1993ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Battlebowl 1993

Päivämäärä: 20.11.1993

Sijainti: Pensacola, Florida (Pensacola Civic Center)

Yleisömäärä: 7 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Ah, voi luoja. Tätä ppv:tä en ole odottanut. Muistatteko vielä Starrcade 1991:n? WCW:n vuoden suurimman ppv:n, jossa ei nähty yhtään rakenneltua ottelua, mestaruusottelua tai mitään feudin huipennuksia? Sen sijaan koko tapahtuma oli täytetty Dusty Rhodesin keksimällä hirveällä konseptilla: Battlebowl-turnauksella. Käytännössä se tarkoitti, että show’n aikana nähtiin kymmenen joukkueottelua, jonka osanottajat ja parit oli ”arvottu” ”täysin satunnaisesti”. Kaikkien noiden otteluiden voittajat pääsivät illan lopuksi järjestettyyn Battlebowl Battle Royaliin, jonka voittaja sai… Battlebowl-sormuksen. Kyllä, sormuksen. Ei mitään muuta. Tuohon turhuuteen käytettiin koko Starrcade, ja käytännössä kaikki turnauksen ottelut olivat parhaimmillaan tylsiä, huonoimmillaan täyttä paskaa. Voitte lukea arvostelustani, kuinka paljon pidin koko ppv:stä. Vuonna 1992 näytti siltä, että WCW oli oppinut sentään jotain edellisen vuoden flopista, ja Battlebowl-turnaus järjestettiin paljon pienimuotoisempana Starrcadessa: joukkueotteluita nähtiin vain neljä, jonka jälkeen käytiin nopeasti kahdeksan miehen Battle Royal. Turnaus pilasi vain pienen osan Starrcadesta.

No, nyt on vuosi 1993. Hyvät uutiset: Battlebowlia ei käydä ollenkaan Starrcadessa, eli vuoden suurin ppv voi oikeasti yrittää olla vuoden suurin ppv. Huonot uutiset: WCW oli päättänyt PERUSTAA BATTLEBOWLILLE KOKONAAN OMAN PPV:N. Kyllä. Ja nyt oli sen aika. Ppv täynnä pelkästään Battlebowl-otteluita. Argh. Lisäksi tämä oli WCW:n yritys vittuilla WWF:lle. Battlebowl-ppv järjestettiin vain pari päivää ennen WWF:n Survivor Seriesiä, ja WCW pyrki tuolla tavoin vahingoittamaan WWF:n ppv:n buyrateja. Vince McMahon raivostui tietenkin tästä alhaisesta tempusta, ja Survivor Seriesin markkinoinnin mainoslauseeksi otettiin ”Don’t settle for cheap imitations”, mikä oli varsin suora isku takaisin kohti WCW:tä. Vincen suuttumus voisi toki kerätä hieman enemmän sympatiaa, jos ei muistaisi, että Vince itse loi Survivor Seriesin alun perin vuonna 1987 syrjäyttääkseen JCP:n lippulaivashow’n Starrcaden sen alkuperäiseltä paikalta kiitospäivän tapahtumana – ja onnistui myös siinä. Mutta se siitä. Lopulta Battlebowl onnistui ensisijaisesti vahingoittamaan WCW:n omia rahavirtoja. Battlebowl keräsi buyratekseen 0.27, joka oli huonoin luku WCW:n historiassa.

Eikä tässä suinkaan kaikki. WCW:llä meni jälleen vaihteeksi huonommin kuin koskaan. Marraskuun alussa WCW oli lähtenyt Euroopan-kiertueelle, eikä kukaan ollut etukäteen voinut arvata, mitä siellä kävisi. Kyseessä on yksi painihistorian rajuimmista painijoiden aidoista yhteenotoista, joka johti yhden miehen erottamiseen ja toisen poistamiseen ruudusta hyväksi aikaa. Kun WCW:n painijat olivat saapuneet Blackburnissa sijaitsevaan hotelliin, alkoi tapahtua. Painijat olivat väsyneitä pitkän matkapäivän takia ja alkoivat juopotella hotellin baarissa. Sid Vicious alkoi egoilla sillä, kuinka paljon hänelle oli maksettu lisää siitä, että hän suostui häviämään Stingille Halloween Havocissa. Arn Anderson raivostui tästä, koska hän itse oli joutunut kärsimään viime vuonna rajuista palkanalennuksista. Vicious solvani Andersonia ja tämän kaveria Flairia ja väitti näitä hasbeeneiksi. Anderson ja Sid aloittivat tappelun, mutta se saatiin rauhoitettua. Miehet menivät omiin huoneisiinsa ja sitten…

Riippuu, uskotaanko seuraavaksi Andersonia vai Sidiä, yksityiskohdat vaihtelevat. Varmaa on kuitenkin se, että Sid tunkeutui Andersonin huoneeseen (Andersonin mukaan terästuolin kanssa käyden Andersonin kimppuun, Sidin mukaan vain pyytääkseen anteeksi) ja Anderson kävi hänen kimppuunsa saksien kanssa. Anderson ehti lyödä Sidiä saksilla muutaman kerran, kunnes Sid sai sakset Andersonin käsistä ja löi Andersonia saksilla KAKSIKYMMENTÄ KERTAA. Anderson oli yltäpäältä veressä ja yksi iskuista osui aivan hänen silmäkulmaansa, joten Andersonin sokeutuminen oli senttien päässä. Onneksi paikalle saapui 2 Cold Scorpio, joka repäisi Sidin Andersonin päältä, päätti tilanteen ja todennäköisesti pelasti Andersonin hengen. Molemmat miehet joutuivat sairaalaan, Anderson tehohoitoon. Poliisitutkintaa ei aloitettu, koska Britannian viranomaiset halusivat miesten vain häipyvän maasta. Vicious kertoi jälkeenpäin, ettei hänellä ole mitään muistikuvia Andersonin kimppuun käymisestä. Lehdissä alettiin puhua roid ragesta, steroidien käytön aiheuttamasta sumeasta raivosta. Molemmat miehet hyllytettiin heti, ja heidät poistettiin kaikista jo nauhoitetuista tv-ohjelmista. Andersonin tulevaisuus oli vielä auki Battlebowliin tullessa, mutta Sid oli käytännössä jo erotettu. Lopullisesti erottamisilmoitusta ei ollut vielä tehty, mutta oli selvää, ettei Viciouksella olisi mitään tulevaisuutta firmassa. Useat WCW:n painijat julistivat ryhtyvänsä boikottiin, jos Viciousta ei erotettaisi. Niinpä tämä oli viimeinen kerta kuuteen vuoteen, kun Vicious esiintyisi WCW:ssä. Jos jätetään huomioimatta koko tapahtuman sekopäisyys ja se, että Sid vaikutti oikeasti olevan hengenvaaralinen henkilö, oli tämä myös muuten kova kolaus WCW:lle. Sid Vicious oli käytännössä firman suosituin painija, joka oli juuri tekemäisillään face-turnin. Viciousin oli tarkoitus kohdata Vader Starrcadessa ja voittaa WCW World Heavyweight -mestaruus häneltä sieltä. Nyt WCW joutui muuttamaan kaikki suunnitelmansa.

Näissä merkeissä tultiin siis Battlebowliin. Selostajina jälleen Tony Schiavone ja Jesse Ventura. Eric Bischoffia ei tällä kertaa nähty ollenkaan, mutta Battlebowl-arvonnan hoitivat Ric Flairin valetina normaalisti toimiva Fifi ja… GENE OKERLUND. Kyllä, tämä oli ”Mean” Genen WCW-ppv-debyytti. Ja tämä debyytti oli muuten aivan kamalan hirveää katsottavaa. Jokaisessa arvontasegmentissä Okerlund ja Fifi nimittäin flirttailivat kummalisesti toisilleen, hipelöivät toisiaan ja eivät mukamas huomanneet, että kamerat olivat käynnissä. En tajunnut ollenkaan Okerlundin ja Fifin vispilänkaupan pointtia (varsinkaan koska Fifi oli normaalisti Flairin manageri ja koska Okerlund oli noin kolme kertaa Fifiä vanhempi), ja jokainen noista välisegmenteistä oli vain tuskallisen kiusallista katsottavaa.

Tag Team Match

Cactus Jack & Vader vs. Kane & Charlie Norris

En ala mitenkään kummemmin runoilemaan näiden otteluiden taustatarinoista, jos mitään erityistä syytä ei ole, koska mitään taustatarinoita näillä otteluilla ei ollut. Jokainen ottelu oli siis osa Battlebowl-turnausta, jossa painijat ”arvottiin” ”täysin satunnaisesti” toistensa joukkuepareiksi, ja jokaisen joukkueottelun voittajat pääsisivät illan lopuksi järjestettävään Battle Royaliin, jonka voittaja saisi MAHTAVAN SORMUKSEN. Heti illan ensimmäisessä arvonnassa kävi todellinen sattumusten sattuma, kun pahimmat vihamiehet Vader ja Cactus Jack joutuivat toistensa joukkuepariksi. Vastaansa he saivat Harlem Heatin Kanen (eli Stevie Rayn) ja Charlie Norrisin.

Tässä ottelussa kiinnostavaa oli lähinnä Cactus Jackin ja Vaderin välinen yhteenotto. Mutta koska WCW:n oli pakko päästä toteuttamaan kaikkien wrestlingkliseiden äiti ja iskeä kaksi pahinta vihamiestä samaan joukkueeseen, niin tuota yhteenottoa ei pahemmin nähty. Sen sijaan nähtiin Cactus Jack ja Vader tekemässä väkinäistä yhteistyötä kahta erittäin epäkiinnostavaa vastustajaa vastaan. Erityisesti Charlie Norris osoitti jälleen tässä ottelussa turhuutensa onnistumalla botchaamaan jopa Vaderin Powerbombin uhriksi joutumisen. Kane (eli Stevie Ray) teki ihan kohtuullista työtä, mutta hänen brawlauksessaan ei ollut mitään, mitä olisin muistanut enää pari minuuttia ottelun jälkeen. Eikä ollut missään muussakaan, jos lopetusta ja yhtä Cactus Jackin nättiä diveä apronilta ringsidelle ei lasketa. Täysin yhdentekevä ja turha ottelu, onneksi se ei kestänyt kovin pitkään. Lopetuskin oli harmillisen kökkö.

* ½ 

Tag Team Match

Paul Roma & Erik Watts vs. Johnny B. Badd & Brian Knobbs

Tässä kohtaa on kirjoitettava vähän muusta kuin Battlebowlista. En ole viime arvioissa maininnut paljon mitään Four Horsemenista, mutta nyt on pakko, koska Paul Roma oli mukana tässä ottelussa ja tämä on käytännössä viimeinen mahdollisuus puhua Four Horsemenista. Kuten jo aikaisemmissa arvioissa kirjoitin, keväällä uudestaan muodostettu Four Horsemen oli osoittautunut totaaliseksi flopiksi. Mukaan haluttu Tully Blanchard oli jättäytynyt kokonaan pois, ja Ole Anderson esiintyi vain yhdessä segmentissä. Blanchard korvattiin Paul Romalla, jonka karisma ja sopivuus Four Horsemeniin muutenkin oli käytännössä nolla. Lisäksi Flair ja Anderson vihasivat oikeassa elämässä Romaa, joka oli totaalisen ylimielinen ja mielestään paljon parempi painija kuin Flair ja Anderson. Niinpä hyvin nopeasti uuden Horsemenin (niin sanotun ”Three Horsemenin”) muodostamisen jälkeen alkoi olla selvää, ettei ryhmästä tulisi paljon mitään. Flair paritettiin Fifi-valetin kanssa, eikä hän tehnyt enää syksyllä käytännössä mitään yhteistyötä Horsemen-kavereidensa kanssa. Anderson ja Roma puolestaan hävisivät joukkuevyöt Nasty Boyseille Fall Brawlissa, ja sen jälkeen jäivät pyörimään alakorttiin. Lopullinen kuolinisku (pun intended) Thee Horsemenille tuli Andersonin ja Viciouksen väkivaltaisen yhteenoton seurauksena, koska sen vuoksi Anderson hyllytettiin WCW:stä. Horsemenista oli jäljellä siis enää Ric Flair ja Paul Roma. Ryhmä oli käytännössä kuollut, mutta virallisen loppunsa se saisi pari viikkoa tämän Battlebowlin jälkeen. Painifanit ovat varsin yksimielisiä siitä, että tämä Horsemen-ryhmittymä oli Horsemen-historian huonoin ja että sitä ei olisi pitänyt koskaan edes perustaa. Se siitä.

En voi väittää, että olisin erityisemmin nauttinut tästäkään ottelusta. Arvostan kyllä sitä, että kaikki neljä tuntuivat yrittävän parhaansa omien kykyjensä mukaan, mutta ikävä kyllä suurimman osan kohdalla se ei tarkoita paljon mitään. Ottelun paras osanottaja oli varmaankin Johnny B. Badd, joka liikkui hyvin ja väläytti muutaman nätin liikkeen. Badd tuntuu kuitenkin yhä edelleen vähän turhan vihreältä ja yksiulotteiselta painijalta. Paul Roma puolestaan tarjoili kyllä nättejä Dropkickejä, eikä hänen painissaan ole muutenkaan mitään dramaattisesti vikana, mutta Roma on vain ihan auttamattoman tylsä ja tarvitsisi aivan ehdottomasti hyvän painijan kantamaan hänet hyviin suorituksiin. Sellaista tässä ottelussa ei ollut. Erik Watts oli sitten oma itsensä, puhtaasti huono. Ja Brian Knobbs on näin singles-painijana vielä huonompi kuin joukkueessa Sagsin kanssa. Niinpä lopputuloksena oli kovasta yrityksestäkin huolimatta lähinnä heikko ottelu. Vieläpä aivan liian pitkä sellainen.

* ½ 

Tag Team Match

The Shockmaster & Paul Orndorff vs. Ricky Steamboat & Lord Steven Regal

Tämä ottelu alkoi hyvin, kun Steamboat ja Orndorff pääsivät painimaan toisiaan vastaan oikeasti. Harmi vain, että heti alusta lähtien oli tiedossa, että tuota lystiä ei olisi tiedossa liian kauan aikaa, koska Steamboatin joukkuepari oli Lord Steven Regal (mikä tarkoitti että luvassa oli joukkueparien keskinäistä tappelua) ja koska Orndorffin pari oli The Shockmaster (mikä tarkoitti että luvassa oli paskaa painia). Kiinnostaa tietää, miksi WCW ei voinut vaikka tähän yhtään otteluun edes laittaa pareja ns. järkevästi. Orndorff & Regal vs. Steamboat & Shockmaster olisi heti ollut kiinnostavampi ottelu, koska sitten meidän ei olisi tarvinnut katsella tätä samaa joukkueparien keksinäistä tappelua, jota nähdään koko ajan muutenkin näissä Battlebowl-otteluissa. Nyt tässäkin ottelussa tunnelma kuoli täysin sen jälkeen, kun Steamboat ja Orndorff vaihtoivat itsensä pois kehästä. Nähtiin Shockmasterin surkeaa painia, nähtiin Regal ja Orndorff painimassa toisiaan vastaan vaivaannuttavasti ja nähtiin lopulta joukkueparien keskinäiset tappelut, jotka eivät kiinnostaneet ketään. Hyvin alkanut ottelu kuihtui lähinnä tv-ottelutasoiseksi ok-matsiksi. Harmi.

* * 

Tag Team Match

Awesome Kong & The Equalizer vs. King Kong & Dustin Rhodes

Kuten kuvasta näkyy, tämän ottelun Awesome Kong ei ole sama Awesome Kong, jonka TNA-fanit muistavat yhtenä 2000-luvun vaikuttavimmista naispainijoista. Ei, tämä Awesome Kong ja hänen joukkueparinsa (vaikka tietenkin tämän upean Battlebowl-konseptin ansiosta hänen vastustajansa) King Kong olivat jotain aivan muuta. Kyseessä oli kaksi aivan järkyttävän isokokoista, hidasta ja lähes tulkoon painitaidotonta mörssäriä, jotka olivat aloittaneet uransa 1990-luvun alussa ja löytäneet nopeasti toisensa. WCW:hen he olivat saapuneet vuonna 1993, jossa heistä oli tehty maskipäinen ”Colossal Kongs” -niminen joukkue. Normaalisti Harley Race manageroi kaksikkoa, mutta tällä kertaa Race ei ollut ringsidellä. Järisyttävästä koostaan huolimatta Kongit eivät saaneet mitään kovin mainittavaa aikaa WCW-urallaan, vaikka he kyllä nappasivat jatkuvasti voittoja viikottaisissa lähetyksissä. Lisäksi Kongit saivat kayfabessa kunnian siitä, että pieksivät Sid Viciouksen yhdessä viikottaisessa show’ssa niin pahasti, että hän kärsi ”uran päättävän loukkaantumisen” (tapa, jolla Vicious kirjoitettiin WCW:stä lopullisesti ulos).

Oliko tämä jonkinlainen WCW:n sairas vitsi pistää kolme kenties koko rosterin kamalinta painijaa samaan otteluun. Kong-köntykset ja Equalizer samassa ottelussa, ei ole totta. Ei tässä silti varmaan ollut kyse vitsistä, koska WCW:llä ei ole tarpeeksi huumorintajua tällaiseen itseironiseen vitsiin ja koska ottelun neljänneksi henkilöksi oli sitten pistetty firman kultapoika Dustin Rhodes. Jos homma olisi haluttu oikeasti laittaa läskiksi, olisi tähän tungettu neljänneksi painijaksi The Shockmaster. Nyt tämä oli lähinnä tällainen kasa kädenlämpöistä paskaa, jonka pelasti DUD-arvosanalta ainoastaan se, että Rhodes yritti näiden surkimusten kanssa parhaansa ja sai aikaan muutaman ihan kivan liikkeen. Plus että lopetukseen liittyy yksi hupaisa erityispiire, joka aiheutti pienen naurahduksen. Niin ja onneksi tämä oli sentään aika lyhyt ottelu.

½

Tag Team Match

Sting & Jerry Sags vs. Ron Simmons & Keith Cole

Myös tässä ottelussa nähtiin ppv-debyytti. Keith ja Kent Cole olivat nuoret kaksoisveljekset, jotka buukkaaja Dusty Rhodes oli tuonut WCW:hen vuonna 1992. Heillä ei ollut entuudestaan käytännössä minkäänlaista painikokemusta, mutta heidät koulutettiin WCW:ssä, ja niinpä Cole Twinseistä tuli osa WCW:n joukkuedivisioonaa. Koskaan mitään merkittävää he eivät kuitenkaan saaneet aikaan, vaan Coleista tuli enemmänkin osa WCW:n jobberiporukkaa. Lopulta Colejen tarina WCW:ssä (ja käytännössä koko painibisneksessä) päättyi vuoden 1994 alkupuolella, kun heidän sopimuksensa loppui. Mutta tässä ppv:ssä Keith Cole pääsi esiintymään! Hänen kaksoisveljellään Kentillä ei ollut yhtä hyvä tuuri.

Huoh. Tässäkään ottelussa ei vain ollut mitään. Ei mitään, mistä minun olisi pitänyt kiinnostua. Mitään, mistä olisi pitänyt innostua. Ei tässä toisaalta ollut mitään, mikä olisi ollut pahasti vikanakaan, mutta tämä oli vain kokonaisuutena niin yhdentekevä matsi, ettei tästä oikein keksi edes mitään sanottavaa. Sting ja Simmons hoitivat oman osuutensa rutiinilla. Keith Cole kaiketi yritti parhaansa muttei ainakaan minun silmissäni onnistunut olemaan ollenkaan kiinnostava. Sags… No, ainakaan ei revitellyt… No, ehkä nyt ei mennä siihen. Ja sitä paitsi revittelijähän on Knobbs. Joka muuten aikaisemmin nähdyssä ottelussa yrittäessään ”repiä Erik Wattsia housuista” selätyksen aikana repi Wattsia käytännössä suoraan haaroista. No niin, nyt pääsin jo aika kauas alkuperäisestä aiheesta. Oikeastaan ottelun ainut kiinnostava asia oli Simmonsin ja Colen välille kesken ottelun yhtäkkiä rakentunut tarina, jossa Cole munasi ottelun voittomahdollisuudet aloittelijamaisilla mokilla ja Simmons turhautui tähän. Tuokin lisäkäänne tähän otteluun toteutettiin kuitenkin aika heikosti, enkä ensin edes tajunnut, että sellainen on tässä käynnissä. No, kokonaisuutena tämä oli ok. Ei sen enempää muttei onneksi vähempääkään.

* * 

Tag Team Match

Steve Austin & Ric Flair vs. Maxx Payne & 2 Cold Scorpio

Steve Austinin joukkuepari Brian Pillman oli parantunut loukkaantumisestaan loppusyksyn aikana, mutta WCW oli ilmeisesti päättänyt, ettei sillä ollut enää käyttöä yhdelle koko vuosikymmenen parhaista joukkueista. Niinpä Austin ja Pillman käännettiin toisiaan vastaan heti Pillmanin paluun yhteydessä (Pillmanista tehtiin face), ja miehet kohtasivat toisensa vain viikkoa ennen tätä ppv:tä järjestetyssä Clash of the Championsissa. Austin voitti tuon ottelun, jota monet pitävät yhtenä vuoden 1993 parhaista WCW-otteluista. Tuon ottelun jälkeen Pillman tiputettiin käytännössä jobberiasemaan. Austinilla oli sentään hieman valoisampi tulevaisuus: hän sai uuden managerin, kun Col. Robert Parker oli alkanut luotsata häntä.

Ei tämäkään lopulta ollut niin erikoinen ottelu kuin olisin toivonut. Potentiaalia olisi ollut Flairilla, Austinilla ja Scorpiolla paljon enempään, mutta jotenkin ei nyt vain lähtenyt. Koko ottelu tuntui kaikilta näiltä kolmelta rutiinivedolta, eikä Maxx Payne nyt varsinaisesti onnistunut ainakaan parantamaan asiaa mitenkään. Ei myöskään Austinin ja Flairin keskinäinen tappelu, joka vei turhan paljon huomiota tässä ottelussa. Oli tämä kokonaisuutena silti tähän mennessä illan paras ottelu, mutta se ei vielä paljoa tässä kohtaa tarkoittanut.

* * ½ 

Tag Team Match

Rick Rude & Shanghai Pierce vs. Marcus Alexander Bagwell & Tex Slazenger

Tämä ottelu jatkoi taas kaikin puolin tylsien ja tapahtumaköyhien otteluiden sarjaa. Oikeastaan yksikään kehässä olleista painijoista ei ollut millään tavalla kiinnostava, koska rehellisyyden nimissä on todettava, että Rudestakin oli tullut koko ajan vain tylsempi ja keskinkertaisempi kehässä. Ei ihme, että Ruden eläköityminen painikehistä alkoikin olla jo aika lähellä. Tässä ottelussa kukaan ei paininut mitenkään katastrofaalisen huonosti, eikä meno ollut mitenkään hirvittävää katseltavaa, mutta tämä oli vain todella tylsää. Perusmenoa, perusbrawlausta, peruslukottelua. Ei mitään yllättävää, kiinnostavaa tai säväyttävää. Vaikka tämä ottelu olisi käyty viikottaisessa tv-show’ssa, tämä olisi tuntunut sielläkin tylsältä ja turhalta. En voi siis väittää nauttineeni tämän katselusta millään tavalla mainittavasti, mutta ei tämä nyt mitenkään kamalan huonokaan ollut. Tämä vain oli. Harmi, että tämä koko ppv on käytännössä täynnä otteluita, jotka ”vain olivat”.

* ½

Tag Team Match

Road Warrior Hawk & Rip Rogers vs. Davey Boy Smith & Kole

Voin ihan rehellisesti sanoa, että minulla ei ole mitään hajua Road Warriorsien tämän aikakauden WCW-sopimustilanteesta. Tilanne oli tosiaan se, että Hawk ja Animal eivät tosielämässä oikeastaan tulleet toimeen keskenään, eivätkä siksi halunneet painia yhdessä. Silti molemmat kävivät satunnaisesti vierailemassa WCW:n lähetyksissä, tosin varsin epäloogisesti. Esimerkiksi Hawkin piti alun perin olla syksyllä Dustin Rhodesin yllätyspari Fall Brawlin War Games -ottelussa, mutta hän perui sen, koska halusi lähteä ennemmin Japaniin. Sen sijaan Animal esiintyi tuossa ppv:ssä Rhodesin, Stingin ja muiden managerina. Sen jälkeen Animalia ei ole taas näkynyt, mutta Hawk oli taas palannut. Nyt hän jopa pääsi painimaan ppv:hen saakka. Hawkin joukkuepari oli Rip Rogers, 1970-luvulla uransa aloittanut konkari, josta oli 1990-luvulla tullut WCW:n virallinen naurunalainen heel-jobberi. 2000-luvulla Rogersista tuli muuten Ohio Valley Wrestling kouluttaja, joka on osallistunut muun muassa John Cenan, Randy Ortonin ja Batistan kouluttamiseen. Tässä ottelussa Rogersin rooli oli lähinnä narrin asema: Hawk hakkasi hänet sisääntulorampilla ennen ottelun alkua, ja sen jälkeen Smith ja Kolekin pieksivät häntä vielä sisääntulonsa aikana, joten Rogers jäi lojumaan sisääntulorampille ottelun alkaessa.

Olin ehkä tässä vaiheessa jo totaalisen kyllästynyt näihin otteluihin, mutta eihän tässä matsissa nyt ollut taas yhtään mitään järkeä. Miksi Road Warrior Hawkin vastapuolella oleva Davey Boy Smith kannusti Hawkia koko ottelun ajan ja ei tehnyt mitään auttaakseen omaa joukkuepariaan Kolea pärjäämään Hawkia vastaan? Kyllä, ymmärrän että Smith on face ja että Hawk on face ja että hyvikset tukevat toisiaan, mutta eihän nyt muissakaan Battlebowl-otteluissa ”samalla puolella” olevat painijat ole sentään kannustaneet vastustajajoukkueen painijoita voittoon. Siinä ei vain… Siinä ei ole mitään järkeä. Argh. Tämän idiotismin takia tätä ottelua oli todella typerryttävää katsoa, eikä Rip Rogersin kanssa pelleily auttanut asiaa mitenkään mainittavasti. Totaalisen turha ottelu, jossa ainut hyvä asia oli se, että Kole ainakin yritti parhaansa. Tämä jäi muuten Davey Boy Smithin viimeiseksi WCW-ppv:ksi vuosiin, mutta siitä lisää ensi arviossa.

16 Man Battlebowl Battle Royal Match

Participants: Cactus Jack, Vader, Johnny B. Badd, Brian Knobbs, The Shockmaster, Paul Orndorff, King Kong, Dustin Rhodes, Sting, Jerry Sags, Steve Austin, Ric Flair, Rick Rude, Shanghai Pierce, Road Warrior Hawk, Rip Rogers

Tässä oli illan Main Event, jossa ratkaistiin arvokkaan sormuksen kohtalo. Eipä tähän ole enää mitään lisättävää. Oli tämä Battle Royaliksi ihan kohtuullisen hyvä. Vader, Austin ja Flair tekivät varsinkin hyvää työtä, ja Flair myi Vaderin tuottamat vammat oikeasti uskottavan oloisesti. Kiinnostavinta ottelussa olikin juuri se, miten tässä rakenneltiin Vaderin ja Flairin tulevaa ottelua. Sen sijaan itse Battlebowl-voitto ei tuntunut missään vaiheessa ollenkaan merkitykselliseltä, vaikka kahden viimeisen painijan lopputaistelu olikin lopulta hoidettu ihan hyvin. Ongelma oli vain se, että nuo kaksi viimeistä painijaa olivat ottaneet yhteen niin monta kertaa aiemminkin, ettei koko hommassa ollut enää mitään uutta. Suuri hatunnosto pitää antaa taas Steve Austinille, joka teki koko ottelun ajan kovaa työtä ja yritti parhaansa. Lopussa Austinilta nähtiin tosin aika outo veto, en tiedä oliko se mahdollisesti botchi. Joka tapauksessa muutamien painijoiden hyvät suoritukset piristivät tätä Battle Royalia, mutta eipä tässä muuten mitään erikoista ollut.

* * ½


Olen lukenut tästä ppv:stä yllättävän puolustelevia arvosteluja. Sellaisia, että ”olihan tämä ihan totaalisen huono, mutta tämä nyt oli tällainen väli-ppv, joka ei kuitenkaan ärsyttänyt missään vaiheessa mitenkään erityisemmin”. Minua taas nimenomaan koko tämän ppv:n olemassaolo ärsytti ihan suunnattomasti. Meille jumalauta tarjoiltiin KOLMETUNTINEN PPV, jossa ei OLLUT YHTÄÄN KIINNOSTAVAA TAI SIIS EDES MILLÄÄN TAVALLA RAKENNELTUA OTTELUA. Mikä parasta, YKSIKÄÄN OTTELU EI YLITTÄNYT KOLMEN TÄHDEN RAJAA. Koko tapahtuma oli siis vain tuskallisen pitkä, tylsä, ankea ja kaikin tavoin paska tv-lähetys, jollaista ei pitäisi tarjoilla ppv:n nimellä edes vitsillä. Jos olisin maksanut tästä jotain vuonna 1993, olisin luultavasti ollut helvetin vihainen. Onneksi maksavia asiakkaita oli siis todella vähän. Tämä oli ihan totaalista paskaa. Surkea.

Wikipedia: WCW Battlebowl 1993

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 13.5.2018

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WCW Halloween Havoc 1993

Next post

Arvio: WWF Survivor Series 1993

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.