2006ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Victory Road 2006

Päivämäärä: 16.7.2006

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 900

Katso tapahtuma ImpactPlus-palvelussa!


Marraskuussa 2004 järjestetty Victory Road -niminen ppv oli TNA:n ensimmäinen kolmetuntinen ppv ja ylipäänsä ensimmäinen ppv sen jälkeen, kun TNA siirtyi viikottaisista ppv:eistä kerran kuussa järjestettäviin tapahtumiin. Vuonna 2005 Victory Road -nimistä ppv:tä ei järjestetty ollenkaan, mutta nyt heinäkuussa 2006 se teki paluunsa ppv-kalenteriin. Viime vuoden heinäkuussa järjestetty Sacrifice oli puolestaan siirtynyt toukokuulle. Niin ja selostajina olivat siis MT ja West, jos se jollekin tuli yllätyksenä. Haastattelijana tietenkin Borash.

Tag Team Match

Diamonds In The Rough vs. Naturals

Entistä NWA Tag Team -mestarijoukkuetta Naturalsia ei ollut nähty viime kuukausina ppv:ssä. Vuosi 2006 oli kokonaisuudessaan ollut Naturalseille varsin vaikea, mutta nyt joukkue oli ottamassa aivan uuden suunnan. Noin kuukausi sitten Shane Douglas oli nimittäin tehnyt paluunsa TNA:han, ja vanhalle haastattelijan paikalle palaamisen sijaan hän aloitti uran managerina. Douglas nimittäin ilmoittautui Naturalsin uudeksi manageriksi. Douglas oli erittäin huolissaan siitä, mihin Naturalsien ura oli ajautunut sen jälkeen, kun Douglasin paras ystävä ja Naturalsin entinen manageri Chris Candido oli menehtynyt. TNA:n mukaan Naturalsien ura oli lähtenyt siis saman tien syöksykierteeseen Candidon kuoleman jälkeen, ja nyt Candidon vanha ystävä Douglas oli tullut jatkamaan sitä Naturalsien valmennustyötä, joka Candidolta oli jäänyt kesken. Kaunis tarina, jos unohdetaan se tosiasia, että Naturals voitti mestaruusvyöt vasta Candidon kuoleman jälkeen ja että he kantoivat (Jimmy Hartin manageroimana) noita vöitä lähemmäs puoli vuotta. No, unohtelusta oli tietyllä tavalla tässä hommassa kyse, koska Shane Douglas unohti alkupromossaan toisen Naturals-jäsenen nimen. Siitäkin huolimatta Naturals teki tässä nyt ensimmäisen live-esiintymisensä yli kuukauteen, sillä kuluneen kuukauden aikana TNA-fanit olivat vain saaneet ihailla, kuinka ”uusi” Naturals oli treenannut Douglasin koulutuksessa ja valmistautunut paluuseensa. Nyt oli paluun aika uuden sisääntulomusiikin ja uuden lookin siivittämänä. Vastaansa Naturals sai aina yhtä väsyneen Diamonds In The Rough -joukkueen. Douglas muuten ei jäänyt ringsidelle katsomaan joukkueensa menestystä vaan poistui ennen ottelun alkua backstagelle.

Kivaa, kun heti opener onnistui yllättämään iloisesti. Aikaa tällä ottelulla oli aivan liian vähän, mutta koko kuusiminuuttinen käytettiin kyllä niin tehokkaasti hyväksi kuin vain osattiin. Jos TNA:n joukkuedivisioonasta pitäisi nimetä kaksi väsyneintä joukkuetta vuoden 2006 aikana, olisivat Diamonds In The Rough ja Naturals erinomaiset vaihtoehdot. Nyt Naturalsilla oli kuitenkin uuden storylinen innoittamana aivan uutta energiaa, ja pitkästä aikaa Elix Skipper ja David Youngkin tuntuivat olevan jälleen iskussa. Kaikki neljä painoivat täysiä alusta loppuun ja väläyttivät upeita liikkeitä. Youngilta nähtiin kuvankaunis Moonsault yläköydeltä ulos kehästä, Skipper taipui taas mielettömiin Matrix-liikkeisiin ja Naturals-kaksikko oli opetellut taukonsa aikana monia uusia liikkeitä. Kokonaisuutena voi siis sanoa, että nämä kaksi joukkuetta onnistuivat vetämään hämmästyttävän pirteän joukkuekamppailun, kun lähtökohdat otetaan huomioon. Suurimmaksi ongelmaksi koitui sitten se aika, jota olisi pitänyt olla reippaasti lisää, jotta olisi voitu päästä edes hyvän ottelun tasolle.

* * ½ 

Singles Match

Monty Brown vs. Rhino

Taisin mennä julistamaan Destination X:n arvostelussa, että tuossa tapahtumassa nähty Brown vs. Cage NWA World Heavyweight -mestaruudesta olisi jäänyt Brownin viimeiseksi ppv-otteluksi TNA:ssa. No, nyt on hyvä hetki nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi ja myöntää, että kyllähän se Monty ehti vielä palata painimaan ppv-tasolle ennen TNA:sta lähtöä. Brown oli siis tehnyt parin kuukauden tauon jälkeen paluunsa TNA:han loppukeväästä, mutta entinen päämestaruuden ykköshaastaja oli jäänyt nopeasti paluunsa jälkeen pyörimään varsin yhdentekeviin alakortin kuvioihin. Viimeisimpänä Alpha Male oli ottanut silmätikukseen Rhinon, joka oli ilmeisesti Brownin mielestä hänen päämestaruushaaveensa tiellään. Ennen kaikkea ottelua mainostettiin Gore vs. Pounce -iskulauseella.

Voihan TNA. Vaihteeksi Rhino buukattiin otteluun, joka kiinnosti minua ihan oikeasti, niin sitten homma ryssittiin typerällä buukkauksella. Tai oikeastaan vain lopetus buukattiin typerästi: ottelu päättyi nimittäin aivan liian nopeasti ja vieläpä todella typerällä tavalla niin, että koko ottelun momentum kuoli täysin kesken. Se on todella harmi, koska Rhino ja Brown olivat ottelun ajan hyvässä iskussa, ja molemmat tarjosivat katsojalle nähtäväksi oikeasti todella intenssiivisen ja viihdyttävän brawlauksen. Sillä ei nyt vain päästä vielä ihan kamalan pitkälle, kun homma katkaistaan juuri parhaassa kohdassa kesken. Hatunnosto silti molemmille painijoille ja myös tuomari Andrew Thomakselle, joka otti sekä Rhinon Goren että Brownin Pouncen vastaan todella uskottavasti. Toivottavasti ppv-tasolla nähtäisiin vielä näiden kahden järkäleen feudin huipennus ennen Brownin TNA-sopparin päättymistä, koska mahdollisuuksia olisi kovan luokan väkivaltaiseen brawliin.

* * 

Tag Team Match

LAX vs. Sonjay Dutt & Ron Killings

Ilmeisesti LAX:n ja James Gangin feud oli ihan oikeasti päätetty täysin käsittämättömästi ja ilman mitään selityksiä pian Lockdownissa nähdyn Konnan vs. Bob Armstrong -kädenväännön jälkeen. Tavallaan en ole ollenkaan harmissani, koska koko feud oli aivan kamalaa paskaa. Tavallaan kuitenkin olen, koska minua katsojana kidutettiin tuolla feudilla useiden kuukausien ajan, ja sitten se lopetettiin aivan ilman selityksiä. No, parin viime kuukauden ajan LAX oli kuitenkin keskittynyt lähinnä valittamiseen ja latinojen asemasta urputtamiseen. Tähän liittyi myös se, että LAX oli kieltäytynyt enää painimasta TNA:n kehässä ja että he olivat vallanneet TNA:n espanjalaisen selostuspöydän, josta he olivat tehneet oman LAX-alueen. TNA:n uusi pomohenkilö Jim Cornette ei kuitenkaan LAX:n väkivallalla hallitsemista pitänyt, vaan hän päätti pistää Konnanin porukan takaisin kehään. Tässä apuna toimi Ron Killings, jolla oli ollut pitkään viileän asialliset välit entiseen 3 Live Kru -partneriinsa Konnaniin. Nyt kuitenkin Konnanin ja Truthin välit olivat roihahtaneet vihan liekkeihin, kun Konnan ja koko LAX hyökkäsivät halpamaisesti Killingsin kimppuun, kun tämä oli vielä kerran kieltäytynyt yhteistyöstä LAX:n kanssa. Nopeasti tämän jälkeen Killings lyöttäytyi yhteen myös LAX:n kanssa ongelmissa olleen Sonjay Duttin kanssa, ja yhdessä he aloittivat kostoretkensä.

Nyt oli hyvä ottelu TNA:n joukkuedivisioonalta, joka kieltämättä eli tässä vaiheessa aivan uutta nousukauttaan. Edessä olisi myöhemmin illalla vielä varsinainen joukkuemestaruusottelu, jossa nähtäisiin vielä kaksi aivan huikeaa joukkuetta. Tässä välissä Ron Killings, Sonjay Dutt ja LAX pistivät kuitenkin pystyyn hyvin toimivan midcard-ottelun. Oikeastaan minulle tuli tästä todella paljon mieleen Vengeancen IC-mestaruusottelu. Samanlaista huikeaa spottailua, mielettömiä liikkeitä ja vaikuttavaa myyntiä. Ainut ongelma oli se, että ottelu oli vähän lyhyempi kuin Vengeancen ottelu, minkä vuoksi tämä ei nouse ihan hienolle tasolle. Killings veti heti ensimmäisellä minuutilla älyttömän loikan ulos kehästä ja osoitti, ettei hän aikoisi jäädä yhtään Homiciden ja Duttin jälkeen. Toki nämä kaksi X-Divisioonan sankaria olivat sitten aivan omalla tasollaan, mutta toisaalta myös Homiciden joukkuepari Hernandez väläytti erinomaista osaamista upeilla power-liikkeillään. Jos vain siis aikaa olisi ollut enemmän, mahdollisuuksia olisi ollut vielä enempään. Nytkin tämä oli toki hyvä ottelu.

* * * 

Tässä välissä oli vuorossa merkittävä angle ja yhden aikakauden loppu. Heti TNA:han saapumisensa jälkeen Jim Cornette oli nimittäin pistänyt Coach D’Amoren johtaman Team Canadan ahtaalle. Cornette ei pitänyt yhtään siitä, miten merkittävään asemaan Team Canada oli päässyt huijaamalla, kiristämällä ja juonittelemalla. Niinpä Cornette oli määrännyt Team Canadan otteluun, jonka panoksena oli se, että hävitessään Team Canada joutuisi hajoamaan. Team Canada todella hävisi tuon ottelun, ja nyt koko porukka saapui kehään jättämään viimeiset jäähyvästit. Fanit olivat tietenkin riemuissaan Team Canadan hajoamisesta, koska he vihasivat koko porukkaa – lukuunottamatta sympaattista, vainoharhaista ja typeriin ongelmiin joutuvaa Eric Youngia, joka oli viime kuukausien aikana aiheuttanut suurimman osan Team Canadan ongelmista ja jota koko muu Team Canada vihasi. Niinpä Scott D’Amore pitikin kehässä hienon puheen, jonka jälkeen hän vuorotellen ylisti Bobby Roodea, Petey Williamsia ja A-1:tä, jotka kaikki postuivat kehästä. Tämän jälkeen D’Amore aloitti sitten Youngin totaalisen solvaamisen ja nöyryyttämisen, joka päättyi siihen, että D’Amore käski Youngia riisuutumaan alusvaatteisilleen. Tämä jos mikä sai vain yleisön kääntymään enemmän Youngin puolelle. Kokonaisuutena angle oli hoidettu hyvin, ja se lupasi mielenkiintoisia aikoja kaikkien ex-Team Canadalaisten uralle.

TNA X Division Championship

Senshi (c) vs. Kazarian

Kuten ottelun osanottajista voi päätellä, X-Divisioonassa oli alkanut puhaltaa uudet tuulet pian Slammiversaryn jälkeen. Samoa Joen asema divarin ylivoimaisena ja jopa vähän ylimielisenä hallitsijana oli vihdoin päättynyt, kun Senshi oli onnistunut voittamaan mestaruuden 3-Way -ottelussa, jossa hän selätti Sonjay Duttin. Joe ei hakenut enää revanssia vyöstä, koska hän päätti keskittyä täysin päämestaruuskuvioihin. Sen sijaan Jim Cornette buukkasi Senshille ppv:hen haastajana, joka olisi Cornetten mukaan entinen X-Divisioonan mestari. Ottelun alkaessa nähtiin sitten pienoinen antikliimaksi, kun lähes puolitoista vuotta TNA:sta poissa ollut ja välissä WWE:ssä käynyt Kazarian teki ”It’s Christian” -tyylisen paluunsa ilmestymällä vain sisääntulorampille normaalin haastajan tavoin ilman, että selostajatkaan oikeastaan erityisemmin hehkuttivat hänen paluutaan. Kazarian kuitenkin oli todella tullut takaisin TNA:han, ja hän pääsi saman tien haastamaan Senshin mestaruudesta, jota hän oli itsekin kantanut kahteen otteeseen.

Ai että, olipa virkistävää nähdä X-Divisioonan mestaruusmenoissa nyt jotain ihan muuta kuin viimeisen reilun puolen vuoden aikana. Erityisen harmillista oli se, että Samoa Joe kanteli vielä loppukeväästä ja alkukesästä X-Divarin mestaruusvyötä olkapäillään, vaikka hän oli noussut jo ME-kuvioihin ja jättäytynyt lähes kokonaan pois X-Divarin mestaruuskuvioista. TNA mainostikin tätä ottelua eräänlaisena X-Divarin mestaruuskuvioiden uudelleensyntymisenä: Joe oli nyt ME-kuvioissa ja Styles & Daniels joukkuemestaruuskuvioissa, joten tie oli auki uusille tähdille. Tuon tien sitten ottivatkin upeasti haltuunsa Senshi ja comebackin tehnyt Kazarian. Olen jo kehunut edellisissä arvosteluissa Senshiä ja erityisesti tämän älyttömiä potkuja maasta taivaisiin, mutten voi olla jatkamatta samalla linjalla. Ihan mieletöntä meininkiä, joka toki korostui juuri sen vuoksi, että Kazarian myi kaiken täydellisesti. Myös Frankie itse pääsi ottelun loppupuolella näyttämään hienoja liikkeitä, ja kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti hieno X-Divarin ottelu, kuten olettaa sopii. Ihan mitään ennennäkemätöntä tai muuta tajunnanräjäyttävää tässä ei kuitenkaan nähty, ja ottelun kestokin olisi voinut olla vähän pidempi, joten huipputasolle ei tällä päästä. Hieno suoritus silti Senshiltä ja Kazarianilta.

* * * ½ 

Hair vs. Hair Match

Larry Zbyszko vs. Raven

Jos joku ei vielä tiennyt, niin Raven vihasi Larry Zbyszkoa ja Zbyszko vihasi Ravenia luultavasti vielä vähän enemmän. Kaikki alkoi siitä, kun Zbyszko kusetti Ravenilta NWA World Heabyweight -mestaruuden lähes vuosi sitten syyskuussa 2005 eikä tämän jälkeen suostunut antamaan uutta mestaruusottelua Ravenille. Tuon jälkeen alkoi loputon Ravenin ja Zbyszkon taisto, jossa Larry yritti saada Ravenin lähtemään TNA:sta mutta Raven ei suostunut. Lopulta Zbyszko sai häädettyä Ravenin TNA:sta tammikuussa 2006, kun tämä hävisi ottelunsa Sean Waltmanille. Raven teki paluunsa kuitenkin huhtikuussa, kun Zbyszkon päätös Ravenin erottamisesta mitätöitiin. Kun sitten uusi TNA:n authority figure Jim Cornette teki TNA-debyyttinsä kesäkuussa, alkoivat Zbyszkon asemat TNA:n hallinnossa olla todella huonot. Niinpä myös Raven sai Cornetten siunauksella vihdoin mahdolisuuden päästä ottelemaan vihaamaansa miestä vastaan. Jotta koko feud saataisiin kertarysäyksellä päätökseen, määrättiin ottelun stipulaatioksi vielä mahdollisimman nöyryyttävä Hair vs. Hair Match. Se oli siinäkin mielessä hyvä idea, että molemmat ottelun osanottajista olivat kaljuuntumispisteessä.

Eipä tähän nyt hirveästi ole sanottavaa. Hyvää tässä ottelussa oli se, että tämän myötä tämä onneton feud (toivottavasti) päättyi vihdoin ja viimein. Huonoa sitten oli se, että painillinen anti jäi todella vähäiseksi. Ihan hyvä tunnelma tässä sinänsä oli, koska yleisö oli täysin Ravenin puolella ja täysin Ravenia vastaan. Zbyszko myös hoiti heel-roolinsa oikein mainiosti, ja Raven veti tuttua loner-hahmoaan juuri niin kuin aina. Zbyszko vääntämässä Ravenia typeriin Drop Toe Holdeihin ja vastaaviin oli tietyllä tavalla jopa hauskaa katsottavaa, eli täytyy myöntää, että jollain sairaalla tavalla nautin hetkittäin tästä ottelun tarinankerronnasta. Harmi vain, että se hetkittäin ”nautinto” ei vielä kanna kovin pitkälle, kun ottelu on muuten käytännössä täysi nolla. No, onneksi tämä oli sentään lyhyt. Puhtaasti huono ottelu, muttei sentään vuoden huonoin -tasoa.

Tag Team Match

Kevin Nash & Alex Shelley vs. Chris Sabin & Jay Lethal

Kevin Nash vihasi edelleen X-Divisioonaa ja ennen kaikkea sen kansikuvapoikana paistattelevaa Chris Sabinia. Nash ei liioin ollut ilahtunut siitä, että Sabin onnistui hieman nöyryttäämään häntä Slammiversaryssa, vaikka lopulta Nash oli voittanut Sabinin saatuaan apua Alex Shelleylta. Niinpä Nash janosi kostoa, ja nyt Sabin oli saanut avukseen Team USA -kaverinsa Jay Lethalin. Nashin ja hänen ykkösapurinsa Alex Shelleyn tiimiin oli puolestaan liittynyt uutena jäsenenä Team Canadasta tuttu Johnny Devine, joka oli alkanut otella Shelleyn kanssa yhdessä Paparazzi-joukkueena. Nyt Shelley ja Devine eivät kuitenkaan päässeet painimaan yhdessä, vaan Shelleyn kanssa likaisesta työstä vastasi Nash itse.

Ai että kun Shelleyn ja Sabinin keskinäistä työskentelyä on ilo katsoa. Tulevina vuosina siitä päästäisiin nauttimaan TNA:ssa vielä paljon lisää (ennen kaikkea yhteistyön muodossa), mutta jo tässä nähty maistiainen tulevasta oli erinomaista X-Divisioonan painia. Kun tähän vielä lisätään kolmanneksi pyöräksi huipputaitava nuorukainen Jay Lethal, oli kasassa todella viihdyttävä X-Divisioonan ottelu. Harmi vain, että TNA tuntui olevan edelleen sitä mieltä, että yleisöä eivät nämä Nash-kuvion ottelut kiinnostaisi tarpeeksi, jos Nash ei itse olisi kehässä, joten ”Big Sexy” sitten laski ottelun tempoa tasaisesti puuttumalla ottelun kulkuun. Pitää kuitenkin nostaa Nashille hattua siitä, että hän oli ottelun aikana yllättävän vähän ärsyttävä – ennen kaikkea varmaan siksi, että Nash ymmärsi pysyä suurimman osan ottelun ajasta sivussa. Silti Nashin sekaantumiset ja ottelun hieman lyhyeksi jäänyt kesto aiheuttavat sen, ettei tämä ottelu nouse Shelley/Sabin/Lethal-kolmikon hienosta työstä huolimatta kolmen tähden tasoa korkeammalle. Hyvä suoritus se on silti sekin. Ottelun jälkeen Jerry Lynn teki pitkästä aikaa ppv-esiintymisen saapumalla facejen avuksi Nashia, Shelleytä ja Devineä vastaan.

* * * 

No DQ Match

James Gang & Abyss vs. Team 3D

Lienee aika tulkinnanvaraista sanoa, missä vaiheessa James Gang oli tässä feudissa kääntynyt heeliksi. Mielestäni James Gang ei sinänsä ollut käyttäytynyt mitenkään erityisemmin heelimäisesti missään vaiheessa, joten vielä Slammiversaryn aikaan pidin heitä facena. Nyt heidät on kai sitten pakko hyväksyä pahuuden puolelle, kun tällä kertaa he ottelivat pahuutta edustavan monsteri Abyssin joukkueparina. Kyseessä oli siis edelleen jatkoa Team 3D vs. James Gang -feudille, jota ei ollut saatu päätökseen. Tällä kertaa Team 3D toi vahvistuksena otteluun pikkuveljensä Brother Runtin, jota ei ollut pariin viime kuukauteen nähty mainittavasti. 3D odotti, että myös James Gang olisi turvautunut perheeseen ja tuonut ottelun kolmanneksi osanottajaksi Bob Armstrongin, mutta sen sijaan he rekrytoivatkin avukseen Abyssin.

Abyssin ja Brother Runtin lisääminen toi toki otteluun omaan hauskuutensa, mutta muuten tämä oli aika pitkälti samaa menoa kuin Slammiversaryn Bingo Hall Brawlissa. Muuten touhu olisi varmaan käynytkin jo tylsäksi, mutta Runt ja Abyss toivat juuri sen verran tarvittavaa uutuuden tunnetta, että meno pysyi vielä yhtä viihdyttävänä HC-mäiskintänä kuin Slammiversaryssa. Minulla ei siis ole suuremmin mitään pahaa sanottavaa tästä ottelusta, vaikka kolmen tähden yläpuolelle tämäkään ei yllä. Suurin este korkeampien arvosanojen saavuttamiseen oli se, että varsinainen painillinen anti oli taas hyvin vähäistä. Kun tähän lisätään se, että ottelussa nähtiin pari botchia ja etteivät spotit olleet aivan kaikkein omaperäisimpiä, ei tämä myöskään yllä erityisen merkittävien HC-tappeluiden listalle. Hyvää työtä silti jälleen kaikilta kuudelta, mutta ehkä vähitellen alkaisi olla jonkun uuden aika. Ottelun karuimman bumpin otti muuten vastaan Runt, kun idioottimainen Orlandon yleisö nappasi hänet ensin kiinni, kun Abyss heitti Runtin yleisöön, mutta crowdsurfing päättyi karusti kesken, kun yhtäkkiä eturivin katsojat vain rojauttivat Runtin kehäalueelle suoraan teräsportaita päin. Näytti todella pahalta.

* * * 

NWA Tag Team Championship

AJ Styles & Christopher Daniels (c) & Sirelda vs. America’s Most Wanted & Gail Kim

AMW:n kahdeksan kuukautta kestänyt ennätysmäisen pitkä joukkuemestaruuskausi oli vihdoin päättynyt Slammiversaryssa, kun ”X Division Dream Team” Styles & Daniels oli onnistunut voittamaan vyöt heiltä. Ratkaiseva apu tuossa Slammiversaryn ottelussa oli isolta korstolta näyttävä TNA-debyyttinsä tehnyt naispainija Sirelda, joka ilmestyi kehään juuri, kun Gail Kim oli jälleen kerran ratkaisemassa ottelun AMW:n puolesta. Styles ja Daniels olivat luvanneet jo ennen Slammiversaryn ottelua, että heillä olisi Gail Kimin varalle ”neutralisoija”, ja Sirelda paljastui tuoksi neutralisoijaksi. Kun Sirelda oli pelannut Kimin ulos ottelusta, onnistuivat Daniels ja Styles päihittämään AMW:n rehdisti. AMW ei kuitenkaan niin vain hyväksynyt Slammiversaryn tulosta, vaan he janosivat revanssiottelua, ja se heille myös myönnettiin Victory Roadiin. Jim Cornette päätti kuitenkin sekoittaa hieman pakkaa lisäämällä otteluun mukaan myös molempien joukkueiden naisvahvistukset.

Tämä oli kirkkaasti illan pahin pettymys ja varmaan myös yksi koko vuoden pahimmista pettymyksistä. Ennen tätä ppv:tä AMW ja Styles & Daniels olivat onnistuneet tarjoamaan kaksi hienoa joukkuemestaruusottelua, joista vähintään toinen oli huippuluokan koitos (monien mielestä molemmat ylsivät tuolle tasolle). Nyt sitten hommaa päätettiin hieman piristää pistämällä kehään yksi aikakauden taitavimmista naispainijoista Gail Kim ja uusi kasvo Sirelda, josta kukaan ei oikein tiennyt mitään. Ennakkoajatukseni oli se, että ottelu ei voisi mennä kovin pahasti pieleen edes siinä pahimmassa tilanteessa, että Sirelda olisi täysi mätisäkki. No, Sireldasta ei todellakaan ollut ottelussa mitään muuta kuin haittaa, mutta hänen lisäkseen myös kaikki muut osanottajat vetivät homman jotenkin täysin ali riman. Pari ensimmäistä minuuttia olivat vielä ihan kivaa painia, mutta heti kun naiset sotkettiin soppaan ensimmäisen kerran, homma hajosi käsiin aivan totaalisesti. Eikä kyse ollut siitä, etteikö varsinkin Gail Kim olisi osannut painia. Kukaan ei vain tiennyt, mitä oikein pitäisi tehdä, ja ilmeisesti myös ottelu oli buukattu päin p***että. Niinpä homma oli sitten lähes 10 minuuttia suurimmaksi osaksi hölmön näköistä sekoilua, jossa vain hetkittäin päästiin viihdyttävän joukkuepainin pariin. Juuri kun lopussa tilanne oli taas parantumassa selvästi, ottelu lopetettiin ja vieläpä todella kökösti botchaamalla. Se siitä huvista. Oli tämä nyt siis kaikesta haukkumisestani huolimatta ihan hyvä ottelu, mutta näiltä nimiltä tämä oli todella karu pettymys.

* * ½ 

NWA World Heavyweight Title Shot

Scott Steiner vs. Samoa Joe vs. Christian Cage vs. Sting

NWA World Heavyweight -mestaruuskuviot oli pistetty Slammiversaryssa täysin ympäri, kun Jeff Jarrett oli (jälleen kerran) noussut päämestariksi sen jälkeen, kun Larry Zbyszko ja ottelun tuomari Earl Hebner olivat käytännössä kusettaneet voiton Christian Cagelta ja Stingiltä. Tällainen munaton pelleily ei kelvannut uudelle authority-hahmolle Jim Cornettelle, joka nappasi vyön Jarrettin käsistä vielä ennen Slammiversaryn päättymistä. Impactissa Cornette kuitenkin julisti Jarrettin mestariksi, vaikka hän myönsi, että hänen oli tehnyt mieli riistää koko mestaruus Jarrettilta. Cornettella oli kuitenkin takataskussaan todellisia vaikeuksia Jarrettille. Hän nimittäin buukkasi Victory Roadin Main Eventin neljän TNA:n huippunimen välille, ja ottelun panoksena oli tietenkin päämestaruusottelu Jarrettia vastaan seuraavassa ppv:ssä Hard Justicessa. Muut ottelun osanottajat olivat tyytyväisiä tähän ratkaisuun, mutta entinen mestari Christian Cage oli tästä varsin katkera, sillä a) häneltä oli kusetettu mestaruus Slammiversaryssa halpamaisesti ja b) hän ei ollut saanut ollenkaan 1 on 1 -uusintaottelua.

Olipas se kaaos. Tunteenikin vaihtelivat moneen kertaan ottelun aikana. Ikävä kyllä missään vaiheessa en ollut kovin riemukkaalla tuulella, mutta aina välillä olin jo ihan luottavainen ja uskoin, että tämä ottelu saattaisi yltää hyvälle tasolle. Lopulta kuitenkin ottelun lopetus oli sekä sekava että buukkauksellisesti typerä, minkä vuoksi tämäkin ottelu on katkera pettymys ja samalla alle kolmen tähden suoritus. Ottelu lähti käyntiin vielä hyvin ja vauhdikkaasti, mutta ensimmäinen takaisku koitti, kun Jeff Jarrett pistettiin sekaantumaan otteluun ruiskuttamalla Stingin silmiin bensaa. Tällä typerällä tempulla sitten pelattiin Sting pois ottelusta ja sotkettiin ottelu muutenkin täysin. Vähään aikaan ei tapahtunut mitään paitsi Steinerin sekoilua. Sitten homma alkoi vähitellen taas (Steinerin botchailusta huolimatta) toimia, sillä Christian ja Joe tekivät hemmetisti töitä ottelun eteen. Aloin uskoa ottelun mahdollisuuksiin uudestaan. Lopulta kuitenkin Joen ja Christianinkin ote alkoi lipsua, ja samalla ottelu kuorrutettiin typerällä lopetuksella, joten kyllähän se TNA onnistui taas pettymyksen sieltä pyöräyttämään. Harmi.

* * ½


Aika vaisuksi suoritukseksi jäi tämä väli-ppv. Zbyszko vs. Ravenia lukuun ottamatta ppv:ssä ei toki nähty mitään täyttä paskaa, mutta mitään huippuluokan menoakaan ei ollut tarjolla. Lisäksi pari odotettua ottelua olivat ikäviä yllätyksiä. Vastapainona tapahtuma tarjosi kuitenkin muutaman hyvän ottelun ja hyvin hoidetun anglen Team Canadan välillä, joten ei tämä täysin läpipaska ppv ole. Selvästi silti Kehno ja yksi vuoden huonoimpia tähän mennessä.

Wikipedia: TNA Victory Road 2006

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 21.12.2015

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWE Vengeance 2006

Next post

Arvio: WWE The Great American Bash 2006

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.