1996ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Fall Brawl 1996

Sijainti: Winston-Salem, Pohjois-Karolina (Lawrence Joel Veterans Memorial Coliseum)

Päivämäärä: 15.9.1996

Yleisömäärä: 11 300

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Kesän kuumimmasta tapahtumasta eli WWF:n SummerSlamista siirryttiin syksyn avaukseen, joka oli tunnettu siitä, että ensimmäisestä Fall Brawlista lähtien tapahtuman pääotteluna oli ollut legendaarinen WarGames Match, ja niin oli myös vuonna 1996. Selostajinamme ketkäs muutkaan kuin Tony Schiavone, Bobby ”The Brain” Heenan ja Dusty Rhodes.

Singles Match

Diamond Dallas Page vs. Chavo Guerrero, Jr.

fb1

Tapahtuman avasi Chavo Guerreron WCW-debyytti PPV-tasolla. Ottelun tarina oli se, että DDP:llä ja Eddie Guerrerolla oli ollut jo ilmeisesti pidemmän aikaa erimielisyyksiä, joihin muun muassa kuului DDP:n (Slamboreesta asti kantama) Lord of the Ring -sormus. En muista, oliko DDP pistänyt Eddien ennen Fall Brawlia teholle vai mitä, mutta joka tapauksessa Chavo otteli nyt sitten setänsä puolesta ilkeää DDP:tä vastaan. Ottelua kohtaan minulla ei ollut oikein minkäänlaisia odotuksia, koska en ollut Chavolta (joka muuten tässä ottelussa näytti oikeasti todella nuorelta, vaikka oli jo 25-vuotias) nähnyt tältä ajalta oikein mitään otteita, ja nykyisin Chavo tuntuu kerta kerralta tylsemmältä, ja toisaalta taas DDP:tä en ollut tähän mennessä vielä oikein sulattanut. Vähitellen mitä pidemmälle syksy eteni, täytyi oikeasti myöntää, että Page kehittyi koko ajan esiintyessään uskottavammaksi ja paransi myös kehäotteitaan. Ei Wrestling Observer siis turhaan valinnut miestä vuoden 1996 kehittyneimmäksi painijaksi. Kun ennakko-odotuksia ei ollut, tämä yllätti positiivisesti: tarjolla oli juuri sopivan pituinen, menevä ja kaikin puolin viihdyttävä ottelu. Ei tässä mitään kauhean erikoista nähty, mutta oikein mukava avaus tapahtumalle silti kaikin puolin.

Arvosana: * * *

Submission Match

Scott Norton vs. Ice Train

Hog Wildin raportissa kerroin jo kaiken tarpeellisen tämän ottelun feudista, ja voitte luottaa aika varmasti minuun, kun kerron, etten usko tässä erittäin upeassa feudissa tapahtuneen yhtään mitään uutta sitten edellisen PPV:n. Ottelukin oli aika lailla Hog Wildin toisto sillä erotuksella, että nyt ratkaisuksi kelpasi vain luovuttaminen, ja sen takia ottelun tempo oli laskenut vielä edellisestäkin askeleen alaspäin. Täysin mitäänsanomaton, tylsä ja turha ottelu. Samoilla sanoin voi kuvata myös koko feudia, joka onneksi tähän päättyi. Minulle selvisi vasta paljon myöhemmin, että heeliksi tästä kaksikosta oli kääntynyt ilmeisestikin Scott Norton.

Arvosana: * ½

AAA Heavyweight Championship

Juventud Guerrera vs. Konnan (c)

Konnan siis hävisi pitkään kantamansa WCW United States Heavyweight -vyönsä Ric Flairille Bash at the Beachissa, ja siihen asti hyviksenä tunnetun miehen tilanne alkoi muuttua mestaruustappion jälkeen. Kun United States -vyö ei painanut enää Konnanin hartioita, hän hyppäsi Jimmy Hartin ilkeään Dungeon of Doomiin. Huolimatta US-mestaruustappiosta oli Konnanilla edelleen vyötäisillään Mexican Heavyweight -mestaruus (AAA Heavyweight Championship), jonka omistaja hän oli selostajien puheiden mukaan ollut lähes koko vuoden. Aikaisemmin hän ei ollut tätä mestaruutta kuitenkaan PPV:issä puolustanut, mutta nyt oli tullut sen aika: toinen meksikolainen, Juventud Guerrera, nimittäin tahtoi viedä mestaruuden tuolta halvatun Konnanilta. Ottelu olikin oikein viihdyttävä. Juventud kyllä on osannut aina lentää, ja näinpä Konnanin heikkoudet eivät taaskaan tulleet niin esille, vaan hän pystyi esittämään vahvoja puoliaan. Ei tämäkään mikään mestariteos ollut, mutta kaikin puolin viihdytti kyllä oikein mukavasti ja oli tämmöisenä väliotteluna täysin riittävä. Tämä oli muuten viimeinen kerta, kun tästä Konnanin kantamasta mestaruudesta WCW:ssä puhuttiin: pian tämän jälkeen yhteistyö meksikolaisen AAA:n kanssa katkesi, ja niinpä vyö hyllytettiin.

Arvosana: * * *

Singles Match

Chris Jericho vs. Chris Benoit

Juventud Guerrera ja Chavo Guerrero, Jr. olivat jo tehneet WCW:n PPV-debyyttinsä tässä tapahtumassa. Kolmas uusi nimi oli myös cruiserweight-divisioonan nimiä (tässä vaiheessa uraansa), mutta ei meksikolainen, vaan kanadalainen. Aivan, Chris Jericho nähtiin näin ensimmäistä kertaa WCW:n PPV:ssä, eikä miehen ensimmäinen ottelu ollut enempää tai vähempää kuin matsi Chris Benoit’ta vastaan. Tältä ottelulta jos joltakin siis sopi odottaa paljon: kaksi hienoa painijaa ja vieläpä uransa alkutaipaleilla, täydessä kunnossa. Ihan näitä odotuksia ottelu ei sitten pystynyt täyttämään. Varsinaisesti ajanpuute ei vaivannut, koska ottelu oli lähes 15-minuuttinen, ja kyllä siinä ajassa nämä miehet ovat muitakin vastaan ainakin neljän tähden otteluihin yltäneet. Ehkä sitten miehillä ei ollut paras päivä, mutta joka tapauksessa ei tämä ottelu nyt semmoinen klassikko ollut kuin olisi voinut olla. Onneksi niitä vielä myöhemmin useaan kertaan nähtiin, ja olivathan miesten parhaat vuodet oikeastaan vielä edessä päin. Kaikesta bashauksesta huolimatta olihan tämä nyt selvästi illan tähän mennessä paras ottelu: kun vastakkain on Jericho ja Benoit ja aikaakin on aika hyvin, niin ei sieltä koskaan muuta kuin viihdyttävää painia voi tulla. Oikein mallikas matsi siis, mutta ei ihan sitä mitä olisi ehkä voinut olla.

Arvosana: * * * ½

WCW Cruiserweight Championship

Super Caló vs. Rey Mysterio, Jr. (c)

fb2

Super Caló ei Yhdysvalloissa ehkä yllä tunnetavuudeltaan Chavon, Juventudin tai Jerichon tasolle, mutta myös hänelle tämä oli ensimmäinen WCW:n PPV-esiintyminen. Minäkään en Calósta pahemmin mitään tiedä – olin minä hänestä ennen tätäkin ottelua kuullut, ja tiesin tämän meksikolaisen luchadoren pyörineen aika pitkäänkin WCW:ssä, mutta enempää ei ollut käsitystä, koska mitään kauheaa menestystä hän ei koskaan niittänyt. Sisäinen Super Caló -markkini heräsi kuitenkin heti tässä ottelussa, koska ensinnäkin miehen look oli silmiinpistävän lisäksi myös jännä hyvällä tavalla. Ehkä se oli vain se maski. Joka tapauksessa ulkonäön lisäksi myös Calón kehäotteet vakuuttivat tässä ottelussa aika paljon, eikä tässä varmaan nähty edes kaikkea mihin mies yltää. Itse ottelu oli taas lucha-tyyppinen, eli paljon komeita spotteja ja lentelyä eikä niin paljon myymistä. Oikeastaan mielipiteeni tästä ottelusta hyvin pitkälti on identtinen Hog Wildin Mysterio – Ultimo Dragon -ottelun kanssa. Oikein viihdyttävää menoa (vaikka vähän kyllä Dragon–Mysteriolle hävittiin tässäkin), huikeita lentelyitä ja Calólla vieläpä tyylikäs asu, mutta silti kyllä tämä tietyllä tapaa yksipuoliselta tuntui. Viihdyttävä ottelu siis, mutta ei mikään klassikko.

Arvosana: * * * ½

WCW World Tag Team Championship

The Nasty Boys vs. Harlem Heat (c)

No, jos äskeisessä ottelussa oli liikaa lentoa, niin tässä siitä sitten ei todellakaan ollut pelkoa. Harlem Heat oli ihan hyvä joukkue ja oikeiden vastustajien kanssa ylsi viihdyttävään joukkuepainiin, ja toisaalta Nasty Boys taas osasi hommansa kun oli puhe garbage-painista. Siinä vaiheessa kun nämä kaksi joukkuetta pistetään vastakkain, on kuitenkin turha odottaa mitään erikoista menoa. Nasty Boys ei todellakaan ole se oikea joukkue repimään Harlemista viihdyttävää menoa, ja ilman roskapönttöjä tai oikeaa vastustajaa ovat Nastytkin ihan yhtä tyhjän kanssa. Niinpä tuloksena oli sitten aika lailla tylsä ja turha joukkuemestaruusottelu. Oli tässä nyt myös harvat hyvät hetkensä, joista niistäkin kiitos kuulunee lähinnä tässä vaiheessa varsin hyvässä kunnossa olleelle Booker T:lle. Vaisu joukkuemestaruusottelu ja osoitus siitä, etteivät Nastyt (tai kyllä Stevie Raykaan) enää näihin kuvioihin kyllä kuuluneet.

Arvosana: * ½

Singles Match

Randy Savage vs. The Giant

Entinen WCW World Heavyweight -mestari The Giant oli tehnyt järkyttävän tempun sitten mestaruustappionsa: miehestä oli tullut nWo:n uusin jäsen! Osuutensa asialla varmastikin oli WCW:n uuden manageri Ted DiBiasen loputtomalla rahamäärällä – jokaisellahan on tunnetusti hintansa. Samoihin aikoihin Randy Savage jatkoi muiden WCW:läisten kanssa epätoivoista taistelua nWo:ta vastaan. Savagella oli kuitenkin erityinen motivaatio: hän oli luullut Mega Powers -jäsen Hulk Hoganin olevan hänen ystävänsä, mutta sen sijaan Hogan olikin Bash at the Beachissa kääntynyt heeliksi hyökkäämällä juuri hänen kimppuunsa. Niinpä Savage tahtoi saada Hoganin käsiinsä. Tässä tapahtumassa tuo ei kuitenkaan vielä tullut tapahtumaan, mutta panoksena oli se, että voitto Giantista takaisi Savagelle ottelun Hogania vastaan. Niinpä Savage hurjana lähti liikkelle tähän otteluun, eikä tämä nyt ihan hirveä ollut, vaikka Savagen parhaat vuodet todellakin olivat menneet eikä Giant mikään kehuttava atleetti tässä vaiheessa ollut. Osansa oli varmasti sillä, että ottelu ymmärrettiin pitää lyhyenä ja lisäksi ylibuukata hyvällä tavalla. Itse painiosuus oli kyllä taas täyttä huttua, mutta oli tämä sentään vähän parempi kuin Hog Wildin Hogan vs. Giant – tässä kun oli selvä face!

Arvosana: * *

WarGames Match

new World order vs. Team WCW

fb3

Tämä oli ottelu, joka oli koko tähän mennessä kestäneen sodan huippukohta. Four Horseman oli haudannut sotakirveensä muiden WCW:läisten kanssa, koska nWo-viha yhdisti heitä kaikkia. Niinpä Ric Flair ja Arn Anderson olivat liittyneet Team WCW:hen Stingin ja Lugerin rinnalle taistelemaan nWo:ta vastaan. Asiat vaikuttivat olevan hyvin, kunnes juuri ennen Fall Brawlia tapahtui kauhea asia: Ted DiBiasen ostama Sting hyökkäsi parkkipaikalla Lex Lugerin kimppuun! Sting, jonka piti olla WCW:läinen henkeen ja vereen asti, näytti siis olevan nWo:n pitkään hehkuttama neljäs mies heidän WarGames-joukkueessaan. Koko Fall Brawlin ajan huhut Stingin tilanteesta velloivatkin, mutta sitten juuri ennen ottelua nähdyssä Flairin, Andersonin ja Lugerin promossa Sting saapui paikalle ja vakuutti porukalle, ettei tuo Lugerin kimppuun hyökännyt mies ollut hän. Tilanne oli siis hyvin epäselvä juuri ennen ottelua: oliko siis Sting sittenkin WCW:n puolella, ja kuka tuo nWo:n neljäs mies olisi, jos se ei ollut Sting? Ottelu oli rakennettu upeasti: päätarina oli tietenkin loistava, ja nämä lisäkuviotkaan eivät pilanneet ottelun pääjuonta, vaan olivat hyvä lisä.

Kun pääottelun tarina oli näin kova, sopi itse ottelultakin odottaa paljon. Ihan huvikseen kävin lukemassa oman arvosanani jälkeen muiden mielipiteitä tästä, ja ylipäätänsä ihmiset ovat näyttäneet pitävän tästä – monet tiukatkin arvostelijat ovat antaneet vähintäänkin hyvää arvosanaa. Minä taas en nähnyt tässä paljoa mitään. Ehkä se on sitten se, että minä en ole ollut katsomassa näitä silloin kun nämä livenä tulivat eikä tämä herätä nostalgiaa, mutta tämä oli painillisesti yhtä viihdyttävä kuin Bash at the Beachin 6-Man Tag. Ihan oikeasti: ongelma oli jälleen se, että takana oli hurjaakin hurjempi tarina, mutta meno kehässä ei sitten ollenkaan vastannut tätä. Juuri Hog Wildissä tämän feudin tiimoilta nähtiin vielä hyvä joukkueottelu, ja nyt tiputtiin taas laimealle tasolle. Ottelun parasta antia oli alun Scott Hall vs. Arn Anderson -osuus. Sen jälkeen ottelu alkoi mennä ensinnäkin sekavaksi, mitään ei ehtinyt tapahtua ennen kuin seuraava painija rynni jo sisään, ja samalla hajosi kaikki ottelun tarinankerronta. Lopun käänne (heel-Sting olikin nWo:n oma Sting, ja oikea Sting siis pesunkestävä face – vaikkakin äärimmäisen loukkaantunut siitä, ettei häntä uskottu) oli myös ihan ovela, mutta muuten tämä jätti lähinnä juostenkustun vaikutelman. Tämän olisi voinut rakennella niin paljon paremmin; nyt tämä jäi aivan puolittaiseksi. Taas pitää todeta loppuun kuitenkin, että oli tämä ihan menettelevä, mutta hukkasi aivan järkyttävästi potentiaalistaan minun silmissäni.

Arvosana: * * ½

Ottelun jälkeen nähtiin vielä Randy Savagen ja Hulk Hoganin yhteenotto ja jälleen kerran nWo:n dominointia. Loppuuko tämä WCW:n tuska koskaan?

Kerrankin WCW:llä oli käsissään main event, jolta olisi voinut odottaa jopa neljän tähden arvosanaa. Vaan sen ainoan kerran, kun asia oli niin, potentiaali pilattiin hoppuilulla ja muulla sähläyksellä. Tämän jälkeen koko feudin taso alkoikin silmissäni tippua. Muutenhan tapahtuma oli ihan hyvä: se tarjosi kaksi kolmen ja puolen tähden ottelua ja kaksi kolmen tähden ottelua. Giant vs. Savage oli lisäksi parempi kuin olisi voinut toivoa. Silti en kyllä ymmärrä, miksi tätä on niin kauheasti hehkutettu. Jericho–Benoit’lta olisi voinut odottaa enemmän, ja on WCW:n muissakin PPV:issä nähty jatkuvasti muutamia yli kolmen tähden otteluita. WarGames taas oli kova pettymys ja joukkuemestaruus- ja Submission-ottelut turhia. Arvosanana Ok, mutta ei missään tapauksessa WCW:n vuoden parhaimmistoa.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 30.8.2009.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Voitot ja tappiot – mitä niillä on merkitystä?

Next post

Arvio: WWF In Your House 10: Mind Games

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.