2006ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Turning Point 2006

Päivämäärä: 10.12.2006

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 900

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!


Vuoden viimeinen TNA-ppv oli tuttuun tapaan Turning Point. Selostajina DW ja Tenay. Haastattelijana JB mutta lisäksi myös uusi naishaastattelija Leticia.

Five Way Match

Senshi vs. Jay Lethal vs. Alex Shelley vs. Sonjay Dutt vs. Austin Starr

Kevin Nashin epämääräinen sekaantuminen X-Divarin kuvioihin sen kuin jatkui. Nyt nimittäin Nash oli julistanut viidelle X-Divisioonan painijalle aivan uuden turnauksen: Paparazzi Championship Seriesin (PCS). Kenellekään ei tuntunut olevan hajua, miten tuo turnaus etenisi ja mitä tuossa turnauksessa olisi panoksena, mutta yhtä kaikki tuo turnaus sai alkunsa tässä ppv:ssä. Turnauksen ensimmäinen ottelu oli viiden miehen eliminointiottelu, jossa ensimmäisenä eliminoitu saisi yhden pisteen, toisena eliminoitu kaksi ja niin edelleen. Mukana turnauksessa olivat tietenkin myös Nashin omat suojatit Alex Shelley ja Austin Starr, jotka tulivat koko ajan huonommin ja huonommin toimeen toistensa kanssa.

Jee, vaihteeksi oikein mainio opener TNA:lta, joka on liian usein tämän vuoden aikana sortunut heikkoihin ja turhiin avausotteluihin. Nyt päästiin heti itse asiaan, kun viisi taidokasta X-Divarin kaveria pistettiin mätsäämään toisiaan vastaan. Kieltämättä vähän tässä vaiheessa alkaa jo puuduttaa se, kuinka esimerkiksi Lethalia ja Duttia buukataan kuukaudesta toiseen ihan samanlaisiin otteluihin ja kuinka tuntuu, ettei kummallekaan ole edes yrityksenä keksiä mitään järkeviä kuvioita. No, onneksi jätkien paini on edelleen ensiluokkaista, niin ottelut eivät haittaa liikaa. Lethalin ja Duttin loistavuudesta huolimatta tässä ottelussa suurimmat tähdet olivat tosin Senshi, Starr ja Shelley, joilta nähtiin pirun näyttäviä liikkeitä ja Starrin sekä Shelleyn kohdalla myös hyvää keskinäistä tarinankerrontaa. Yksi ehdoton huippukohta oli Senshin tosi kovalta näyttänyt Running Dropkick Lethalille. Joo, kokonaisuutena hienoa spottailua ja älyttömän viihdyttävää X-Divisioonan menoa. Sellainen todellinen erikoisuus ja hämmästyttävyys jäi kuitenkin puuttumaan, minkä vuoksi tämä ei nouse huippuottelutasolle. Kovin kauaksi ei silti jääty.

* * * ½ 

Illan ensimmäisen ottelun jälkeen nähtiin sitten illan ensimmäinen (mutta ikävä kyllä ei viimeinen) typerä in ring -angle. Aluksi lienee hyvä mainita, että Robert Roode oli tietenkin Team Canadan Bobby Roode, jota ei ollut nähty viime kuukausina ppv:ssä, vaikka Impactin puolella Roode oli Team Canadan hajoamisen jälkeen kasvattanut tasaisesti uskottavuuttaan tulevana firman ykkösheelinä, rikkaana ”Roode Incorporated”-pomona. Itse asiassa Roode oli käyttänyt suurimman osan viime kuukausista etsiäkseen itselleen uutta sopivaa manageria, ja muun muassa Jimmy Hartin ja Bobby Heenanin kaltaiset nimet olivat hakeneet Rooden manageriksi. Heidän sijaansa Roode kuitenkin valitsi TNA:n vanhan kunnon povipommin Tracin, joka oli nyt vaihtanut nimensä Ms. Brooksiksi. Sihteerimäisestä Ms. Brooksista tuli Robert ”Don’t call me Bobby” Rooden uusi manageri, ja Roode jatkoi tuhon kylvämistä TNA:ssa. Varsinaiseksi silmätikukseen Roode oli kuitenkin ottanut ex-joukkueparinsa, säälittävän yleisönsuosikin Eric Youngin. Roode oli parhaansa mukaan yrittänyt viime aikoina kiusata Youngia, mutta itse asiassa Young oli onnistunut pariin kertaan nöyryyttämään Roodea. Niin kävi myös nyt, kun hassuttelija Young haastoi Ms. Brooksin Bikini Contestiin. Siinä Young tietenkin voitti Brooksin esiintyessään kehässä pienissä Paavo Pesusieni -speedoissa. Kaikkia nauratti. Kai? Minua ikävä kyllä ei. Ottelun jälkeen Roode raivosi Brooksille siitä, että tämä oli hävinnyt – ihan niin kuin sillä olisi ollut jotain merkitystä. Lisäksi Roode ilmoitti Brooksille, että tämän olisi hankittava Young heidän talliinsa, koska sitten Youngin suosio toisi myös hänelle suosiota. Aivan.

TNA X Division Championship
Special Referee: Jerry Lynn

Christopher Daniels (c) vs. Chris Sabin

TNA X Division -mestarin Christopher Danielsin ja katkeran ex-mestarin Chris Sabinin feud oli jatkunut myös Genesiksen jälkeen. Sabin oli edelleen sitä mieltä, että hänen ei tarvitsisi kunnioittaa Danielsia tai ketään muutakaan X-Divarin konkaria – kaikkein vähiten Jerry Lynniä, joka oli yrittänyt opettaa Sabinia tavoille. Lopulta Sabin sai itselleen vielä yhden mahdollisuuden voittaa mestaruus takaisin Danielsilta, mutta tällä kertaa ottelun erikoistuomariksi määrättiin X-Divisioonan pioneeri Jerry Lynn. Lynn oli kuitenkin luvannut tuomaroida ottelun rehdisti.

Lisää viihdyttävää X-Divisioonan painia, ei voi valittaa. Silti täytyy todeta, että vuosi 2006 on kieltämättä ollut mielenkiintoinen TNA:n ykkösvahvuudelle, eli sille X-Divarille. Huippulahjakkaita painijoita on divisioona niin täynnä, että kaikkien luetteleminen veisi turhaan koko tilan tästä arvostelusta. Silti sellaiset todelliset tajunnanräjäyttävät, huikeat, ”holy shit” -ottelut ovat jotenkin jääneet tänä vuonna puuttumaan. Kaikkina TNA:n edellisinä vuosina X-Divari on tarjonnut kirkkaasti ikimuistoisimmat hetket, mutta tänä vuonna tuo kunnia menee jonnekin aivan muualle. Oikeastaan juuri tämä ottelu tiivistää koko ongelman ytimen tosi hyvin. Aikaa ottelulla oli lähes 15 minuuttia, ja Sabin sekä Daniels pistivät selvästi parastaan. Nähtiin jopa X-Divarille tyypillistä rymistelyä kehän ulkopuolella ja muun muassa hieno Hip Toss suoraan sisääntulorampille. Ottelu oli kirkkaasti hieno, oikein viihdyttävä kokonaisuus. MUTTA. Joku vain puuttuu. Tuntuu kuin sama olisi nähty jo niin monta kertaa ja että mitään oikeasti todella hämmentävän uutta ja tuoretta ei ollut tarjolla. Homma toistaa tuttua kaavaa – ja miksei toistaisi, kun se tarjoaa hienoja otteluja? Mutta vaihteeksi olisi kiva päästä taas MOTYC-tasolle X-Divarinkin otteluissa, ja se vaatisi jotain ihan uutta. Mitä? En oikeastaan osaa sanoa. Ottelun jälkeen Daniels ajautui yllättäen riitoihin Jerry Lynnin kanssa.

* * * ½ 

Eivätkö nimet AJ Pierzynski, Dale Torborg, David Eckstein ja Rick Eckstein sano mitään? Hyvä, olet asian ytimessä. TNA sen sijaan ei ollut, sillä se oli päättänyt jälleen kerran hakea älytöntä huomiota tuomalla baseball-pelaajia mukaan kuvioihinsa. Jos TNA jotain rakasti, niin baseball-pelaajia ja NASCAR-kuskeja juonikuvioissaan. Harmi vain, että kukaan yleisöstä ei ollut kiinnostunut kummastakaan millään tavalla. Siitä välittämättä Jim Cornette käveli kehään ja esitteli vanhat tutut AJ Pierzynskin ja Dale Torborgin (joka oli paininut WCW:ssä aikanaan Demonina). Tuo kaksikkohan oli nähty viimeksi TNA:n kuvioissa tasan vuosi sitten, ja silloin he olivat faceina taistelleet Simon Diamondin porukkaa vastaan. Nyt Pierzynski ja Torborg vetivät kuitenkin jostain käsittämättömästä syystä heel-roolia, sillä kun kehään saapui kaksi muuta baseball-jantteria, he alkoivat pilkata näitä kahta ja repiä toisen jantterin kirjoittaman kirjan sivuja. No, onneksi tämä kirjankirjoittajajantteri oli onneksi juuri ehtinyt kertoa lempipainijakseen Lance Hoytin, joten Hoyt saapui sopivasti kehään, tarjosi turpasaunan heel-baseball-pelaajille ja tuuletteli hyviksien kanssa. Harmi, että kukaan ei tosiaan ollut kiinnostunut.

Singles Match

Rhino vs. AJ Styles

Jeff Jarrettin lähtö oli selvästi aiheuttanut TNA:ssa heel-tyhjiön, koska nyt kaikki tyypit baseball-idiooteista AJ Stylesiin olivat ruvenneet tekemään heel-turneja. Kyllä vain, AJ oli ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003 kääntynyt pahikseksi, ja kaikki alkoi viime kuussa nähdystä Styles vs. Cage -ottelusta. Tuo ottelu loppui siihen, kun Christopher Daniels yritti auttaa ystäväänsä mutta aiheuttikin Stylesille tappion. Styles raivostui tuosta aivan totaalisesti ja oli käydä Danielsin kimppuun, kun yhtäkkiä Rhino tunki lusikkansa soppaan. Rhino oli juuri saanut kokea, miltä tuntuu menettää pitkäaikainen ystävä (Christian), ja hän ei halunnut, että Stylesille ja Danielsille kävisi samoin. Stylesiä ei Rhinon ohjeet kiinnostaneet, vaan hän haistatti pitkät sekä Rhinolle että Danielsille. Seuraavina viikkoina Rhino yritti vielä auttaa Stylesiä, mutta Styles teki Rhinolle selväksi mielipiteensä pieksemällä tämän kehässä. Niinpä lopulta vaihtoehdoksi ei jäänyt muuta kuin buukata miesten välille ottelu. Styles osoitti pelkuruutensa lopullisesti tässä tapahtumassa hyökkäämällä Rhinon kimppuun, kun tämä oli haastattelupisteellä. Niinpä ottelu alkoi tuosta haastattelupisteeltä pitkällisenä backstage-brawlina, joka jatkui lopulta kehään.

Höh. Se oli suurin fiilis, mikä tästä ottelusta jäi, koska tässä olisi ollut potentiaalia niin paljon enempään kuin lopputulos oli. Toisaalta tarkoitus oli selvästi hypettää ja rakentaa odotusta sille feudin varsinaiselle päätösottelulle, joten siinä tämä kai sitten onnistui erinomaisesti. Yksittäisenä otteluna kuitenkin fiilikseksi jäi pienoinen harmitus, koska ehdin innostua ottelusta jo niin paljon. En yleensä ole takahuone/areena/katsomotappeluiden suuri ystävä varsinkaan näissä TNA:n brawleissa, mutta tässä tuo ottelun alku haastattelupisteeltä ja sitä kestänyt mättö ympäri areenaa toimivat pirun hyvin. Meno oli poikkeuksellisen intenssiivistä, ja liikkeet olivat oikeasti näyttäviä. Kun kaksikko lopulta pääsi kehään, touhu pysyi yhtä mielenkiintoisena, ja olin jo valmis antamaan tälle vähintään ***½ tähteä, ehkä jopa huippuarvosanan, jos ottelu jatkuisi tarpeeksi pitkään. Erityisesti mieleen jäi Rhinon perhanan hieno Belly To Belly Suplex AJ:lle kehän ulkopuolella. Sitten kuitenkin aivan yhtäkkiä ottelu lopetettiin varsin kököllä tavalla – kesken parhaimman flow’n. Ymmärrän kyllä, mitä TNA tavoitteli sillä, ja sen oli tarkoituskin saada katsojat ärsyyntymään… Mutta tämä minun ärsytykseni ei ollut hyvää juonikuviollista ärsytystä vaan lähinnä turhautumista siitä, että storyline-syystä hyvä ottelu jäi auttamatta kesken. Niinpä tämä on ”vain” hyvä, vaikka ehdin jo innostua paljon.

* * * 

Flag Match

America’s Most Wanted vs. LAX

Viime ppv:ssä Jim Cornette oli saapunut joukkuemestaruusottelun jälkeen kehään ja ilmoittanut, että TNA riistäisi mestaruusvyöt LAX:ltä ryhmän käytöksen vuoksi. Tuota ei kuitenkaan ollut lopulta koskaan tapahtunut, koska seuraavassa Impactissa LAX oli vedonnut johonkin syrjintään liittyvään lakipykälään, ja niinpä Hernandez ja Homicide olivat yhä NWA Tag Team -mestarit. Sillä tosin ei ollut tälle ottelulle mitään väliä, koska tämä käytiin non title -säännöillä. AMW:n ja LAX:n feud oli mennyt nimittäin nyt niin henkilökohtaiseksi ja ennen kaikkea niin isänmaalliseksi, että oli aika käydä vanha kunnon Flag Match. Panokset olivat selvät: ottelun voittanut joukkue saisi soittaa koko kansallislaulunsa, ja hävinnyt joukkue joutuisi kuuntelemaan sen hiljaa seisten. Ottelun alussa joukkueilla oli toistensa maiden liput omassa kulmauksessa, ja ottelun voittaja olisi se, joka ensin nappaisi lipun alas kulmauksesta ja sen jälkeen ripustaisi sen vielä tikkailla roikkumaan katosta.

AMW:n ja LAX:n ensimmäinen ottelu ei ollut mikään tajunnanräjäyttävä koitos, ja samaa joutuu sanomaan tästäkin. Tosin: jälleen pysyttiin hyvän joukkuepainin tasolla, joten mitään varsinaista hätää tai syytä suurempaan kritiikkiin ei ole. Ehdin vain tottua jo Styles/Daniels vs. LAX -feudin aikana niin hyvään, että paluu tähän hyvien joukkueotteluiden tasolle harmittaa vähän. Tällä kertaa tosin syy ”vain” hyvyyteen oli ennen kaikkea typerässä stipulaatiossa. En ole ikinä ollut suuri Flag Match -stipulaation fani, eikä tämä ottelu tehnyt ikävä kyllä poikkeusta. Koko lippupelleily yhdistettynä tällä kertaa vielä tikkaisiin oli sellaista turhuutta, että ei olisi vähempää voinut kiinnostaa. No, onneksi Homicide otti taas tosi rajua bumppia (erityisesti lopun lasipulloisku näytti todella pahalta erityisesti jälkeenpäin), ja koko muukin porukka (mukaan lukien Gail Kimin) tekivät vakuuttavaa työtä. Semmoiseen todelliseen erikoisuuteen tai hienouteen ei silti ylletty missään vaiheessa.

* * * 

Ja vielä yksi täysin p**ka in ring angle. Kehään nimittäin saapuivat BG James ja Kip James, jotka olivat pukeutuneet Triple H:ksi ja Shawn Michaelsiksi. Ensin he pilkkasivat HHH:ta ja Michaelsia, jonka jälkeen kehään ryntäsi Spirit Squadia pilkannut miescheerleader-nelikko, jonka Voodoo Kin Mafia pieksi pelkillä Crotch Chopeilla. Lopulta kehään lyllersi ”Big Fat Oily Guy”, joka oli tietenkin pilkkaa Big Dick Johnsonista. Sitten kun tämä kaikki ”hassuttelu” oli ohi, Jamesit repivät maskinsa ja pitivät ”vakavan” promon, jossa he haukkuivat Vince McMahonin sanankäänteillä, jotka olivat uusia viimeksi vuonna 1999. Lopulta James-kaksikko jätti haasteen: he haastoivat ketkä tahansa kaksi Vincen lähettämää painijaa ”miljoonan dollarin haasteeseen”: Aitoon tappeluun, jonka voittaja saisi miljoona dollaria. Aivan. Kenen mielestä tämä VKM-kuvio ja WWE:lle vittuilu oli hyvä idea? Ei ainakaan minun.

NWA World Heavyweight Championship

Abyss (c) vs. Christian Cage vs. Sting

Abyss oli totta tosiaan noussut ensimmäistä kertaa urallaan NWA World Heavyweight -mestariksi kuukausi sitten Genesiksessä, kun hän voitti Stingin diskauksella. Ja koska olemme TNA:ssa, mestaruus vaihtaa omistajaansa myös diskauksella. Kukaan ei tätä tosin muistanut ennen Genesistä, mutta se siitä. Sting tietenkin vaati revanssinsa sekavan lopetuksen jälkeen, mutta myös Christian Cage oli vihdoin ansainnut mestaruusottelun, jollaista hän ei ollut saanut kertaakaan hävittyään mestaruutensa kesän King of the Mountain Matchissa. Kehässä oli siis kaksi mestaria, joista kumpikaan ei ollut hävinnyt vyötään selätyksellä tai luovutuksella, ja mestari, joka ei ollut selättänyt tai pistänyt ketään luovuttamaan voitaakseen mestaruuden. Tervetuloa TNA:han. Samaa voi sanoa muuten Christianin henkivartijalle Tomkolle, joka oli loikannut WWE:stä TNA:han ja palannut taas Christianin sivustalle. Mikä mielenkiintoisinta: Christianin ja Tomkon mukaan Tomkolla on yhteinen menneisyys Abyssin kanssa ja joku likainen salaisuus Abyssista, jonka paljastumista Abyss ja James Mitchell eivät voisi sietää. Samalla kun Christian ja Tomko olivat yrittäneet kiristää Abyssia, Sting oli puolestaan yrittänyt auttaa Abyssia ja saada tämän eroon Mitchellistä. Sting oli muun muassa alkanut kutsua Abyssia ”Chrisiksi” (Abyssin oikea nimi oli Chris Parks) ja yrittänyt tätä saada tätä löytämään inhimillisemmän puolen itsestään. Aikamoista skeidaa siis.

Aika tasaisen varma suoritus, mikä on oikeastaan ihan hyvä asia, kun puhutaan TNA:n päämestaruusottelusta. Vuosien aikana NWA World Heavyweight -mestaruudesta on käyty nimittäin niin käsittämätön määrä huonoja, turhia ja tylsiä otteluita, että tämä Jeff Jarrett -vapaa aikakausi tuntuu erittäin hyvältä. Toki olisi kiva, että jossain vaiheessa ne päämestaruusottelut nousisivat vielä huippuottelutasolle, mutta sekin tulee aikanaan. Tässä ottelussa olisi mielestäni ollut jopa potentiaalia enempään kuin varmasti suoritettuun hyvään otteluun. Cage oli tässä vaiheessa uraansa liekeissä ja aivan äärimmäisen kiinnostava heel-hahmo. Christianin ja Stingin yhteenotto oli sellainen asia, jota oli odotettu jo kuukausia. Lopulta itse asiassa juuri Abyss oli se palanen, joka ei oikein sopinut otteluun ja joka oli tehnyt myös ottelun taustatarinasta harmillisesti typerän. Nytkin Sting ja Christian joutuivat sopeutumaan Abyssin mukanaoloon (vaikkei tämä ole mitenkään huono painija), mikä johti siihen, että ottelu ei oikein missään vaiheessa päässyt kunnolla lentoon.

* * *  

The Rematch

Samoa Joe vs. Kurt Angle

Tämä oli THE Rematch. Nimenomaan tuolla alleviivauksella, koska sillä TNA myös itse promosi tätä. Genesiksessä oli nähty siis historian ensimmäinen Angle vs. Joe, ja sen päätteeksi Angle pisti Joen luovuttamaan. Se tiesi päätöstä Joen lähes 18 kuukautta kestäneelle tappiottomalle putkelle. Samalla se tiesi sitä, että Anglen mielestä hänen ei tarvitsisi enää ikinä otella Joeta vastaan. Angle tuli kuitenkin myöhemmin toisiin aatoksiin, sillä nuorena miehenä hän oli itse aikoinaan saanut rematchin sellaista miestä vastaan, jolle hän oli hävinnyt ensimmäisen ottelunsa. Tuo mies oli iranilainen Abbas Jadidi, ja juuri hänet Angle päihitti vuoden 1996 olympialaisten finaalissa voittaessaan kultamitalinsa. Juuri tuo ottelu oli se uusintaottelu, jonka hän sai. Niinpä Angle päätti myöntää Joelle rematchin, mutta vain yhden rematchin. Noin tuhat kertaa ennen ottelua ja ottelun aikana muistutettiin, että tämä olisi viimeinen kerta, kun nämä kaksi nousisivat kehään vastakkain. Tämä olisi ainut rematch, joka näiden kahden välillä tultaisiin näkemään… Yeah, right. Miksi TNA edes yritti huijata ketään tällaisella typerällä mainostuksella?

Mitä tähän nyt voi taas sanoa? Tämä oli muistaakseni juuri se ottelu, josta pidin aivan perkeleesti jo 10 vuotta sitten, kun en vielä ollut suuri TNA:n tai koko tämän järjettömästi hehkutetun feudin ystävä. Se taas johtui siis siitä, että olin seurannut TNA:ta äärimmäisen satunnaisesti ja en siksi oikein missään vaiheessa tajunnut Angle vs. Joe -ottelun suuruutta ja merkittävyyttä. Niinpä miesten ensimmäinen ottelu Genesiksessä tuntui liian lyhyeltä ja muutenkin flopilta, vaikka nyt näin 10 vuotta myöhemmin ainakin itse pidän sitä aivan loistavana huippusuorituksena, jonka tunnelma oli täysin uniikki. Toki ensimmäisessä ottelussa itsessään ei nähty vielä kaikkea mahdollista painillista antia, mutta se oli tietenkin täysin tarkoituksella tehty rajaus juuri siksi, että tässä (tai näissä tulevissa) rematcheissa olisi vielä jotain uutta. Tämä oli sitten jo painillisesti aivan mestarillisuutta hipova suoritus, jonka oikeastaan ainut virhe oli typerältä tuntunut ref bump ja sen jälkeen nähty ”ottelu päättyy vaan ei päätykään” -hölmöily, Anglen tekemä low blow ja turha terästuolilla kikkailu. Nämä kohdat eivät oikein mielestäni sopineet tähän otteluun, ja siksi tämä ei vielä millään nouse viiden tähden koitokseksi, vaikka olikin aivan ehdottomasti vuoden parhaimpia otteluita ja mahtava painimatsi.

* * * * ½


Tapahtumassa nähtiin vain kuusi ottelua, mikä oli historiallisen vähän TNA:n kolmetuntisten ppv:eiden historiassa. Onneksi kaikki ottelut olivat vähintään hyviä ja parhaimmillaan MOTYC-tasoisia, koska kaikki tapahtuman kolme isoa anglea olivat täyttä paskaa. Niinpä tämä tapahtuma kallistuu vain juuri ja juuri Hyvän puolelle, vaikka otteluiden puolesta mahdollisuuksia olisi ollut enempäänkin.

Wikipedia: TNA Turning Point 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 6.3.2016

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: ECW December to Dismember 2006

Next post

Arvio: WWE Armageddon 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.