1989ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Chi-Town Rumble 1989

Päivämäärä: 20.2.1989

Sijainti: Chicago, Illinois (UIC Pavilion)

Yleisömäärä: 8 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Uusi vuosi tiesi tosiaan tässä tapauksessa uusia tuulia. Ted Turner oli ostanut promootion Jim Crockettilta vuoden 1988 lopussa, ja vaikka Starrcade oli virallisesti ensimmäinen Turnerin omistaman uuden, hienon World Championship Wrestling -nimisen promootion tapahtuma, oli vuosi 1989 ensimmäinen WCW:n kokonainen vuosi. Huomattavaa on silti, että alkuvaiheissa WCW:n tapahtumia tai mitään muutakaan koko toiminnasta ei oikeastaan mainostettu WCW:n nimellä: World Championship Wrestling -ilmaisua ei tässä ppv:ssä käytetty kertaakaan. Tapahtumasta puhuttiin NWA:n tapahtumana, mestaruuksista NWA:n mestaruuksina yms. Hyvän aikaa vielä JCP:stä WCW:hen siirtymisen jälkeenkin koko promootio profiloitui vahvasti NWA:n edustajaksi.

Vuodenvaihteessa Jim Crockett oli lopullisesti siirtynyt sivuun paikaltaan promootion johtajana, ja hänen tilalleen oli palkattu täysin painimaailman ulkopuolelta mukaan hypännyt liikemies Jim Herd, joka oli Turnerin tuttuja. Herd aloitti vuoden 1989 alussa promootion johtajana, ja vaikka aluksi kaikki näytti sujuvan hänen kokemattomuudestaan huolimatta hyvin, Herd saisi aikanaan runsaasti kritiikkiä. Palataan siihen myöhemmin. Crockettin vaihdos ei ollut kuitenkaan ainut merkittävä muutos taustakoneistossa: JCP:n pääbuukkaajana ja Main Event -tähtenä toiminut Dusty Rhodes sai lopulta tarpeekseen vuoden 1988 lopussa ja jätti promootion. Uudeksi pääbuukkaajaksi nimitettiin George Scott -niminen mies, joka oli tehnyt pitkän uran painibisneksessä ensin painijana ja sittemmin buukkaajan niin NWA:ssa kuin WWF:ssä. Tähän työhön hän siirtyi WWF:n puolelta, mutta lopulta Scottin aika WCW:n pääbuukkaajana jäi hyvin lyhyeksi, sillä hän sai lähteä vain pari kuukautta tämän ppv:n jälkeen.

Tämä Chi-Town Rumble oli nyt uuden WCW:n ensimmäinen uusi tapahtuma. Viime vuonna nähty Bunkhouse Stampede ei saanut enää Dustyn lähdön jälkeen jatkoa (koko tapahtuma oli käytännössä Dustyn idea), joten sen tilalle tarvittiin uusi alkuvuoden ppv. Niinpä helmikuulle järjestettiin ppv, jonka tapahtumapaikaksi määrättiin Chicago. Nimensä tapahtuma sai paikan mukaan: helmikuun ppv:stä tuli Chi-Town Rumble. Näihin aikoihin sunnuntai ei ollut vielä vakiinnuttanut paikkaansa ainoana ppv-päivänä, joten tämä Rumble järjestettiin maanantaina.

Vuosi 1989 tulisi muutenkin olemaan muutosten vuosi WCW:lle. Monien mielestä tämä vuosi on samalla yksi WCW:n parhaista ikinä. Vuoden aikana moni JCP:n aikana merkittävässä roolissa ollut painija saisi lähteä tai sopeutua uuteen rooliinsa (Rhodes oli tästä ensimmäinen esimerkki), mutta samalla firmaan syttyisi monia uusia tähtiä. Palataan tähän kyllä useamman kerran vuoden aikana. Tätä Chi-Town Rumblea selostivat Jim Ross ja nyt selostuspöydän taakse siirtynyt Magnum T.A., joka itse asiassa hoiti roolinsa color commentatorina hämmästyttävän hyvin. Bob Caudle hoiti backstage-haastattelut. Tony Schiavone sen sijaan oli jo tässä vaiheessa lähtökuopissa, eikä häntä nähty tapahtumassa ollenkaan.

Singles Match

Russian Assassin #2 vs. Michael P.S. Hayes

Ai että inhoan näitä maskipäisiä, geneerisiä ja kaikin puolin turhia Russian Assassinseja jo pelkästään sen takia, että koskaan ei osaa sanoa, kuka heistä on kehässä. WCW ei helpottanut asiaa itse yhtään täysin epäselvillä kuulutuksillaan. Tapahtuman alussa selostajat kävivät ottelut läpi, ja Jim Ross sanoi, että Michael Hayes kohtaisi Russian Assassin #2:n. Ottelun alussa kehäkuuluttaja ilmoitti Hayesin vastustajan olevan kuitenkin Russian Assassin #1, minkä vuoksi kaikissa tapahtumaraporteissa ilmoitetaan, että Hayesin vastustaja oli Russian Assassin #1. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska Russian Assassin #1 oli tiimin pidempi painija, joka tunnettiin myöhemmin urallaan nimellä Angel of Death. Hayesin vastustaja oli sen sijaan lyhyempi, kehonrakenteensa perusteella ehdottomasti Jack Victory, joka oli nimenomaan paininut nimellä Russian Assassin #2. Niinpä minä kirjaan Hayesin vastustajaksi (kaikkien yleisten raporttien vastaisesti) venäläisvihollisen numero kaksi. Ei sillä, että tällä olisi kenellekään muulle kuin minulle mitään väliä. Tämän venäläisvihollinen ykköskakkosen vastustaja oli tosiaan Michael Hayes, mikä tarkoitti sitä, että 1980-luvulla promootiosta toiseen jatkuvasti pomppinut Hayes oli taas vaihtanut firmaa. Hayes oli ilmeisesti lähtenyt WCCW:stä siinä vaiheessa kun Jerry Jarrett oli ostanut promootion vuoden 1989 alussa ja alkanut yhdistää sitä uuteen USWA-promootioonsa. WCW:ssä Hayes jatkoi saman WCCW:stä tutun face-roolinsa vetämistä. Mitään varsinaista feudia hänellä ei ollut venäläisvihollisten kanssa, mutta midcard-facena hän toki luontevasti sopi ilkeiden neukkujen vastustajaksi.

Öh, olipas hieman omituinen ottelu. Suurin ongelma oli se, että koko ottelulla ei tuntunut olevan minkäänlaista merkitystä. En nyt tarkoita, että jokainen alkukortin ottelu olisi aina kaikissa muissakaan tapahtumissa ollut erityisen pitkän ja antoisan rakentelun tulos, mutta tämä vain… oli. Ja sitten ottelulle yritettiin jotenkin (Hayesin ennakkopromon ja selostajien kommenttien perusteella) rakentaa jotain todella suurta fiilistä, vaikka sellaista tässä ei missään tapauksessa ollut. Hayes vain oli tässä neukkua vastassa, koska pakkohan yksi USA vs. Venäjä -ottelu on korttiin saatava. Kun tähän merkityksettömyyteen yhdistettiin se, että ottelu kesti yli 15 minuuttia ja että sitä rakenneltiin paikoitellen tuskastuttavankin hitaasti, niin vähän hölmistynyt olo tätä katsoessa oli. Se on harmi, koska erityisesti Hayes on kyllä taidokas kaveri ja olisi ihan toisenlaisessa ottelussa toisenlaisen vastustajan kanssa voinut vetää todella virkeän ja kiinnostavan ottelun tässäkin tapahtumassa. Nyt hänet puserrettiin painimaan Assassinin kanssa yli 15-minuuttinen brawlaus, jonka parhaita hetkiä olivat Hayesin hallintaosuudet. Niiden ansiosta tämä nousee juuri ja juuri ok:ksi otteluksi, vaikka erityisesti loppupuolella aivan liian pitkäksi äitynyt Assassinin hallinta oli todella kankeaa katsottavaa. Onneksi piristävä ja näyttävä out of nowhere -lopetus toi otteluun lopuksi edes hieman särmää.

* *

Singles Match

Sting vs. Butch Reed

Starrcadessa nähty entisten WWF:läisten ilmestyminen WCW:hen jatkui myös tässä tapahtumassa. Butch Reed sai kunnian olla illan ensimmäinen ex-WWF-tähti. Reed oli tosiaan jättänyt WWF:n pian WrestleMania IV:n jälkeen, ja hän ilmestyi WCW:hen loppuvuodesta 1988. Aivan aluksi Reediä manageroi itse asiassa The Horsemenin manageri James J. Dillon, vaikka Reed ei missään vaiheessa liittynyt hevosmiehiin virallisesti. Dillon kuitenkin lähti WCW:stä tammikuussa 1989 (tästä myöhemmin lisää), ja Reedin uudeksi manageriksi nousi japanilainen painilegenda Hiro Matsuda, josta tehtiin WCW:ssä ilkeä ulkomaalaismanageri, joka ei kaihtanut keinojen käyttämistä. Eikä Reed olisi suinkaan ainut painija, joka siirtyisi Dillonin tiimistä Matsudan manageroitavaksi… Reedin ja Stingin välillä ei kuitenkaan ollut mitään merkittävää feudia. Sting oli jo kuukausien ajan vähän niin kuin ajelehtinut paikallaan, eikä WCW tuntunut keksivän tälle lupaavalle nuorukaiselle mitään sopivaa paikkaa. Nyt hän sitten kohtasi vastaavasti lahjakkaan midcard-heelin Reedin, jolle niin ikään ei ollut keksitty oikeastaan mitään järkevää WCW:hen saapumisen jälkeen.

No voi kökköys. Jos joku oli tämän ”Rasslin’-aikakauden” JCP:n ja sittemmin WCW:n ongelma, se oli se, että toisinaan jokaisesta ottelusta piti yrittää väkisin tehdä jotenkin elämää suurempi spektaakkeli, joka kesti ihan minimissään 15, mielellään 20 minuuttia. Tässäkin oli täydellinen kahden midcardilaisen ottelu: taitava, vauhdikas ja huikeisiin high flying -liikkeisiin kykenevä Sting, jota vastassa oli power-liikkeistään tunnettu kokenut brawleri Butch Reed. Ei olisi tarvinnut olla suuri buukkaajanero tai edes kummoinen painifani tajutakseen, että näiden kahden välillä ei kannata väkisin buukata hidastempoista 20-minuuttista koitosta, jossa naurettavan hitaalla etenemisellä rakennellaan jotain suurta spektaakkelia. Ei varsinkaan tässä tilanteessa, kun kumpikaan ei ollut kortissa erityisen korkealla – Stinginkin kehityskulku oli ollut viime kuukausina vähän laskusuunnassa. Sen sijaan nämä kaksi olisi kannattanut laittaa vaikkapa noin 10-minuuttiseen intensiiviseen otteluun, jossa Sting pääsee ensin väläyttämään näyttäviä high flying -liikkeitään, sen jälkeen Reed voi täräyttää muutaman tyylikkään power-liikkeen, ja lopuksi vedetään vielä hieno loppukamppailu. Mutta ei. Nyt sitten pistettiin tosiaan aikaa se 20 minuuttia, ja suurin osa ottelusta käytettiin itseään toistaviin lukkoihin, restholdeihin ja muuhun vastaavaan. Se on todella harmi, koska potentiaalia olisi ollut paljon enempään. Sen näki kaikissa niissä kohdissa, kun Sting pääsi vauhtiin ja kun Reed teki vaihteeksi jotain muuta kuin yhden Headlockin lisää. Nyt tämä jää vain ok:ksi, vaikka toisenlaisella buukkauksella olisi voinut olla paljon enemmän.

* *

Loser Leaves NWA Match

The Midnight Express & Paul E. Dangerously vs. The Midnight Express & Jim Cornette

Midnight Expressien välinen feud ei ollut suinkaan päättynyt Starrcadeen, vaan se kävi tuonkin tapahtuman jälkeen jatkuvasti rajumpana. Myös fanit olivat innoissaan tästä feudista ja odottivat innoissaan, kumpi joukkueista lopulta selviäisi voittajana. Ikävä kyllä WCW:n uusi buukkaustiimi ei oikeastaan jaksanut enää vuonna 1989 kiinnostua feudista: sen mielestä Midnight Express -meininki edusti vanhaa JCP:n aikaa, vaikka nyt olisi keskityttävä uuteen. Niinpä kahden MXE:n feudia alettiin vähitellen ajaa alas, ja Chi-Town Rumbleen määrättiin koko feudin päättävä Loser Leaves NWA Match, johon buukattiin mukaan myös joukkueiden managerit Jim Cornette ja Paul E. Dangerously. Ottelun idea oli siis se, että selätetyksi tai luovuttamaan joutunut painija joutuisi jättämään NWA:n. Tämä feudi kuitenkin juuri ennen kliimaksiaan ikävän mahalaskun, kun WCW:n vähäiseen kiinnostukseen ja oman tulevaisuudennäkymänsä heikkouteen nopeasti kyllästynyt Dennis Condrey päätti jättää WCW:n samalla tavalla kuin oli jättänyt JCP:n pari vuotta aikaisemmin: täysin yllättäen ilman ennakkovaroitusta. Niinpä Condrey ei enää ilmaantunut tähän otteluun, ja hänen tilalleen Randy Rosen pariksi revittiin tyhjistä Jack Victory. Dangerously selitti ennen ottelua, että kyse oli siitä, että Jim Cornette tunsi vanhan manageroitavansa Dennis Condreyn aivan liian hyvin ja että hän oli käskenyt Condreyn jäädä kotiin, jotta he voisivat yllättää vastustajansa joukkueen uudella jäsenellä.

Harvassa ovat ottelut, joissa managerien tuominen kehään toisi ottelulla oikeasti mitään merkittävää lisäarvoa. Tämä ei ikävä kyllä ollut yksi niistä – minun mielestäni. Yleisesti Dangerouslyn ja Cornetten osuutta tässä ottelussa on ylistetty jotenkin älyttömästi, mitä minun on todella vaikea ymmärtää. Totta kai tunnelma räjähti hetkellisesti, kun Cornette ja Dangerously pääsivät mäiskimään toisiaan, mutta miesten kohtaaminen nähtiin lopulta ottelussa liian monta kertaa, ja heidän välinen iskujenvaihto jatkui myös liian kauan. Toisaalta tästä huolimatta tämä ottelu ei ollut tasoltaan myöskään heikompi kuin Midnight Expressien kohtaaminen Starrcadessa. Oikeastaan tämä oli aika lailla samaa tasoa: ihan hyvää joukkuepainia muttei kuitenkaan sen enempää. Toki tunnelmaa haittasi jonkun verran se, että oikeastaan koko feudin ydinhenkilö Dennis Condrey puuttuikin yhtäkkiä ratkaisevasta matsista. Tästä huolimatta erityisesti Bobby Eaton ja Stan Lane tekivät tässä ottelussa oikein hyvää työtä, minkä ansiosta tämä oli tosiaan ihan kiva paketti. Mutta sen enempään ei tällä feudilla ehkä kuitenkaan ollut mahdollisuuksia.

* * ½

NWA Television Championship

Rick Steiner (c) vs. Mike Rotunda

Tässä ottelussa (tosin vain ringsidellä) ppv-debyyttinsä teki nuori ja lupaava Scott Steiner, Rickin veli. Scott oli aloittanut uransa pari vuotta aikaisemmin ja paininut tähän mennessä lähinnä Tennesseen alueen promootiossa CWA:ssa. Sieltä hän oli lähtenyt vuoden 1989 alussa ja liittynyt nyt veljensä seuraksi WCW:hen. Rick oli puolestaan elämänsä iskussa: hän oli voittanut NWA Television-mestaruuden Starrcadessa, ja nyt hän joutui puolustamaan vyötä kostonhimoista ex-mestaria Mike Rotundaa vastaan. Rick veti näihin aikoihin tosiaan hyvin yksinkertaisen tyypin roolia, ja ennen ottelua nähdyssä haastattelussa Scott selitti, että se johtui siitä, että Rick oli joutunut nuorena auto-onnettomuuteen. Rick muun muassa selitti jatkuvasti kotona olevasta lemmikkikoirastaan ja puhui mukana olevalle ”Alex”-nimiselle pehmolelulle kuin oikealle lemmikille.

No niin, nyt alettiin sellaiseen meininkiin, jota on odotettu! Starrcaden arviossa totesin, että Steinerin ja Rotundan ottelusta puuttui sellainen toivomani tunnelma. Post-match -meiningeissä tunnelmaa kuitenkin alkoi olla, sillä kun nuori ja sopivasti sekopäinen Rick Steiner sai mestaruusvyön käsiinsä ja ryntäsi juoksemaan sen kanssa ympäri areenaa, koko areena räjähti hurrauksiin. Ehkä sitten tuon hetken seurauksena ja feudin intensiivisen jatkon ansiosta tässä ottelussa olikin jo aivan toisenlainen meno. Yleisö oli upeasti Steinerin puolella ja Rotundaa vastaan, ja meno oli todella tiukkaa ensisekunneista lähtien. Oli jotenkin todellinen ilo katsoa, kun Steiner ja Rotunda saivat oikeasti myös hyödyntää amatööritaustaansa tässä ottelussa ja vetää oikeasti stiffiä mattopainia sen sijaan, että tässäkin ottelussa olisi tarjoiltu samanlaisia restholdeja kuin parissa ensimmäisessä. Ei, nyt ei mukana ollut yhtään restholdia vaan pelkkää intensiivistä ja hemmetin viihdyttävää painia. Vaikka loppupuolella nähty Sullivanin sekaantuminen olikin ehkä vähän turha, ei sekään oikeastaan häirinnyt hirveästi. Myös lopetuksesta voi olla kahta mieltä, mutta minä pidin siitä paljon – kuten tosiaan koko ottelusta. Tämä oli hieno kokonaisuus ja loistava esimerkki hyvin toteutetusta amatööripohjaisesta showpainiottelusta.

* * * ½

NWA United States Heavyweight Championship

Barry Windham (c) vs. Lex Luger

Kuten Starrcaden arvostelussa kerroin, Four Horsemen oli ajautunut uudenlaiseen tilanteeseen (ja alkanut kutsua itseään The Horsemeniksi), kun Arn Anderson ja Tully Blanchard jättivät promootion (sekä stablen), eikä heidän tilalleen otettu ketään. Vaikka Butch Reed liittyikin single-painija James J. Dillonin ”talliin”, hän ei koskaan kuulunut virallisesti hevosmiehiin. Lopullinen isku Horsemenille saatiin kuitenkin alkuvuodesta 1989, kun Horsemenin manageri J. J. Dillon jätti WCW:n ja loikkasi WWF:ään saatuaan tarjouksen toimistotöistä. Samalla kaikki Dillonin ennen manageroimat painijat (Reed, Windham ja Flair) siirtyivät uuden, ilkeän japanilaismanagerin ja konkaripainijan Hiro Matsudan manageroitavaksi. Dillonin lähdön myötä WCW luopui kuitenkin kokonaan Horsemen-sanan käytöstä, legendaarisesta Horsemen-tervehdyksestä ja kaikesta muuhun siihen viittavasta. Windham ja Flair eivät myöskään (ainakaan tässä tapahtumassa) tehneet minkäänlaista yhteistyötä. Sen sijaan Windham oli alkuvuoden ajan feudannut Flairin entisen pääfeudikumppanin Lex Lugerin kanssa. Kun Luger oli epäonnistunut Flairin päihittämisessä ja NWA World Heavyweight -mestaruuden voittamisessa sekä The Great American Bashissa että Starrcadessa, oli hänen keksittävä jotain uutta. Niinpä hän siirtyi haastamaan Windhamia, joka oli hänen pitkäaikainen vihollisensa. Itse asiassa Luger ja Windham olivat painineet hetken aikaa vuonna 1988 joukkueena (ja pitäneet hallussaan jopa NWA Tag Team -mestaruuksia), kunnes Windham kääntyi Lugeria vastaan ja liittyi Four Horsemeniin. Nyt Lugerilla oli siis mahdollisuus sekä saada kostonsa että voittaa US Heavyweight -mestaruus, jota Windham oli pitänyt hallussan kesästä 1988 lähtien.

Okei, kehuin (varovaisesti) äskeisen ottelun lopetusta, mutta ei se nyt sitä tarkoittanut, että se piti toteuttaa lähes identtisenä kopiona uudestaan heti seuraavassa ottelussa! Mitä buukkaustiimissä on oikeastaan tarkalleen mietitty, kun kahdelle peräkkäin olleelle mestaruusottelulle pistetään tismalleen samalla idealla toimiva lopetus, joka on kuitenkin yleensä todella poikkeuksellinen ja jota juuri siksi käytetään vain harvoin? Kenen mielestä tämä oli hyvä idea? Harmillisesti nyt siis tämä lopetus kävi ärsyttämään tässä ottelussa todella paljon, vaikka se olisi ollut minusta varmaan ihan kiva idea, jos juuri edellinen ottelu ei olisi päättynyt samalla tavalla. Yritän siis sivuuttaa mahdollisimman tehokkaasti tässä kohtaa tuon tunnereaktion ja keskittyä siihen, miten hyvän matsin Windham ja Luger vetivät. En tiedä, tuntuiko se vain minusta, mutta näiden kahden kemiat tuntuivat pelaavan hemmetin hyvin keskenään. Kumpikin olivat nuoria, kookkaita brawlereita, jotka pystyivät kuitenkin liikkumaan varsin nopeasti ja tarjoilemaan näyttäviä liikkeitä. Lisäväriä otteluun toi myös se, kun Windham täräytti kätensä pahasti kehätolppaan ja kuinka tuota Windhamin käden loukkaantumista jatkettiin koko ottelun loppuajan: Windhamin käsi jopa vuoti verta. Harmillista tässä ottelussa oli kuitenkin se, että nyt aikaa oli ehkä hiukan liian vähän ja että ottelu vähintäänkin päättyi aivan kesken. Vaikka lopetus olisi siis ollut toisenlainenkin, tuli se silti aivan väärään paikkaan. Tämän vuoksi ottelu jää lopulta vain hyväksi, mutta mahdollisuuksia olisi ollut enempäänkin.

* * *

NWA Tag Team Championship

Road Warriors (c) vs. The Varsity Club

Road Warriorsien heel-run jäi todella lyhyeksi, sillä pian Dusty Rhodesin WCW:stä lähdön jälkeen Animal ja Hawk alkoivat luontevasti painia uudestaan heel-vastustajia vastaan. Ongelma oli ollut se, että fanit eivät oikeastaan olleet missään vaiheessa suostuneet vihaamaan Road Warriorseja tai buuamaan heille, joten WCW päätti lopettaa yrittämisen. Sen sijaan Animal ja Hawk ajautuivat feudiin NWA US Tag Team -mestaruuksiaan hallussa pitäneen Varsity Clubin kanssa. Kevin Sullivan ja Steve Williams olivat voittaneet ns. ”kakkosjoukkuevyöt” Starrcadessa, ja nyt he tähtäsivät siihen, että saisivat myös pääjoukkuevyöt haltuunsa.

Tämä oli taas sellainen ottelu, jossa olisi ollut varmasti potentiaalia enempään, kuin mitä lopulta oli tarjolla. Vaikka Sullivan ja Williams tässä ehdottomasti edustivatkin painiteknistä osaamista ja Animal sekä Hawk puolestaan rehellistä rymistelybrawlausta, oli myös Sullivanilla ja Williamsilla kaikki kyky kunnon brawlaukseen. Niinpä joukkueiden tyylit sopivat hienosti yhteen heti alusta lähtien, ja meno muuttuikin heti ensimmäisten minuuttien aikana ihailtavan intensiiviseksi. Erityisesti Road Warriorsin Double Clothesline Williamsilla oli perhanan murhaavan näköinen. Muutenkin meno oli oikein hyvää, ja kun ottelu siirtyi Animalin käden tekniseen telomiseen, oli sekin peruskivaa katseltavaa. Harmittavasti kuitenkin tuon käden telomista seuranneen hot tagin jälkeen homma hajosi ikävästi käsiin, ja sitten ottelu jo yhtäkkiä päättyikin – vieläpä turhaan vähän sekavasti. Pituuttakin matsille tuli vain 8 minuuttia (olisiko alkupään otteluista voitu vaikka leikata?), joten lopulta tämä jäi ihan hyvän tasolle.

* * ½

NWA World Heavyweight Championship

Ric Flair (c) vs. Ricky Steamboat

Lupasin, että Butch Reed ei olisi illan ainut ex-WWF-painija, eikä hän tosiaan ollut. Tässä ppv:ssä nimittäin Ricky Steamboat teki paluunsa NWA:han yli neljän vuoden poissaolon jälkeen. Steamboat oli jättänyt JCP:n vuoden 1984 lopussa, mutta nyt hän oli tullut takaisin. Itse asiassa Steamboat oli jo ilmoittanut vuonna 1988 WWF:stä lähdettyään eläköityvänsä bisneksestä ja jäävänsä kotiin perheensä kanssa, mutta niin vain hän pyörsi päätöksensä, kun Flair sai houkuteltua hänet WCW:hen. Paluunsa Steamboat teki tammikuussa 1989, kun Horsemenin kanssa feudaava Eddie Graham oli ilmoittanut löytäneensä todella poikkeuksellisen joukkueparin itselleen ottelussa Flairia ja Windhamia vastaan. Tuo joukkuepari oli siis Steamboat, joka heti comeback-ottelussaan selätti Flairin Top-Rope Crossbodyn jälkeen. Tuosta alkoikin sitten Flairin ja Steamboatin suorastaan legendaarinen feud, jonka ytimessä oli se, että Steamboat (joka toi vaimonsa ja pienen lapsensa mukaan kuvioihin) edusti perhekeskeistä miestä, jolle rakkaat läheiset olivat kaikki kaikessa. Hän ei voinut sietää Flairin huikentelevaa ja naisiin ”kertakäyttötavarana” suhteutuvaa elämäntapaa, ja miehet ajautuivatkin ppv:tä edeltävässä Clash of the Championsissa todella rajuun tappeluun väiteltyään ensin elämäntyyleistään. Tämä oli nyt Steamboatin paikka tehdä kaikkien aikojen comeback ja viedä NWA World Heavyweight -mestaruus Flairilta, joka oli pitänyt vyötä hallussaan Starrcadesta 1987 lähtien.

Mitäpä tähän voisi sanoa? Koko vuonna 1988 nähtiin vain yksi neljään tähteen yltänyt ottelu. Tänä vuonna heti ensimmäisessä WCW:n ppv:ssä nähtiin ottelu, joka oli kirkkaasti parempi kuin yksikään vuoden 1988 ppv:eissä painittu. Tämä Steamboatin comeback-ppv-ottelu, tämä oli vain… No, tämä oli juuri sellainen kuin vain Ric Flairin ja Ricky Steamboatin ottelulta uskalsi toivoa. Yksityiskohtia on oikeastaan vähän turha edes käydä läpi, koska tämä ottelu on pakko nähdä, jotta tämän kaikkia yksityiskohtia pystyy arvostamaan. Niiden käyminen läpi tässä kohta kohdalta ei auttaisi asiaa mitenkään ratkaisevasti. Olennaista on se, että Flair ja Steamboat olivat tässä niin täysillä mukana kuin vain voi olla. Molemmat pistivät kaikkensa peliin: ottivat rajuja iskuja vastaan, myivät jokaisen liikkeen täydellisesti, suorittivat jokaisen oman liikkeensä täydellisesti (esimerkiksi jokainen Suplex tässä oli suorastaan kuvankaunis). Flairin Figure Four Leg Lock ja Steamboatin taistelu siinä oli upeaa katsottavaa. Steamboatin kahden käden Chopit Flairille olivat upeaa katsottavaa. Steamboatin yritykset Crossbodyn suorittamiseen olivat upeaa katsottavaa. Ja kaiken tämän kehun jälkeen en silti anna tälle viittä tähteä, vaikka varmaan kaikki muut nettiarvostelijat ovat niin tehneet. Miksi? Ehkä koska olen idiootti. Ehkä koska minulle ei tästä kaikesta upeasta suorittamisesta huolimatta vain tullut ottelun jälkeen sellainen fiilis, että katsoin täydellisen ottelun. Ja jos sellaista fiilistä ei tule, en voi hyvällä omallatunnolla antaa viittä tähteä, vaikka tämä kuinka naurettavan lähellä sitä olikin. Jotenkin jäi vain – erityisesti hitusen sekavan lopetuksen vuoksi – sellainen olo, että näillä kahdella on annettavanaan vielä jotain parempaa, jotain täydellistä. Palataan niihin tulevissa arvosteluissa. Kaikesta huolimatta tämä oli toki MOTYC ja yksi koko tämän monivuotisen projektini aikana parhaista näkemistäni painiotteluista.

* * * * ½

Kokonaisarvio Chi-Town Rumblesta: Kun ppv:llä on tällainen Main Event, ei se voi olla huono, vaikka mitään muuta ainutlaatuista ei tapahtumassa nähtykään. Rick Steinerin ja Mike Rotundan ottelu oli kyllä hieno, ja se auttoikin paljon tapahtuman kokonaisuutta miettissä. Myös US-mestaruusottelu oli hyvä, eikä joukkuemestaruusottelu tai 6-Man Tag Team Matchkaan ollut mitenkään huono. Kaksi ensimmäistä ottelu olivat kuitenkin harmillisen kankeita ja aivan liian pitkiä, minkä vuoksi tapahtuman käynnistyminen kesti aivan liian kauan. Niinpä tämä on lopulta ”vain” Hyvä upeasta lopetuksesta huolimatta.

Wikipedia: Chi-Town Rumble 1988

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 13.3.2017.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Royal Rumble 1989

Next post

Arvio: WWF WrestleMania V

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.