1998ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Fall Brawl 1998

Päivämäärä: 13.9.1998

Sijainti: Winston-Salem, North Carolina (Lawrence Joel Veterans Memorial Coliseum)

Yleisömäärä: 11 528

Katso tapahtuma WWE Networkissa!


Virallisesti syksyn ensimmäinen ppv oli siis tänä(kin) vuonna WCW:n Fall Brawl. Fall Brawl oli järjestetty vuodesta ’93 asti, ja sehän oli tullut tunnetuksi tietenkin vuosittaisesta War Games Matchistaan, joka oli WCW:n ikioma gimmick-ottelu. Toki War Gamesin perinteet ovat lähtöisin jo ’80-luvun GABeista, mutta se on kokonaan toinen tarina. Tänä vuonna War Games -perinne tuli kuitenkin päätökseen, koska tässä Fall Brawlissa nähty War Games oli viimeinen ppv:ssä oteltu tuota nimeä kantava ottelu, vaikka tämäkin oli jo hyvin kaukana siitä perinteisestä versiosta. 2000-luvulla Nitrossa käytiin vielä joku War Gamesin Russo-versio, mutta se on kokonaan toinen tarina. Selostajina jälleen Tony, Mike ja Bobby, ja sen perkeleen Michael Bufferinkin oli pitänyt palata ME-ottelun kehäkuuluttajaksi yhden ppv:n tauon jälkeen. Lähtökohdat eivät ole hyvät.

Tag Team Match

Alex Wright & Disco Inferno vs. Jim Neidhart & British Bulldog

Täytyy sanoa jälleen kerran, etten mene ollenkaan vannomaan tuosta face/heel-jaosta. Bulldog ja Neidhart nyt olivat ilmeisesti ainakin heelejä, koska he olivat edellisessä Nitrossa hyökänneet Wolfpackiin kuuluvan Lex Lugerin kimppuun. Wright & Inferno olivat taas aikaisemmin olleet selviä heelejä, eikä heidän käytöksessään mitään muutosta näkynyt, vaikka yleisö heille nyt hurrasikin. Uskon siis vakaasti, että openerina oli tosiaan heel vs. heel -ottelu – jolla ei edes ollut mitään taustaa. Bulldogin (ja Neidhartin) WCW-ura oli ollut aikamoinen pannukakku viimeistään sen jälkeen, kun Bulldog loukkaantui keväällä. Palattuaan hän jatkoi alakortissa taggailua Neidhartin kanssa, mutta sekin tuli tässä ottelussa päätökseen, koska Bulldog loukkasi itsensä pahasti laskeuduttuaan ilkeästi ME:ssä nähtävää Warrior-kuviota varten kehään viritetyn salaluukun päälle. Sairaslomalla Bulldog sai kuulla saaneensa kenkää, joten tämä jäi hänen viimeiseksi ottelukseen WCW:ssä.

Sen lisäksi, että Bulldogin uraa olivat vaivanneet loukkaantumiset (ja jatkoivat siis vaivaamista tämänkin jälkeen), ei hän myöskään ollut enää parhaassa vireessä. Samaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa Neidhartista. Silti kyllä tuolla kaksikolla oli sen verran kokemusta kertynyt vuosien saatossa, että he pystyivät sillä paikkaamaan jo jonkun verran. Tähän kun yhdistää sen, etteivät Inferno ja Wrightkaan mitään turhia kavereita olleet kehässä, jäi tämä ottelu aika vaisuksi. Toisaalta täytyy myöntää, ettei se vaisuus kauheasti yllättänytkään. Paikoitellen oikein kivan näköistä menoa, mutta jäi pääasiassa semmoiseksi ”ihan ok”:ksi kohtaamiseksi. Ei kovin kehuttava tapa avata show.

* * 

Title vs. Title Match

Chris Jericho (c) vs. Fake Goldberg

Jos show’n avaamistapa oli aika valju, niin ei tilanne paremmaksi mennyt seuraavankaan ottelun kohdalla. Chris Jericho oli mitä ilmeisemmin siirtynyt CW-kuvioista eteenpäin, koska hävittyyään viime ppv:ssä mestaruutensa Guerreralle, oli hän hypännyt TV-mestaruusdivisioonaan ja kantoi nyt Television-vyötä. Samalla Jericho alkoi kehitellä etäisesti parin vuoden takaista Miz vs. Cenaa -feudia muistuttavaa kuviota Goldbergin kanssa. Jericho dissasi Goldbergiä ja väitti olevansa tätä parempi, ja Goldbergiä eivät Jericho-hyttysen huutelut edes kiinnostaneet. Fall Brawlin alussa Jericho kävi kertomassa, että Goldberg oli suostunut kohtaamaan hänet Title vs. Title Matchissa, ja yleisö ostikin tämän väitteen aina siihen asti, kun ”Goldberg” teki sisääntulonsa. Onneksi WCW ei sentään mainostanut tätä ottelua etukäteen, koska silloin ”Bullshit”-chant olisi varmaan ollut vielä aika paljon voimakkaampi, kuin mitä se nyt oli. Ja se oli nytkin hyvin kaikuva.

Itse ottelu nyt oli aika naurettavaa pelleilyä (onneksi lyhyttä sellaista), eikä tämä ”feud” minua muutenkaan sytyttänyt. Plussaa täytyy antaa siitä, että Jericho veti kyllä tämän ”huumori”kuvionkin aivan täysillä ja yritti saada sen näyttämään edes jollain tapaa mielenkiintoiselta. Ikävä vain, että mielenkiintoinen tämä kuvio ei tosiaan ollut. Ainiin, ottelu oli tosiaan Title vs. Title Match, sillä tällä kääpiö-Goldbergillä oli mukanaan joku nahkainen leluvyö. Uskomatonta.

½ 

Singles Match

Norman Smiley vs. The Cat

Monet saattavatkin tietää Norman Smileyn TNA:sta, jossa hän toimi mm. Shark Boyn joukkueparina. Yhtään korkeammalla kortissa hän ei WCW:ssäkään ollut, vaan paini lähinnä promootion kolmosshow’ssa Saturday Nightissa. Niinpä minun onkin erittäin vaikea käsittää, miten ihmeessä WCW löytää ppv-aikaa epätoivoista heel-runia yrittävän Ernest Millerin ja lähinnä katsomosta repäistyn fanin näköisen Norman Smileyn ottelulle, jonka ainoa tausta oli se, että aikaisemmin illalla Smiley oli pelastanut jobberijoukkue Scott & Steve Armstrongin The Catin hyökkäykseltä. Samalla tästäkin ppv:stä puuttui semmoisia nimiä kuin Chris Benoit (3. ppv putkeen), Booker T, Eddie & Chavo Guerrero, Fit Finlay, Rey Mysterio Jr… Ymmärrän, että WCW:n ykköskohde on Nitro, mutta tuskin se on pääshow’sta pois, jos kuukausittaisissa ppv:issä nähtäisiin niitä isompia midcard-nimiä joidenkin helkkarin Norman Smileyiden sijaan. Aaaaaargh.

Ainiin, itse ottelu. Toki Smileylle täytyy antaa sen verran tunnustusta, että ei hän mikään käsi ole kehässä, mutta minua ei rehellisesti vain hänen otteensa tässäkään ottelussa olisi voineet vähempää kiinnostaa. The Cat nyt on minun silmissäni lähinnä huono vitsi. Kyllähän nämä kaksi yrittivät ja liikkuivat ihan vauhdikkaaksi kehässä, joten ei tämä nyt puhtaasti huono ottelu ollut, mutta ppv:hen kuulumaton silti.

* ½

Singles Match

Scott Steiner vs. Rick Steiner

Tätä veljesten feudia oli rakenneltu pitkään ja hartaasti. Kaikki oli alkanut jo lähes vuosi sitten alkaneista eripurista, joiden seurauksena SuperBrawl VIII:ssä Scott sitten kääntyi veljeään vastaan, kun puukotti tätä selkään ja aiheutti veljesten joukkuemestaruustappion. Tätä seurasi Scottin pakoilu veljensä hyökkäyksiltä, ja lopulta nWo-kaveri Brian Adamsin hyökkäys, jolla Scott sai Rickin pariksi kuukaudeksi sairastuvalle. Scottin ja Rickin piti kohdata vihdoin Road Wildissä, mutta tuostakin ottelusta Big Poppa Pump luisti vielä loukkaantumistodistuksella. Nyt mitään ei ollut enää tehtävissä, vaan urhea WCW-johtaja J.J. Dillion pakotti Scottin kohtaamaan veljensä tässä ottelussa, tai muuten Scott saisi kenkää.

Ja jottei feudin huipennukselta varmasti puuttuisi pohjaa, ei tämäkään ottelu ollut vielä kunnollinen päätös feudille tai edes mikään varteenotettava välikohtaaminen. En sen enempää ala spoilata lopetusta ja siitä koituneita jälkimeininkejä, mutta täytyy sanoa, että olipa taas aivan idioottimaista bookkausta ja väkisinväännettyä feudin venytystä. Miten olisi vaikka eteenpäin meneminen? No, muutaman minuutin veljekset ehtivät onneksi kunnolla mätkiä toisiaan, ja se oli yllättävän viihdyttävää menoa, koska en tältä kohtaamiselta paljoa enää vuonna ’98 osannut odottaa, koska molempien parhaat vuodet olivat jo takana. Silti kyllä tästä jäi taas tosi heikko maku suuhun lopun takia. Ehkä ensi ppv:ssä.

* ½ 

WCW Cruiserweight Championship

Juventud Guerrera (c) vs. Silver King

Ensimmäisestä neljästä ottelusta yksikään ei ollut ylittänyt kahden tähden rajaa, joten tällä Cruiserweight-mestaruusottelulla alkoi olla vähän paineita. Juventud Guerreran kuukausia jatkunut nousu kohti CW-divisioonan kärkeä oli huipentunut Road Wildiin, jossa hän voitti CW-mestaruuden. Ensimmäiseksi hänen haastajakseen WCW repäisikin vähintäänkin lievästi yllättäen laajaan lucha-divisioonaansa kuuluvan Silver Kingin, joka oli muutamissa ppv:issä nähdyissä monen miehen joukkueotteluissa ollut mukana. Mitään kummempaa taustaa tällä ottelulla ei ollut, mutta olipahan Kingillä sitten ainakin näytönpaikka. Älkääkö kysykö, miksi edellisessä ppv:ssä nähdyn ykköshaastajuusottelun voittaja ei ollut tässä ottelussa Guerreraa vastaan. Siinähän olisi voinut olla vaikka jotain järkeä.

Enempää en viitsi Silver Kingin valintaa Guerreran vastustajaksi moittia, koska olen pitänyt kaikesta aikaisemmista otteista, joita olen Silver Kingiltä nähnyt, ja jotenkin tuossa cowboy-hattuisessa ylimielisessä latinossa olisi minun mielestäni voinut olla ihan enemmänkin potentiaalia CW-mestaruuskuvioiden vakiokasvoksi. Ihan karismaattisen oloinen tyyppi ja lucha-painijaksi huomattavan isokokoinen. Tämäkin ottelu oli show’n tähän mennessä paras ja oikeastaan lemppariotteluni myös koko tapahtumasta. Se taas ei ole hirveän hyvä asia, vaikka ottelu kuinka olikin vauhdikasta, lennokasta, näyttävää ja lopussa hieman jopa jännittävää, niin ei tämä yhtään mitään uutta tarjonnut. Hyvä ottelu, mutta ei säväyttänyt millään semmoisella tavalla, että tämän olisin uudestaan tahtonut nähdä.

* * *

Raven’s Rules Match

Raven vs. Saturn

Kuten huomata voi, oli Kanyon kääntynyt Road Wildin jälkeen jossain vaiheessa virallisesti Ravenin puolelle ja liittynyt Flockiin. Niinpä tässä feudissa palattiin siihen, mistä kaikki alun perin alkoikin: Saturnin ja Ravenin rajuihin erimielisyyksiin. Saturn tahtoi siis päättää Ravenin terrorin ja samalla vapauttaa koko Flockin, jota Raven oli kohdellut aivan ala-arvoisesti. Tosin Flock ei ollut erityisemmin osoittanut kiinnostusta Saturnin apuun, ja ppv:tä edeltävässä Nitrossa Saturn promosikin, että eniten häntä kiinnostaa nyt tässä ottelussa se, että voittonsa jälkeen hän saa itse lopullisen vapauden Raveniin liittyvistä kuvioista. Tässä feudin päättävässä ottelussa (toivottavasti) panokset olivatkin varsin kovat. Jos Raven voittaisi, joutuisi Saturn toimimaan hänen palvelijanaan painiuransa loppuun asti. Jos Saturn voittaisi, joutuisi Raven vapauttamaan koko Flockin käskynalaisuudestaan.

Täytyy myöntää, että tämä ottelu onnistui siinä, missä oikeastaan kaikki muut kortin ottelut epäonnistuivat railakkaasti. Tämä tuntui ihan oikeasti tärkeältä ottelulta feudin kannalta (no tietenkin, jos tämän oli tarkoitus päättää koko roska), ja muutenkin tässä oli sentään tietynlainen tunnelma. Harmi vain, että itse feud ei oikeastaan missään vaiheessa ole minua suuremmin napannut, ja ottelussa taas häiritsi pahasti se, että tähänkin piti tunkea kaiken maailman sekaantumisia ja ylibuukkauksia. Jos näistä koittaa olla välittämättä, täytyy Ravenille ja Saturnille antaa tunnustusta, koska he vetivät kyllä varsin hyvän hardcore-mätön keskenään. Harmi vain, että kaikkien overbooking yms. säätöjen takia ei tämä missään tapauksessa ole mielestäni yli kolmen tähden ottelu.

* * * 

Singles Match

Curt Hennig vs. Dean Malenko

Tässä puolestaan malliesimerkki ottelusta, jonka taustasta minulla ei oikeastaan ole mitään käsitystä. Tiedän kyllä, että Steve McMichael oli heti paluunsa jälkeen alkanut suunnitella Four Horsemanin ja Ric Flairin paluuta. Flairia ei WCW:ssä ollut näkynyt alkukevään jälkeen, koska Eric Bischoff oli hänet hyllyttänyt. Arn Anderson ei ollut aluksi innostunut ideasta (varsinkaan siitä osasta, että Dean Malenkosta tulisi neljäs hevosmies), mutta vähitellen hänen mielensä oli alkanut muuttua. Lopullinen käännekohta tapahtui siinä, kun Hennig ja Malenko ottelivat häkkiottelussa, ja tuo ottelu päättyi tietenkin nWo-beatdowniin, mutta silloin Arn Anderson saapui pelastamaan Malenkon. Tämän jälkeen Arn piti hiton hyvän promon siitä, että jos Four Horseman ikinä enää palaa, olisi suorastaan kunnia, jos Dean Malenko ottaisi hänen paikkansa. Taustalla siis paljon hevosmieheilyä ja erittäin vähän kränää Malenkon ja Hennigin välillä. Kai tämä jotenkin liittyy siihen, kuinka Hennig viime Fall Brawlissa kääntyi Horsemaneja vastaan. En tiedä. Ei kai se ole niin oleellistakaan.

En kiistä, etteikö tämän ottelun kohdalla saattaisi olla nyt havaittavissa pientä yliarvosteluakin. Jotenkin olen vain tykännyt Dean Malenkon otteista koko vuoden ’98 aikana, ja Hennigiäkin oli mukava nähdä nyt taas muussa roolissa kuin Goldbergin huorana, niin jo sen takia tämä huonosti pohjustettu ottelu lämmitti sydäntäni. Kun tähän lisätään vielä se, että ottelu oli aivan toisenlainen kuin kaikki muut show’n ottelut tai ylipäätänsäkin suurin osa nyky-WCW:n otteluista, eli erittäin teknispainotteinen ja hyvin selvästi ja toimivasti rakenneltu, niin minä en voinut olla tykkäämättä tästä. En nyt väitä, että ottelun tarina (Hennigin jalan työstäminen) olisi jotenkin uniikki tai edes maailman parhaasti toteutettu, mutta kun Hennig myy hommaa erinomaisesti ja Malenko taas työstää todella vaikuttavan oloisesti, niin minun mielestäni tarpeellinen oli saavutettu. Olihan tässä (surkean lopetuksen) lisäksi ongelmana se, että mitään ennennäkemätöntä ei todellakaan tarjottu, mutta oli ihan kiva nähdä tämmöinenkin ottelu tässä välissä. Minulle kelpasi.

* * * 

Singles Match

Scott Hall (c) vs. Konnan

WCW oli ehtinyt ppv:ssään tarjota huolestuttavasti jo kolme hyvää ottelua (ei tosin yhtään edes ***:n ylittänyttä), joten tässä vaiheessa olikin jo viimeistään turvallista palata takaisin heikkojen otteiden puolelle. Hallitseva joukkuemestari, kuten ketään kiinnostaisi koko vyöt edes, Scott Hall kohtasi siis henkilökohtaisessa ottelussa entisen ystävänsä ”K-Dogg” Konnanin. Konnan oli siis ollut hyvin läheinen Kevin Nashin ja Scott Hallin ystävä, ja kun Hall oli kevään lopuilla hypännyt nWo Wolfpackista nWo Hollywoodiin, oli se ollut kova kolaus Nashin lisäksi myös Konnannille. Nashin ja Hallin kohtaamista tahdottiin siis ilmeisesti vielä säästellä, joten Konnan oli sopiva välivastus.

Tätä ottelua ei tulla kuitenkaan muistamaan henkilökohtaisen feudin selvittelystä, vaan siitä, että tässä ppv:ssä saatiin nähdä alkua WCW:n yhdelle typerimmistä ja syvintä wrestlecrapia olevista kuvioista, eli Scott Hallin alkoholiongelman tuominen kayfabeen. Jo aikaisemmin show’ssa nähtiin, kuinka selvästi humalainen Hall heitti drinkkinsä promoavan Konnanin kasvoille, ja otteluunkin hän saapui juomalasin kanssa, josta hän otti hörppyjä niin ennen ottelua kuin sen aikana. Samaan aikaan todella alhaista ja todella typerää. Ottelu oli nyt oletetusti aikamoisen heikkoa tasoa, mutta olisi se voinut olla vielä pahempikin. Yleisö oli yllättävän hyvin ottelussa mukana (vaikka Hallin sammaltava promo ennen ottelua näyttikin aiheuttavan lähinnä myötähäpeää), ja Konnan yllätti minut positiivisesti pirteillä otteillaan. Hallin hallintajaksoista nyt ei ole paljoa sanottavaa, kuten ei myöskään ottelun lopetuksesta. Eteenpäin.

* ½

WCW World Heavyweight Championship Title Shot
War Games Match

Team WCW vs. Team Hollywood vs. Team Wolfpack

 

Sanoinko juuri eteenpäin? Ei, taaksepäin! Kauas taaksepäin. Niin kauas, ettei minun tarvitse muistella tätä ottelua ikinä. Taustatarinaa tälle ottelulla nyt on turha varmaan selittää. WCW:n ja molempien nWo:iden feudit olivat sekoittuneet jo niin lahjakkaasti keskenään. Tänä vuonna War Gamesin siis aloitti kaksi painijaa ja sitten 5 minuutin jälkeen kehään alkoi tulla tasaisesti lisää porukkaa ilman mitään tiettyä joukkuejärjestystä. Muista WarGameseista poiketen ottelu saattoi päättyä jo ennen kuin kaikki olivat tehneet sisääntulonsa ja luovutuksen lisäksi myös selätyksellä. Selätyksen saanut pääsisi ottelemaan Goldbergiä vastaan päämestaruudesta Halloween Havocissa, joten käytännössä ei tässä millään joukkuejaoilla ollut mitään merkitystä. Ai niin! Ei pidä unohtaa sitä, että tämä oli mahtavan Warriorin ensimmäinen ppv-esiintyminen WCW:ssä.

Olen yleensä kirjoittanut mielestäni kaikkein huonoimmista otteluista samalla ne kaikkein pisimmät tarinat, mutta tässä kohtaa aion jättää sen väliin. Tämä ottelu oli kaikessa yksinkertaisuudessaan täyttä paskaa, ja sitä on mahdotonta selittää sanallisesti, jos asiaa ei usko jo ottelun lähtökohtia tarkastelemalla. Siinä tapauksessa auttaa ainoastaan ottelun katsominen, mitä taas en oikeastaan voi suositella kenellekään. Ottelun ainoat edes jotenkin siedettävät hetket nähtiin alussa, kun DDP ja Bret Hart aloittivat ottelun, mutta tuokin oli todella laiskaa painia. Sen jälkeen homma meni asteittain pahenevaksi kaaokseksi ilman mitään mielenkiintoa, kunnes kaikki seitsemän muuta miestä unohdettiin ja homma muuttui Hoganin ja Warriorin kaksintaisteluksi (mitä ei edes nähty, koska Hogan pakeni paikalta), ja yhtäkkiä ottelu loppuikin. Tämä oli aivan järkyttävää kuraa eikä kuulu oikeastaan millään tavalla muuhun WarGames-perinteeseen. WCW ylitti taas itsensä. En tiedä, kumpi on pahempi: tämä vai Doomsday Cage Match.

DUD 


Rehellisesti sanottuna on hankala ymmärtää, miten WCW pystyy kuukaudesta toiseen alittamaan edellisessä ppv:ssä asettamansa pohjat. Spring Stampedesta alkaen taso on laskenut kuin kuuluisa lehmänhäntä, ja kaksi viimeisintä ppv:tä ovat olleet jo aivan hirveää roskaa. Tämän ppv:n voi kai tiivistää siihen, ettei yksikään ottelu ollut yli kolmea tähteä, mutta alle kahden tähden otteluita oli yli puolet tapahtumasta. Muuten tämä olisi aika tasoissa Road Wildin kanssa, ja ne kolme putkeen nähtyä hyvää ottelua, joista tosin kaikissa oli myös omat heikkoutensa, olisivat muuten voineet nostaa tämän oikeastaan Road Wildin ohi, mutta yksi asia tekee tästä vielä asteen huonomman. Tuo ratkaiseva asia on se, että tästä ppv:stä minulle jäi se pettynyt tunne, minkä puuttumista ihmettelin Road Wildin kohdalla, ja sen tarjosi ennen aivan hirvittävää roskaa ollut Main Event. Lisäksi päämestari Goldberg loisti taas poissaolollaan, ja sen pirun Michael Bufferinkin piti palata kuuluttamaan Main Event.

Jos tämä ei ole Surkea, niin ei sitten mikään. Ja silti kaikesta tästä huolimatta minua kiinnostaa katsoa tätä enemmän kuin nykypainia. Johtunee kai siihen, että siellä surkeus on aina vain tylsää surkeutta. Tämä sentään on tämmöistä innovatiivista ”lyödään päätä täysillä seinään” surkeutta. Toki olisi kiva nähdä ennemmin sitä hyvää painia, mutta…

Wikipedia: WCW Fall Brawl 1998

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 1.3.2011

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF SummerSlam 1998

Next post

Arvio: WWF Breakdown - In Your House 24

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.