1990ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Capital Combat 1990

Päivämäärä: 19.5.1990

Sijainti: Washington, D.C (D.C Armory)

Yleisömäärä: 7 500

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


No niin, sitten oltiin mielenkiintoisen tapahtuman äärellä – kuten posteristakin näkyy. Aloitetaan kuitenkin taas backstage-tilanteen päivityksellä. Sitten helmikuun WCW:n buukkaustiimissä oli tapahtunut nimittäin isoja muutoksia. NWA World Heavyweight -mestari Ric Flairin mukana olo buukkauskomiteassa oli alkanut saada kovaa kritiikkiä: monien mielestä Flair buukkasi koko ajan itseään näyttämään mahdollisimman hyvältä. Kun tähän yhdistettiin WCW:n (vihatun) toimitusjohtajan haluun siirtää Flair kuvioissa mahdollisimman pian syrjemmälle, Flair joutui maaliskuussa astumaan sivuun buukkauskomiteasta. Samalla kertaa Herd päätti muutenkin sekoittaa pakkaa: hän päätti itse ruveta vahtimaan enemmän buukkauskomitean toimia ja toi komiteaan myös kaksi JCP-aikojen buukkaajakonkaria: Jim Barnettin sekä itsensä Jim Crockettin sekä pari muuta vanhan ajan nimeä. Nyt buukkauskomitean jäsenistö oli Jim Crockett, Jim Herd, Jim Ross, Jim Barnett, Jim Cornette, Kevin Sullivan, Wahoo McDaniel, Jody Hamilton ja Terry Funk. Cornetten ja Sullivanin rooli alkoi jäädä vähemmälle, koska he olivat Flairin ystäviä. Funk lähti kevään aikana firmasta.

Niinpä tämäkään buukkauskomitean uusi muoto ei ollut pitkäikäinen, vaan jo maaliskuussa WCW luopui monimutkaisesta buukkauskomiteasta ja nimitti uuden pääbuukkaajan: Ole Andersonin. Anderson oli alkanut helmikuussa siirtyä kokonaan sivuun kehätoiminnasta, koska hän oli jo ikääntynyt eikä näyttänyt monien mielestä enää uskottavalta kehässä. Ole jatkoi kuitenkin Four Horsemenin jäsenenä, muttei osallistunut otteluihin. Olelle alettiin kuitenkin rakentaa uutta roolia kulisseissa, mikä johtui pitkälti siitä, että Ole oli toiminut 1980-luvun puolivälin aikoihin Georgia Championship Wrestlingin pääbuukkaajana juuri silloin, kun GCW:n tv-show meinasi hetkellisesti jopa haastaa WWF:n tv-ohjelmat ennen Black Saturdayta.

Ole tunnettiin kuitenkin jo 1980-luvulla siitä, että hän oli erittäin vanhakantainen buukkaaja ja että hän tykkäsi buukata niitä painijoita, joiden kanssa hän itse tuli hyvin toimeen. Yhdeksi wrestling-bisneksen vaikeimmaksi henkilöksikin kuvailtu Ole ei esimerkiksi perustanut 1990-luvun alussa siitä, kuinka paljon WCW oli (isolla rahalla) hankkinut uuden sukupolven nuoria painijoita: Olen mielestä nuorten nimien pushaamisen sijaan olisi paljon oleellisempaa tuoda takaisin lisää vanhoja jo yleisön tuntemia konkareita – jotka toki sattuivat samalla olemaan myös Olen ystäviä. Ei ihme, että montaa hieman pelotti se, miltä Jim Herdin johtama ja Ole Andersonin bookkama WCW tulisi näyttämään. Näistä lähtökohdista Ole alkoi kuitenkin buukata WCW:tä, kun hän sai buukkausvallan maaliskuussa. Tämä oli nyt ensimmäinen ppv Olen buukkausaikakaudella.

Olea ei voi kuitenkaan syyttää siitä, että tämän ppv:n lisänimi oli Return of RoboCop ja että RoboCop todellakin esiintyi tässä ppv:ssä. Kyllä, RoboCop. Kyllä, se elokuvan robottipoliisi. Historian ensimmäinen RoboCop-elokuvahan oli tullut vuonna 1987, ja se oli jättimenestys. Nyt vuonna 1990 elokuvateattereihin oli tulossa RoboCopin jatko-osa. WCW:n omistama Turner-yhtiö oli mukana tuon elokuvan taustavoimissa, joten niinpä periaatteessa täysin puhtaana markkinointitemppuna WCW:n johdossa päätettiin, että tähän ppv:hen iskettäisiin teemaksi ”RoboCopin paluu” ja että kaikkien rakastama RoboCop tekisi oikean esiintymisen painitapahtumassa. Minulla ei ole edes enää mitään sanottavaa tähän. Palataan arviossa siinä kohtaa, kun RoboCop todella tekee esiintymisensä.

Tapahtuman selostajina toimi nyt pitkästä aikaa tutkapari Jim Ross & Bob Caudle, koska Terry Funk oli tosiaan lähtenyt WCW:stä ja jättänyt hommansa color commentatorina. Backstage-haastattelijoina toimivat Gordon Solie ja TONY SCHIAVONE, joka oli tehnyt paluunsa WCW:hen. Tuhlaripojan paluu, ai että! Kunpa vain Schiavone pysyisi mahdollisimman kauan pois selostamosta.

Six Man Tag Team Match

Kevin Sullivan & Cactus Jack & Bam Bam Bigelow vs. Road Warriors & Norman

 

Japaniin vuoden 1988 lopussa siirtynyt Bam Bam Bigelow oli nyt palannut takaisin Yhdysvaltoihin ja takaisin sinne, mistä hän Japaniin siirtyi. Vuoden ’88 piipahdus jäi Bam Bamilla lyhyeksi, mutta nyt oli uuden yrityksen aika. Bigelow oli myös yhdistänyt taas voimansa vanhan tutun managerinsa Oliver Humperdinkin kanssa ja lisäksi liittoutunut Kevin Sullivanin kanssa ”Sullivan’s Slaughterhouse” -stablen uusimpana jäsenenä. Tämäkään yritys ei tosin jäänyt pitkäaikaiseksi, koska Bigelow jätti firman jälleen vain pari kuukautta myöhemmin. Bigelowin manageri Humperdink oli tähän ppv:hen tultaessa luopunut ”Big Kahuna” -lempinimestä ja samoalaisten manageroinnista. Ottelun taustalla oli Sullivanin porukan erimielisyydet niin Road Warriorsien kuin Normaninkin kanssa. Nyt oli mahdollisuus kertalaakista selvittää kaikki ongelmat. Bam Bam Bigelow oli siis ottanut paikan Sullivanin ja Cactus Jackin liittolaisena ja stablen kolmantena jäsenenä sen jälkeen kun, Buzz Sawyer loukkasi WrestleWarissa pahasti kätensä ja lähti WCW:stä kokonaan. Sawyeria ei nähty enää koskaan WCW:ssä tai muuallakaan ppv:ssä, koska hän menehtyi traagisesti yliannostuksen seurauksena vuonna 1992. Eikä tässä kaikki merkittävien uutisten osalta: jo pidemmän aikaa WCW:n tilanteeseen ja omaan buukkaukseensa turhautuneet Hawk ja Animal saivat lopulta tarpeekseen pian tämän jälkeen, ja he jättivät WCW:n kesällä 1990. Uutta osoitetta ei tarvinnut etsiä kauaa.

Olipa piristävää nähdä näin isoilta mörssäreiltä oikeasti vauhdikasta ja intensiivistä painia, kun WWF tarjoaa isojen painijoiden kohdalla lähinnä löysää läpsyttelyä. Toki tässäkin ottelussa ensimmäiset minuutit olivat parasta meininkiä, jonka jälkeen ottelun tempo laski selvästi, ja ottelun lopussa ei päästy enää samanlaiseen meininkiin. Myös lopetus tuli vähän puskista ja oli hiukan tylsä. Loppupuolen heikentymisen takia tämä matsi ei siis yllä aivan hyvän ottelun tasolle, vaikka ensimmäisten minuuttien aikana ajattelin, että tästä voi kevyesti tulla vähintään ***-ottelu. Road Warriorsit olivat loistavassa iskussa liikkumalla nopeasti, ottamalla hyvää bumppia ja väläyttämällä nättejä liikkeitä. Samoin Bam Bam väläytti taas erinomaista osaamistaan, ja Cactus Jack pääsi vähitellen loistamaan roolissaan bumppikoneena. Tässä ottelussa puhuttiin jo siitä, kuinka Jack kestää kaiken mahdollisen kivun. Kokonaisuutena tässä openerissa oli siis paljon hyvää, ja tämä oli mukavan erilainen opener normaaleihin avausotteluihin verrattuna. Vielä vähän enemmän kun olisi loppuakin terävöitetty, oltaisiin oltu jo siellä hyvän ottelun puolella. Ei silti huono aloitus tämäkään.

* * ½ 

Singles Match

Johnny Ace vs. Mean Mark

John Laurinaitis painimassa Teddy Longin manageroimaa Undertakeria vastaan… Näin vuonna 2017 tämä ottelu vaikuttaa paperilla aivan mahtavalta. Vuonna 1990 tässä ei kuitenkaan ollut aivan samaa tunnelatausta. Mutta siis, itse otteluun. Suurin osa tämä Capital Combatin otteluista oli joukkueotteluita, mutta tässä sen sijaan toisensa kohtasivat kahden hiljattain hajonneen joukkueen toiset puoliskot. Niin Mean Markin joukkue Skyscrapers kuin Johnny Acenkin joukkue Dynamic Dudes olivat hajonneet nopeasti WrestleWarin jälkeen, ja nyt molemmat miehet yrittivät singles-uraa. Mitään merkittävää feudia ei Acella ja Markilla ollut taustallaan, mutta toki heidät otteluun pistettiin silti. Acea yritettiin edelleen epätoivoisesti buukata ”kaikkien rakastamana coolina nuorena kaverina”, mutta yleisö vihasi häntä ihan yhtä paljon kuin Shane Douglasinkin kanssa. Ace lähtikin WCW:stä pian tämän ppv:n jälkeen.

Tässä meinattiin taas vähän sortua WCW:n helmasyntiin ja buukata lähtökohtaisesti tylsältä kuulostava ottelu aivan liian pitkäksi. Onneksi tällä kertaa aikaa ei sentään ollut 15 tai 20 minuuttia, mutta kyllä 10 minuutistakin olisi tässä matsissa voinut leikata osan helposti pois. Ottelu lähti vielä ihan hyvin käyntiin, kun Ace sai heti alkuun täräyttää ne pari high flying -liikettä, jotka hän jopa oikeasti osasi. Sen jälkeen hallinta siirtyi Mean Markille, ja ikävä kyllä se oli osittain aika tylsää brawlausta. Toki Mark veti roolinsa ihan hyvin ja paiskoi Acea menemään, mutta alun jälkeen se alkoi tuntua vähän kömpelösti itseään toistavalta meiningiltä. Loppua kohden ottelu kuitenkin taas hieman piristyi, ja erityisesti ottelun lopetus oli hoidettu ihan hyvin. Niinpä kokonaisuutena tämä yltää tällaiseen perus tv-ottelutasoisen koitoksen arvosanaan, mutta tätä parempiin arvosanoihin olisi vaadittu jo jotain enemmän.

* * 

Tag Team Match

Captain Mike Rotunda & Tommy Rich vs. Samoan Swat Team

Illan kolmas ottelu oli aikamoinen erikoisuus, koska näillä joukkueilla ei ilmeisesti ollut minkäänlaista merkittävää feudia taustalla ja koska kumpikaan joukkueista ei ollut erityisen korkealla kortissa tai edes suuntaamassa minkäänlaista pushia kohti. Rotunda ja Rich eivät oikeastaan edes painineet joukkueena säännöllisesti yhdessä, heidät oli vain isketty yhteen, koska kummalakaan ei ollut pitkään aikaan ollut mitään järkevää tekemistä WCW:ssä. Myös Fatun ja Samoan Savagen muodostama SST oli jäänyt aika tyhjän päälle vuodenvaihteen jälkeen, kun Oliver Humperdink lopetti heidän managerointinsa ja kun muut joukkueet alkoivat saada pushia samoalaisten sijaan. Samoalaisille oli muutenkin kummallinen asema WCW:ssä. Vuosien 1989 ja 1990 aikana he saivat uutisraporttien mukaan useammankin kerran kenkää firmasta, mutta heidät palkattiin nopeasti takaisin. Lopullinen SST:n lähtö WCW:stä nähtiin kuitenkin vuoden 1990 lopulla, eikä häntä nähty firman ppv:eissä enää ennen sitä.

Etukäteen minulla ei ollut yhtään minkäänlaisia odotuksia tälle ottelulle, joten täytyy myöntää, että nyt pääsin yllättymään todella positiivisesti! Ajattelin, että kyseessä olisi tylsä ja pitkitetty vääntö, jossa kukaan ei saisi mitään aikaan ja yleisö tylsistyisi pystyyn. Ok, ottelu oli kieltämättä (JCP/WCW)-tyyliin jälleen vähän turhan pitkä, aikaa olisi voinut leikata pari minuuttia pois. Missään vaiheessa touhu ei käynyt kuitenkaan liian tylsäksi tai täysin väkisin pitkitetyn oloiseksi, vaan alusta loppuun tarjolla oli rehtiä, hyvää ja monipuolista painia. Isoin hatunnosto pitää antaa samoalaisille, jotka ovat kieltämättä erinomainen joukkue. Erityisesti Fatu oli näinä nuoruuden vuosinaan pirun hyvässä kunnossa ja tarjoili oikeasti loistavaa brawlausmeininkiä hyöstettyinä näteillä potkuilla, loikilla ja iskuilla. Eikä Samoan Savage ollut paljon sen huonompi. Myös face-joukkueessa Mike Rotunda osoitti taas, miksi hän on niin toimiva painija, ja tällä kertaa Tommy Richkin oli paljon kiinostavampi kuin Halloween Havocissa. Etukäteen kortin turhaksi väliotteluksi leimaamani matsi osoittautuikin siis kaikin puolin hyväksi matsiksi. Ei mitenkään timanttinen tai tajuntaa räjäyttävä ottelu, mutta hyvää ja viihdyttävää mättöä.

* * * 

Hair vs. Hair Match

Paul Ellering vs. Theodore R. Long

Näiden kahden managerin välinen feud oli jatkunut käytännössä vuoden 1989 alkupuolelta lähtien. Tuolloin Teddy Long toimi vielä tuomarina, kunnes hän tahallisesti aiheutti Elleringin manageroimille Road Warriorseille tappion joukkuemestaruusottelussa. Tuon jälkeen Long sai potkut tuomarin tehtävistä ja siirtyi manageriksi. Longin manageroima Skyscrapers ja Elleringin manageroima Road Warriors feudasivat pitkään keskenään vuoden 1990 alkuun saakka, kunnes Road Warriors lopulta tuhosi Skyscrapersin lopullisesti. Long ei ollut silti luovuttanut edelleenkään, vaan hän halusi tehdä kaikkensa aiheuttaakseen ongelmia Elleringille. Lopulta tilanne oli niin sanotusti eskaloitunut (mutta ei yhtäccii) siihen pisteeseen, että Long ja Ellering kohtaisivat toisensa ottelussa, jonka häviäjältä ajettaisiin (vähäiset jäljellä olevat) hiukset pois.

Tämä oli ottelu lähinnä nimellisesti, ja kaiketi tämän oli tarkoitus rytmittää korttia sen verran, että ennen isoihin/merkittäviin otteluihin siirtymistä saatiin lyhyenä välihengähdyksenä nähdä Longin ja Elleringin välienselvittely. Matsina tässä ei tosiaan tapahtunut käytännössä mitään painillisesti muistettavaa, mutta en voi silti väittää, ettenkö olisi viihtynyt tämän kahden minuutin aikana hitusen. Teddy Long on tässä pelkurimaisen heel-managerin roolissaan ihan täyttä timanttia, ja vaikka Paul Ellering olikin tässä ottelussa oma kuivakka mitäänsanomaton itsensä, niin Long piti sekä ennen ottelua, ottelun aikana että ottelun jälkeen meiningin kohdallaan. En anna tälle silti kuin puolikkaan tähden, koska squash-otteluiden arvioissa olen säästellyt yhden arvosanan oikeasti erittäin hyvillä squasheille, ja sitä tämä ei sentään ole.

½

NWA United States Tag Team Championship

Z-Man & Flyin’ Brian (c) vs. Midnight Express

Tämä feud oli oikein malliesimerkki siitä, miten WCW:n suunta vaihteli jatkuvien buukkaustiimien muutosten vuoksi. Helmikuun lopussa (alkuperäisen Flairin johtaman buukkaustiimin aikana) MXE oli piessyt Pillmanin kaulan niin pahasti managerinsa Jim Cornetten tennismailalla, että Pillman loukkaantui (kayfabe) ja joutui jäämään sivuun joksikin aikaa. Samalla MXE varasti Z-Man ja Brianin US-mestaruudet. Tällä anglella feud keräsi paljon uskottavuutta ja kiinnostusta, mikä kuitenkin kustiin täysin, kun buukkaustiimin kokoonpanon muututtua (Flair pois, Herd ja muut tilalle) Pillmanin loukkaantuminen unohdettiin täysin ja Pillman sekä Zenk veivät mestaruusvyönsä takaisin itselleen. Kun maaliskuun lopussa Anderson nousi pääbuukkaajaksi, Midnight Express alkoi uudestaan hallita tätä feudia. Z-Man ja Brian olivat nimenomaan niitä nuoria ja lahjakkaita tulevaisuuden nimiä, joita Anderson ei arvostanut ollenkaan, koska heille maksettiin hänen mielestään aivan liikaa. Kaiken tämän sekavuuden jälkeen lopulta tässä Capital Combatissa Z-Man ja Brian puolustivat mestaruutensa Midnight Expressiä vastaan. Tässä ottelussa lisästipulaationa oli se, että Midnight Expressin manageri Jim Cornette oli lukittu ottelun ajaksi ringsidellä olevaan teräshäkkiin.

Tykkäsin tästä ottelusta ihan hemmetin paljon. Tässä oli semmoista meininkiä, jota WCW haki yli 10 vuotta myöhemmin Cruiserweight Tag Team -divisioonallaan, mutta silloin kaikki oli jo liian myöhäistä. Ja perhana: tämä oli vuonna 1990! Toki yksikään tämän ottelun painijoista ei tainnut (tässä vaiheessa uraansa) olla painoluokaltaan cruiserweight-tasoa, mutta se teki tästä ottelusta entistä näyttävämpää. Perhana, neljä keskikokoista äijää painimassa alusta loppuun todella vauhdikkaan ja näyttävän ottelun, jossa nähtiin useita tyylikkäitä high flying -liikkeitä. Ottelun ehdoton tähti oli toki Flyin’ Brian, jonka näppärät liikkeet ja tyylikkäät counterit olivat upeaa katsottavaa (muun muassa volti jaloilleen Eatonin tekemästä Monkey Flipistä), mutta lisäksi Brian sai myös omalla myynnillään Midnight Expressin hallinnan näyttämään vielä tavallisa kiinnostavammalta. Esimerkiksi Lanen Neckbreaker Brianille kehän ulkopuolella oli oikeasti pirun pahannäköinen. Eikä toki Z-Mankaan ollut todellakaan huono: vähän Zenk kalpenee Pillmanin rinnalla, mutta oikein hyvin hänkin hoiti oman osuutensa ja oli erityisesti lopputaisteluissa liekeissä. Kokonaisuutena voi sanoa siis, että pidin tästä ottelusta erittäin paljon, ja kun tähän lisätään se, että aikaa oli juuri täydellisesti ja ottelu oli rakenneltu kokonaisuutena hyvin, niin kyllä tässä huippuottelun puolelle päästään.

* * * * 

Sitten oli vuorossa illan erikoisin angle, josta tämä tapahtuma muistetaan vielä yli 25 vuotta myöhemminkin (eikä erityisen hyvällä) – vaikka oikeasti ajallisesti tämän osuus tapahtumasta oli vain noin viisi minuuttia. Taustaksi on siis hyvä kertoa, että Stingin feud Four Horsemenin kanssa oli tulistunut entisestään koko kevään aikana. Sting ei ollut edelleenkään painikunnossa, mutta hän janosi kostoa häntä vastaan kääntyneitä hevosmiehiä vastaan ja odotti sitä päivää, kun pääsisi vihdoin kohtaamaan Ric Flairin. Hevosmiehet olivat puolestaan vahvistaneet nyt porukkansa taas virallisesti nimensä mukaiseksi porukaksi, kun alkukeväästä Sid Vicious palasi loukkaantumiseltaan ja liittyi Four Horsemenin uudeksi jäseneksi. Viciouksen rooli oli olla hyvin hiljainen monsteri, joka tuhosi kaikki Horsemenin tielle astuvat esteet. Tässä ppv:ssä este oli kuitenkin vähän normaalista poikkeavaa kokoluokkaa: Sting oli nimittäin ilmoittanut tuovansa ppv:hen mukanaan RoboCopin. Kyllä, RoboCopin. Aikaisemmin illalla haastattelija Gordon Solie oli jo yrittänyt käydä urkkimassa Stingin pukuhuoneen ovella, oliko RoboCop saapunut paikalle. Nyt sitten tuon suuri hetki oli tullut. Ensin Four Horsemen (ilman Flairia) ilmestyi ringsidelle, jolloin Sting ja RoboCop lähtivät pukuhuoneista kohti kehäaluetta. Koska RoboCop oli tuskallisen hidas möhkäle, Four Horsemen ehti kuitenkin hyökätä Stingin kimppuun ja lukita hänet edelleen ringsidellä olevaan teräshäkkiin. Tilanne näytti tukalalta, kunnes RoboCop saapui häkin luokse ja väänsi häkin kalterit auki. Four Horsemen säikähti tätä käännettä niin pahasti, että he pakenivat paikalta. Ja tähän koko angle sitten päättyikin. Koko jutussa ei ollut mitään järkeä. RoboCop oli paitsi aivan totaalisen turha niin lisäksi helvetin epäuskottava ja idioottimaisen näköinen. Anglesta ei ollut mitään hyötyä Stingin ja Four Horsemenin feudille. Kukaan ei tiennyt, miten koko juttuun pitäisi reagoida. Voisin jatkaa tämän anglen idiottimaisuuden luettelua lopun ikääni, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että onneksi tämä jäi ainoaksi kerraksi, kun RoboCop nähtiin WCW:ssä.



Vielä ennen seuraavaa ottelua nähtiin Tony Schiavonen haastattelussa sisääntulorampin vieressä Junkyard Dog, joka teki tässä ppv:ssä paluunsa WCW:hen yli vuoden mittaisen tauon jälkeen. JYD oli malliesimerkki näistä Ole Andersonin suosimista ”vanhoista hyvistä tyypeistä”, joihin hänen mielestään WCW:n pitäisi satsata. Ei siis ole ihme, että JYD haastoi tässä haastattelussa Ric Flairin päämestaruusotteluun.

Corporal Punishment Match

Rock ’n’ Roll Express vs. Fabulous Freebirds

Jottei kortissa olisi liian vähän joukkueotteluita, saatiin tähän väliin vielä kahden pitkän linjan klassikkojoukkueen kohtaaminen. Jännää tässä on toki se, että Rock ’n’ Roll Express voitti Midnight Expressin WrestleWarissa, mutta jostain syystä Midnight Express haastoi Z-Manin ja Flyin’ Brianin US Tag Team -mestaruuksista, kun taas Rock ’n’ Roll kohtasi Fabulous Freebirdsin, joka hävisi US Tag Team -mestaruusottelun WrestleWarissa. Muuten kyse oli ihan puhtaasta kahdesta vanhan koulukunnan joukkueen vihanpidosta: Rock ’n’ Roll Express ja Fabulous Freebirds eivät olleet koskaan pitäneet toisistaan, ja nyt oli heidän aika selvittää välinsä lopullisesti. Lisäintensiteettiä otteluun toi se, että tämä käytiin ”Corporal Punishment” -stipulaatiollta, mikä tarkoitti sitä, että kehäkulmauksissa oli nahkaremmejä, joilla sai lyödä vastustajia vapaasti.

Suurin osa nettiarvostelijoista tuntuu dissaavan Fabulous Freebirdsiä aika rajusti, mitä en ole itse tajunnut ollenkaan. Ok, ei varsinkaan Hayes nyt mikään painimestari missään tapauksessa ollut, mutta mielestäni äijät vetivät heel-roolinsa kaikissa otteluissa aivan timanttisesti ja paikkasivat sillä paljon sitä, että heidän liikearsenaalinsa oli hieman yksipuolinen. Tässä ottelussa oli esimerkiksi WrestleWarin Freebirds vs. Z-Man & Pillman -otteluun verrattuna sekin hyvä puoli, että stipulaation ansiosta tässä nähtiin paljon vähemmän headlockeja ja muita turhia restholdeja. Lisäksi Rock ’n’ Roll Expressin tyyli sopi ehkä paremmin yhteen Freebirdsien kanssa, joten lopputuloksena oli ottelu, josta ainakin itse tykkäsin todella paljon! Ei nyt tietenkään edellisen ottelun tasoinen koitos, mutta hienosti rakenneltu yli 15-minuuttinen kamppailu, joka ei missään vaiheessa käynyt tylsäksi. Kun tähän lisätään muutamat erittäin näyttävät hetket, hyvä lopetus ja toimiva tarina, kyllä tämä minun kirjoissani kääntyy peräti hienon ottelun puolelle. Täytyy myöntää, että WCW:n joukkuedivisioona on aika kovassa iskussa.

* * * ½ 

Junkyard Dog ei suinkaan ollut illan ainut WCW:hen saapunut painija, joka kävi Tony Schiavonen haastateltavana sisääntulorampin luona. Tässä välissä Schiavone nimittäin haastatteli ”World’s Strongest Man” -tittelillä hehkutettua entistä painonnostajaa Doug Furnasta. 1990-luvun WWF/ECW-fanit muistavat Furnasin parhaiten joukkueesta Phil LaFonin kanssa, mutta tässä vaiheessa hän oli vielä nuori tuore painija, joka oli vasta pari vuotta aikaisemmin aloittanut uransa NWA-promootioissa. Tässä haastattelussa Furnas lähinnä hehkutti ystäviään Stingiä ja Lex Lugeria. Furnas oli varma, että Luger voittaisi Ric Flairin tänään illan Main Eventissä.

NWA Tag Team Championship

Steiner Brothers (c) vs. Doom

Tältä joukkuemestaruusfeudilta ei ainakaan puuttunut tarinaa. Kaikki alkoi Doomin ”debyytistä”, eli siitä kun Woman toi Doomiksi kutsumansa kaksi maskipäistä mörssäriä Steinerin veljeksiä vastaan Halloween Havocissa 1989. Joukkueet kamppailivat kuukausien ajan toisiaan vastaan, ja Doom hävisi suurimman osan otteluista. Vuodenvaihteessa Doomin manageri Woman hylkäsi joukkueen. Helmikuussa Doom hävisi Steinereille joukkuemestaruusottelun, jossa oli panoksena vöiden lisäksi Doomin maskit. Niinpä Doom joutui luopumaan maskeistaan ja paljastamaan tosiasian, jonka kaikki jo tiesivät: Doom koostui Ron Simmonsista ja Butch Reedistä. Pian tämän paljastuksen jälkeen Doom sai uudeksi managerikseen Theodore R. Longin ja aloitti uuden, entistä aggressiivisemman linjan. Viime aikoina Steinerit olivatkin olleet ongelmissa Simmonsin ja Reedin kanssa, joten Doom sai vielä yhden mahdollisuuden painia Steinereitä vastaan joukkuemestaruuksista tässä ppv:ssä.

No niin, Steinerit ja Doom kohtasivat toisensa ensimmäisen kerran jo Halloween Havocissa, ja tämä on nyt joukkueiden kolmas ppv-kohtaaminen noin puolen vuoden sisällä. HH:n ottelusta tykkäsin paljon, ja annoin sille arvosanaksi peräti ***½. Starrcaden ottelu oli jo paljon vaisumpi, ja nyt kun tämä feud on jatkunut jo aika pitkään, en enää hirveästi uskaltanut odottaa tältä kohtaamiselta. Niinpä oli ilahduttavaa huomata, että olin jälleen väärässä: Steinerit ja Doom tarjosivat perhana soikoon kovimman keskinäisen ottelunsa! Jotenkin tuntuu, että maskien riisumisen jälkeen Doom oli herännyt ihan uudella tavalla henkiin, ja nyt Simmonsilta sekä Reediltä nähtiin paljon näyttävämpää power-brawlausta kuin aiemmin. Ottelun todelliset tähdet olivat silti Steiner-veljekset, joista erityisesti Scott oli taas aivan liekeissä. Upeita Suplexeja (muun muassa helkkarin näyttävä German Suplex Simmonsille), mieletön Frankensteiner, loistavaa liikkumista, erittäin hyvää myymistä… Scott oli todellakin tässä 1990-luvun alussa semmoisessa iskussa, että hänestä saattoi odottaa ihan mitä tahansa. Ikävä vain, että lopulta lihasten kasvattaminen ja muu vastaava vei parhaan terän Scottin painista, mutta tässä kohtaa tätä miehen työskentelyä kehässä ei voinut kuin ihailla. Ja kyllä Rick Steinerkin tuttuun tyylinsä tarjosi tässä hyvää menoa. Ottelu oli myös buukattu erittäin hyvin, joten kokonaisuutena tämä oli ehdottomasti hieno joukkuemestaruusottelu. Ei kuitenkaan sitä enempää – siihen olisi vaadittu vielä jotain spesiaalimpaa.

* * * ½

NWA World Heavyweight Championship
Steel Cage Match

Ric Flair (c) vs. Lex Luger

Koska Sting oli edelleen loukkaantunut, US Heavyweight -mestari Lex Luger oli käytännössä WCW:n ainut Main Event -tason babyface, joka pystyi haastamaan Ric Flairin päämestaruudesta. Niinpä Lugerin ja Four Horsemenin feud oli jatkunut jälleen koko kevään, ja nyt Luger sai noin sadannen mahdollisuuden voittaa päämestaruuden Flairilta. WrestleWarissa Luger olisi jo voittanut, mutta viime hetkellä hän päätti sen sijaan pelastaa Four Horsemenin beatdownin kohteeksi joutuneen Stingin ja tuli uloslasketuksi. Nyt tällä kertaa tuota mahdollisuutta ei pitäisi olla, koska tämä ottelu käytiin teräshäkin sisällä. Ei kuitenkaan perinteisin, kehän reunoihin kiinnitetyn teräshäkin sisällä vaan isomman ja korkeamman, ringsideä ympäröivän vähän ”Hell In A Cell” -tyyppisen häkin sisällä. Tuo häkki muuten näytti tismalleen samalta kuin Halloween Havocissa käydyn Thunderdome-ottelun häkki, mutta nyt vain kyse ei ollut ”tuhansien polttimoiden energiaa käyttävästä häkistä”, hehe. Viime aikoina Lugerin ja Four Horsemenin feud oli mennyt niin brutaaliksi, että pari viikkoa ennen ppv:tä Four Horsemen oli paskonut Lugerin toisen jalan täysin käyttökelvottomaksi. Selostajien mukaan Luger oli viettänyt pari viime viikkoa sairaalassa ja päässyt sieltä pois vasta ppv-aamuna. Lääkärit olivat sitä mieltä, että Lugerin ei pitäisi otella, mutta Luger ei heistä välittänyt. Tämä kaikki oli tietenkin puhdasta kayfabea. Dirt sheetien mukaan Terry Funkin oli alun perin tarkoitus toimia tämän ottelun erikoistuomarina, mutta hän lähti WCW:stä pari viikkoa ennen tapahtumaa. Toinen hauska yksityiskohta tässä ottelussa on se, että ennen ottelun alkua tuomari tutki Flairin kulmauksessa seisovan Womanin hanskat ja löysi sieltä jonkun nyrkkiraudan tapaisen esineen. Jim Ross kutsui tuota esinettä ”international objectiksi”, koska Turnerin yhtiö oli tehnyt päätöksen, ettei näitä esineitä saisi enää kutsua ”foreign objectiksi”, koska se oli loukkaava termi. Heh.

Ajattelin etukäteen, etten jaksa enää millään innostua Lugerin ja Flairin välisestä mestaruusottelusta, koska olen nähnyt sellaisen nyt kahdessa vuoden 1988 ppv:ssä ja yhdessä vuoden 1990 ppv:ssä sekä lisäksi muuten vain yhden Flairin ja Lugerin välisen ppv-ottelun vuoden 1989 ppv:ssä. En siis millään uskonut, että Flairin ja Lugerin välinen kohtaaminen pystyisi tarjoamaan mitään uutta. Täytyy kuitenkin myöntää, että sain olla taas iloisesti yllättynyt. Lähes kaikki Lugerin ja Flairin tähän asti käydyt ottelut ovat olleet enemmän Flairin tyyppisiä tekniikkapainiotteluita, mutta tämä oli nyt paljon enemmän väkivaltainen ja intensiivinen, jopa vähän HC-tyyppinen brawlaus. Ottelu lähti käyntiin heti Lugerin vahvalla, hyvin buukatulla ja ennen kaikkea viihdyttävällä hallinnalla, jossa Luger yritti tehdä heti selvää Flairista, jotta saisi ottelun lopetettua ennen kuin hänen jalkansa pettäisi. Luger paiskoi Flairia päin häkkiä, ja Flair bleidasi näyttävästi. Pirun viihdyttävää. Sitten lopulta Lugerin jalka petti, ja Flair pääsi telomaan Lugerin jalkaa niin karusti, että teki oikein pahaa katsoa. Lopulta Luger sitten onnistui kuitenkin kääntämään tilanteen edukseen, ja vasta tässä kohtaa ottelu alkoi tökkiä vähän: Luger no-sellasi taas jalkansa täysin paskana olemisen ihan totaalisesti, mikä kieltämättä otti aika rajusti päähän. Miksi Luger ei voi edes yrittää vähän myymistä? Kunnolla ottelu alkoi kuitenkin ärsyttää vasta siinä vaiheessa, kun ensin Four Horsemen, sitten Sting, WCW-debyyttinsä tekevä jättilämäinen EL GIGANTE ja lopulta vielä WCW:hen viikkoa aikaisemmin palannut ja takaisin Four Horsemenin porukkaan liittynyt Barry vitun Windham alkoivat tapella ensin keskenään häkin ulkopuolella ja sekaantuivat lopulta itse otteluun. Tällä sekaantumisella sitten jälleen kerran onnistuttiinkin pilaamaan Luger vs. Flairin loppu totaalisesti, ja tällaisen aivopierun (sekä Lugerin no-sellauksen) aiheuttaman paskan fiiliksen takia tämä jää lopulta ”vain” kolmeen ja puoleen tähteen, vaikka suurin osa ottelun painillisesta annista oli niin kovaa, että ehdin toivoa tosta jopa MOTYC-tasoista kohtaamista.

* * * ½


On varsin harmillista, että päällimmäisenä asiana Capital Combatista jää mieleen RoboCopin idioottimainen esiintyminen ja Main Eventin idioottimainen lopetus. Nuo olivat nimittäin kaksi ainutta puhtaasti täysin paskaa hetkeä tässä ppv:ssä, mutta muuten tämä tapahtuma tarjosi yhden huippuluokan ottelun, peräti kolme hienoa ottelua ja muutenkin painilliselta anniltaan varsin kovan kokonaisuuden. Ikävä kyllä nuo tietyt heikot hetket rokottavat sen verran kokonaisfiilistä, etten ole tästä tapahtumasta niin innoissani kuin voisin olla. On tämä siltikin painillisen antinsa ansiosta ehdottomasti kokonaisuutena Hyvä ppv.

Wikipedia: WCW Capital Combat 

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.6.2017

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF WrestleMania VI

Next post

Arvio: WCW The Great American Bash 1990

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.