Arvio: WCW Fall Brawl 1995
Päivämäärä: 17.9.1995
Sijainti: Asheville, Pohjois-Carolina (Asheville Civic Center)
Yleisömäärä: 6 600
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Tervetuloa syksyyn 1995, tervetuloa uuteen aikakauteen. Kaksi viikkoa ennen tätä WCW:n nyt jo kolmatta kertaa järjestettävää Fall Brawl -ppv:tä oli koittanut hetki, jota painifanit olivat viime kuukausien aikana odottaneet kuumeisesti. WCW oli aloittanut oman maanantai-illan tv-ohjelmansa, joka lähetettiin tismalleen samaan aikaan Raw’n kanssa ja kamppaili siis vastakkain WWF:n lippulaivatuotteen kanssa samoista katsojista. Nitron ero verrattuna Raw’hon oli kuitenkin se, että Nitro lähetettiin livenä joka viikko, kun taas Raw lähetettiin livenä vain kerran kuussa. Tästä erosta Nitro olikin sitten repinyt kaiken mahdollisen hyödyn irti heti sokkialoituksella: historian ensimmäisen Nitron lopussa LEX LUGER marssi WCW:n sisääntuloramppia pitkin kehään. Siis Lex Luger, joka oli vielä edellisenä viikonloppuna paininut WWF:n house show’ssa, joka oli paininut samaan aikaan lähetetyssä ja etukäteen nauhoitetussa Raw’ssa ja jolla noin ylipäänsä kaikki olettivat olevan sopimus WWF:n kanssa ainakin lokakuun loppuun asti. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan Luger saapui sokeeraavasti paikalle ja liittyi ensimmäisessä Nitrossa osaksi WCW:n rosteria. Tämä oli WCW:n tarkoitus osoittaa, että Nitrossa voisi todella sattua mitä vain – ja että WCW aikoi tosissaan haastaa WWF:n aseman maan suurimpana painifirmana.
Katsojalukukamppailua oli ennen tätä ppv:tä ehditty tarkastella kahden viikon ajan, ja noiden lukujen perusteella näytti siltä, että Nitro ja Raw olivat todellakin tasaväkisiä kamppailijoita. Nitro oli voittanut debyyttiviikollaan taistelun lievästi. Seuraavalla viikolla luvut olivat olleet tasan. Tässä vaiheessa WWF toki näytti vielä selvästi suuremmalta ja mahtavammalta monien silmissä sen historian vuoksi, vaikka rehellisyyden nimissä mielikuvissa WCW:llä oli kyllä isommat tähdet kuin WWF:llä. WWF ei myöskään ollut suostunut tunnustamaan kilpailuasetelmaa, vaan se jatkoi Raw’iden buukkaamista ihan samalla tavalla kuin tähänkin asti.
Näissä tunnelmissa siis Fall Brawliin, josta oli muotoutunut nyt jo perinteisesti se ppv, jossa nähtäisiin WCW:n oma ottelumuoto WarGames. PPV:tä edetävinä viikkoina oli nähty pari isoa muutosta WCW:n rosterissa (tai no, toinen oli ennemminkin iso tulevaisuuden kannalta – sen merkitystä tuskin osattiin arvata näihin aikoihin). Ensinnäkin WCW oli hyllyttänyt yhden isoimmista tähdistään, Vaderin. Syy hyllyttämiseen oli se, että Vader oli elokuun lopussa ajautunut hyvin rajuun ja väkivaltaiseen pukuhuonetappeluun Paul Orndorffin kanssa, ja yleinen näkemys oli se, että koko tapaus oli Vaderin syytä. Niinpä Vader hyllytettiin heti tapauksen jälkeen, ja itse asiassa tilanteeseen suhtauduttiin niin vakavasti, että monien mielestä oli varmaa, ettei Vader palaisi painimaan WCW:hen enää ollenkaan (mikä myös piti paikkansa). Kaikki viittaukset Vaderiin oli siivottu WCW:n lähetyksistä pois. Tämän lisäksi Fall Brawl -viikolla tuli uutinen, että WCW oli antanut potkut Steve Austinille. Austin oli ollut WCW:n yksi lupaavimmista, taitavimmista ja lahjakkaimmista nuorista painijoista, mutta viimeistään Hulk Hoganin saapumisen jälkeen Austin oli jäänyt aika tyhjän päälle, koska hän ei tullut sen enemmän toimeen Hoganin porukan kuin Flairinkaan porukan kanssa. Kukaan ei ollut yhtäkkiä enää kiinnostunut buukkaamaan Austinia, ja kun Austin oli alkanut puhua äänekkäästi näkemyksistään WCW:n ongelmista, joutui hän nopeasti koirankoppiin. Kaiken huipuksu Austin loukkaantui kesällä, ja WCW päätti antaa hänelle kenkää muutama viikko ennen loukkaantumisesta toipumista, mitä pidettiin painipiireissä todella alhaisena temppuna. Syy potkuihin oli se, että WCW ei uskonut Austinissa olevan potentiaalia tähdeksi… Ja kuinka oikeassa he olivatkaan.
Selostajinamme Fall Brawlissa Tony ”perseeseen” Schiavone ja Bobby Heenan. Haastattelijana Gene Okerlund.
WCW United States Heavyweight Title Shot
Flyin’ Brian vs. Johnny B. Badd
Flyin’ Brian oli ollut pidemmän aikaa tuuliajolla, mutta viime aikoina hänen heel-turnillaan oli kiusoiteltu kiihtyvään tahtiin. Yleensä hyvin ystävällisenä tunnettu Brian oli alkanut käyttäytyä koko ajan äkkipikaisemmin, arvaamattomammin ja ilkeämmin. Brian tuli kyllä edelleen toimeen vanhojen ystäviensä kuten Johnny B. Baddin kanssa, mutta jokin hänen olemuksessaan oli muuttunut niin, että esimerkiksi tässä ottelussa fanit olivat täysin Baddin puolella ja Briania vastaan, vaikka molemmat olivat periaatteessa faceja. Lähtökohtaisesti tämä ottelu oli silti ystävällishenkinen, vaikka tässä oli isot panokset: voittaja pääsisi haastamaan WCW United States Heavyweight -mestarin Stingin lähitulevaisuudessa mestaruudesta.
Huh huh, olipa ottelu. En todellakaan odottanut näkeväni tällaista ottelua, kun Badd ja Pillman tekivät sisääntulonsa. WCW oli selvästi ottanut sivun WWF:n pelikirjasta ja tajunnut, että katsojia pitää pystyä houkuttelemaan Hulk Hoganin lisäksi lupauksella kovista otteluista. Ja tämä todellakin oli kova ottelu. Kovempi kuin mikään mitä WCW oli tarjonnut pitkään aikaan. Saatan jopa ihan hitusen nyt yliarvioida tämän ottelun, koska kieltämättä tällä oli heikkoutensa: varsinainen kehäpsykologia ja looginen tarina tältä ottelulta puuttui varsinkin loppupuolella, jossa matsi oli lähinnä sitä, että toinen teki aina toiselle hurjan liikkeen ja sitten toinen jotenkin vain selvisi siitä ja sitten tuli taas seuraava hurja liike. Toisaalta juuri tuo kerrankin ihanan pitkä, jännittävä ja helkkarin näyttävä lopputaistelu oli niin mahtavaa katsottavaa, että nautin jokaisesta hetkestä. Ennen lopputaisteluosuuttakin ottelu oli edennyt upeasti tyylikkäästä alkutaistelusta luovutusliikekamppailuvaiheeseen ja siitä sitten vähitellen koko ajan isompiin liikkeisiin. Matsin aikana nähtiin aivan upeita high flying -liikkeitä, hurjia spotteja ja näyttäviä heittoja. Ehdottomasti parasta oli se, että lähes jokainen liike – kuten vaikea Top Rope Sunset Flip ja Hurracanrana -spotitkin – onnistuivat lähes täydellisesti. Ja miksipä eivät olisi onnistuneet, koska Brian Pillman pääsi kerrankin näyttämään parasta osaamistaan. Toisaalta myös Johnny B. Badd osoitti viimeistään tässä ottelussa, kuinka koviin suorituksiin pystyy parhaimmillaan. Aivan upea ottelu. MOTYC.
* * * * ½
Singles Match
Cobra vs. Sgt. Craig Pittman
Ihanaa, armeijafeud! Sitä olen ehdottomasti kaivannut WCW:tä katsoessani. Kuten The Great American Bashin arviossa kerroin, oikea merijalkaväen sotilas Sgt. Craig Pittman oli siis debytoinut WCW:ssä aikaisemmin vuonna 1995, ottanut hahmokseen ylimielisen kersantin roolin ja alkanut piinata WCW:n isänmaallisia painijoita, kuten Marcus Alexander Bagwellia ja Jim Duggania. Toistaiseksi Pittman oli ollut varsin menestyksekäs urallaan. Syyskuussa 1995 WCW:ssä debytoi kuitenkin mystinen, armeijavarusteisiin pukeutunut mies nimeltä Cobra, joka halusi päästä hyökkäämään Pittmanin kimppuun. Miksikö? Koska storylinen mukaan Cobra oli aikoinaan palvellut Persianlahden sodassa Pittmanin kanssa, mutta Pittman oli hylännyt hänet kesken taistelun sotatantereelle ja ilmoittanut Cobran kadonneeksi. Cobra oli kuitenkin selvinnyt jotenkin hengissä Yhdysvaltoihin ja kouluttautunut sen jälkeen painijaksi päästäkseen kostamaan Pittmanille kehässä. TÄYSIN loogista! Only in WCW. Niin ja siis Cobra oli oikeasti painija nimeltä Jeff Farmer, joka oli paininut vuosina 1993-1994 WCW:ssä joukkueessa Thunder & Lightning nimellä Lightning ja joka tultaisiin tuntemaan paremmin nWo Stinginä. Tästä Cobra-hahmosta ei koskaan tullut yhtään mitään.
Okei, olin hieman hämmentynyt. Olin jotenkin odottanut buildin perusteella, että Cobra olisi ollut jotain muutakin kuin puhdas jobberi, mutta niin ei sitten ollutkaan. Miksi WCW edes toi Pittmanin vastustajaksi kokonaan uuden ja rakennellun hahmon, jos hahmon ainut tarkoitus oli vain ottaa turpaan Pittmanilta? En ymmärrä. No, ottelusta itsestään ei tämän takia ole oikeastaan mitään sanottavaa. Pittmanin tökkivä sisääntulo katosta oli tavallaan aika hauska, ja ottelun alkuun liittynyt luotivyöllä kuristaminen oli ihan näppärä spotti. Annan näiden ansiosta tälle sitten vaikkapa puoli tähteä, koska olihan tämä kokonaisuutena kuitenkin aivan harmiton squash.
½
Tässä välissä nähtiin todella hämmentävä video, jossa pitkään jatkuneesta tappioputkestaan turhautunut Paul Orndorff pyöri epätoivoisesti pukuhuoneessaan ja tuntui olevan varma siitä, että hän ei ollut nykyisin enää ollenkaan ”Wonderful”, kuten hänen lempinimensä lupasi. Tämän itsesäälissä piehtaroinnin keskeytti ilmeisesti Yhdysvalloissa jonkinlaisen julkkiksen asemassa ollut ”henkinen parantaja” Gary Spivey, joka tuli tsemppaamaan Orndorffia ja sai tämän rakastamaan uudestaan itseään. Video päättyi siihen, kun Orndorff suuteli omaa peilikuvaansa. Kokonaisuudessa todella kiusallista katseltavaa, varsinkin kun tiesi, että tämä angle ei johtaisi lopulta koskaan mihinkään, koska Orndorff joutui eläköitymään vuoden 1995 loppuun mennessä uransa varrella kärsimien loukkaantumistensa takia.
WCW Television Championship
Renegade (c) vs. Diamond Dallas Page
Ja näin päättyisi Renegadena tunnetun painijan ppv-singles-ura tähän otteluun. Kovin pitkä ei tämä Renegaden run huipulla ollut, mutta se oli sitäkin kiusallisempaa katsottavaa. Heti ensiesiintymisestä lähtien oli selvää, että Renegade oli aivan väärässä paikassa väärään aikaan, ja koska hänellä ei ollut minkäänlaista kykyä vetää uskottavasti tätä Ultimate Warrior ripoff-gimmickiä ja koska varsinkaan hänellä ei ollut minkäänlaista karismaa tai painitaitoa, ei kokonaisuus ollut kovin kaunista katsottavaa. Siihen nähden Renegaden matka TV-mestarina kesti yllättävänkin pitkään, vaikka näin syyskuuhun tultaessa yleisö oli jo täysin kääntynyt Renegadea vastaan. Vuoden 1995 lopussa Renegaden hahmo haudattiin lopullisesti Nitrossa, kun Renegaden managerina toiminut Jimmy Hart pesi Renegadelta pilkallisesti kasvomaalit pois ja sanoi, ettei tämä ”ole oikeasti mikään Renegade, vaan pelkkä Rick”. Tämän jälkeen Renegade lähettiin WCW:n farmiin Power Plantiin, ja vaikka Renegade palasikin painimaan WCW:n päärosteriin vuonna 1996, ei häntä käytetty enää minään muuna kuin jobberina. Tuossa asemassa Renegade jatkoi WCW:ssä aina vuoden 1998 loppuun saakka (ja osallistui vuosien 1996-1998 World War 3 Battle Royal -otteluihin), kunnes hänen sopimuksensa irtisanottiin. Richard Wilsonin elämä koki lopulta todella traagisen lopun, kun kohtalostaan ja uransa pilalle menemisestä masentunut Wilson teki vuonna 1999 itsemurhan. Painibisnes, välillä todella perseestä.
Renegaden elämän ohella tämän ottelun taustarinasta ei ole kovin paljon sanottavaa. Renegade oli siis jatkanut edelleen TV-mestaruutensa puolustamista WCW:ssä, ja nyt hänen haastajakseen oli noussut viime aikoina kovaa nostetta saanut äärimmäisen ylimielinen ja tyttöystäväänsä Diamond Dollia todella huonosti kohteleva Diamond Dallas Page. Page halusi voittaa uransa ensimmäisen mestaruuden ja oli varma, että pystyisi päihittämään Renegaden.
Itse asiassa pelkäsin tältä ottelulta vielä pahempaa etukäteen. Vihreä Diamond Dallas Page vastaan surkea Renegade kuulosti etukäteen suorastaan katastrofin reseptiltä, joten siihen nähden tämä oli jopa ihan siedettävä ottelu. Tai no, ehkä se on vähän liikaa sanottu, koska painiotteluna tämä oli toki puhtaasti heikko, mutta toisaalta jos odotuksena oli täyttä paskaa, kai sitten jo heikko on jonkinlainen positiivinen yllätys. Voi veljet, kyllä tämä 1990-luvun puolivälin paini on ihanaa. Pisteitä annan tälle ottelulle siis siitä, että molemmat tuntuivat yrittävän ihan tosissaan. Erityisesti Renegaden loikka lopussa kehäkulmauksen päältä ulos kehästä ei ollut hieno, mutta siinä näki, että Renegade yritti ihan tosissaan. Samoin Renegaden hämmentävä Handspring Elbow -liike oli kunnioitusta herättävä nimenomaan yrityksensä puolesta. Minkäänlaista kehäpsykologista järkeä toki missään näissä liikkeissä ei ollut, mutta sitä oli kai ihan turha odottaa. All in all: paljon yritystä, hyvin vähän osaamista. Eteenpäin.
*
WCW Tag Team Championship
Bunkhouse Buck & Dick Slater (c) vs. Harlem Heat
WCW:n joukkuedivari oli kyllä todella hämmentävä paikka vuonna 1995. Nyt Harlem Heat ja Bunkhouse Buck & Dick Slater painivat jo toisen kerran toisiaan vastaan ppv:ssä, vaikka molemmat ovat heel-joukkueita ja vaikka yleisöä ei tuntunut kiinnostavan olla kummankaan puolella. Tämä johtui ilmeisesti siitä, että edelleenkään koko joukkeudivarissa ei ollut Nasty Boysien lisäksi ketään oikeaa joukkuetta, ja Nastyt eivät voineet olla kaikissa joukkuemestaruuskuvioissa mukana. Noh, Col. Robert Parkerin manageroimat Buck ja Slater olivat siis toden totta voittaneet joukkuevyöt hieman ennen Fall Brawlia Harlem Heatilta, ja nyt Harlem Heat halusi mahdollisuuden voittaa vyönsä takaisin. Mikä hämmentävintä, Harlem Heatin managerilla Sister Sherrille ja Buckin sekä Slaterin managerille Col. Robert Parkerille oli kehkeytynyt ppv:tä edeltävinä viikkoina jonkinlainen romanssi. Kummatkaan joukkueet eivät tuntuneet olevan tästä romanssista innoissaan, ja vaikka Parkerin ja Sherrin välillä oli kuumia tunteita, manageroivat he silti vastakkaisia joukkueita, jotka kamppailivat nyt toisiaan vastaan.
Ei, nämä kaksi joukkuetta eivät toimi toisiaan vastaan. Kohtaaminen The Great American Bashissa ei toiminut, eikä lopputulos ollut yhtään parempi tälläkään kertaa. Suurin ongelma on se, että jostain syystä näistä WCW:n joukkueotteluista on vuoden aikana 1995 tehty lähes järjestään aivan liian pitkiä verrattuna siihen, miten vähän näissä tapahtuu. Tämäkin olisi voinut olla aivan toimiva matsi selvästi alle 10-minuuttisena intensiivisenä mättönä, jolloin ottelusta olisi jäänyt pois kaikki turha hidastelu ja resthold-meininki. Nyt tässä oli aivan liikaa tuota kankeaa brawlausta. Niin paljon, että se pilasi samalla koko ottelun kokonaisfiiliksen. Se on sääli, koska hetkittäin tässä nähtiin kyllä ihan nättejä spotteja, kuten Booker T:n loikkaaminen tyhjään kehäkulmaukseen ja siitä romahtaminen rajusti kanveesiin. Ottelun kokonaisfiilistä ei myöskään parantanut ottelun typerä lopetus, jossa Col. Robert Parker ja Sensational Sherri alkoivat suuteloida toisessa kehässä ja samalla Nasty Boys sekaantui ottelun lopputulokseen. Blaah, heikko joukkueottelu, mikä jatkoi ikävästi koko vuoden ajan käynnissä ollutta linjaa WCW:n joukkuemestaruusmatseissa.
* ½
Singles Match
Arn Anderson vs. Ric Flair
”Ottelu, jota kukaan ei kuvitellut näkevänsä ja jonka kaikki olivat halunneet nähdä”. Näin selostajat hehkuttivat tätä ottelua koko tapahtuman ajan, ja kieltämättä se on ihan hyvä myyntipuhe. Arn Andersonin ja Ric Flairin kohtaaminen oli yksi niistä harvoista dream matcheista, jota JCP/WCW ei ollut koskaan toteuttanut, vaikka kahden Four Horsemanin välinen feud oli ollut ajatus, joka varmasti jokaisen päässä oli käynyt. Nyt tämä ottelu sai siis alkunsa siitä, kun säännöllisesti yhteistyötä tehneet Anderson ja Flair ajautuivat kesällä riitaan Flairin entisen manageroitavan Vaderin kanssa. Vader kohtasi Flairin ja Andersonin elokuisessa Clash of the Championsissa Handicap-ottelussa ja voitti tuon ottelun. Ottelun jälkeen Flairin ja Andersonin välille syntyi kuitenkin pahoja erimielisyyksiä, jotka alkoivat syventyä viikko viikolta. Anderson käyttäytyi tylysti ja aggressiivisesti, kun taas Flair alkoi taas osoittaa sympaattisempia piirteitä, mikä alkoi tehdä hänestä taas yleisönsuosikin. Lopulta Flairin ja Andersonin välit olivat edenneet niin tulehtuneiksi, että tähän ppv:hen päätettiin buukata miesten historian ensimmäinen 1 on 1 -ottelu, todellinen historiallinen kohtaaminen. Ennen ottelua Flair piti vielä backstagella promon, jossa sanoi, ettei oikeastaan haluaisi painia tätä ottelua, mutta hänellä ei ole muita vaihtoehtoja.
Aikamoista. Vuoden 1995 WCW-ppv, jossa on KAKSI neljän tähden ottelua. Kaikki muu on toki sitten ollutkin tässä välissä täyttä paskaa, mutta mitäpä väliä sillä on. Ric Flairin ja Arn Andersonin ottelua oli buildattu koko illan ajan ”otteluna, jonka kaikki ovat halunneet nähdä mutta kukaan ei ole kuvitellut voivansa nähdä”. Kieltämättä kahden Four Horseman -ydinhahmon ensimmäinen ppv-yhteenotto oli aika legendaarinen hetki. Harmi vain, että tämä tapahtui tosiaan vuonna 1995, jolloin Anderson ja Flair eivät enää uransa aivan parhaassa kunnossa olleet. 1980-luvun lopussa tämä olisi voinut lähennellä viittä tähteä ja olla MOTY. Nytkin tämä oli ehdottomasti huippuottelu, joka oli rakenneltu juuri niin täydellisesti kuin saattoi. Kehäpsykologia oli täyttä timanttia, kaikki chopit ja toisen ruumiinosaa telovat liikkeet näyttivät kivuliailta, ja ottelu oli muutenkin juuri sellainen ottelu kuin Arn vs. Flairilta vain saattoi odottaa. Samalla se toki tarkoitti sitä, että mitään oikeasti yllättävää tässä ei nähty, ja ihan semmoinen suurin kliimaksi tästä jäi lopulta puuttumaan kokonaan. En myöskään tykännyt siitä, että ottelu lopulta päättyi laimeaan sekaantumiseen, koska se söi kyllä tunnelmaa harmillisesti. Siitäkin huolimatta siis kirkkaasti huippuottelu, mutta ei sellainen viiden tähden klassikko, mitä tämä olisi joskus voinut olla.
* * * *
WarGames Match
Dungeon of Doom (Zodiac & Shark & Kamala & Meng) vs. Hulkamaniacs (Savage & Sting & Luger & Hogan)
Olen jo edellisissä arvioissa selittänyt paljon tästä täysin sekopäisestä Dungeon of Doom -kuviosta ja Dungeon of Doomin sekä Hulk Hoganin välisestä feudista, mutta viime aikoina tuo feud oli mennyt vain entistä sekopäisemmäksi. Zodiacin ja Kamalan lisäksi The Taskmasterin johtamaan friikkiporukkaan olivat liittyneet myös Shark ja Meng. Shark oli siis John Tenta alias Avalanche, joka oli alkuvuodesta joutunut pois ruudusta, koska hänelle piti keksiä uusi nimi, koska WCW:n mukaan Avalanche oli liian sama kuin Earthquake. Niinpä WCW teki Tentasta nyt sitten ihmishain, joka liittyi comebackinsa jälkeen heti Taskmasterin porukkaan. Lisäksi porukkaan oli liittynyt Col. Robert Parkerin entinen henkivartija Meng, joka oli nyt paljastanut jonkinlaiseksi ”Tongan kuninkaaksi” ja joka ensin oli alkanut käyttää todella hämmentävää maskia (tässä kuvassa oikealla) mutta oli nyt tyytynyt pelkkään kasvomaaliin. Tämä porukka siis halusi tuhota Hulk Hoganin ja Hulkamanian, ja Taskmasterin ”isän” mystisillä voimilla he olivat muun muassa onnistuneet taikomaan Hulk Hoganin paikalle mystiseen luolaan, jossa kaikki Dungeon of Doomin juonittelut tapahtuivat. Nämä luola-anglet ovat niin upeaa kamaa, että niitä on mahdotonta edes selittää: ne pitää nähdä itse. Youtubesta löytyy, kun hakee Dungeon of Doomia. Todellista vuoden 1995 WCW:tä, aivan mieletöntä. Ja nyt siis Hulk Hogan halusi tehdä selvää tästä Taskmasterin sekä Taskmasterin isän johtamasta Dungeon of Doomista, ja siksi hän yhdessä parhaiden ystäviensä kanssa kohtaisi Dungeon of Doomin WarGames-ottelussa. Hoganin joukkueen neljännen jäsenen piti alun perin olla Vader, jonka kanssa Hogan oli tehnyt sovun kesän loppupuolella, mutta arvostelun alussa mainittujen syiden vuoksi Vader ei osallistunut otteluun, ja sen sijaan neljännen paikan Hoganin joukkueessa otti WCW-paluunsa tehnyt Lex Luger. Ilmassa oli kuitenkin pieni epäilys sen osalta, pysyisikö Luger Hoganin puolella vai puukottaisiko hän Hogania selkään.
Huh, olipas totaalisen yhdentekevä Main Event. Ja täsmälleen sellainen mitä saattoi etukäteen odottaakin. Heelit heeleilivät ja hallitsivat sen ansiosta ottelua, vaikka yksikään nelikosta Shark-Zodiac-Kamala-Meng ei oikeasti ollut uskottava Main Event -tähti, kun taas heidän vastustajansa olivat käytännössä WCW:n neljä isointa nimeä. No, sitten koko nelikko brawlaili häkin sisällä parhaansa mukaan, ja onneksi ottelussa oli sentään Savagen, Stingin ja Mengin tapaisia tyyppejä, jotka myös saivat kehässä jonkun verran aikaan. Ei se silti hirveän paljon auttanut, kun ottelu oli buukattu niin ankean tylsästi, että jopa 1980-luvun pahimmalla Hulkamania-aikakaudella tämä olisi ollut varmaan faneista puuduttavaa katseltavaa. Nyt kun samaa menoa oli katseltu yli 10 vuoden ajan, oli se ihan helvetin puuduttavaa. Jälleen loistava osoitus siitä, että face-Hoganin aika minkään promootion ykköstähtenä alkoi tosissaan olla ohi. Vähitellen myös WCW alkoi tajuta sen. Ei siis mitään kamalaa paskaa, mutta ei paljon muutakaan.
* ½
Ottelun jälkeen Hogan pääsi kahdestaan pieksemään Taskmasteria häkin sisällä, kunnes THE GIANT rynnisti paikalle, nousi häkkiin, hyökkäsi Hoganin kimppuun ja ”mursi Hoganin niskat”, ennen kuin Hoganin ystävät Sting, Luger ja Savage palasivat paikalle ja pelastivat Hoganin. The Giant oli siis Dungeon of Doomin uusin jäsen ja kaikkein suurin monsteri: Andre The Giantin pojaksi väitetty The Giant oli kuukausien ajan vaaninut Hogania varjoissa (hänet oli muun muassa nähty jo Slamboreen aikaan katsomossa Hoganin ottelussa). Tätä ppv:tä ennen Giant oli tuhonnut monster truckillaan Hoganin uuden moottoripyörän, jonka Hogan oli saanut lahjaksi faneiltaan. Näytti siis selvältä, että Hoganin ja Giantin kohtaaminen lähenisi lähenemistään. Oikealta nimeltään Giant oli siis tietenkin Paul Wight, yksi tämän bisneksen tunnetuimmista painijoista. Nuori Wight ei ollut tässä vaiheessa paininut vielä käytännössä ollenkaan, mutta WCW:llä oli kova luotto siihen, että jättiläismäisen kokoisesta ja atleettisesta Wightista tulisi iso tähti. Eivätkä he olleet siinä väärässä. Giantista kuulisimme tulevissa ppv:eissä paljon lisää.
Tämä ppv oli aivan täysin kahden ottelun ppv, mutta sellaisenaankin tämä oli parempi kuin mikään muu WCW:n tämän vuoden aikana tuottama ppv. Niistä kahdesta ottelusta toinen matsi oli kuitenkin aivan selvä MOTYC ja toinenkin huippuluokan tekniikkapaini kahden konkarin välillä. Harmi vain, että kaikki muu olikin sitten kuraa. Jos muu meno olisi ollut edes ok, olisi tämä voinut olla tosi kova ppv. Nyt tämä oli vain Kehno – mutta silti vuoden paras WCW-ppv tähän mennessä.
Wikipedia: WCW Fall Brawl 1995
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 17.2.2019
No Comment