1995ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Bash at the Beach 1995

Päivämäärä: 16.7.1995

Sijainti: Huntingdon Beach, Kalifornia (The Beach)

Yleisömäärä: 9 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Kesä jatkui eteenpäin, ja vuorossa oli WCW:n Bash At The Beach. Vuosi sitten Bash At The Beach järjestettiin ensimmäisen kerran, ja tuolloin ppv:ssä nähtiin Hulk Hoganin WCW-debyyttiottelu. Vuoden päästä vuoden 1996 Bash At The Beachissa WCW kokisi jälleen täysmullistuksen, kun muuan mustavalkoinen ryhmittymä saisi alkunsa kyseisessä ppv:ssä. Nyt vuonna 1995 – jolloin kaikki muukin oli aika lailla painibisneksessä perseestä – myöskään Bash At The Beachiin ei liittynyt mitään erityistä piirrettä.

WCW:ssä sen sijaan oli tapahtunut jälleen asioita sitten viime ppv:n. Eric Bischoff oli vahvistanut haastattelussa, että maanantainen WCW:n uusi lippulaivaohjelma todella alkaisi syyskuun alussa. Bischoffin mukaan olisi tosin ”täysin sattumaa”, että ohjelma – jota todennäköisesti kutsuttaisiin Nitroksi – lähetetään samaan aikaan Raw’n kanssa. Jepjep. Lisäksi WCW:n takahuoneissa oli tapahtunut taas merkittäviä muutoksia, kun Kevin Sullivan oli ottanut Ric Flairin paikan WCW:n pääbuukkaajana. Flair oli ollut jo pidemmän aikaa kyllästynyt pääbuukkaajan rooliin – varsinkin koska hänellä ei ollut minkäänlaista valtaa mihinkään Hoganin kuvioon, vaan Hogan ja Jimmy Hart määräsivät kaiken niistä kuvioista, joihin Hogan liittyi. Näihin kuvioihin kuului myös kesän aikana tulta alleen saanut Dungeon of Doom, joka oli täyttä hevonpaskaa. Nyt Flair oli siis kuitenkin päätetty siirtää sivuun pääbuukkaajan roolista (koska hän ei suostunut muuttamaan kokopäiväisesti Atlantaan), mutta Flair jatkaisi WCW:ssä painijana. Sen sijaan pääbuukkaajan roolin ottaisi Kevin Sullivan, jolla tosin ei myöskään ollut mitään valtaa Hoganin kuvioihin, joten hän keskittyisi alakortin matsien buukkaamiseen. Sullivanin pääbuukkaajaksi nousemisen tosin uskottiin vaikuttavan siihen, että hän houkuttelisi WCW:hen joukon lupaavia ECW-painijoita, joihin hänellä oli hyvät suhteet.

Kiinnostavaa tässä vuoden 1995 Bash At The Beachissa oli se, että nimensä mukaisesti tämä järjestettiin oikeasti ulkoilmatiloissa oikealla uimarannalla Huntington Beachilla Kaliforniassa. Tämä oli WCW:n tapa yrittää rikkoa amerikkalaisen showpainitapahtuman yleisöennätys, koska uimarannalla järjestetylle tapahtumalle ei myyty lippuja ollenkaan, vaan koko ranta-alueelle oli avoin pääsy. WCW odotti etukäteen, että tapahtuma vetäisi paikalle jopa kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja selostajat hehkuttivat tapahtuman aikana, että paikalla oli jopa ”satoja tuhansia ihmisiä” ja että kyseessä olisi ”suurin WCW:n tapahtuman yleisö Yhdysvalloissa ikinä”. Kuulostaa hyvältä, mutta oli ihan täyttä valetta. Tapahtuma veti rannalle hädin tuskin 10 000 ihmistä, eikä tehnyt minkäänlaista yleisöennätystä. WCW ei antanut tosiasioiden häiritä hyvää hypetystä. Myös ppv:n buyrate oli myös varsin heikko (0.82) – tosin merkittävästi parempi kuin kamalaksi katastrofiksi osoittautuneella WWF:n King of the Ringillä. Selostajina Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana Gene Okerlund.

WCW United States Heavyweight Championship

Sting (c) vs. Meng

Pari kuukautta vakanttina lojunut WCW United States Heavyweight -mestaruus oli siis saanut The Great American Bashissa uuden omistajan, kun Sting oli voittanut Mengin turnauksen finaalissa ja voittanut mestaruuden itselleen. Koska pyörää oli turha keksiä uudelleen, WCW päätti turnauksen jälkeenkin jatkaa Stingin ja Mengin feudia, ja lopputuloksena oli se, että nyt nämä samat miehet kohtasivat toisensa uudestaan US Heavyweight -mestaruudesta. Mitään sen suurempaa tarinaa ei ottelun taustalla ollut. Kalifornialainen yleisö oli toki kotiseutunsa pojan Stingin puolella tässä ottelussa.

Viime ppv:ssä Sting ja Meng painivat US Heavyweight -mestaruudesta hyvän ottelun. Nyt – arvaattekin ehkä – Sting ja Meng painivat US Heavyweight -mestaruudesta hyvän ottelun. Koska Sting ja Meng eivät ole kuukaudessa muuttunut sen enempää maailman parhaiksi kehävelhoiksi kuin myöskään paskasäkeiksi, ei heidän keskinäisen ottelunsa tasossa ole tapahtunut mitään ratkaisevaa muutosta. Tuntui kyllä, että tällä kertaa kaksikko ehkä yritti vähän enemmän. Ikävä kyllä se näkyi vain vähän kömpelöllä tavalla. Sting esimerkiksi teki Mengille Hurracanranan, joka saattoi kuitenkin olla yksi painihistorian kankeimmista Hurracanranoista. Sting, älä yritä tällaista jatkossa. Pysy niissä asioissa, jotka osaat. Onneksi suurimman osan ottelusta näin myös kävi, yleisö oli mukavasti mukana tässä ottelussa ja kokonaisuutena oli kaikin puolin viihdyttävä entertainment braw WCW:n kakkosmestaruudesta. Ei mitään sen enempää, mutta openeriksi tämä oli kaikin puolin hyvä suoritus.

* * *

WCW Television Championship

Renegade (c) vs. Paul Orndorff

WCW:n surkea Renegade-projekti oli tässä vaiheessa osoittautumassa jo karmaisevaksi flopiksi, mutta WCW ei tietenkään voinut jättää hommaa kesken, joten Renegadea tungettiin edelleen katsojien kurkusta alas, vaikka kukaan ei ollut millään tavalla kiinnostunut Renegadesta eikä varsinkaan hänen kamalista painiotteistaan. The Great American Bashissa Renegade oli yllättänyt kaikki voittamalla TV-mestaruuden Arn Andersonilta, ja nyt hän sitten puolusti mestaruuttaan toista konkaria Paul Orndorffia vastaan. Orndorff oli oikeastaan voittanut oikeuden mestaruusotteluun jo silloin, kun Anderson oli mestari, mutta Renegade ehti siinä välissä voittaa mestaruuden itselleen, joten Andersonin sijaan Orndorff pääsi painimaan Renegadea vastaan. Kuinka onnekasta.

Huh, Renegade on kyllä uskomattoman paska painija. Tiedän jo nyt, kuka tulee olemaan erittäin vahvoilla vuoden huonointa painijaa valittaessa. Ongelma on se, että Renegadella ei ole 1) minkäänlaista hajua kehäpsykologiasta, 2) kykyä myydä mitään liikkeitä oikein ja 3) kykyä TEHDÄ mitään liikkeitä oikein. Niinpä koko Renegaden otteluiden toimivuus rakentuu täysin sen varaan, miten paljon hänen vastustajansa pystyy kantaman häntä siedettävään suoritukseen. Arn Anderson pärjäsi vielä kohtuullisesti, mutta se on jumalauta Arn Anderson. Vastaavaa ei voi odottaa monelta. Ei esimerkiksi Paul Orndorffilta, vaikka Orndorffkaan ei missään tapauksessa ole huono kehässä. Orndorff alkoi vain tässä vaiheessa uraansa olla jo vanha ja väsynyt, eikä häntä luultavasti ihan kovin paljoa kiinnostanut kantaa Renegaden kaltaista paskasäkkiä mihinkään kunnon otteluun. Niinpä lopputuloksena oli puhtaasti huono matsi, joka ei vajonnut totaalisen kurapaskan tasolle vain sen ansiosta, että Orndorff sentään teki tässä töitä, myi Renegaden liikkeitä ja teki oman osuutensa kohtuullisesti. Olisin antanut tälle puolikkaan tähden muuten, mutta annan toisen puolikkaan ekstraa, koska oli niin hupaisaa kuunnella kalifornialaisen yleisön buuaavan Renegadelle ja hurraavan Orndorffille. Hyvää työtä, WCW.

*

Singles Match

Kamala vs. Jim Duggan

Ai, että! Ihanaa! Dungeon of Doom -kuvio! Ehkä muistattekin, kun mainitsin, että Slamboreessa nähdyn Kevin Sullivan vs. The Man With No Name -ottelun (vintage WCW) päätteeksi screenille oli ilmestynyt kummallisessa luolassa oleileva vanhalta mieheltä näyttävä hahmo, joka kutsui Kevin Sullivania pojakseen, julisti tämän tehtävän olevan Hulk Hoganin ja Hulkamanian tuhoaminen ja käski Sullivania tulemaan luokseen. Sullivan oli tuon videon näkemisen jälkeen lähtenyt karkuun areenalta, mutta seuraavien viikkojen aikana hän alkoi etsiä tuota miestä. Lopulta Sullivan päätyi miehen luokse luolaan ja kutsui miestä ”isäkseen” (oikeasti tämä mystisessä luolassa valtaistuimella istuva mies oli 1960- ja 1970-lukujen konkaripainija King Curtis Iaukea). Yhdessä isänsä kanssa Sullivan alkoi suunnitella sitä, miten he saisivat tuhottua Hoganin ja Hulkamanian. Sitä varten he perustivat Dungeon of Doom -nimisen ryhmän, ja Sullivan sai uudeksi nimekseen ”The Taskmaster”. Dungeon of Doomin ensimmäiseksi jäseneksi ”isä” taikoi (kyllä, kirjaimellisesti taikoi) esiin konkaripainija Kamalan Ugandan viidakon syövereistä. Yhdessä Kamalan kanssa Taskmaster olikin alkanut tehdä viime viikkoina tuhoa WCW:ssä, ja nyt he kohtasivat ppv-ottelussa Jim Dugganin, joka oli tietenkin Hoganin läheinen ystävä. Kamalan lisäksi Taskmasterin johtamaan Dungeon of Doomiin oli juuri ennen Bash At The Beachia liittynyt myös mysteerisen näköinen, vahvaan kasvomaaliin naamioitunut The Zodiac, joka muistutti kumman paljon erästä miestä, joka ei vielä vähän aikaa sitten tiennyt nimeään…

Okei, WCW:n taktiikka Renegaden kanssa on ilmeisesti se, että jos Renegaden ottelun jälkeen nähdään VIELÄ PASKEMPI ottelu, alkaa Renegaden matsikin tuntua hyvältä. Hyvä yritys, WCW! Mutta ei, en ehtinyt tämän ottelun aikana unohtaa vielä Renegaden paskuutta. Sen sijaan ehdin kyllä ihan oikeasti järkyttyä siitä, että WCW halusi vuonna 1995 ihan tosissaan tarjota maksaville katsojilleen tällaista paskaa. Nauttiko joku buukkaustiimissä katsojien kiduttamisesta? Halusiko WCW nimenomaan kaikin keinoin hävitä sodan WWF:ää vastaan? Vai mikä helvetti voi olla perusteluna sille, että ppv:ssä nähdään oikea ottelu Kamalan ja Jim Dugganin välillä? Vieläpä ”Dungeon of Doom” Kamalan, mikä tarkoittaa ihanaa Taskmaster-sekoilua ottelun ringsidelle. Ei saatanan saatanan saatana. Tämä ottelu oli ihan täyttä paskaa. Tämä oli hädin tuskin ottelu. Tässä ei nähty yhtään oikeaa painiliikettä. Tässä ei nähty mitään. Yleisö oli kuollut. Ja tietenkin ottelun lopussa nähtiin taas uuden gimmickin itselleen keksineen Brutus Beefcaken hämmentävä sekaantuminen. Ei. Ei. En kestä.

DUD 

Singles Match

Diamond Dallas Page vs. Dave Sullivan

Seuraavaksi lisää loistofeudeja. Viime ppv:ssä kädenvääntönä ratkottu Diamond Dallas Pagen ja Dave Sullivanin välinen feud jatkui nyt normaalina otteluna, koska Dave (tai Evad) oli edelleen ihastunut Diamond Dolliin ja koska Diamond Dallas Page piti edelleen Sullivania idioottina, joka ei ikinä pääsisi Diamond Dollin kanssa treffeille. Diamond Doll puolestaan oli alkanut pitää Sullivania hieman sympaattisena tyyppinä, mikä ärsytti Pagea vain enemmän. Mitään muuta merkittävää tässä feudissa ei sitten ollut tapahtunutkaan Great American Bashin jälkeen, joten tässä sitä oltiin. Tämä alkoi olla myös lopun alkua Dave Sullivanin WCW-uralle. Pian tämän feudin jälkeen Sullivan tippui lopullisesti alakorttiin, ja tämä jäisi hänen viimeiseksi singles-ottelukseen WCW:n ppv:ssä.

Mikä vittu tätä firmaa vaivaa? Jos olisin maksanut tästä Bash At The Beachista penniäkään (no tavallaan olen toki maksanut 9,99 kuukaudessa siitä lystistä että saan katsoa tämänkin), olisin tässä vaiheessa aivan raivoissani. Kolmas ottelu putkeen, joka on suurimmaksi osaksi täysin kelvoton katsottavaksi. Orndorff vs. Renegade oli vielä joten kuten siedettävä Orndorffin ansiosta. Kamala vs. Duggan oli ihan täysin kamalaa paskaa. Tämä oli sitten jotain siitä välimaastosta. DDP:n ongelma tässä vaiheessa uraansa oli edelleen se, että hän ei oikeastaan osannut painia kunnolla. Page oli kyllä motivoitunut ja pyrki kehittymään kovaa vauhtia, mutta toistaiseksi kehitys oli vielä varsin maltillista. DDP sentään kuitenkin yritti, mutta hänen vastustajansa Dave Sullivan ei sen sijaan yrittänyt yhtään mitään. Sullivan oli kehässä aivan täysi paskakasa eikä tuntunut olevan kiinnostunut muuttamaan asiaa millään tavalla. No, tässä ottelussa Page veti kyllä taas heel-roolinsa hienosti ja yritti ”kantaa” Sullivania jonkinlaiseen otteluun, mutta koska hänellä ei ollut minkäänlaista kykyä siihen, lopputuloksena oli vain puhtaasti kaikin puolin huono ottelu. Sen ainut hyvä puoli oli se, että tämä oli sentään sopivan lyhyt.

½ 

WCW Tag Team Championship
Triangle Match

Harlem Heat (c) vs. Blue Bloods vs. Nasty Boys

WCW:n joukkuemestaruusdivisioona oli junnannut kuukausikaupalla paikallaan, vaikka näennäisesti sitä oli piristetty tuomalla mukaan Dick Slaterin ja Bunkhouse Buckin joukkue sekä Blue Bloods. Molemmat joukkueet olivat kuitenkin heelejä, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että mestaruuskuvioiden ainut face-joukkue oli Nasty Boys ja että kaikki mestaruuskuviot oikeastaan pyörivät Nasty Boysien ympärillä. Nyt Nastyt olivat hävinneet Harlem Heatilta voittamansa joukkuemestaruudet takaisin Harlem Heatille, ja he halusivat tietenkin taas revanssin. Luojan kiitos meille ei kuitenkaan tarjoiltu noin miljoonatta Nasty Boys vs. Harlem Heat -ottelua, vaan mukaan sotkettiin myös Blue Bloods, jotka hävisivät Nastyille viime ppv:ssä mestaruusottelussa mutta jostain syystä silti ansaitsivat uuden mestaruusmatsin. Samalla tämä ottelu oli jotain aivan uutta: jotain, millaista ei ollut nähty ikinä aikaisemmin amerikkalaisten promootioiden ppv:eissä. Tämä oli historian ensimmäinen kerta, kun ppv-tasolla nähtiin kolmen joukkueen välinen ottelu, eli ottelu, jossa kolme joukkuetta paini toisiaan vastaan. Tähän mennessä erityisesti WCW:ssä ja WWF:ssä oli pidetty tiukasti kiinni siitä, että ottelut saattoivat olla vain 1 vs. 1 tai 2 vs. 2 (tai 3 vs. 3 jne.) -otteluita. Muun muassa Meksikossa ja ECW:ssä oli kyllä jo totuttu uuden ajan Triangle-otteluihin, joissa kolme singles-painijaakin paini samaan aikaan samassa kehässä toisiaan vastaan. Tällainen oli kuitenkin mainstream-promootioissa aivan uutta, ja tässäkin ottelussa pidettiin vielä tiukasti kiinni siitä, että kehässä oli samaan aikaan vain kaksi painijaa, eli yksi joukkue oli aina kokonaan vaihdossa. Siltikin tämä oli muodoltaan uuden ajan ottelu. Tulevina vuosina juuri nämä kolmen joukkueen matsit vakiintuivat hyvin perinteiseksi osaksi WCW:n joukkuemestaruuskuvioita.

Historian ensimmäinen ppv:ssä käyty kolmen joukkueen välinen ottelu ei ollut rehellisyyden nimissä kovinkaan ikimuistoinen. Toki kolmen edellisen ottelun jälkeen tällainen OIKEA PAINIOTTELU tuntui jo suoranaiselta taivaan lahjalta, vaikka kokonaisuutena tämäkin oli lähinnä ihan ok. Ottelun tähtiä olivat ehdottomasti Regal ja Eaton, joiden suurin ongelma tuntui kuitenkin olevan, että varsinkaan Regal ei tajunnut yhtään, miten tässä ottelussa kuuluisi toimia, ja niinpä hän jatkuvasti vaihtoi kehävuoroon jomman kumman vastustajajoukkueen jäsenen. Tai ehkä Regal vain veti roolinsa loistavasti. Niin loistavasti, että se alkoi tuntua tyhmältä. No, joka tapauksessa: kehävuorossa ollessaan Regal ja Eaton loistivat. Sen sijaan Nasty Boysien ja Harlem Heatin välistä painia oli tänä vuonna ehtinyt nähdä jo niin paljon, että siinä ei ollut yhtään mitään kiinnostavaa. Päinvastoin, homma alkoi tuntua todella puuduttavalta. Onneksi sitä ei tässä liikaa ollut. Blue Bloodsien kanssa painiessaan Nastyt ja Harlem-kaksikkokin näyttivät ihan hyviltä. Silti tämä ottelu ei missään vaiheessa lähtenyt sen enempää lentoon. Itse tavallaan pidin ottelun lopetuksesta, vaikka ei se matsin typerää fiilistä vähentänyt.

* * 

Lifeguard Match

Ric Flair vs. Randy Savage

Ric Flairin ja Randy Savagen feud ei suinkaan ollut (jostain syystä) päättynyt The Great American Bashiin, vaan nämä konkarit jatkoivat henkilökohtaista vihanpitoaan edelleen Bash At The Beachiin saakka. Koska Savage oli hävinnyt Flairille TGABissa Flairin huijaamisen jälkeen, Savage janosi edelleen kostoa Flairille ja halusi edelleen piestä Flairin isänsä puolesta. Tällä kertaa Angelo Poffo ei kuitenkaan ollut Savagen ringsidellä, vaan hän heilui katsomon puolella ilman paitaa. Voitte itse tulkita, oliko muutos parempaan vai huonompaan suuntaan. Muuten tässä feudissa ei ollutkaan tapahtunut merkittävästi mitään uutta. Tällä kertaa ottelu käytiin Lifeguard-otteluna, eli toisin sanoen Lumberjack-otteluna, paitsi että nyt kehän ulkopuolella seisseitä painijoita kutsuttiin tukkijätkien sijaan hengenpelastajaksi, koska tapahtuma järjestettiin rannalla. Lisäksi ennen ottelua joukko Baywatch-tähtiä käveli ringsidelle, mutta heillä ei ollut mitään roolia tässä ottelussa.

Tavallaan ymmärrän Randy Savagea, joka ei halunnut päättää uraansa WWF:ssä. Onhan se hienoa päästä painimaan vielä kerran ottelusarja Ric Flairin kanssa – ja päästä pitkästä aikaa urallaan painimaan otteluita, jotka ovat potentiaalisesti illan parhaimpien joukossa. Vuoden 1995 WCW:ssä se ei tosin vaatinut paljoa. Harmillista on sitten se, että eivät nämä ottelut silti yllä lähellekään niitä ensimmäisiä Flairin ja Savagen otteluita, ja siksi näiden uusintaotteluiden katsomisesta tulee itse asiassa vähän surullinen olo. No, eipä siinä: vuoden 1995 Flair ja vuoden 1995 Savage tekivät kyllä tässäkin ihan hyvää työtä ja painivat itse asiassa varsin epätyypillisen WCW-ottelun. Tässä ei nähty nimittäin kovinkaan paljon aikakaudelle tyypillistä sekoilua tai jatkuvia sekaantumisia, vaikka Arn Anderson lopussa puutuikin matsin. Kokonaisuutena tämä oli kuitenkin ehjä kokonaisuus ja kaikin puolin hyvä, toimivalla kehäpsykologialla varusteltu kahden konkarin matsi. Enemmän tällaisia ei olisi pahitteeksi WCW:lle. On tosin todettava, että tämä alkoi tuntua jo sen verran viime ppv:n kertaukseltakin, että ei tämä kolmen tähden arvosanaa ylitä. Illan paras matsi silti.

* * * 

WCW World Heavyweight Championship
Steel Cage Match

Hulk Hogan (c) vs. Big Van Vader

Ja sitten illan Main Event. Hulk Hoganin ja Vaderin feud oli jatkunut käytännössä koko vuoden 1995, ja nyt se vihdoin tulisi päätökseensä teräshäkin sisällä. Mitään merkittäviä uusia käänteitä ei Hoganin ja Vaderin vihanpidossa ollut nähty enää pitkään aikaan, mutta nyt tällä kertaa juuri tässä ottelussa Vader oli varma, että hän pystyisi vihdoin viemään WCW World Heavyweight -mestaruuden vihaamaltaan Hulk Hoganilta. Hogan tietenkin oli varma, että hän pystyisi säilyttämään mestaruutensa – eikä hänen itsetuntoaan vähentänyt se, että hänellä oli tässä tapahtumassa ringsidellä tukena hänen hyvä ystävänsä, NBA-tähti Dennis Rodman. Sekopääksi myöhemmin paljastuneen Rodmanin aktiiviura oli näihin aikoihin vielä täysillä käynnissä, ja tämä saattoi olla jopa hänen ensimmäinen esiintymisensä showpainitapahtumassa. Myöhemmin Rodman olisi ihan vakituinen osa WCW:n kalustoa.

Rodmaniakin kiinnostavampaa on kuitenkin kaksi asiaa Hoganin vastustajassa. Ensinnäkin tämä oli ensimmäinen kerta useaan vuoteen, kun Vaderia kutsuttiin ppv:ssä taas Big Van Vaderiksi pelkän Vaderin sijaan. Tämä johtui siitä, että Vaderin ja japanilaisen UWFI-promootion yhteistyö oli ilmeisesti päättymäisillään ja Vaderin välit NJPW:n kanssa olivat jälleen lämpeämässä. Koska NJPW omisti oikeudet ”Big Van Vader” -nimeen, ei WCW ollut uskaltanut käyttää koko nimeä niin kauan, kun tilanne NJPW:n kanssa oli tulenarka. Nyt vanhaan nimeen oli kuitenkin palattu, mutta ilo jäi lyhytaikaiseksi. Tämä ppv jäi nimittäin Vaderin viimeiseksi WCW-ppv:ksi koskaan. Vaderin WCW-ura alkoi tämän Hogan-feudin jälkeen olla aika umpikujassa, ja vaikka Vader vielä teki face-turnin ja ajautui lyhyeen feudiin Ric Flairin ja Arn Andersonin kanssa (ja kohtasi heidät elokuun Clash of the Championsissa), ei seuraavaa polkua enää oikeastaan ollut. Samalla Vader ajautui takahuoneissa rajuun tappeluun Paul Orndorffin kanssa, mikä oli viimeinen niitti sille, että syyskuun alkaessa Vaderin ja WCW:n tiet erkanivat. Tämä oli merkittävä käänne, koska Vader oli käytännössä koko 1990-luvun ajan ollut WCW:n yksi tärkeimpiä ja myyvimpiä nimiä. Kovin kauaa ei toki kestänyt, että Vader löysi sitten uuden kodin WWF:stä, jossa hän ei kuitenkaan koskaan saavuttanut samanlaista asemaa kuin WCW:ssä. Ikävä kyllä.

Olen hieman hämmästynyt arvioista, joissa tämä matsi on dumattu täysin, vaikka samat arvostelijat ovat tykänneet merkittävästi Hoganin ja Vaderin kahdesta aiemmasta ottelusta. Okei, tässä ottelussa ei ollut ehkä ihan samaa intensiteettiä kuin Hoganin ja Vaderin kahdessa edellisessä matsissa, mutta sen sijaan tämä oli kirkkaasti parhaiten buukattu ottelu Hoganin ja Vaderin matseista. Lisäksi tässä nähtiin Vaderilta täysin sekopäinen spotti, jossa hän hyppäsi kehäkulmauksen päältä suoraan kanveesiin jonkinlaisella kummallisella Sentonilla. Hetken aikaa näytti siltä, että Vader yrittäisi Stooting Star Pressiä, mutta Luojan kiitos ei sentään. Kokonaisuutena tämä oli mielestäni hyvä entertainment brawl Hoganin ja Vaderin välillä, ja paremman buukkauksen ansiosta tämä ei häviä mainittavasti miesten ottelulle SuperBrawlissa. Nyt vihdoin tämä feud oli saatu päätökseen – ja samalla oli saatu päätökseen koko Vaderin WCW-ura.

* * *


Niin, olihan tämä taas aikamoista tauhkaa. Toki tässä oli sentään kolme hyvää ottelua, mutta vastapainona oli kolme ottelua täynnä kurapaskaa. Kun otetaan huomioon myös se, että yksikään hyvistä otteluista ei ylittänyt kolmea tähteä, tai se, että yksikään hyvistä otteluista ei ollut millään tavalla uniikki tai ennennäkemätön, ei tässä show’ssa ollut oikeastaan mitään, mistä olisin erityisemmin nauttinut. Jälleen lähinnä paikallaan junnaamista, tylsyyttä ja ankeutta. Kokonaisuutena Surkea, kuten koko vitun vuosi 1995.

Wikipedia: WCW Bash at the Beach 1995

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 20.1.2019

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF King of the Ring 1995

Next post

Arvio: WWF In Your House 2

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.