaikki viisi – erityisesti Styles ja Raven – tekivät perhanasti töitä, väläyttivät hemmetin näyttäviä liikkeitä ja ennen kaikkea ottivat järisyttävää bumppia. Homma lähti käyntiin räjähtävästi heti ensimmäisellä sekunnilla, kun Waltman veti hurjan diven jäähykopin päältä kaikkien kehässä olleiden päälle. Tuohon perään nähtiin vielä Stylesin Hurracanrana tikkailta Abyssin päälle. Myöhemmin huippuspotti oli sitten Stylesin Spiral Tap ulos kehästä pöydän päällä maanneen Abyssin päälle. Kokonaisuutena siis tosi kovaa, toimivaa ja viihdyttävää HC-mäiskintää, jonka suurin ongelma oli se, että loppu tuli vähän liian nopeasti, koska tämä porukka ei kuitenkaan näin vähässä ajassa ehtinyt päästä ihan huipputasolle. Silti kirkkaasti vuoden paras TNA:n päämestaruusottelu tähän mennessä.

* * * ½ 


Aikoinaan tämä ppv näytti saavan yllättävän kovia kehuja monilta faneilta. Ehkä se oli Dustyn lähtö ja uuden TNA:n aikakauden alku, mikä sai sitten nettismarkit innostumaan – vaikka eihän tämä ppv nyt laadullisesti ollut mitenkään järisyttävä. Ensinnäkään ppv:ssä ei nähty yhtään huipputason ottelua, mutta sen sijaan kortti oli puolillaan sellaisia ”ihan kivoja” kohtaamisia. Huippuhetket olivat yllättävän vähässä, ja Jarrettin pelleily langetti vielä oman varjonsa Main Eventin ylle. Toisaalta mitään täysin paskaa ei tässä nähty, ja suurin osa otteluista oli kuitenkin vähintään ihan viihdyttäviä. Lisäksi meille tarjoiltiin yksi TNA:n historian merkittävimmistä debyyteistä, ja illan kaksi viimeistä ottelua olivat varsin kovatasoisia koitoksia, joten oli tässä paljon hyvääkin. Yhteenvetona voikin siis sanoa, että ppv oli Ok, mutta parempaakin olisi voinut kesän suurtapahtumalta toivoa.

Wikipedia: TNA Slammiversary 2005

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 29.3.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: ECW One Night Stand 2005

Next post

Arvio: WWE Vengeance 2005

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.