2004ArkistoTapahtumatTNA

Arvio: TNA Weekly PPV #110

Päivämäärä: 8.9.2004

Sijainti: Nashville, Tennessee (TNA Asylum)


Tähän on tultu. Ja ei, en puhu talouspaperirullasta työpöydällä vaan TNA:n viimeisestä viikottaisesta ppv-lähetyksestä ikinä. Tai mistä sitä tietää, ehkä TNA tässä tämänhetkisessä järkyttävän paskassa tilanteessaan päättää vielä viimeisenä oljenkortenaan kokeilla viikottaisiin ppv-lähetyksiin palaamista, jos tv-diili Spiken kanssa onnistutaan vielä kusemaan jotenkin. Joka tapauksessa tällä hetkellä tilanne on se, että syyskuuhun 2004 päättyivät viikottaiset tv-lähetykset, johon koko promootion toimintaidea oli pohjautunut, kun TNA:ta oli keväällä 2002 alettu perustaa.

Tuolloinhan siis Jerry Jarrett, Jeff Jarrett ja pari muuta viisasta miestä tajusivat, että WWE:llä ei ole yhtään kunnon kilpailijaa Pohjois-Amerikassa. Niinpä he päättivät perustaa oman promootion ja saivat nopeasti tuekseen legendaarisen National Wrestling Alliance -kattojärjestön, joka myös rypi helvetinmoisissa ongelmissa. NWA ja TNA yhdistivät voimansa, mutta viikottaisen tv-lähetyksen tavoittelun sijaan promootio ei päättänyt edes yrittää lähteä kilpailemaan WWE:n kanssa tv-apajille (siinä ei ollut käynyt hyvin mm. ECW:lle), vaan sen sijaan he keksivät täysin uuden ja innovatiivisen konseptin: kerran viikossa lähetettävät kaksituntiset ppv-lähetykset (vain 9,99 dollaria per show!). Tämä idea oli seuraavan kahden vuoden ajan TNA:n toiminnan perusta, vaikka jo syksyllä 2002 promootio alkoikin lähettää jollain alueellisilla tv-kanavilla tunnin mittaista Xplosion-pikkushow’ta. Mistään en ole löytänyt tarkkoja lukuja näiden TNA:n viikottaisten ppv:eiden ostomääristä, mutta eivät ne kai kovin kummoisia olleet, koska TNA oli aika ajoin aikamoisissa talousongelmissa. Koko p**ka olisi mennyt nurin jo syksyllä 2002, ellei Panda Energy saapunut rahoittamaan promootiota ja ostanut myöhemmin enemmistöä TNA:sta. Panda Energyn omistajan lapsesta Dixie Carterista tuli TNA:n johtaja kesäkuussa 2003.

Vuonna 2004 myöhemmin TNA oli kasvanut niin uskottavaksi painipromootioksi, että se päätti lähteä sittenkin kilpailemaan niille kansallisilla tv-apajille, joita se oli alun perin päättänyt vältellä. Ehkä syynä olivat omistajamuutokset, ehkä TNA:n kasvaminen ulos NWA:n alapromootion roolista oikeasti uskottavaksi Pohjois-Amerikan toiseksi suurimmaksi painipromootioksi. TNA:n ja NWA:n yhteistaivalhan päättyi kesäkuussa 2004, vaikka firma jatkoikin erillissopimuksella NWA:n mestaruusvöiden käyttämistä. Tai ehkä kilpailutilanne oli vain muuttunut niin, että TNA:nkin kannatti oikeasti yrittää pärjätä WWE:llä yhdellä kovalla tv-show’lla ja kerran kuussa järjestettävillä ppv:eille. Kun TNA sai lopulta kesäkuussa 2004 solmittua tv-sopimuksen kerran viikossa järjestettävästä Impact-lähetyksestä, tulevaisuus oli helppo arvata. Pari kuukautta Impactia ja viikottaisia ppv:eitä pyöritettiin rinnakkain, mutta toimintamallina se ei ollut millään tavalla kovin järkevä. Niinpä TNA päätti lopulta luopua viikottaisista ppv:eistään viimeistään, kun diili kerran kuussa järjestettävistä kolmetuntisista ppv:eistä oli saatu tehtyä. Ensimmäinen TNA:n iso ppv olisi nimeltään Victory Road, ja se nähtäisiin marraskuussa 2004. Sitä ennen oli kuitenkin luvassa tämä syyskuun 8. päivänä järjestetty historian viimeinen viikottaisppv, jonka jälkeen TNA poistui lähes tasan kahdeksi kuukaudeksi ppv-taajuksilta. Tätä historiallista lähetystä selostivat ketkäpäs muut kuin Don West ja Mike Tenay.

X-Division Dominance Match

Team Canada vs. Shark Boy & D-Ray 3000 vs. Michael Shane & Kazarian vs. Sonjay Dutt & Delirious vs. Mikey Batts & Jerelle Clark vs. Chris Sabin & Amazing Red

Michael Shanen ja Kazarianin tavoite oli edelleen osoittaa olevansa TNA:n kovin joukkue ja ennen kaikkea kovin X-Divisioonan joukkue. Kaksikko oli jo piessyt pari varsin kovatasoista X-Divarijoukkuetta, mutta nyt he päättivät hoitaa homman kertaheitolla kuntoon pistämällä nippuun kaikki kynnelle kykenevät X-Divarilaisten joukkueet. Suurin osa tämän ottelun osanottajista on vähintään etäisesti tuttuja. Batts ja Clark olivat TNA-rookieita, jotka ovat viime kuukausina esiintyneet parissa muussakin TNA-ppv:ssä. Vierain nimi lienee Sonjay Duttin joukkuepari Delirious, joka on toki tuttu kaikille ROHia tai muuta indypainia seuranneille. TNA:ssa Delirious oli käynyt ottelemassa yhden ottelun keväällä 2003, ja nyt hän teki paluunsa Duttin yllätysparina. Tämän X-Division Dominance -ottelun säännöt menivät niin, että kaikki joukkueet aloittivat kehässä samaan aikaan, ja aluksi ottelu käytiin perus Battle Royal -säännöillä. Kun jäljellä oli vain kaksi painijaa, näiden joukkueparit palaisivat kehään, jonka jälkeen alkaisi perinteinen joukkueottelu. Tuon voittaja voittaisi koko roskan.

Tämä oli ehdottomasti positiivinen yllätys! Ottelun konsepti kuulosti etukäteen juuri sellaiselta typerältä hässäkältä, joka yleensä aina tappaa X-Divarin otteluissa sen viihdyttävimmän piirteen, eli näyttävät liikkeet ja kovan vauhdin. Tosin joitain viikkoja sitten nähty Gauntlet For The Gold X-Divarin mestaruudesta oli mukava poikkeus paikallaan junnanneisiin Battle Royaleihin, ja nyt nähtiin lisää noita mukavia poikkeuksia. Ottelu oli alusta lähtien todella vauhdikasta, ja erityisesti Chris Sabin loisti aivan huikealla liikkumisellaan. Myös Amazing Red hoiti roolinsa aivan perhanan hyvin, ja oikeastaan ihan jokainen kehässä ollut veti alusta loppuun näyttävästi. Ottelu oli myös buukattu hämmästyttävän hyvin ja viihdyttävän yllättävästi. Loppuosuuden 2 vs. 2 -ottelu oli sitten vielä kirsikkana kakun päällä perhanan toimiva X-Divarin joukkueottelu, jossa nähtiin juuri niin suuria spotteja kuin vain sopikin. Loppu tuli täysin puskista ja oli kyllä sopivan erilainen ratkaisu. Kokonaisuutena hieno opener.

* * * ½

Mixed Tag Team Match

Alex Shelley & Abyss & Goldylocks vs. Sonny Siaki & Erik Watts & Desire

Ei, jostain syystä tämä feud ei päättynyt vielä viime viikollakaan nähtyyn joukkueotteluun, vaan kakkaa piti heittää tuulettimeen vielä kerran. Tällä kertaa homma muuttuisi vain paremmaksi, kun miesten lisäksi kehään päästettiin myös Desire ja Goldylocks, joista erityisesti jälkimmäisellä ei ollut edes alkeellisinta käsitystä siitä, mitä painikehässä kuuluisi tehdä. Hyvät lähtökohdat siis ottelulle. Shelley ja Abyss olivat siis hävinneet viime viikole, joten Goldy oli menettänyt kaikkien muiden painijoiden sopimukset. Nyt jäljellä oli vain koston tavoittelu – ja jatkuvat ristiriidat Shelleyn/Goldyn ja Abyssin välillä.

Voi hohhoijakkaa tätä paskaa buukkausta. Alkaa oikein v***ttaa, kun mietinkin asiaa ottelun jälkeen. Nyt v***ttaa vielä erityisen paljon, koska Alex Shelley, Sonny Siaki, Abyss ja jollain tasolla myös Erik Watts tekivät oikeasti hyvää työtä ja pistivät pystyyn ottelun, joka ensimmäisen viiden minuutin perusteella vaikutti oikein mukavalta. Ei millään tavalla nyt erityisen hyvältä taas mieleenpainuvan säväyttävältä mutta kuitenkin ihan kivalta ja sopivan energiseltä väliottelulta, joka voisi lopettaa tämän paskafeudin. No, sitten koko hyvä fiilis päätettiin taas vetää kertaheitolla vessasta alas, kun kehään heitetin Goldylocks ja Desire, ja koko v***n loppuottelu oli joko a) aivan järjettömän paskaa catfight-läpsyttelyä, johon Goldyn ja Desiren lisäksi sekaantui Georgie Watts tai b) v***n typerän näköistä dramatisointia siitä, kääntyykö Abyss Goldya vastaan vai ei. Lyhyenä loppukäänteenä olisin jotenkuten voinut hyväksyä tämän, mutta tätä jatkui monta minuuttia, ja sen takia lopussa ei nähty painia ollenkaan. Että kiitos vain TNA hienosti hoidetusta ottelun lopun kusemisesta taas kerran.

* ½ 

Tables Match

Kid Kash vs. AJ Styles

Kyllä, nämä kaksi kohtaavat jälleen. Nyt oli kuitenkin vuorossa Se Virallinen feud ending -ottelu, koska selostajatkin puhuivat siitä, että tämä jäisi miesten viimeiseksi kohtaamiseksi. Sopii toivoa. Gimmick-otteluksi oli valikoitunut Tables Match, koska viime viikkojen aikana molemmat olivat pistäneet toisen mitä rajummilla keinoilla pöydästä läpi. Normaaleista pöytäotteluista tämä poikkesi siten, että ensimmäinen pöytä ei ratkaisisi ottelua: voittaja olisi se, joka ensin pistäisi vastustajan kahdesta pöydästä läpi.

Ei ollut missään tapauksessa tämän feudisarjan paras ottelu, mutta siitä huolimatta jälleen näiden kahden painia oli ilo katsoa. Oli myös mukavaa, että nyt tätä ainakin mainostettiin ihan virallisestikin feud ending -otteluna, joten ehkäpä tämä kuvio oli lopultakin tässä. Lisäksi oli kivaa, että tällä kertaa tämä ottelu oli buukattu keskelle korttia niin, ettei tästä yritettykään tehdä mitään semi-ME:tä. Kash ja Styles ovat nimittäin vetäneet keskenään jo sen verran monta ME:tä viime viikkoina, että vähän alkoi kyllästyttää. Tämän ottelun suurin ongelma oli stipulaatio. Olin alusta lähtien varma, ettei se oikein sovi parhalla tavalla näille kahdelle kaverille, eikä asiaa auttanut se, että pöytien kanssa kikkailu ja niiden kanssa jumittaminen aiheuttivat muutamia tosi harmillisia botcheja. Onneksi paini itsessään oli taas kerran tasokasta, ja kyllähän Kash ja Styles nyt homman keskenään handlaavat sen verran tyylikkästi, että jälleen käsissämme oli hyvä X-Divarin ottelu näyttävällä lopetuksella. Ottelun jälkeen Petey Williams ryntäsi paikalle ja hyökkäsi AJ Stylesin kimppuun.

* * * 

Special Referee: Vince Russo

Scott D’Amore vs. Dusty Rhodes

Minulle oli edelleen pieni mysteeri, minkä takia Dusty ja D’Amore vihasivat niin voimakkaasti toisiaan. Joka tapauksessa se oli kuitenkin tilanne: Dusty ja D’Amore eivät tulleet yhtään millään tavalla toimeen keskenään, ja nyt kun Dustynkin hyllytys oli virallisesti ohi, saattoivat miehet kohdata 1 on 1 -ottelussa, josta oli bannattu kehänlaidalta sekä Team Canada että Dustyn kanssa yhteistyötä tehnyt 3 Live Kru. Päätarina tämän ottelun takana oli kuitenkin Dustyn ja Director of Authority Vince Russon keskinäiset ongelmat, joihin myös ottelun lisästipulaatiot liittyivät. Ottelun erikoistuomarina toimi siis Russo itse, ja jos Dusty häviäisi ottelun, joutuisi hän lähtemään TNA:sta pysyvästi. Dusty oli suostunut epäreiluun stipulaatioon viime viikolla, joten tässä sitä oltiin. Russo oli luvannut tuomita ottelun rehellisesti, mutta kääntyisikö hän sittenkin Dustya vastaan päästäkseen tästä lopullisesti eroon?

Muistatteko vielä, kuinka Jerry Lynn ja Scott D’Amore ottelivat kesäkuussa, pari kuukautta sitten siis, todella tasaväkisen, pitkän ja raastavan kamppailun? Kuinka kaikki yllättyivät ottelusta, jossa Lynn ei pystynytkään squashaamaan ylipainoista ja painikehät jo taakseen jättänyttä D’Amorea vaan josta syntyi noin 15-minuuttinen fyysinen kamppailu? No, minä muistan. Muistan myös jo silloin ajattelleeni, että tuossa ottelussa kustiin varsin tehokkaasti Jerry Lynnin uskottavuuden päälle. Nyt näin pari kuukautta myöhemmin voin todeta olleeni aivan oikeassa: Lynniä ei tuon ottelun jälkeen ole nähty missään merkittävissä kuvioissa, ja tässä ottelussa vielä D’Amoreakin vanhempi ja ylipainoisempi Dusty Rhodes pärjäsi Team Canadan managerille aivan kevyesti. Tästä voimme siis päätellä, että Dusty Rhodes oli vielä vuonna 2004 vitusti parempi painija kuin Jerry Lynn. Hyvää työtä TNA. Niin, siis itse tämä otteluhan oli täysin turha välirykäisy, joka hoiti lähinnä anglen roolia. Ainut jännitys ottelussa oli se, puukottaisiko Russo Dustya selkään vai ei. Sinänsä aika harmiton välinumero, ja toivottavasti nyt koko Russo-Rhodes -draama saisi päätöksensä. Ottelun jälkeen Dusty ojensi kätensä Russolle. Juuri kun miehet olivat paiskaamassa kättä, Team Canada hyökkäsi Dustyn kimppuun. Russo nousi puoluestamaan Dustya (ja riisui paitansa, yäk), mutta jäi tietenkin alakynteen. Onneksi hätiin saapui 3 Live Kru, joka hääti Team Canadan paikalta.

½ 

NWA Tag Team Championship

The Naturals (c) vs. Chris Harris & Prime Time

Seuraavaksi oli vuorossa illan erikoinen. Viime viikon epäselvästi päättyneen joukkuemestaruusottelun jälkeen oli tarkoitus, että tässä viimeisessä viikottaisppv:ssä Naturals joutuisi ensin puolustamaan mestaruuttaan AMW:tä vastaan ja sen jälkeen tuon ottelun voittaja kohtaisi vielä Triple X:n. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat, kun James Storm loukkaantui (käsittääkseni kayfabe) viime viikon show’ssa. Niinpä tässä ppv:ssä oli tarkoitus nähdä vain Naturals vs. Triple X. Tämäkin suunnitelma sai vielä täyskäännöksen, kun show’n alkupuolella Naturalsit hyökkäsivät XXX:n kimppuun kesken Danielsin ja Prime Timen haastattelun. Naturals-kaksikko pieksi jo valmiiksi heikossa kunnossa olleen Danielsin olkapään niin, että nyt myös ”Fallen Angel” oli ottelukyvytön. Naturals oli siis varma, että heidän ei tarvitsisi puolustaa mestaruuksiaan tänä iltana ollenkaan, mutta mestaruuskomitean edustaja Larry Zbyszko oli päättänyt toisin. Zbyszko julisti, että Naturals kyllä puolustaisi mestaruuttaan tänä iltana – yllätysvastustajaa vastaan. Ehdin jo toivoa, että Low Ki tekisi comebackin ja ottelisi Prime Timen kanssa Naturalsia vastaan. Low Ki’tä ei kuitenkaan nähty, vaan sen sijaan kahden vajaakuntoisen joukkueen terveet jäsenet yhdistivät ensimmäistä kertaa elämässään voimansa ja asettuivat Naturalsien uudeksi haastajaksi.

Kieltämättä Harrisin ja Prime Timen parittaminen yhteen olisi ollut ylättävä ratkaisu, ellei sitä olisi hierottu ensin reippaan viiden minuutin ajan kaikkien katsojien naamalle, kun niin selostajat, Scott Hudson kuin Naturalskin päivittelivät sitä, kuinka sekä James Storm että Christopher Daniels ovat nyt loukkaantuneet ja kuinka mieleen ei tule yhtään luontevaa painijoiden kombinaatiota, jotka voisivat haastaa Naturalsin. No, yllätysmomentia ei siis ollut tarjolla, kun Harris ja Prime Time astelivat sisääntulorampille, mutta onneksi sen puute korvattiin hyvällä joukkueottelulle. Lopetus oli mielestäni turhan tönkkö, ja se sisälsi aivan turhaa draamaa Harrisin ja Prime Timen välillä. Muuten ottelu oli kuitenkin kaikin puolin oikein viihdyttävää katsottavaa, mutta ei tässä silti ollut mitään sellaista erityistä ainutlaatuisuutta, mikä olisi nostanut tämän kolmen tähden yläpuolelle tällä kertaa.

* * * 

NWA World Heavyweight Championship

Jeff Jarrett (c) vs. Jeff Hardy

Ja tässä se sitten oli. Historian viimeisen viikottaisppv:n viimeinen ottelu, se kauan odotettu ja suuri Main Event, jossa Jeff ja Jeff kohtaisivat toisensa ensimmäistä kertaa historiassa. Tätä ottelua oli hehkutettu viikkokaupalla TNA:n historian suurimpana otteluna, ja tavallaan tämä myös oli sitä. Ongelma oli kuitenkin se, että ottelu oli rakenneltu paskasti – tai paremmin sanottuna sitä ei ollut rakenneltu käytännössä ollenkaan. Jeff Hardy ei ollut millään tavalla uskottava haastaja, koska hän ei ollut sanonut sanaakaan TNA:ssa. Ei puhunut motiiveistaan, taustoistaan, taktiikastaan, mahdollisuuksistaan… Ei yhtään mistään. Samalla Jarrett oli jauhanut samaa vanhaa jargoniaan. Ottelun rakentelu oli ollut siis luvattoman kömpelöä, mutta se ei silti poista sitä tosiasiaa, että Hardy oli TNA:n suurin kaappaus tähänastisen historiansa aikana ja että nyt vihdoin Jeff Hardylla oli mahdollisuus nousta päämestariksi. Pystyisikö hän päihittämään Jeff Jarrettin? Mestaruuskuvioiden kolmas pyörä Monty Brown seurasi koko ottelun ajan kohtaamista sisääntulorampilta, ja myöhemmin ottelun aikana myös Abyss ja Raven saapuivat seuraamaan ottelua.

TNA oli todellakin ladannut tähän otteluun paljon paukkuja, ja kieltämättä se myös näkyi ottelun lopputuloksessa. Olin etukäteen jo käytännössä täysin varma, että Hardylla ja Jarrettilla ei ole edellytyksiä otella keskenään mitään huipputaidokasta painiottelua, eikä sellaista kukaan varmaan odottanutkaan. Sen sijaan tällä ottelulla oli oikeasti edellytykset olla fiilikseltään yksi TNA:n isoimmista otteluista tähän asti. Ja kyllä vain, tässä oli todella sellaista ison ottelun fiilistä, mitä aika harvoin TNA:ssa on. Jo se auttoi todella paljon, että nämä miehet osoittivat konkreettisesti vihaavansa toisiaan pyrkimällä päästä toistensa kimppuun heti siitä lähtien, kun molemmat olivat saapuneet kehään. Kaksikko ei olisi halunnut odottaa virallisten kuulutusten ajan, ja lopulta tappelu räjähtäkin täysin käsiin. Itse ottelussa oli monia hyviä hetkiä, kun miehet oikeasti pieksivät toisiaan väkivaltaisesti sekä kehässä että ympäri areenaa. Erityisesti Hardy myös yllätti muutamalla näyttävällä liikkeellä, vaikka mielestäni tämä TNA:n Hardylle väkisin rakentelema luovutusliike ”Spineline” olikin tosi köykäisen ja kömpelön näköinen. Erityisplussaa pitää antaa TNA:lle siitä, että ottelun rakenne oli oikeasti aika hyvä ja että ottelussa nähtiin hämmästyttävän vähän mitään merkittäviä sekaantumisia. Juuri tällaisia näiden isojen otteluiden buukkaukset pitäisi olla! Lopetuskin oli lähes puhdas. Hyvää työtä siis, muttei tämä silti hyvää paremmaksi nouse, koska painilliset edellytykset eivät antaneet nyt myöten enempään.

* * *


Tässä se nyt oli. Vihoviimeinen viikottaisppv. Ihan ok show, muttei millään tavalla ikimuistettava. Ei mitään huippuotteluita tai muita ainutlaatuisia hetkiä. Keskivertoa parempi meno toki, mutta paljon parempaa saa olla luvassa Victory Roadissa. Nyt pieni breikki TNA:sta ja hetkeksi puhtaasti WWE:n maailmaan. Kehno.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 16.9.2014

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: TNA Weekly PPV #109

Next post

Arvio: WWE Unforgiven 2004

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.