1996ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Bash at the Beach 1996

Sijainti: Daytona Beach, Florida (Ocean Center)

Päivämäärä: 7.7.1996

Yleisömäärä: 8 300

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

WCW:ssä The Great American Bashia seurasi Bash at the Beach. Mielikuvitus PPV-nimien keksimisessä on WCW:llä ollut selvästi korkealla. Nimi ei kuitenkaan PPV:tä pahenna: vuorossa oli historiaan varsin selvästi jäänyt show. Tässä tapahtumassa alkunsa sai juuri se järjestö, joka muutti sodan WCW:n eduksi seuraavan puolentoista vuoden ajaksi.

Singles Match

Psychosis vs. Rey Mysterio, Jr.

bb1

Ennen tuota hetkeä saimme nähdä paljon muutakin – kuten hyvää painia. Cruiserweight-divisioona oli painillisen tason osalta todellakin se suurin valttikortti WWF:n jatkuvasti tasokkaita pääotteluita vastaan, WCW:n main eventeissä kun ei todellakaan ollut painillisesti kehuttavaa. Psychosis ja Mysterio ovat molemmat meksikolaisia painijoita, jotka tässä vaiheessa uraansa eivät vielä olleet kovinkaan tuttuja nimiä Yhdysvaltain painitapahtumissa, varsinkaan mainstream-tasolla (WCW saa kiittää ECW:n Paul Heymania siitä, että tämä toi meksikolaisia luchadoreja maahan). Nyt kuitenkin heille annettiin mahdollisuus näyttää taitoojaan pistämällä heidät vastakkain PPV:n openeriin. Mysterio oli jo Great American Bashissa otellut hienon Cruiserweight-mestaruusottelun Dean Malenkon kanssa, ja tämä ottelu jatkoi tuota hienojen cruiserweight-otteluiden sarjaa. Mestaruus ei tässä ottelussa ollut pelissä, mutta se ei kaksikkoa haitannut, vaan hyvin toisensa tunteva kaksikko pisti pystyyn hienon, lennokkaan, lucha-tyylisen ottelun. Ei siis ihan perinteinen jenkkiläinen cruiserweight-matsi, koska esim. myyminen ei tässä ollut ykkösosassa, mutta silti loikkiminen jne. ei tässä mennyt vielä yli niin kuin joissain tämäntapaisissa spottiotteluissa. Yleisökin oli yllättävän hyvin mukana, ja olihan tämä tosiaan hiton viihdyttävä ottelu, jota katsoi todella mielellään alusta loppuun. Täydellinen openerin rooliin. Kyllä nämä kaksi tietää, mitä kehässä tehdään.

Arvosana: * * * *

Carson City Silver Dollar Match

Big Bubba vs. John Tenta

Toisin kuin nämä kaksi. Ei, Big Bubban ja John Tentan feudi ei siis todellakaan ollut vielä loppunut, vaan tätä roskaa saatiin seurata vielä toisessakin PPV:ssä. En todellakaan tahdo tietää liikaa tämän ottelun taustatarinoista, joten en ole ottanut niistä selvää enkä siis aio niitä tässä kertoakaan. Carson City Silver Dollar Match on nimittäin Silver Dollar Sack on a Pole Match. Kyllä, yhdessä kulmauksessa olleen tolpan huipulla oli siis dollarisäkki. Niinpä tämä ottelu koostui siitä kun nämä kaksi isoa kaveria yritti saada itselleen sitä säkkiä, ja välillä Jimmy Hart sekaantui tähän roskaan. Kaikesta parjauksesta huolimatta on silti myönnettävä, että tämä oli sentään parempi ottelu kuin kaksikon edellinen matsi, koska tässä ei tarvinnut vain katsoa näitä kahta kehässä yrittämässä epätoivoisesti painia, vaan heille oli keksitty myös muuta ohjelmaa. Jimmy Hartin osuus oli jopa ihan hauska, mutta yhtä kaikki parasta tässä ottelussa oli se, että tämä oli viimeinen kaksikon otteluista vuoden 1996 PPV:issä.

Arvosana: *

Taped Fist Match

Diamond Dallas Page vs. Jim Duggan

Mitä ihmettä oikeasti, WCW? Ensin openerina on loistava ja lennokas kahden taidokkaan painijan ottelu, ja seuraavaksi meille tarjotaan pahinta wrestlecrapia ja sen jälkeen vielä vuoden 1996 Jim Duggan painimassa. Tämäkin ottelu käytiin siitä DDP:n Battlebowl-turnauksen sormuksesta ja Lord of the Ring -tittelistä. DDP:n piti siis Battlebowl-voiton myötä päästä ottelemaan päämestaruudesta, mutta sen sijaan hän otteleekin seuraavissa PPV:issä Buff Bagwellia ja Jim Duggania vastaan. Ei näin. DDP:n ja Bagwellin ottelu oli vielä ihan hyvä, vaikkakaan ei mitenkään erikoinen, mutta tämä oli jo aika laimea. DDP pelasti sen, mikä tässä ottelussa oli pelastettavissa, mutta koska hänkään ei mikään painijumala ole, ei tästä kovin hyvää kakkua syntynyt. Taped Fist -stipulaatio on vieläpä todella typerä. Ei ihan kamalan huono ottelu, mutta mitäänsanomaton, onneton ja kehno.

Arvosana: * ½

Double Dog Collar Match

The Public Enemy vs. The Nasty Boys

bb2

Muistatteko, millä tavalla WCW:n vuoden 1996 ensimmäinen PPV alkoi? Aivan, SuperBrawl VI:n openerina oli Public Enemyn ja Nasty Boysin Street Fight Match. En tiennyt tuolloin tuon feudin tarinaa, ja oletin sen jälkeen, että koko feudi oli ohi, koska mitään siitä ei myöhemmin mainittu, mutta nyt sitten yhtäkkiä taas nämä kaksi roskapainijoukkuetta oli ottelemassa toisiaan vastaan hardcore-ottelussa. Ei sillä, että roskapainissa mielestäni mitään vikaa kauheasti olisi, ja varsinkin kun nämä neljä ei siinä ihan hirveän huonoja edes ole. Dog Collarit eivät mitenkään erityisen onnistunut lisä ollut tähän, mutta toisaalta eivätpä ne nyt pahemmin ottelua häirinneetkään. Myyminen oli yhtä hyvillä kantimilla kuin miesten SuperBrawl-ottelussakin (lue: aika olematonta), mutta ei sen tämmöisessä ottelussa tarvitse häiritä. Hei, siellä on neljä miestä mättämässä toisiaan kaikella mitä käsiinsä saavat! Kun otteluun lisättiin vieläpä se, että nelikko käytti tässä hardcore-taistelussa hyvin hyödykseen PPV:n sisääntulorampin rantalavastusta, oli tuloksena itseäni ihan viihdyttänyt välipalaottelu. Ei millään tavalla erikoinen ottelu tai jotain mitä kauheasti myöhemmin muistelisi, mutta hoiti hommansa.

Arvosana: * * ½

WCW Cruiserweight Championship

Disco Inferno vs. Dean Malenko (c)

Tässä PPV:ssä kävi niin, että parasta cruiserweight-ottelua ei käytykään mestaruusvyöstä. Mysterion ja Psychosiksen ottelu oli nimittäin erittäin hyvä, eikä Malenkon ja Infernon ottelu tuolle tasolle yltänyt. Disco Infernosta pitää ihan ensimmäisenä sanoa, että jotenkin koko hahmo on niin surullisen huvittava, ettei tyyppiä voi jollain sairaalla tavalla olla fanittamatta. Miehen nimi kertoo aika lailla kaiken tarpeellisen gimmickistä. Tähän tietenkin liitetään vielä se, että Infernon otteluhistoria ei ole koskaan ollut ihan niitä parhaimpia. Nyt kuitenkin jotenkin mies oli noussut Malenkon mestaruuden haastajaksi, ja eihän tämä nyt missään tapauksessa huono ottelu ollut. Jos en nyt ihan väärin muista, ottelu kulki niin, että Malenko hallitsi ottelua pitkään, kunnes kaikkien yllätykseksi täysi altavastaaja Inferno pääsi otteluun yllättävän hyvin mukaan haastaen ”Ice Manin”. Ihan hauska, kiva ja tasokas Cruiserweight-mestaruusottelu tämä siis, mutta ei todellakaan parasta, mitä WCW:llä oli tarjota.

Arvosana: * * *

Singles Match

Joe Gomez vs. Steve McMichael

Sitten todella mielenkiintoiselta kuulostava ottelu, jolla oli tasan yksi tarkoitus: luoda McMichaelille uskottavuutta, jota hänellä ei vielä liikaa ollut. Steve McMichael oli siis Four Horsemanin uusin jäsen, kun hän Great American Bashissa käydyn Greene & McMichael vs. Flair & Arn -ottelun lopussa petti joukkueparinsa ja liittyi Four Horsemeniin. Syy tähän oli se vanhin kaikista: raha. Näin McMichaelista muotoutui ilkeä hemmo, joka nyt Benoit’n, Arnin ja Flairin kanssa muodosti neljä hevosmiestä. Tiedän – tämä backstory paljasti kokonaan tuon GAB:n ottelun lopun, mutta luotan, ettei kukaan katso Joe Gomez vs. Steve McMichael -ottelun raporttia, jos tahtoo tietää mielipiteeni vain ja ainoastaan tuosta GAB:n ottelusta. Ai niin… Se itse ottelu. No, Gomez väläytti ihan kivoja otteita, eikä McMichaelkaan minusta mitenkään erikoisen huono tässä ollut. Täysin turha PPV-tason kohtaaminenhan tämä oli, mutta tavallaan jopa positiivinen yllätys. Ei yhtään mitään muistettavaa, mutta ei myöskään häirinnyt. Hoiti oman roolinsa.

Arvosana: * *

WCW United States Heavyweight Championship

Ric Flair vs. Konnan (c)

bb3

Tämä Four Horsemenin koostumus oli siitä äärimmäisen hauska, että porukkaan kuului neljän hevosmiehen lisäksi melkein yhtä monta hevosnaista. Tässäkin ottelussa Flair oli tuonut kehän laidalle Miss Elizabethin ja Womanin. Naisista mestaruusotteluun: Konnan oli siis kantanut United States -mestaruutta nyt lähestulkoon koko vuoden ja puolustanut vyötään kuukaudesta toiseen erinäisiä ulkomaalaisia staroja vastaan. Nyt kuitenkin vastassa oli aivan eri kaliiberin vastustaja: vastaan kun todellakin asettui Nature Boy itse. Tämän ottelun suurin ongelma oli se, että Konnan–Flair-pari ei kuulosta siltä, että heidät näkisi edes 1990-luvun puolivälin WCW:ssä painimassa vastakkain tai ainakaan erityisemmin odottaisi tuota ottelua. Tuo kaksikko ei vain jotenkin minun mielessäni klikkaa mitenkään. Sillä tavalla nämä kaksi kyllä klikkasi, että koska Konnanin taidoissa ei ollut tällöin valittamista, ja Flair hoiti homman jälleen rutiininomaisella taidolla kotiin, saimme nauttia ihan viihdyttävästä US-mestaruusottelusta. Ei tämä mikään klassikko ollut, mutta ihan tasokas kohtaaminen ja nosti myös kiinnostusta US-kuvioiden ympärillä.

Arvosana: * * *

Tag Team Match

Four Horseman vs. The Taskmaster & The Giant

Taskmasterilla ja Benoit’lla oli siis taustalla todella raju feudi, mutta tämän lisäksi Four Horsemenin ja Dungeon of Doomin välit olivat jälleen tulehtuneet pahemman kerran The Great American Bashissa. Tässä olivat siis lähtökohdat sille, että WCW:n päämestarina toiminut The Giant iskettiin tässä PPV:ssä täysin yhdentekevään otteluun sen sijaan, että päämestaruuden ympärille olisi vaikka koetettu luoda jotain mielenkiintoista kuviota. Tässä ottelussa oli kyllä siis Benoit’n ja Taskmasterin mielenkiintoinen feudi takana, mutta muuten kaikki bookkaus koskien tätä ottelua oli varsin idioottimaista. Tämä ottelu olisi voitu käydä aivan hyvin jossain Nitrossa, koska koko ottelu oikein huokui tunnelmaa siitä, kuinka feudia päätettiin jatkaa vain satunnaisella joukkueottelulla. Televisiojaksoissa tuo vielä menee, mutta PPV:ssä tämmöisiä random-joukkueotteluita ei kyllä pitäisi näkyä. Tasollisestikin ottelu oli niin perinteinen tv-joukkueottelu kuin mahdollista: ei mitään erikoisen huonoa (eikä Benoit’n ja Arnin kehäosuudessa mitään valitettavaa ollut), mutta ei yhtään mitään, joka olisi kummemmin lämmittänyt mieltä. Mielenkiintoa tälle ottelulle yritettiin kai luoda sillä, että jos Arn tai Benoit voittaa ottelun, saa joukkueen voittava osapuoli päämestaruusottelun. No, tuo yritys epäonnistui kunnolla.

Arvosana: * *

6-Man Tag Team Match

The Outsiders & ??? vs. Lex Luger, Sting & Randy Savage

bb4

Siinä missä WCW:n päämestari jysäytetään PPV:ssä täysin turhaan ja typerään curtain jerk -otteluun, ovat tapahtuman main eventissä aivan muut nimet. Tämän lisäksi siinä missä tätä edeltänyt joukkueottelu oli turha ja epäkiinnostava, oli tässä ottelussa sitäkin enemmän latausta. Tämä oikeasti kiinnosti kaikkia: Kevin Nash ja Scott Hall olivat saapuneet WCW:hen reilu kuukausi sitten kylvämään tuhoa tarkoituksenaan ottaa haltuun koko WCW, ja nyt kolme WCW:n urhoollista soturia lähti taistelemaan näitä ilkiöitä vastaan. Hall ja Nash olivat vieläpä luvanneet, että heidän seuranaan tässä ottelussa on kolmaskin kaveri. Jostain syystä tämä kaveri ei kuitenkaan ilmestynyt ottelun alussa kehään, ja niinpä Hall ja Nash aloittivat ottelun kahdestaan. Pian myös sankareiden lukumäärä tippui kahteen, kun ottelun alussa WCW:läisten hyökkäys oli niin latautunut, että Lex Luger (käsikirjoituksen mukaan) loukkaantui vahingossa tuossa hyökkäyksessä. Ottelun alku oli siis mitä energisin, mutta sen jälkeen tapahtui romahdus. Ei tietenkään romahdus sillä tavalla, etteivätkö jäljelle jääneet neljä kaveria olisi pystynyt ihan mukavaan painiin, mutta juuri sen takia, ettei tässä sitten nähty mitään muuta kuin ihan mukavaa painia. Herranjumala, tämän ottelun piti olla se, missä WCW:n edustajat taistelevat täydellä voimalla karkottaakseen ulkopuoliset hyökkääjät, ja Outsidersit taas yrittävät tuhota WCW:n edustajat lopullisesti! Tuota henkeä ei kyllä alun jälkeen ottelussa nähty yhtään. Sen sijaan, että kaikki olisivat pistäneet kaikkensa tässä ottelussa likoon, nämä neljä veti täysin rutiininomaisen joukkueottelun ilman mitään säväyttävää menoa. Ei tämä huonoa painia ollut, mutta täysin muuta kuin olisi voinut toivoa. Ottelun pelastus saapui kuitenkin sitten lopussa. Siinä missä King of the Ringin Austin-promo oli äärimmäisen hieno yksittäinen hetki, oli tämä vielä hienompi ja vielä paljon suurempi. Tämän ottelun loppu muutti kaiken jatkon kannalta, ja se oli vieläpä onnistuttu bookkaamaan hiton tyylikkäästi.

Arvosana: * * ½

Ja kun ottelu oli saatu päätökseen, saimme nähdä todella hienon promon ja ennen kaikkea uuden aikakauden eli new World orderin alun. Ottelun jälkeen toimi kaikki: Hogan, Hall ja Nash loistivat, yleisö oli liekeissä, kaikki toimi tässä. Kuinka upeaa oli nähdä viimeiset lähemmäs 15 vuotta sitä yhtä ja samaa babyface-roolia vetänyt Hogan promoamassa mikkiin tuohon tyyliin? Todella upeaa. En ole itse mitenkään erityinen nWo-fani enkä todellakaan väitä tietäväni kaikkea tuosta ryhmittymästä, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että tämän PPV:n loppu oli suurin yksittäinen syy, jonka takia tästä PPV:stä jäi hyvä maku suuhun. Ja olihan se nWo äärimmäisen nerokas idea, kunnes sitten WCW ei taas tajunnut lopettaa ajoissa.

Bash at the Beach tullaan aina muistamaan tapahtumana, jossa nWo sai alkunsa – ja aivan syystä. Nimenomaan tuo ryhmittymän syntymä oli suurin syy, minkä takia tämä tapahtuma kannatti katsoa. Tuo oli myös PPV:n yksittäinen paras hetki, vaikka sitä pohjustettiin turhan pitkällä ja laimeahkolla joukkueottelulla. Tuo jos mikä oli yhtä kaikki onnistunut hetki. Kaiken tämän hypen keskellä pitää kuitenkin jälleen muistaa, että tässä PPV:ssä tapahtui kyllä paljon muutakin, jolla oli myös osansa show’n kokonaiskuvassa. Mikä kokonaiskuva sitten jäi käteen? Yllättävän hyvä, jos katsoo ottelujen keskiarvoa. Tarjolla oli nimittäin aika paljon PPV:hen kuulumatontakin tavaraa, mutta vastapainona oli sitten hyviä mestaruusotteluita, yksi erittäin hieno ottelu ja sitten juuri tuo tapahtuman loppu, joka oli koko vuoden tärkein yksittäinen hetki. Vaikka painin tasolla mitattuna tämä ei hirveän korkealla yltäisikään, on tämä niin merkittävä PPV omalla tasollaan, etten voi kauhean alas listata tätä – enkä toisaalta taas kauhean korkealle, koska hyvien hetkien lisäksi tarjolla oli myös aika paljon sitä kehnompaa osastoa. Kokonaisarvosanana Ok, mutta se ei tässä tapauksessa kerro läheskään kaikkea.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 13.8.2009.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: Payback 2015

Next post

Arvio: WWF In Your House 9: International Incident

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.