Arvio: TNA Victory Road 2007

Päivämäärä: 15.7.2007

Sijainti: Orlando, Florida (Impact Zone)

Yleisömäärä: 900

Vuoden 2007 kesä jatkui TNA:ssa 5-vuotisjuhlatapahtuman Slammiversaryn jälkeen tutulla kaavalla. Vuorossa oli siis Victory Road -niminen ppv, joka viime vuoden tapaan järjestettiin heinäkuussa. Historian ensimmäinen Victory Road oli järjestetty marraskuussa 2004, ja se oli ollut tuolloin koko TNA:n historian ensimmäinen kolmetuntinen kuukausittainen ppv. Tuon jälkeen Victory Road -nimistä ppv:tä ei ollut siis nähty ollenkaan vuonna 2005, mutta nyt se oli toista vuotta peräkkäin TNA:n ohjelmistossa. Muuten TNA:n tilanteesta tässä vaiheessa ei oikeastaan ole erityisempää sanottavaa. Tutulla kaavalla mentiin eteenpäin. Main Event -kuvioihin oli toki kesällä 2007 saatu hieman poikkeuksellista kansainvälistä meininkiä, mutta palataan siihen ME:n kohdalla. Selostajina Don West ja Mike Tenay. Haastattelijoina Jeremy Borash ja Leticia.

TNA X Division Title Shot

10 Man Ultimate X Gauntlet Match

Participants: Christopher Daniels, Jay Lethal, Puma, Homicide, Sonjay Dutt, Petey Williams, Shark Boy, Elix Skipper, Kaz, Senshi

Illan avasi varsin erikoinen ottelu, jollaista ei ollut koskaan aikaisemmin käyty TNA:n historiassa – ja voidaan varmaan olla montaa mieltä siitä, olisiko tarvinnut käydä nytkään. TNA päätti nimittäin Victory Roadin kunniaksi tuoda takaisin oman nimikko-ottelunsa Ultimate X:n, jollaista ei ollut nähty ppv-tasolla noin vuoteen (ja silloinkin se oli joukkuemuotoinen Ultimate X -ottelu). Nyt vuorossa ei kuitenkaan ollut perinteinen Ultimate X -ottelu, vaan Ultimate X:n ja Gauntlet-ottelun yhdistelmä. Käytännössä se tarkoitti siis sitä, että ottelu alkoi normaalina Gauntlet-otteluna, jossa kaksi osanottajaa aloitti matsin kehässä. Minuutin välein kehään tuli aina uusi painija, ja painijoita voitiin eliminoida heittämällä heidät kehäköysien yli, jolloin he olivat ulkona ottelusta. Kuitenkin siinä vaiheessa kun ottelun viimeinen osanottaja saapui paikalle, matsi muuttuikin Gauntlet-ottelusta Ultimate X:ksi, eli kaikki jäljellä olevat painijat alkoivat tavoitella kehän yläpuolella roikkuvaa X-symbolia. Tässä vaiheessa painijoia ei voinut enää siis eliminoida Gauntlet-säännöillä. Voittaja olisi se, joka saisi X:n käsiinsä ensimmäisenä, ja hän saisi mestaruusottelun X-Divisioonan mestaria vastaan lähitulevaisuudessa.

Tässä matsissa oli pari osanottajaa, jotka ansaitsevat erityismaininnan. Ensinnäkin Jay Lethal kamppaili tässä ottelussa siis taas X-Divisioonan mestaruuden ykköshaastajuudesta, vaikka hän oli juuri voittanut tuon mestaruuden Slammiversaryssa. Lethalin mestaruuskausi jäi kuitenkin vain parin päivän mittaiseksi, koska hän hävisi mestaruutensa heti Slammiversaryn jälkeisessä Impactissa Samoa Joelle, joka haastoi Lethalin mestaruudesta yllättäen. Palataan Joen X-Divisioonan mestaruuskauteen myöhemmin. Ottelun kolmas osanottaja Puma teki tässä matsissa yhden illan paluunsa TNA:han. AIkaisemmin muun muassa World X Cup -turnauksessa Meksikon edustajana paininut monien fanien rakastama Puma (eli TJ Perkins) oli nähty TNA:ssa viimeksi reilu vuosi sitten, mutta nyt hän saapui yllättäen tähän otteluun. Toinen paluunsa tässä ottelussa tehnyt oli Elix Skipper. TNA:n alkuvuosien X-Divarin ja joukkuedivisioonan kulmakiviin kuulunut Skipper oli vuosina 2005-2006 jumahtanut alakortin jobberiksi Diamonds In The Rough -joukkueessa, ja alkuvuodesta 2007 Skipper oli hetkellisesti lähtenyt TNA:sta kokonaan. Tässä show’ssa hän teki comebackinsa TNA:n riveihin, ja hänen paluunsa ei suinkaan jäisi yhden illan mittaiseksi. Maininnan arvoinen on myös tässä ppv:ssä uudella lookilla ja nimellä ensimmäistä kertaa esiintynyt Kaz, eli Frankie Kazarian. Kazarian oli viime vuoden TNA-comebackinsa jälkeen jumahtanut Ravenin johtamaan alakortin Serotonin-porukkaan, kunnes nyt kesällä 2007 hän kääntyi Ravenia ja Serotonin-kumppaneitaan vastaan ja palasi yleisönsuosikiski.

Vähän kahtiajakoiset fiilikset jätti tämä ottelu. Ultimate X:n ja Gauntlet-ottelun yhdistelmä oli taas oikein klassinen esimerkki LOLTNA-pelleilystä. Mitään järkevää syytä näiden kahden matsin sekoittamiseen ei ole, mutta se ei tietenkään estänyt TNA:ta kokeilemsta sitä. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että itse olen aina ollut sekä Gauntlet-otteluiden että Ultimate X -matsien suuri ystävä, joten jollain sairaalla tavalla oli hyvin kiinnostunut tästä matsista. Kun tähän sitten yhdistettiin Gauntlet-osuudessa nähdyt Puman ja Elix Skipperin paluut, oli Gauntlet-osuus itse asiassa yllättävän jees, vaikkakin hetkittäin turhan sekava. Todellinen kunnon meininki alkoi kuitenkin vasta, kun viimeisen sisääntulon jälkeen päästiin Ultimate X -matsiin. Perhana soikoon, että yleisölle tarjoiltiin taas muutamia sellaisia spotteja, joita ei kyllä vain missään muualla nähty näihin aikoihin. Juuri tätä TNA:n X-Divisioona parhaimmillaan oli: mielipuolisen sekopäisiä spotteja, kuten Christopher Daniels roikkumassa pää alaspäin jättimäisestä teräsrakennelmasta niin, että Kaz tempaisee hänet tuosta asennosta Flying Diamond Cutterilla suoraan kanveesiin. Ehdottomasti hienoimpia spotteja pitkään aikaan. Uskomatonta. Muutenkin matsin loppuosuus oli ilahduttavan mahtavaa tykittelyä, ja pidin myös loppuratkaisusta todella paljon, vaikka selostajat eivät aluksi osanneetkaan reagoida siihen ollenkaan oikein. Yhtä kaikki, kyllä tämä oli hieno opener, vaikkakin hieman kummallinen.

* * * ½

Tag Team Match

Damaja & Basham vs. Voodoo Kin Mafia

Ei, ikävä kyllä en vitsaile. Olin aivan varma, että tämä surullinen feud Christy Hemmen ja Kip Jamesin välillä olisi vihdoin huipentunut Slammiversaryyn, mutta olin katkerasti väärässä. Toisaalta, olisihan se pitänyt tajuta, että kuvio ei voi vielä olla ohi, koska Slammiversaryssa oli nähty SHOKEERAAVA KÄÄNNE, kun James-kaksikon ystävä Lance Hoyt puukotti heitä selkään, pieksi heidät maahan ja alkoi muhinoida Christy Hemmen kanssa. Hemme ja Hoyt olivat nyt siis uusi voimapari, ja niinpä Voodoo Kin Mafia kohtasi nyt ppv:ssä… Damajan ja Bashamin, jotka he olivat jo persraiskanneet edellisessä ppv:ssä? Miksi ihmeessä Damaja ja Basham painivat enää yhtään ketään vastaan – tai varsinkaan VKM:ää vastaan? Miksi VKM ei paini Hoytia ja tämän valitsemaa joukkueparia vastaan? En ymmärrä mitään.

Vaan eipä tässä vielä edes kaikki! Kip James oli nimittäin etukäteen luvannut, että heillä olisi yllätys Christy Hemmeä varten tähän ppv:hen, ja yllätys heillä todellakin oli. VKM:n kanssa kohti kehää nimittäin marssi ”The Voodoo Queen” Roxxi Laveaux -nimellä esitelty käsittämättömään voodoo-noita-asuun pukeutunut todella erikoisen oloinen nainen, josta kukaan ei tuntunut tietävän mitään ja jonka olemassaoloa tai lyöttäytymistä yhteen VKM:n kanssa ei perusteltu mitenkään. Koska miksipä olisi? Oikeasti Laveaux oli siis Nikki Roxx -nimellä tunnettu naispainija, joka oli aloittanut uransa vuonna 2002, paininut parin viime vuoden ajan naispainiin keskittyneessä SHIMMER-promootiossa ja saanut dirt sheetien mukaan paikan TNA:n rosterissa Abyssin suosituksen ansiosta.

Minulla ei oikeasti ole enää mitään sanottavaa Christy Hemmestä, Voodoo Kin Mafiasta, Lance Hoytista, Bashamista, Damajasta eikä todellakaan Roxxi Laveauxxista. Ehkä sen verran on kuitenkin sanottava, että kaikesta huolimatta tämä oli paras ottelu näiden kahden joukkueen välillä. Se ei toki vielä tarkoita paljoa, kun puhutaan näistä kahdesta joukkueesta, mutta sanottakoon, että tämä nyt alkoi jo kallistua siedettävän ottelun puolelle. Kaikki neljä yrittivät selvästi parhaansa osoittaakseen, ettei kyse ole vain paskan storylinen paskasta ottelusta vaan että he pystyvät myös ihan oikeaan kehätoimintaan. Sinänsä Bashamit ja VKM eivät ole mitään ”vuoden huonoin painija” -kaliiberia, vaan ihan kokeneita kettuja, joten heiltä voikin odottaa ihan siedettävää painia. Ongelma on vain se, että koko kuvio on niin auttamattoman tylsä, etteivät tällaiset juuri ja juuri katsottavat matsit tee siitä vielä parempaa. Blaah.

* ½

Singles Match

James Storm vs. Rhino

Näin käy, kun kaksi keskikortin nimeä ovat edellisen (tappiollisen) feudinsa jälkeen tyhjän päällä ja ilman mitään järkevää suuntaa. Tietenkin heidät laitetaan tappelemaan keskenään! Ja eipä siinä, kyllä Stormille ja Rhinolle olisi voinut keksiä varmaan paljon huonompaakin tekemistä kuin keskinäisen vihanpidon. Lyhyesti ja ytimekkäästi tässä feudissa oli kyse samasta asiasta kuin monissa aikaisemmissakin Rhinon feudeissa: Rhinon alkoholiongelmasta. Slammiversaryn jälkeen Rhino oli taas alkanut puhua promoissaan ongelmallisesta suhteestaan alkoholiin ja siitä, miten hän oli raitistunut pitääkseen perheensä kasassa. Jatkuvasti kaljapullon kanssa heiluva ”Cowboy” James Storm ei tietenkään tätä ymmärtänyt, vaan alkoi pitää Rhinoa pilkkanaan. Storm yritti jopa väkisin pakottaa Rhinon juomaan alkoholia, ja lopulta tämä tilanne äityi niin inhottavaksi, että Victory Roadiin buukattiin ottelu, jossa miehet saisivat ratkaista välinsä painimalla.

Tässä oli oikein malliesimerkki siitä, miten tuomarin ei pidä hoitaa hetkeä, jossa hänet on ensin kolkattu tajuttomaksi ja sitten hän palaa yhtäkkiä tajuihinsa laskemaan selätyksen ratkaisevalla hetkellä. En tiedä, oliko Rudy Charlesilla huono päivä, koska Charles on ollut yleensä oikein hyvä tuomari, mutta nyt lopetus tuntui typerältä nimenomaan Charlesin huonon suorituksen ansiosta. Miten yhdessä sekunnissa Charles on täysin tajuton ja ei osoita minkäänlaisia elonmerkkejä ja sitten aivan hetkessä havahtuu hereille ja hyppää suoraan laskemaan selätystä kuin mitään ei olisikaan tapahtunut? Olen varmaan ainoa arvostelija, joka käyttää näin paljon tekstitilaa tämän matsin osalta tuomarin työskentelyn arvosteluun, mutta se oli ehdottomasti eniten ärsyttänyt asia tässä matsissa. Muuten Rhino ja James Storm painivat nimittäin kaikin puolin hyvän ottelun. Ensin ympäri yleisöä nähty brawlaus oli oikein mainiota, ja kun matsi jatkui kehässä, taso pysyi oikein hyvänä. Ei tämä millään tavalla ollut ikimuistoinen ottelu, johon palaisin vuoden lopussa parhaita otteluita miettiessä, mutta alusta loppuun hyvä matsi. Erityisesti lopun olutpullospotti oli oikeasti murhaavan näköinen.

* * *

Tag Team Match

Motor City Machine Guns vs. Jerry Lynn & Mr. Backlund

Voi veljet! Tämä oli ensinnäkin ensimmäinen ppv-ottelu, jossa yksi all time -suosikkijoukueistani Murder City Machine Guns (TNA:ssa nimi oli ilmeisesti soveliaisuussyistä vaihdettu muotoon Motor City Machine Guns) paini yhdessä. Alex Shelley ja Chris Sabin olivat täydellisiä esimerkkejä tämän aikakauden ”cooleista heeleistä”, jotka olivat jo useamman kuukauden ajan tehneet yhteistyötä. Japanissa ja indyissä Sabin ja Shelley olivat alkaneet painia joukkueena jo vuonna 2006. Niinpä TNA päätti hyödyntää tätä täydellistä dynamiikkaa, panna kaksi Detroitista kotoisin olevaa X-Divisioonan painijaa yhdeksi joukkueeksi, ja loppu on historiaa. Joukkueen synty oli toki TNA:ssa vähintäänkin erikoinen, ja ikävä kyllä siihen liittyy feud Bob Backlundin kanssa. Sen jälkeen kun Austin Starr oli lähtenyt ovet paukkuen TNA:sta ja jättänyt pitkään rakennellun feudinsa Backlundin kanssa kesken, oli Alex Shelley nostettu uudeksi painijaksi kamppailemaan ”sekopäistä vanhaa ukkoa” vastaan. Vähitellen hän oli alkanut saada apua Chris Sabinilta. Backlundin puolelle oli puolestaan lyöttäytynyt X-Divisioonan konkari Jerry Lynn. Ongelma oli kuitenkin se, että niin sanotusti kahden tulen välissä oli ”X-Divisioonan kummisetänä” toiminut Kevin Nash, joka oli kannustanut Shelleytä ja Sabinia hakemaan itselleen räväkkää hahmoa mutta joka ei ollut halunnut missään vaiheessa asettua kenenkään puolelle tässä sodassa vaan olla tyytyväisenä myhäilevä tyyppi taustalla. Tämä muuttui vihdoin Slammiversaryssa, kun Nash kääntyi Lynniä ja Backlundia vastaan ja auttoi Sabinia ja Shelleytä pieksemään vanhuskaksikon. Nyt sitten Shelley ja Sabin joutuivat kohtaamaan Lynnin ja Backlundin joukkueottelussa, ja ringsidella matsia seurasi tietenkin Kevin Nash.

Alex Shelleyn ja Chris Sabinin joukkue on ehdottomasti yksi omista suosikkiasioistani koko TNA:n historiassa, mutta tämä kaksikon ensimmäinen ppv-joukkueottelu ei ole erityisen muistuttava. Siihen on ennen kaikkea kaksi syytä: Bob Backlund ja Kevin Nash. En voi edelleenkään sille mitään, että tuntuu todella idioottimaiselta katsoa, kun Chris Sabinin ja Alex Shelleyn kaltaiset nimet eivät meinaa pärjätä Bob vitun Backlundia vastaan. Voisiko joku selittää, miksi ihmeessä TNA halusi millään tavalla suojella Bob Backlundia näissä otteluissa? Bob Backlundia, jonka ei pitäisi olla minkäänlainen uhka yhtään kenellekään? Ja jotta tässä ei olisi tarpeeksi typeryyttä, jostain käsittämättömästä syystä Shelley ja Sabin tarvitsivat myös Kevin Nashin apua pärjätäkseen lopulta tässä ottelussa. Aargh. Jos nämä asiat onnistuu jotenkin sivuuttamaan mielessään, muutenhan tämä ottelu oli ihan kivaa menoa. Lynnin, Sabinin ja Shelleyn välinen osuus matsista oli jopa suorastaan ilahduttavaa katsottavaa, ja jos koko ottelu olisi ollut sitä, tämä olisi ollut helposti hyvä matsi. Nyt typerän buukkauksen vuoksi jäädään vain ihan hyvän tasolle. Ehkä TNA voisi vähitellen päästä eroon Backlundista ja Nashista.

* * ½

Mixed Tag Team Match

Robert Roode & Ms. Brooks vs. Eric Young & Gail Kim

Robert Roode oli ymmärrettävästi raivoissaan, koska Slammiversaryssa Eric Young oli onnistunut voittamaan hänet Freedom Matchissa ja pääsemään näin vapaaksi Rooden riistosopimuksesta. Rooden mielestä ottelun lopputulos ei kuitenkaan ollut reilu, koska hän oli jo selättänyt Youngin (huijaamalla), mutta Jim Cornette oli käskenyt aloittaa ottelun uudestaan, jolloin Young oli saanut napattua voiton. Nyt Roode halusi nöyryyttää Youngia ja tehdä muuten vain lopun hänen urastaan, vaikka Young ei enää ollutkaan hänen alaisensa. Tällä kertaa Roode ja Young eivät kuitenkaan kohdanneet 1 on 1 -ottelussa, vaan Roode toi otteluun mukanaan managerinsa Ms. Brooksin ja Youngin joukkuepariksi lyöttäytyi puolestaan Gail Kim. Youngin ja Kimin välit olivat lähentyneet viime viikkoina merkittävästi, kun Kim oli osoittanut pitävänsä Youngista ja oli jopa keskeyttänyt Ms. Brooksin viekoitteluyritykset suutelemalla Youngia pitkään.

Pakko nostaa hattua Gail Kimille, joka on ehdottomasti yksi piristävimmistä naispainijoista näihin aikoihin, kun sen enempää WWE kuin TNA:kaan ei oikein tuntunut pystyvän tarjoamaan viihdyttävää naistenpainia katsojille. Gail Kim teki joka esiintymisessä parhaansa, ja sitä oli viihdyttävää katsoa. Tässäkin matsissa Gail Kim jäi parhaiten mieleen, vaikka toki myös Eric Young ja Robert Roode tekivät hyvää työtä. Ongelma oli silti se, että Roode ja Young olivat painineet jo Slammiversaryssa hyvän ottelun, eikä tämä matsi onnistunut heidän osaltaan tarjoamaan oikeastaan mitään uutta. Gail Kimin kohdalla suurin ongelma oli puolestaan se, että hän ei tässä matsissa päässyt painimaan missään vaiheessa kunnon pitkää sekvenssiä, vaan enemminkin väläyttämään yksittäisinä hetkinä osaamistaan. Se oli toki viihdyttävää, mutta enemmän olisi tarvittu, jotta tämä matsi olisi noussut kokonaisuutena hyvälle tasolle. Nyt tämä oli hieman katkonainen ja sekava kokonaisuus, josta ei jäänyt erityisen paljon käteen.

* * ½

Singles Match

Christian Cage vs. Chris Harris

Tämä feud oli lähtenyt liikkeelle varsin yksinkertaisista lähtökohdista. Chris Harris oli siis Slammiversaryssa paljastanut King of the Mountain -ottelun viidenneksi osanottajaksi, ja vaikka entinen America’s Most Wanted -joukkueen toinen osapuoli ei ollutkaan voittanut ottelua, oli hän ollut hyvin lähellä siinä ja onnistunut myös estämään Christian Cagea nousemasta TNA World Heavyweight -mestariksi. Slammiversaryn jälkeen Harris kertoi haastattelussa unelmastaan olla varteenotettava singles-painija. Harris kertoi, miten oli aina ensisijaisesti halunnut singles-painijaksi, mutta TNA:n aloittaessa toimintansa hänet oli vain laitettu joukkueeseen James Stormin kanssa ja hän oli tietenkin tehnyt kaikkensa tuossa joukkueessa. Harris myös muisteli, miten jo vuonna 2004 Stormin loukkaantumisen aikaan hän nousi päämestaruuden haastajaksi ja osallistui ensimmäistä kertaa urallaan King of the Mountain -otteluun. Tuolloin hänen singles-uransa katkesi kesken, kun hänet ja Storm laitettiin taas joukkueeksi. Nyt hän oli aidosti yksin ja haaveili mahdollisuudesta näyttää kaikille TNA:n katsojille, mihin hänestä todella oli. Tämä kaikki kuulosti tietenkin säälittävältä vinkunalta entisen NWA World Heavyweight -mestarin Christian Cagen mielestä. Cagen mielestä hän oli edelleen tämän firman suurin ykköstähti, ja oli pelkästään kohtalon ivaa, että hän ei voittanut mestaruutta Slammiversaryssa. Victory Roadissa Cage lupasi näyttää Harrisille, miltä tuntuisi oikeasti painia firman suurinta tähteä vastaan.

Tämä oli aikamoinen hukatun potentiaalin ottelu. Christian Cage oli kiistatta TNA:n suurimpia tähtiä tällä hetkellä, ja uskon edelleen, että oikein buukattuna Chris Harrisin soolouralla olisi ollut mahdollisuuksia ihan mihin tahansa asti. Niinpä etukäteen Cagen ja Harrisin 1 on 1 -ottelu kuulosti aikamoiselta dream matchilta, jossa Cage voisi tehdä Harrisista tähden, kuten ottelun taustatarinassakin hehkutettiin. Niinpä oli sääli, että lopulta tämä ottelu kesti vähän päälle 10 minuuttia ja että matsissa siirryttiin noin viiden minuutin jälkeen lopetusvaiheeseen, jossa molemmat vain tykittelivät signatureliikkeitään ja finishereitään toisilleen. Kunnollinen rakentelu ja rauhassa eteneminen jäivät kokonaan välistä, ja olo oli lähinnä hämmentynyt, kun yhtäkkiä oltiin jo lopetusvaiheessa. Olisin silti voinut antaa tämänkin anteeksi, jos tämä olisi ollut feudin ensimmäinen ottelu, jossa säästeltiin panoksia tulevaa varten, koska hämmentävyydestä huolimatta tämä matsi oli oikein viihdyttävää katsottavaa. Molemmat pistivät kyllä parastaan peliin ja myivät toistensa likkeet hyvin. Aikaisuudestaan huolimatta myös tuo lopputaisteluvaihe oli kovaa menoa… Kunnes DUSTIN RHODES ilmestyi paikalle täysin selittämättä sisääntulorampille, teki käsittämättömän sekaantumisen otteluun ja pilasi paitsi tämän ottelun, myös tämän feudin ja lopulta aika lailla koko Chris Harrisin singles-uran. Kiitos TNA.

* * ½

Tag Team Match

Tomko & AJ Styles vs. Abyss & Sting

Slammiversaryssa Sting paini vielä Christopher Danielsia vastaan, ja kaksikolla olisi voinut olla käynnissä pitkä ja kiinnostava feud. Sen sijaan TNA päätti, että Slammiversaryssa nähdyn Stingin voittoisan matsin jälkeen koko feud sai unohtua (ja jäädä samalla suurimmaksi osaksi täysin käsittämättömäksi kuvioksi), ja Stingin oli aika palata takaisin kuvioon Abyssin kanssa, koska tätä paritusta olikin nähty aivan liian vähän. Slammiversaryssa Abyss ja Tomko olivat siis painineet todella brutaalin ottelun, joka oli päättynyt Abyssin voittoon. Se oli samalla Abyssille kosto siitä, että Christian Cagen porukka (eli Tomko, Cage ja AJ Styles etunenässä) olivat loppukeväästä teloneet Abyssin niin verisesti, että Abyss oli ollut yli kuukauden poissa TNA:sta. Yksi voitto Tomkosta ei kuitenkaan ilmeisesti tyydyttänyt vielä Abyssin koston tarvetta, koska nyt hän halusi päästä maksamaat velat paitsi Tomkolle, myös AJ Stylesille. Yksin hän ei otteluun kuitenkaan ryhtynyt, vaan nyt hän vihdoin yhdisti voimansa Stingin kanssa. Sting oli jo pitkän aikaa yrittänyt saada Abyssia, eli ”Chrisiä”, vapaaksi mieheksi, mutta Abyssia hallinnut James Mitchell oli pitännyt Monsteria tiukasti näpeissään ja estänyt Abyssin ja Stingin lähentymisen. Nyt Mitchell oli poissa, kun Abyss oli vihdoin loppukeväästä kääntynyt häntä vastaan ja iskenyt hänelle Black Hole Slamin (minkä jälkeen Team Cage oli piessyt hänet). Samalla kävi ilmi, että vuosikaudet Abyssia hallinnut ja henkisesti kiduttanut Mitchell oli myös estänyt Abyssia puhumasta. Ilman Mitchelliä Abyss oli alkanut saada puhetaitonsa takaisin, ja ennen matsia nähdyssä backstage-promossa kuulimme Abyssin ensimmäisen kerran puhuvan itse ppv:ssä. Abyss lupasi, että edessä olisi TUOMIOPÄIVÄ.

Perhana, tämähän oli kova ottelu! En tiedä, olenko tämän mielipiteeni kanssani taas yksin (samalla tavoin kuin Slammiversaryn Tomko vs. Abyssin ihailun kanssa), mutta minä oikeasti nautin tästä suuresti. Tämä ottelu oli jälleen kerran vain osoitus siitä, miten AJ Styles oli kiistatta TNA:n paras painija (no, toki Kurt Angle ja Samoa Joe olivat myös pirun kovia, mutta AJ on vain AJ). Mihin otteluun hän ikinä lähteekään, Styles pystyy jotenkin käsittämättömällä tavalla tekemään siitä paljon kiinnostavamman kuin olin etukäteen ajatellut. Nytkin Styles sai sekä Stingistä että Abyssistä irti aivan uutta energiaa, aivan uudenlaisia liikkeitä ja upeita suorituksia. Myös Tomko on skarpannut peliään aivan mielettömästi TNA-uransa aikana. Jotenkin Tomkosta on vain tosiaan TNA:ssa kuoriutunut viihdyttävä, intensiivinen brawleri. Kun nämä palaset laitetaan yhteen, annetaan miehille 15 minuuttia aikaa, vältetään vihdoin idioottimainen buukkaus (jota on tämän illan aikana taas riittänyt), niin kasassa on perhanan kova entertainment brawl höystettynä Stylesin loistavalla spottailulla. Ei tämä toki millään tavalla historiaan jäävä ottelu tai edes huipputason matsi ollut, mutta hieno joukkueottelu ja piristävä yllätys muuten harmaassa ja tasapaksussa illassa. Matsin jälkeen James Mitchell teki sitten paluunsa ilmestymällä sisääntulorampille ja lupaamalla, että Abyss kohtaisi oman tuomiopäivänsä pian.

* * * ½

TNA World Heavyweight Championship
TNA X Division Championship
TNA World Tag Team Championship

Team 3D (c) vs. Samoa Joe (c) & Kurt Angle (c)

Sitten vuorossa oli illan Main Event, joka kaipaakin hieman enemmän selitystä. Ensinnäkin: Kurt Angle oli siis voittanut Slammiversaryn King of the Mountain -ottelun ja noussut historian ensimmäiseksi TNA World Heavyweight -mestariksi. Koko tähänastisen TNA-uransa ajan Angle oli ollut intensiivinen face, mutta mestaruusvoiton jälkeen edessä oli täyskäännös. Päämestarina Anglesta kuoriutukin vanha kunnon totaalisen ylimielinen ja koppava nilkki, joka oli mielestään kaikkia muita parempi ja joka vaati kunnioitusta kaikilta muilta. Eikä tässä suinkaan kaikki: Angle myös selvästi nautti pienempien kiusaamisesta, ja tämänkin ppv:n aikana nähdyissä mahtavissa backstage-angleissa hän oli piessyt Jay Lethalin, Sonjay Duttin ja Serotoninin, kun nämä olivat kieltäytyneet auttamasta häntä Main Eventissä. Apua Angle puolestaan tarvitsi oman arvionsa mukaan siksi, että hän ei luottanut yhtään joukkuepariinsa, ja se ei ollut mikään ihme. Angle ja Samoa Joe eivät olleet missään vaiheessa olleet ylimmät ystävykset, ja nyt Anglen heel-turn oli johtanut lopullisesti siihen, että Joella ei ollut minkäänlaista kunnioitusta Anglea kohtaan. Ennen Victory Roadia Joe olikin tehnyt selväksi, että hän ei auta Anglea mitenkään tässä ottelussa.

Anglen egoa ei suinkaan ollut pönkittänyt vain TNA World Heavyweight -mestaruusvoitto. Kuten kuvasta näkee, Angle ei kantanut olkapäällään vain yhtä mestaruusvyötä. Tähän tarinaan liittyy kummallinen selkkaus Japanissa. Kaikki alkoi siitä, kun WWE:stä keväällä 2004 lähtenyt Brock Lesnar teki paluunsa painikehiin loppuvuodesta 2005 New Japan Pro Wrestlingin tapahtumassa. Heti NJPW-debyytissään Lesnar teki historiaa voittamalla NJPW:n arvostetun päämestaruuden IWGP Heavyweight -mestaruuden. Seuraavien kuukausien aikana Lesnar puolusti tasaisesti mestaruuttaan NJPW:n tapahtumassa, kunnes kesällä 2006 hän ei saapunut NJPW:n tapahtumaan sovittuun mestaruuspuolustukseen. Lesnar syytti tästä ”viisumiongelmia”, mutta NJPW päätti riistää häneltä mestarin statuksen ja järjesti vakantista mestaruudesta uuden turnauksen, jonka voitti Hiroshi Tanahashi. NJPW ei koskaan saanut kuitenkaan vanhaa mestaruusvyötä takaisin, vaan se jäi Lesnarin omistukseen. Samalla nähtiin todella odottamaton käänne, kun NJPW:n perustaja, japanilaisen painin legenda ja vuosikymmeniä NJPW:tä hallussaan pitänyt Antonio Inoki jätti NJPW:n ja ilmoitti perustavansa uuden promootion. Tuo promootio sai nimekseen Inoki Genome Federation (IGF), ja se järjesti ensimmäisen tapahtumansa kesäkuussa 2007 – noin vuosi tämän edellä mainitun mestaruusselkkauksen jälkeen. Tuon tapahtuman Main Event oli hurja Champion vs. Champion -ottelu: TNA World Heavyweight -mestari Kurt Angle kohtasi siinä IWGP Heavyweight -mestarin Brock Lesnarin. Kyllä vain. Lesnar ei siis NJPW:n mukaan ollut enää IWGP Heavyweight -mestari, mutta Lesnar omisti edelleen fyysisen vyön, ja Inokin IGF-promootio kutsui häntä yhä IWGP Heavyweight -mestariksi. NJPW sen sijaan tunnusti Lesnarin nyt ”IWGP 3rd Belt -mestariksi”. Yhtä kaikki, Lesnarin ja Anglen historiallinen kohtaaminen Japanissa päättyi Anglen voittoon, ja näin Angle nousi ”IWGP Heavyweight -mestariksi”. Tuolla nimellä myös TNA kutsui häntä nyt tässä tapahtumassa, vaikka hän ei virallinen IWGP Heavyweight -mestari ollutkaan. Lesnarille ottelu Anglea vastaan jäi hänen showpainiuransa viimeiseksi matsiksi aina vuoteen 2012 saakka.

Ja sitten lopulta vielä itse tähän otteluun. TNA oli siis päättänyt, että Victory Roadissa käytäisiin historiallinen matsi, jossa kaikki mestaruudet olisivat pelissä. Joukkuemestarit Brother Ray ja Brother Devon kohtaisivat siis TNA World Heavyweight -mestari Kurt Anglen ja hiljattain TNA X Division -mestaruuden voittaneen Samoa Joen joukkueottelussa. Säännöt olivat simppelit: se, kuka saisi selätettyä tai laitettua luovuttamaan ensimmäisenä toisen vastustajajoukkueen jäsenen, saisi sen mestaruuden, joka olisi tuon vastustajan hallussa. Jos siis Brother Ray selättäisi Samoa Joen, hänestä tulisi X-Divisioonan mestari. Jos puolestaan Kurt Angle selättäisi Brother Devonin, hän saisi haltuunsa molemmat TNA:n joukkuemestaruudet.

Olen ehkä poikkeus, koska pidin edellisestä ottelusta enemmän kuin tästä. Oikeastaan suurin ongelmani tämän matsin kanssa oli se, että juuri kun olin syttymässä tälle ja innostumassa matsin kovasta meiningistä, piti soppaan sotkea jälleen kerran vanhaa kunnon LOLTNA-meininkiä aivan turhilla sekaantumisilla. Miksi Rick Steinerin ja loukkaantumisestaan paluunsa tehneen Scott Steinerin piti sekaantua tähän kesken ottelun? Miksi he eivät voineet hyökätä Team 3D:n kimppuun vaikkapa ottelun jälkeen? Tai seuraavassa Impactissa? Miksi vittu kaiken piti tapahtua aina ppv-otteluissa kesken hyvien otteluiden niin, että sekaantumiset varmasti pilaisivat ottelun flow’n? Aaaaaaaaaaaaaaargh. No niin. Mutta siis, Steinerit sekaantuivat ja kävivät 3D:n kimppuun, minkä takia ottelun flow meni pilalle juuri sillä hetkellä, kun alkoi vaikuttaa, että tästä kehkeytyisi upean intensiivisen lopputaistelun takia hieno ottelu. Nyt tuo intensiivinen lopputaistelu katkesi, ja meille jäi lähinnä sekava lopetus. Niinpä tämä ei nouse hienon ottelun tasolle, vaan jää hyväksi otteluksi. Samoa Joe oli kyllä tässä matsissa taas erinomainen, suuri hatunnosto Joelle. Niin oli kyllä myös heel-roolissa elementissään oleva Angle, joka oli muutenkin yksi show’n tähdistä loistavilla backstage-esiintymisillään.

* * *

Kokonaisuutena tämä show huokui todella vahvasti väli-ppv:n tunnelmaa. Main Event ei ollut mikään oikean feudin päätös, eikä edes oikea feud, vaan tyhjäistä nyhjäisty ”kaikki mestaruudet pelissä” -ottelu. Muutenkin matsit olivat lähinnä feudeja jatkaneita joukkueotteluita tai yhdentekeviltä tuntuvia singles-matseja. Opener oli viihdyttävä, mutta senkin lopetuksesta puuttui selostuksen osalta kaikki tunnelmointi, mitä olisi kaivattu. Kokonaisuutena show’ssa oli liikaa sekaantumisia ja yllätyskäänteitä, ja selostajat reagoivat kaikkeen liian laimeasti. Vaikka mitään kamalaa paskaa tässä ei ollut, tämä jää silti Kehnon puolelle, koska mitään erityisen upeaa tässä ei myöskään ollut.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 11.4.2020

Lisää...

Arvio: TNA Victory Road 2007