1997ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Bash at the Beach 1997

Sijainti: Daytona Beach, Florida (Ocean Center)

Päivämäärä: 13.7.1997

Yleisömäärä: 7 851

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Kesäisen Great American Bashin jälkeen heinäkuussa oli vuorossa WCW:ltä Bash at the Beach, jonka historiallisimpana tapahtumana pidettäneen tasan vuosi aikaisemmin tapahtunutta nWo:n syntyä, kun Hulk Hogan legendaarisesti käänsi takkinsa ja liittyi Scott Hallin ja Kevin Nashin ilkiöporukkaan. Vuoden aikana nWo oli ehtinyt kasvaa aika tavalla, ja ”vuosipäivätapahtuman” kunniaksi Eric Bischoff olikin luvannut nWo:lle suurta menestystä. Vuosipäivän kunniaksi WCW:n päämestarikin (Hogan) nähtiin pitkästä aikaa PPV:ssä ja vieläpä painimassa! Mestaruus ei sentään hänen ottelussaan ollut panoksena, ettei nyt ihan hurjaksi ryhdytty. Voiko huonommin päävyökuvioiden osalta mennäkään? Selostajinamme Tony Schiavone, Bobby ”The Brain” Heenan ja Dusty Rhodes.

Tag Team Match

Wrath & Mortis vs. Glacier & Ernest Miller

Voi kyllä, jälleen saamme nauttia yhden osan lisää tätä feudia, joka ei todellakaan tunnu päättyvän ikinä. Tällä kertaa vuorossa kuitenkin joukkueottelu, ja soppaan on sekoitettu Ernest ”The Cat” Miller, joka (kuten ohimennen Slamboreen arvostelussa mainitsin) teki WCW-debyyttinsä pelastamalla Glacierin Wrathin, Mortisin ja Vandenbergin kynsistä. Jonkinlaisena potkunyrkkeilijänä tms. pushattu Miller alkoikin sitten kaveerata Glacierin kanssa, ja niinpä Bash at the Beachissa kaksikko sai mahdollisuuden tuhota yhteiset vihollisensa.

Täytyy myöntää, että tämä ottelu yllätti minut. Odotin jälleen joko parin minuutin onnetonta ottelua, jonka jälkeen nähdään selkäsauna osa #456789, tai vaihtoehtoisesti pitkää ja mitäänsanomatonta kamppailua. Sen sijaan meille tarjottiin juuri sopivan pituinen (noin 10 minuuttia) ja yllättävän pirteä ja nopeatempoinen ottelu, jossa kolme neljästä ottelijasta tuntui todellakin yrittävän kaikkensa saadakseen ottelun näyttämään hyvältä. Ainoastaan Glacier oli todella laimea otteissaan. Ketään en herroista fanita, mutta täytyy tosiaan nostaa vähän hattua, kun jopa moonsault-yritys nähtiin, ja ottelun lopetuskin oli rakennettu järkevästi. Täytyy nyt kehujen keskellä muistaa, ettei kukaan näistä kummoinen painija ole eikä tässä tosiaan mitään oikeasti erikoista (muuten kuin puhuttaessa näistä painijoista) nähty, joten mitenkään erityisen hyvä ottelu tämä ei siltikään ollut. Lisäksi typerän feudin haitta painaa aina ottelua. Ihan hyvä kamppailu joka tapauksessa, ja varmasti aika lailla parasta, mihin tämä katras pystyy.

Arvosana: * * ½

WCW Cruiserweight Championship

Ultimate Dragon vs. Chris Jericho (c)

Voi kyllä, Cruiserweight-mestaruutta puolustetaan pitkästä aikaa PPV:ssä! Oikeastaan ensimmäistä kertaa sitten SuperBrawl VII:n (toisin sanoen ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun vyö annettiin Syxxille; nWo:lla ei tosiaan ollut tapana puolustaa noita mestaruusvöitään). Nuori Chris Jericho oli vähän ennen Bash at the Beachia vienyt mestaruuden Syxxiltä, ja Ultimate Dragon sitten pitkään esittämiensä vakuuttavien otteiden ansiosta nousi vyön ykköshaastajaksi.

Kuten odottaa saattaa, ottelusta saatiin varsin puhdas kahden taidokkaan kevytsarjalaisen välinen ottelu. Ottelulta olisi silti ehkä voinut odottaa todellista pankin räjäytystäkin, mutta sitä ei nähty. Jotenkin aina välillä ottelu tuntui etenevän turhan hätäisesti, ja molempien herrojen otteissa näkyi yllättäen jotain tietynlaista epävarmuutta. Aikaakaan ei tullut kuin vähän reilu 10 minuuttia. Siitä huolimatta oli tämä todella viihdyttävä mestaruusottelu, jolla WCW jälleen osoitti cruiserweight-divisioonansa kovan ja laajan tason. Jericho mestarina oli oikein hyvä valinta. Hienoja spotteja, taukoamatonta nopeaa ja taidokasta painia. Oikein hyvä koitos, mutta ei parasta, mihin nämä kaksi pystyisi. Ottelun jälkeen nähtiin vielä rehti kädenpuristus. Tällä kertaa onnellinen loppu.

Arvosana: * * * ½

Ennen seuraavaa ottelua ”Mean” Gene Okerlund päätti lähteä haastattelemaan kehäalueella istuvaa epäilyttävää herrasmiestä, joka oli viime aikoina esiintynyt WCW:n tapahtumissa, vaikkei tällä WCW:n johtoportaan mukaan ollut sopimusta WCW:n kanssa. Tämä herra oli Raven, ja Ravenilla oli seuranaan Stevie Richards. Kaksikko vetikin varsin onnistuneen promon, joka sai samalla odottamaan Ravenin WCW-ajan otteita ja toisaalta harmistumaan miehen (ja ennen kaikkea Stevien) ECW-lähdöstä.

batb1

Tag Team Match

Masahiro Chono & The Great Muta vs. The Steiner Brothers

Jälleen yksi osa lisää Steiner Brothersin ja nWo:n ikuisesta kamppailusta toisiaan vastaan. Steinerit olivat jo usean kuukauden ajan halunneet päästä ottelemaan Outsidersin hallitsemasta WCW World Tag Team -mestaruudesta, mutta jotenkin nWo oli aina keplotellut tilanteen itselleen edulliseksi. Edellisessä PPV:ssä nWo:n Vincent (alias Virgil) oli aiheuttanut Steinereille tappion Harlem Heatia vastaan (Harlem Heat ei muuten ollut päässyt vielä edes lunastamaan koko mestaruusotteluaan), mutta nyt Steinerit ottelivat kahta new World orderin japanilaisvahvistusta vastaan. Jos Steinerit voittaisivat ottelun, saisivat he vihdoin mestaruusottelunsa (tai sitten eivät).

Tämä kuulosti minun korviini paperilla varsin mielenkiintoiselta ja lupaavalta joukkueottelulta, ja sitä se myös oli. Ehkä ottelu käynnistyi hiukan hitaasti, mutta mitä pidemmälle se pääsi, oli tämä kokonaisuutena todella viihdyttävää menoa. Kaikki tästä nelikosta osasivat tähän aikaan hommansa kehässä erinomaisesti, ja varsinkin Steinerien vakuuttava joukkueottelukokemus takaa aina viihdyttävää joukkuepainia. Erityisesti nyt, kun vastassa olivat tutut vastustajat. Ottelun viimeiset minuutit olivat todella kovaa menoa, ja lopetus äärimmäisen näyttävä. Ottelusta jäi silti selkeästi puuttumaan yhtenäinen tarina, eikä tässä ajassa nyt muutenkaan huippuotteluihin ylletä. Ehdottomasti hyvää joukkuepainia silti.

Arvosana: * * *

6-Man Tag Team Match

Héctor Garza, Juventud Guerrera & Lizmark, Jr. vs. Villano IV, Psychosis & La Parka

batb2

Tällä ottelulla ei mitään kummempaa kuviota kaiketi ollut. Kunhan WCW taas päätti esittää rosterinsa laajuutta PPV:ssä asti tarjoamalla meille niin puhtaan lucha-ottelun kuin USA:n mainstream-promootiossa olisi mahdollista nähdä. Hauska fakta on muuten se, että vielä vuoden 1997 alussa Héctor Garza otteli WWF:n Royal Rumblessa pahasti flopanneessa ”lucha”-ottelussa. Nyt oli hänenkin liikkeensä vähän toisenlaista kuin tuossa ottelussa.

Mitäs tästä nyt sanomaan hirveästi? Ottelu kesti vain 10 minuuttia, mutta silti siinä ehti tapahtua niin paljon kuin tuossa ajassa vain voidaan tehdä. Kaikki kuusi esitti parhaita taitojaan väläyttäen ottelun aikana semmoisia liikkeitä, joita ei tuohon aikaan oltu Yhdysvaltain PPV:issä nähty paljon missään. Lisäksi ottelu ei ollut pelkkää spottailua, vaan siinä nähtiin myös hienoa tarinaa toisen joukkueen keskinäisistä erimielisyyksistä. Lisäksi ottelun lopussa nähty nykyisin jo monesti nähty mutta silti tässä hienosti toiminut vaihto Villano IV:n ja Villano V:n välillä oli hieno lisä, vaikkakin tarjosi sitten vähän typerähkön lopetuksen ottelulle. Kaiken kaikkiaan kuitenkin upean viihdyttävää painia alusta loppuun.

Arvosana: * * * ½

Retirement Match

Chris Benoit vs. The Taskmaster

No niin, tämä feudi oli kestänyt jo yli vuoden ja vihdoin oli aika päättää se lopullisesti. Kaikki alkoi vain siitä, kuinka Benoit ja Sullivan eivät olleet kykeneväisiä ottelemaan joukkueena. Lopulta kuvio muuttui kuitenkin niin henkilökohtaiseksi kuin jokin vain voi muuttua. Benoit vei Sullivanin naisen (Womanin, joka siis oli oikeasti aikaisemmin Sullivanin vaimo, kunnes sitten todellisessakin elämässä rakastui Benoit’han ja hyppäsi hänen kainaloonsa; kuvio oli siis yhtä henkilökohtainen myös kulissien takana), mikä on pahin teko, jonka mies voi toiselle tehdä. Tätä Sullivan ei sitten todellakaan jättänyt siihen. Benoit ja Sullivan ottelivat aikaisemmin rajuissa otteluissa, mutta viime kuukausina Sullivanin päänahkaa jahdannut Benoit oli joutunut pieksemään koko Dungeon of Doomin ennen kuin saisi vielä käsiinsä elämäänsä piinaavan miehen. Nyt oli vihdoin aika otella ottelu, jonka häviäjän täytyisi lähteä WCW:stä.

Odotin tältä aika paljonkin, koska Sullivan ja Benoit olivat pystyneet aikaisemmissa otteluissaan oikein viihdyttävään menoon. Eivät Benoit’n ja Sullivanin ottelut koskaan olleet painillisella puolella loistaneet, vaan sillä, että kaksikko sai aina aikaan viihdyttävän tappelun, kunhan vain säännöissä oli sallittua käyttää hyödyksi kaikkea käteen osuvaa. Samaan he kyllä siis ylsivät tässäkin kamppailussa, mutta olisin minä jotain vielä enemmän odottanut ottelulta, jossa toisen ura päättyy kokonaan. Sitä ”jotain” ei kuitenkaan nähty, ja sen lisäksi ottelun lopetus oli todellinen pettymys. Tapa, jolla en missään tapauksessa olisi halunnut tämän feudin (ja toisen uran) päätöksen tulevan. Lopetusta lukuun ottamatta tämä oli siis hyvä hardcore-ottelu valtavirtapainin standardeilla, mutta ei tästäkään sitä erityisen muistettavaa ottelua kaksikon välillä tullut.

Arvosana: * * *

WCW United States Heavyweight Championship

Steve McMichael vs. Jeff Jarrett (c)

Jeff Jarrett oli voittanut pitkään jahtaamansa United States -mestaruuden jo kesäkuussa, ja muutama viikko mestaruusvoittonsa jälkeen Four Horsemeniin vuoden alussa liittynyt Jarrett sai kenkää joukkiosta: Ric Flair oli saanut tarpeekseen Jarrettin asenteesta (johon kuuluivat myös ongelmat toisen Horsemenin Steve McMichaelin kanssa). Jarrett ja McMichael olivat tulleen toimeen yhtä huonosti aina edellisenä syksynä tapahtuneesta Jarrettin WCW-debyytistä lähtien. McMichael vastusti vahvasti Jarrettin pääsyä Four Horsemeniin johtuen erityisesti siitä, että Jarrettilla ja McMichaelin vaimolla Debralla tuntui olevan kipinää välillään. Jarrett kuitenkin pääsi hevosmieheksi, ja lopulta Jarrett ja McMichael jopa alkoivat otella välillä joukkueena! Edellisen kuun Great American Bashissa tapahtui kuitenkin viimeinen tikki miesten kehnoille väleille, kun Jeff Jarrett ryntäsi auttamaan McMichaelia tämän ottelussa, mutta sattuikin vahingossa lyömään McMichaelia eikä tämän vastustajaa, Kevin Greeneä, jota Jarrett siis yritti lyödä. Samanlaisia mokia oli käynyt miesten välillä aikaisemminkin, mutta tämä oli liikaa. Niinpä tuore U.S. Heavyweight -mestari sai ensimmäisessä PPV-mestaruuspuolustuksessaan kohdata Steve McMichaelin.

Siinä missä Benoit’n ja Sullivanin pitkän pitkän feudi oli kiinnostava ja jonka kohtaamisia odottikin ihan mielenkiinnolla, oli tämän feudin osalta aivan päinvastainen tilanne. Minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa Jarrettin ja McMichaelin turha feudi, ja itseäni lähinnä harmitti, että vuoden alkupuolella loisto-otteluita taannut U.S. Heavyweight -mestaruus oli nyt tippunut Jarrettin tasoiselle painijalle. Huvittavinta tässä ottelussa oli, että yleisö buuasi sankarin roolia vetäneelle Jarrettille niin kovaa, että hän kääntyi ottelun aikana yleisöä vastaan. Osittain yleisön reaktiosta johtuen loppujen lopuksi McMichael ja Jarrett saivatkin odotuksiini nähden ihan menettelevän ottelun aikaiseksi, mutta se ei nyt vielä paljon mitään tarkoita. Hieno tunnelma, ihan kiva lopetus (vaikkakin auttamattomasti myöhässä tuonkin idean toteutus) ja muutenkin kohtuullinen buukkaus (sopivan lyhyt ottelu) läpi ottelun pelasti tämän katastrofilta, mutta en minä tätä kaksikkoa silti haluaisi nähdä ottelemassa keskenään enää yhtään.

Arvosana: * ½

Tag Team Match

Randy Savage & Scott Hall vs. Diamond Dallas Page & Curt Hennig

batb3

Tämä oli siis jälleen yksi osa lisää Randy Savagen ja Diamond Dallas Pagen hurjaa feudia, jota ei vieläkään oltu saatu päätökseen kovista kamppailuista huolimatta. Great American Bashin pääottelu (Savage vs. DDP) oli päättynyt, kun Scott Hall ryntäsi auttamaan Savagea, ja joukkuemestarin avulla Savage sitten päihittikin Pagen. Niinpä DDP:lle annettiin mahdollisuus kostoon Hallia ja Savagea vastaan (Nash oli tämän PPV:n aikana teillä tietämättömillä, Hallilla oli jopa molemmat joukkuemestaruusvyöt hallussaan) ottelussa, johon hän saisi valita itselleen yllätysparin. Yllätyspari pysyikin yllätyksenä aina ottelun alkuun saakka, kun muutamia viikkoja aiemmin WCW:ssä debytoinut Curt Hennig eli WWF:stä tuttu Mr. Perfect [toim. huom. siis Curtis Axelin isä] saapui DDP:n avuksi. WWF:stä vuoden 1996 lopulla lähtenyt Hennig oli siis nyt WCW:ssä, ja samalla hän oli myös pitkästä aikaa painikuntoinen. Hienoa!

Tämä oli niin tunnelmaltaan kuin muutenkin pääottelun tasoinen joukkueottelu. Ei mitenkään erinomainen, mutta hyvä kuitenkin. Hennigiä oli aivan mahtavaa nähdä esiintymässä pitkästä aikaa, ja kehäruosteesta huolimatta mies osasi esiintyä edelleenkin loistavasti. Muutenkin jokainen ottelun osanottajista oli varsin karismaattinen, joten tämä ottelu eli ihan kehän sisällä luodun tunnelmankin ansiosta. Yksi hienoimmista hetkistä oli Scott Hallin ja Hennigin välinen tuijotuskilpailu (joka päättyi, kun Hall heitti hammastikun Hennigin kasvoihin, ja Hennig vastasi sylkäisemällä purkan Hallin naamaan). Lisäksi energinen DDP pieksemässä Savagea oli ilahduttava näky. Olihan tämä silti vähän hajanainen, lyhyehkö ja kehnohko (vanha Savage, ruosteesta kärsivä Hennig jne.) matsi. Ottelun lopetus oli tavallaan huono (koska se oli osittain botchattu), mutta toisaalta myös ovela, koska kukaan ei näyttänyt heikolta, ja jatko jäi sopivasti auki. Hyvän maun suuhun tämä ottelu kuitenkin jätti.

Arvosana: * * *

Singles Match

Roddy Piper vs. Ric Flair

Kyllä, parissa edellisessä PPV:ssä Piper oli otellut Four Horsemenin johtajan Ric Flairin parina nWo:ta vastaan, mutta nyt tuolle ystävyydelle oli tullut päätös. Pian Great American Bashin Flair & Piper vs. Outsiders -ottelun jälkeen lopetti Piper yhteistyön hevosmiesten kanssa, ja sitten kahden legendan välit kiristyivät. Minulla ei ole edes tarkemmin käsitystä tämän feudin synnystä (kun ei siihen mitään kunnon pohjaa tunnu mistään löytyvän), mutta selvää oli kuitenkin se, ettei nämä kaksi tullut enää toimeen ollenkaan samalla tavalla kuin vielä kuukausi sitten. Piperin tavoitteena ottelussa oli osoittaa, että hän on vähintäänkin aivan yhtä hyvä kuin Flair, vaikkei hän ole koskaan voittanut maailmanmestaruutta.

Minä tykkäsin tästä ottelusta. Monet varmaan sanovat, etteivät Flair ja Piper enää olleet vuonna 1997 elämänsä kunnossa ja olisivat voineet jättää keskinäiset ottelut muille, mutta minä nautin tämän katsomisesta. Vaikka olikin kyseessä jo vuosikymmenen loppupuoli, eivätkä Flair ja Piper olleet enää elämänsä kunnossa, tiesivät he paremmin kuin koskaan mitä nuoratussa neliössä tehdä. Lisäksi tähän otteluun molemmat tuntuivat pistävän peliin mahdollisimman paljon. Flair otti vastaan pari karua yliheittoa (yhden kehän ulkopuolella ja yhden yläköydeltä kanveesiin), ja myös Piper otti kyllä oman osansa (kuten Tombstone Piledriverin otteluun sekaantuneelta Steve McMichaelilta). Ottelussa nähtiin oikeastaan kaikki molempien legendojen vanhat kikat, tunnetuimmat liikkeet ja tauntit ja klassisimmat mokat (Flair kiipeämässä kehätolpalle jne.). Saimme siis yhdessä matsissa nähdä kaiken, mistä nämä kaksi tunnemme. Tarinankerrontakin oli ottelussa totta kai mukana (Piperin vanhat jalkavammat ja niiden hyödyntäminen), ja vaikka ottelun lopetus olikin ylibuukattu, oli silti lopputulos hieno. Kokonaisuudessaan tästä jäi todella hyvä fiilis: vaikkei tämä mikään painiklassikko enää ollutkaan, oli tämä muilta osa-alueiltaan todella hyvä ottelu. Ilo katsella. Juuri sopivan pituinenkin.

Arvosana: * * * ½

Tag Team Match

Lex Luger & The Giant vs. Dennis Rodman & Hollywood Hogan

batb4

Ja sitten oli aika Bash at the Beachin pääottelun. Samalla muistin sen, miksi en ollut kaivannut näitä Hoganin matseja. Hulkin lisäksi siihen maailmanmestaruuden ympärillä pyöriviin nimiin kun kuuluivat lähinnä juuri Lex Lugerin ja Giantin tasoisia kavereita. Tässä lausunnossa pitää nyt kuitenkin muistaa, että tällä hetkellä WCW:ssä koko päämestaruus oli pelkkä Hoganin lelu, josta ei ainakaan PPV:ssä koskaan oteltu. Lähes sama tilanne oli myös World Tag Team -mestaruudella ja niin oli Cruiserweight-mestaruudellakin, kunnes se siis päätyi Jericholle. Tämän ottelun taustana olivat Hoganin pitkäaikaiset erimielisyydet yleisön suosikkien Lugerin ja Giantin kanssa. Hoganin apuna oli NBA-tähti Dennis Rodman, joka oli Hoganin ystävä myös oikeassa elämässä ja tuotu siksi tuomaan ”koko urheilumaailman” huomio WCW:hen, kun ylimielinen Rodman liittyikin nWo:hon joitakin kuukausia sitten ja nousi nyt ensimmäistä kertaa painikehään Hoganin avuksi. Ketä kiinnostaa?

No pakko myöntää, että kai joitakin tämä kiinnosti, koska yleisö kävi todella kuumana koko ottelun ajan. Tunnelma olikin ehdottomasti ottelun paras osuus, ja onneksi myös painijat (ja Rodman) ymmärsivät käyttää hyväkseen ottelussa yleisön reaktioita. Ottelun paras hetki melkeinpä olikin, kun Rodman nousi ensimmäistä kertaa kehään (hurjaa buuausta ja hurrausta), kävi kasvotusten Lex Lugerin kanssa ja heitti Lugerin maahan! Tätä seurasi tietenkin yleisön räjähtäminen. Tuo heitto eli arm drag olikin aika lailla koko ottelun suurin painiliike, koska ei tässä nyt paljon painia nähty. Parikymmentä minuuttia yleisön viihdyttämistä, mutta senhän nämä herrat osasivat, joten oli tämä nyt parempi kuin vaikka SuperBrawlin Hogan vs. Piper, koska tässä ei nyt tosissaan mitään kunnon painiottelua yritettykään saada aikaan. Ja nähtiinpäs Stingiäkin pitkästä aikaa PPV:ssä! Turha ottelu, joka ei kuitenkaan ihan kokonaan imenyt kiviä, kiitos yleisön. Lopetus ja jälkimeingit olivat aika hupaisia, vaikka se tuskin oli buukkauksen idea.

Arvosana: * ½

Tämän ajan WCW:stä on nyt pakko sanoa sen verran, että on jotenkin äärettömän hassua, että se on onnistunut tarjoamaan kokonaisuutena viihdyttävämpiä PPV:itä kuin WCW vuonna 1996 (ainakin tähän asti), mutta silti osa sen mestaruuskuvioista on täysin kuralla. Pahiten juuri WCW:n päämestaruus, joka vaikutti tässä vaiheessa olevan pelkkä lelu, joka ei kai pahemmin edes painijoita kiinnostanut, kun intensiivisemmät ja jännittävämmät pääottelut käytiin ihan muiden kuvioiden ympärillä. Eikä paljon paremmin joukkuevöillä mennyt. Tämä tapahtuma tarjosi silti jälleen kolmen ja puolen tähden matseja kolme kappaletta ja lisäksi kolme kolmen tähden matsia sekä yllättävän hyvän openerin, joten kyllähän tämä varsin kiva PPV oli. Tunnelmaa vähän taas laski pääottelun onneton taso (kiitos Hoganin se ei mikään yllätys edes ollut), mutta toisaalta kun pääottelua edelsi pari hyvää ottelua, riitti se minulle tällä kertaa. Ei vuoden paras maksulähetys WCW:ltä (olisi ollut, jos olisimme nähneet edes yhden neljän tähden ottelun tai jonkin muun päämatsin), mutta kuitenkin Hyvä tapahtuma.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 24.7.2010.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF In Your House 16: Canadian Stampede

Next post

Arvio: WWF SummerSlam 1997

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.