Arvio: WCW Fall Brawl 2000
Päivämäärä: 17.9.2000
Sijainti: Buffalo, New York (HSBC Arena)
Yleisömäärä: 8 638
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Fall Brawl tunnettiin ennen klassisesta WarGames Matchistaan, mutta edellisenä vuonna sitä ei enää nähty, eikä WCW:n klassisin ottelutyyppi tehnyt paluutaan myöskään historian viimeisessä Fall Brawlissa. Sen sijaan hieman ennen FB:tä Nitrossa käytiin joku Russon oma järjetön ”2000-luvun versio War Games Matchista”. Siinä oli panoksena WCW:n päämestaruus, ja siitä myöhemmin lisää. Nyt kuitenkin itse ppv:hen, jota selostivat taas kerran Tony, Mark ja Scott.
WCW 100 Kilos And Under Championship
Elix Skipper (c) vs. The Kwee-Wee
Jos mietitte, mistä mestaruudesta Elix Skipper ja Kwee-Wee ottelivat, niin kyseessähän on WCW Cruiserweight -mestaruus, joka oli saanut uuden nimen sen jälkeen, kun pro-canadian Lance Storm saapui WCW:hen ja voitti US- ja HC-mestaruuden lisäksi myös CW-mestaruuden. Storm kantoi jonkin aikaa vyötä itse, mutta kun hän perusti pian New Blood Risingin jälkeen Team Canada -stablensa, luovutti hän 100 Kilos And Under -vyönsä Team Canadan jäsenelle ”Prime Time” Elix Skipperille. Myöhemmin TNA-urastaan tutuksi tuleva Skipper oli siis tehnyt äskettäin WCW-debyyttinsä. Hänen vastustajansa Kwee-Wee oli puolestaan jo pari vuotta WCW:n alakortissa pyörinyt turhahko painija, oikealta nimeltään Allan Funk (ei sukua legendaariselle Funk-suvulle). Kwee-Wee oli WCW-rosterin kummajainen, kaikella tapaa erikoinen persoona, joka pyöri backstagella managerinsa Paisleyn kanssa. Toisinaan Kwee-Wee sai raivokohtauksia, jolloin hänen ”sivupersoonansa” Angry Allan pääsi valloille. Nyt tämä yhdentekevä kummajainen oli voittanut Lt. Locon ja ansainnut näin ykköshaastajan aseman.
Kwee-Wee ei tässä ottelussa vakuuttanut painitaidoillaan, eikä todellakaan saanut ainakaan minua ymmärtämään sitä, miksi juuri hänet oli nostettu kaikista WCW:n ihan oikeasti lahjakkaista CW-painijoista ppv:hen mestaruusotteluun. Elix Skipper sen sijaan pääsi heti ensimmäisessä ppv-ottelussan jo osoittamaan painitaitonsa ja todistamaan, että myös aivan WCW:n loppuaikoina nähtiin vielä uusia ja lahjakkaitakin painijoita heidän CW-divarissaan. Skipper kantoi näyttävillä liikkeillään ja painitaidoillaan Kwee-Ween suurin piirtein niin hyvään otteluun kuin näistä lähtökohdista saattoi syntyä. Se ei ollut ihan älyttömän paljon, mutta ihan kiva avausottelu kuitenkin.
* * ½
Six Man Tag Team Match
3 Count vs. Misfits In Action
Ikivihattu poikabändiporukka 3 Count oli ajautunut viime viikkoina ongelmiin hyvin suureen suosioon nousseen Misfits In Actionin kanssa. MIA oli viime aikoina alkanut puolustaa Yhdysvaltojen kunniaa aloitettuaan yhteistyön USA-legenda Jim Dugganin kanssa, ja niinpä heidän pääfeudikumppaninsa oli Lance Storm ja Team Canada. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää. Team Canadan lisäksi MIA:lla oli nimittäin suuria ongelmia myös ylimielisen ja muutenkin kaikin puolin typerän 3 Countin kanssa, ja nyt heillä oli mahdollisuus opettaa pojille vähän käytöstapoja. MIA:n uusin jäsen oli isokokoinen Sgt. A-Wall, joka oli siis face-turnin tehnyt The Wall. Alkoi olla Wallin suurempi push viimeistään nyt ohi, ja hyvä niin. Tähän MIA-rooliin hänen lahjansa riittävät juuri sopivasti.
Tämä oli hyvä kuuden miehen joukkueottelu. Ei millään tavalla laadultaan huikean erityinen tai jännittävä, mutta kaikin tavoin kyllä viihdyttävä kiva alakortin ottelu. Suurimpia tähtiä olivat tietenkin Shane Helms ja Lt. Loco, jotka vetivät todella hienosti oman osuutena tässä ottelussa. Tällä kertaa Shannon Moore ja jopa Evan Karagiaskin näyttivät jo pikkaisen vakuuttavimmalta kehäliikkumiseltaan ja painiliikkeiltään. Ei niin paljon botchailua ja muuta sähellystä. Juuri tällaisia kivoja ja toimivia pikkuotteluita WCW tarvitsisi paljon enemmän.
* * *
First Blood Chain Match
Harris Brothers vs. KroniK
Nyt KroniKin kirjoitusasu oli muuttunut tuohon paremmin tunnettuun muotoon. Ja aina yhtä ihanat Harris Brothersit olivat tehneet taas yhden paluunsa WCW:hen, aah. Harrisit olivat olleet poissa WCW:stä aika lailla siitä keväällä nähdystä rebootista lähtien. Nyt edellisessä ppv:ssä New Blood Risingissä he tekivät paluunsa aiheuttamalla KroniKille joukkuemestaruustappion Dark Carnivalia vastaan. En tiedä, annettiinko jossain tv-show’ssa tälle täysin selittämättömälle ja satunnaiselle sekaantumiselle jotain syytä, mutta ainakaan sitä ei tässä ppv:ssä avattu mitenkään. Nyt vain puhuttiin siitä, kuinka nämä kaksi joukkuetta olivat aivan raivona toisilleen ja tahtoivat piestä toisiltaan tajun kankaalle. Tuota tavoitetta helpotti se, että ottelun stipulaatio oli Chain Match ja että juuri ennen ottelun alkua KroniK lisäsi tähän vielä First Blood -stipulaation – ihan tuosta vain.
Olin jo etukäteen hyvin varma siitä, että nämä kaksi joukkuetta olisivat aika lailla viimeiset tapaukset WCW:n joukkuedivisioonasta, jotka saisivat keskenään aikaan hyvän ottelun. Niinpä tämä ottelu oli laadultaan ehkä jopa ihan pienoinen yllätys, sillä tämä ei ollut ihan täyttä paskaa. Adams ja Clark olivat tällä KroniK-kaudella yltäneet jopa hieman parempiin suorituksiin kuin aikaisemmin urallaan. Tässä toki laatua auttoi myös hieman se, että joukkueet saivat keskittyä siihen, jonka osasivat parhaiten, eli toistensa surutta mätkimiseen ketjujen avustuksella. Niinpä tämän jaksoi katsoa ihan siedettävästi, vaikka loppuratkaisu olikin sitten aika typerä. Kokonaisuutena siis heikko ottelu mutta hieman parempi kuin olin odottanut.
* ½
WCW Canadian Heavyweight Championship
Special Enforcer: Jim Duggan
Lance Storm (c) vs. General Rection
Tämä feud oli siis tällä hetkellä Misfits In Actionin pääagendalla. MIA oli saanut tarpeekseen ylimielisen ja tauotta USA:ta panettelevan Lance Stormin touhuista, ja niinpä he olivat päättäneet tehdä lopun Stormin touhuista. Apua Misfits In Action ja sen johtaja General Rection saivat paluunsa ruutuun tehneelta Jim Dugganilta, joka oli eräässä Nitrossa hieman ennen Fall Brawlia virallisissa seremonioissa siirtänyt soihtunsa USA:n oikeuksien puolustajana General Rectionille. Lisäongelmia MIA:n ja Team Canadan välille toi se, että Lance Storm oli saanut pakotettua MIA:n managerin Major Gunnsin manageroimaan vastoin omaa tahtoaan Team Canadaa. Nyt Rectionilla oli mahdollisuus lyödä kaksi kärpästä yhdellä kerralla, sillä ottelussa oli panoksena sekä Stormin Canadian Heavyweight -mestaruus että Major Gunnsin manageripalvelukset. Lisäapua Rection sai ottelun erikoisvalvojalta Jim Dugganilta.
Olin toivonut, että tästä ottelusta olisi voinut syntyä kovempikin ottelu, sillä Lance Storm on erinomainen painija ja Hugh Morrus taidoiltaan kohtuullinen ja kannettavissa oikein hyvään otteluun. Sellaista tästä ei kuitenkaan tullut, vaan jo ajankin vuoksi tämä jäi kaikella tasolla semmoiseksi kivaksi tv-otteluksi. Asiaa ei myöskään parantanut ottelun todella erikoinen lopetus, joka onnistui yllättämään mutta jätti miettimään sitä, miksi ihmeessä tällainen yllätys ylipäätänsä piti buukata. Joka tapauksessa ihan ok ottelu, mutta olisi tasoltaan ja muutenkin meiningiltään sopinut paremmin tv:seen.
* *
Elimination Tag Team Match
Natural Born Thrillers vs. Filthy Animals
Natural Born Thrillers oli WCW:n uusi suuri stable, joka vähän niin kuin jatkoi samalla meiningillä, jonka New Blood oli aloittanut mutta joka oli jäänyt kesken, kun koko New Blood vs. Millionaire’s Club -kuvio kuihtui aivan yhtäkkiä kasaan. Natural Born Thrillers koostui siis joukosta nuoria ja ylimielisiä painijoita, jotka olivat raivoissaan siitä, ettei heille ollut annettu WCW:ssä mahdollisuutta nousta suuriin kuvioihin. Nyt he aikoivat ottaa sen vaikka väkisin. Joukon johtaja oli aikaisemmin täysin tuntematon WCW-painija Mike Sanders. Ensimmäisen suuren feudin Natural Born Thrillers kehitti jälleen face-turnin tehneiden Filthy Animalsien kanssa. Mielestäni FA onkin aina toiminut paremmin facena. FA koostui pitkälti näistä kokeneemmista WCW-painijoista, kuten Konnanista, Mysteriosta ja Disco Infernosta. Uusi lisäys heidän porukkaansa oli Big Vito, jolla oli suuria erimielisyyksiä sekä entisen joukkueparinsa Johnny The Bullin että mystisen shoot fighterin Renon kanssa, ja niinpä hän alkoi auttaa Filthy Animalsia. Lisäksi FA hankki tähän otteluun yllätysvahvistuksen, kun Power Plantin kouluttaja Paul Orndorff, joka oli siis kouluttanut käytännössä kaikki NBT:n painijat, teki yhden illan paluunsa kehään monen vuoden eläkkeellä olon jälkeen.
Tämä oli yllättävänkin viihdyttävä ottelu, sillä hienoisesta sekavuudesta ja monimutkaisuudesta huolimatta mukana oli paljon viihdyttävää painia. Filthy Animalseista erityisesti Mysterio, joka oli vuonna 2000 ensimmäistä kertaa ppv:ssä painimassa, ja Guerrero hoitivat hommansa erinomaisesti. NBT:stä erityisesti Palumbo ja O’Haire vakuuttivat, ja myös Jindrak veti paljon paremmin kuin olin odottanut. Kokonaisuutena tämä oli siis ihan vauhdikas ja viihdyttävä ottelu, mutta olisi tämä tarvinnut parempaa buukkausta ja organisoimista, jotta tästä olisi mainittavan hyvä tullut. Harmillinen miinus tulee myös siitä, että kuntoonsa ja ikäänsä nähden hienoon liikkumiseen ja painimiseen kyennyt Paul Orndorff kärsi lopulta liiasta yrittämisestä sen verran pahasti, että se aiheutti ottelulle myös äkillisen lopetuksen.
* * ½
Pittsburgh Plunge Scaffold Match
The Franchise & Torrie Wilson vs. Kidman & Madusa
The Franchisen ja Kidmanin feud ei ollut suinkaan päättynyt New Blood Risingiin vaan jatkunut entistä rajumpana sen jälkeen. Pian NBR:n jälkeen Kidman oli saanut apurikseen WCW:n tunnetuimman naispainijan ja entisen Cruiserweight-mestarin Madusan, joka vihasi Franchisen ja erityisesti Wilsonin kaksinaamaisuutta. Samalla Franchise ja Wilson olivat ottaneet entistä kovemmat aseet käyttöön: he tahtoivat päättää Kidmanin ja samalla myös Madusan uran. Parhaiten se onnistui Franchisen ideoimassa Pittsburgh Plunge Scaffold Matchissa. Se oli siis periaatteessa ihan normaali Scaffold Match, jossa sisääntulorampin yläpuolelle nostettiin korkea rakennustelinne, jossa painijat ottelisivat. Voittajajoukkue olisi se, joka tiputtaisi molemmat vastustajansa alas telineeltä ja pääsisi alas maahan tikkaita pitkin. Pittsburgh Plunge -nimi tuli puhtaasti Douglasin pittsburghilaisuudesta. Franchise oli luvannut, että jos Kidman ja Madusa eivät tippuisi telineeltä alas, hän maksaisi kaikille paikalle saapuneille katsojille lippurahat takaisin.
Scaffold Matchit olivat keskimäärin aina paskaa, koska niissä nähtiin painia juuri ja juuri nimeksi asti. Ikävä kyllä tämä ei tehnyt poikkeusta. Franchise ja Kidman vetivät pari nättiä liikettä, ja lopetus oli oikeasti todella vakuuttavan näköinen, mutta siihen ne hyvät puolet sitten jäävätkin. Muuten koko homma oli aivan turhaa, ja kaikkein älyttömintä oli naisten lisääminen tähän otteluun, sillä selvästi kummallakaan ei ollut minkäänlaista potentiaalia kunnollisen scaffold-bumpin vastaanottamiseen, ja niinpä koko ”shokeeraava” putoaminen oli lähinnä myötähäpeää aiheuttava, kun selostajat yrittivät esittää järkyttyneitä. Puhuin juuri edellisessä ottelussa gimmicköityjen bumppien puolesta. Tässä ottelussa nähtiin sekä surkea (naisen tippuminen) että hyvä (ottelun lopetus) esimerkki gimmicköidystä bumpista. Miksi ne naiset piti oikeasti edes lisätä tähän? Huoh, voi Russo, kun joskus ajattelit sitä ensimmäistä ideaa pidemmälle.
*
Tässä vaiheessa nähtiin aivan upeaa saippuaoopperatarinankerrontaa noudattava angle, jossa angle-reportteriksi alentunut Mike Tenay saapui kuvausryhmän kanssa David Flairin asunnolle. Flairista ei ollut kuutu sanaakaan Nitrossa nähtyjen shokeeraavien tapahtumien jälkeen. Ne olivat saaneet alkunsa viimekuisesta Miss Hancock vs. Major Gunns -ottelusta, joka oli päättynyt siihen, kun Hancock vajosi polvilleen juuri, kun ottelu oli hänen hallussaan. Pian paljastui, että Hancock oli raskaana, ja tarina vaikutti varsin onnelliselta – kunnes ppv:tä edeltävässä Nitrossa Hancock hylkäsi kihlattunsa David Flairin alttarille ja ilmoitti, ettei David olisi lapsen isä. David mureni tästä täysin ja oli tämän anglen perusteella menettänyt järkensä ja syytti kaikkia näkemiään ihmisiään siitä, että tämä olisi Hancockin lapsen isä. Tenay yritti saada Davidilta vastauksia siihen, epäilisikö David, että hänen isänsä Ric saattaisi olla Hancockin lapsen isä. David ei suostunut vastaamaan, ja angle päättyi siihen, kun hän hyökkäsi talolle saapuneen postimiehen kimppuun. Hohoo, aivan mahtavaa wrestlecrap-meininkiä. Tämähän alkaa olla jo paskuudessaan hauskaa.
Three Way Dance
Vampiro vs. The Great Muta vs. Sting
Tämä sen sijaan ei ollut enää paskuudessaan millään tavalla hauskaa vaan pelkästään vaivaannuttavaa. Stingin ja Vampiron feud oli ollut aluksi oikeasti mielenkiintoinen, mutta nyt se oli muuttunut todella puuduttavaksi ja kaikella tapaa täysin turhaksi. Vampiron Dark Carnival oli alkanut heti perustamisensa jälkeen rakoilla, ja New Blood Risingin jälkeen Demon oli pistetty pihalle porukasta. Nyt myös The Great Mutalla ja Vampirolla oli selviä erimielisyyksiä, vaikka heillä olikin yhteisenä tavoitteena vihdoin ja viimein Stingin tuhoaminen. Sting tahtoi puolestaan antaa lopullisen selkäsaunan molemmille vastustajilleen. Vampiron viimeiseksi tukijoukoiksi tuntuivat jääneen taas WCW-paluunsa tehneet ICP:n Shaggy 2 Dope ja Violent J, joiden ainut motivaatio tämänkertaiseen paluuseen tuntui olevan oman uuden promootionsa Juggalo Championship Wrestlingin promoaminen WCW:ssä. Selostamossa ollut kaksikko puhui 10 prosenttia ajasta ottelusta ja loput ajasta promootiostaan ja siitä, kuinka Vampiro oli promootion päämestari ja kuinka hänellä oli tässä show’ssa tuo mestaruusvyö mukanaan.
Toivon todella, että tämä oli vihoviimeinen naula koko Vampiro & kumppanit vastaan Sting -kuviolle, koska tämä oli tosiaankin muuttunut alun ihan kiinnostavasta kuviosta potentiaaliseksi voittajaksi vuoden huonoimman feudin kategoriassa. Lisäksi koko tämä ”ottelu” oli täyttä kuraa. Painiliikkeitä nähtiin koko aikana ehkä pari, ja muutenkin ottelu oli buukattu täysin typerästi. Minua ei ihan oikeasti kiinnostanut millään tavalla, mitä tässä oli tapahtunut. The Great Muta ja Sting… Mihin paskaan te olette oikein ajautuneet? Puolikas pienestä yrittämisestä ja siitä pienestä toivonkipinästä, että tämä päättäisi tämän kuvion vihdon ja viimein.
½
Bunkhouse Brawl Match
Jeff Jarrett vs. Mike Awesome
Mike Awesome oli nyt viimeistään menettänyt kaiken uskottavuutensa WCW:ssä. WCW-uransa vahvasti ”Carreer killerinä” aloittaneen Awesomen oma ura alkoi luisua kuolonportteja kohti siinä vaiheessa, kun hänelle annettiin kesällä isokokoisten naisten rakastajan gimmick. Samassa rytäkässä Awesome kääntyi faceksi, mutta tämäkään ei ollut vielä tarpeeksi, vaan syksyn alussa Awesome debytoi yhden wrestlecrap-historian legendaarisimmista gimmickeistä, ”That 70’s Guyn”, joka oli siis tietenkin inspiroitu tuon ajan hittisarja That 70’s Show’sta. Awesome alkoi pukeutua 70-luvun tyylisesti, kasvatti pitkän takatukan (näkyy kuvassa) ja alkoi vetää omaa interview-segmenttiään. Voisiko tätä parempaa tapaa olla käyttää tuon ajan painimaailman painitaidoiltaan parasta isokokoista painijaa? Joo, niin voisi. No, joka tapauksessa tuo 70-luvun kaveri Awesome sai ensimmäiseksi feud-partnerikseen Jeff Jarrettin, joka oli tippunut pois maailmanmestaruuskuvioista ja yritti nyt osoittaa olevansa edelleenkin WCW:n paras painija. Ottelumuoto Bunkhouse Brawl oli Jarrettin oma gimmick-nimetty Hardcore Match.
Vaikka Awesomelle tarjottiinkin typeriä gimmickejä toisensa perään, hänen painitaitonsa eivät olleet kadonneet mihinkään. Niinpä oletin, että tästä ottelusta voisi tulla oikein kiva, mutta eihän siinä ihan niin käynyt. Tuon typerän gimmickin piti nimittäin vaikuttaa itse otteluunkin, koska koko painipuoli jäi tässä kamppailussa aivan toisarvoiseksi asiaksi, kun otteluun sekaantui kymmenkunta Buffalo Billsin pelaajaa (joille Jarrett oli aukonut päätään ennen ottelua), Sting ja vielä kaiken huipuksi Gary Coleman. Kaiken tämän typerän oheisbuukkauksen keskellä painista ei ihan hirveästi jäänyt käteen, ja vaikka Awesome ja Jarrett tuntuivatkin yrittävän ihan tosissaan, ottelusta jäi aikamoisen p**ka maku suuhun.
* ½
No DQ Match
Scott Steiner vs. Goldberg
Tässä oli sitten todellinen kahden rymistelijän feud kyseessä. New Blood Risingissä nähtiin siis Triangle Match WCW:n mestaruuden ykköshaastajuudesta, jossa näiden kahden herrasmiehen lisäksi otteli myös Kevin Nash. Tuossa ottelussa oli kuitenkin kyse enemmän Nashin ja Steinerin sekä Nashin a Goldbergin feudeista. Goldbergilla ja Steinerilla ei ollut mitään kovin suuria erimielisyyksiä toistensa kanssa, ennen kuin NBR:ää seuranneessa Nitrossa Goldberg iski Jackhammerin Steinerin naisystävälle Midajahille. Tästä sitten alkoi verinen feud näiden kahden välillä. Ppv:hen mennessä molemmat olivat onnistuneet aiheuttamaan vakavia vammoja toisille. Goldberg oli piessyt Steinerin lyijyputkella niin pahasti, että Big Poppa Pump joutui vetämään suojamaskin naamalleen ennen ottelun aloittamista. Goldbergin kädet olivat puolestaan pahasti teipatut Steinerin hyökkäyksen seurauksena. Ottelumuoto No DQ Match oli varsin mielenkiintoinen ratkaisu, sillä keväisen re-boottauksen jälkeen paljon missään WCW:n otteluissa ei ollut nähty enää diskauksia, koska kaikki ottelut käytiin ”löysennetyillä säännöillä”. Niin ja kyllä, Goldberg oli tosiaan face. Heel-kausi kesti huimat puolitoista kuukautta.
Tämä ottelu oli ehdottomasti show’n positiivisimpia yllätyksiä. Kerrankin Goldberg ja Steiner osoittivat, että heistäkin on oikeassa paikassa oikeaan aikaan vetämään oikeasti intenssiivinen ja raju hardcore-mättö. Epäilin suuresti etukäteen sitä, tuleeko tästä mitään, mutta kyllä vain. Molemmat pieksivät toisiaan oikeasti rajun näköisesti, ja ottelussa nähtiin useampia kovia bumppeja. Hyvää mäiskintää, jonka suurin heikkous oli taas kerran buukkaus: miksi ihmeessä niiden Midajahin ja ennen kaikkea Vince Russon piti taas saapua kehään sotkeutumaan ja sähläämään koko ottelun loppupuolen ajaksi? Eikä ottelu toki painitaidollisesti mikään mestariteos ollut, joten ei kyse mistään hienosta ottelusta tosiaan ole, mutta mukava mäiskintä kuitenkin, joka olisi voinut olla järkevämmällä buukkauksella kenties vieläkin parempi.
* * ½
WCW World Heavyweight Championship
Steel Cage Match
Kevin Nash (c) vs. Booker T
Kevin Nash oli siis voittanut itselleen ykköshaastajuuden New Blood Risingissä, ja pian tuon ppv:n jälkeen hän myös voitti jälleen kerran urallaan WCW World Heavyweight -mestaruuden. Suurin syy Nashin mestaruusvoittoon oli WCW-johtaja Vince Russon ja Booker T:n välille syntynyt henkilökohtainen feud. Vielä BATBin shootissa Booker T:tä hehkuttanut Russo ei voinut enää sietää Bookeria, joka oli vienyt mestaruuden Russon omalta lempilapselta Jarrettilta, ja nyt hän teki kaikkensa saadakseen vyön pois Bookerilta. Niinpä Russo auttoi Kevin Nashia tämän mestaruudentavoitteluyrityksessä, ja miehet alkoivatkin tehä tiivistä yhteistyötä, jonka pääteeksi Nash vei mestaruuden Bookerilta. Vielä ennen tätä mestaruusottelua Nash puolusti vyötään hyvin erikoisessa WarGames 2000 Matchissa, jossa käytettiin Slamboreestakin tuttua Ready To Rumble Triple Cagea, jonka sisällä kaksi viiden hengen joukkuetta otteli päämestaruudesta. En edes yritä selittää tuota järjetöntä ottelua sen tarkemmin, mutta pääasias oli se, että Nash poistui tuostakin ottelusta mestarina. Kuinka kävisi tässä Fall Brawlin kohtaamisessa?
En etukäteen odottanut kovinkaan suurella mielenkiinnolla tätä ottelua, ja hyvä niin, sillä mistään kovin erikoisesta mestaruuskamppailusta ei todellakaan ollut kyse. Nash alkoi tässä 2000-luvun WCW:ssä olla todella nähty tapaus, jolta ei enää parhaalla tahdollakaan voinut odottaa millään tavalla mielenkiintoisia otteita. Tässäkin ottelussa Booker T teki kyllä kovasti kaikkensa, mutta lopputulos oli hyvin yhdentekevä ja mitäänsanomaton ottelu. Nash ei osannut käyttää häkkiä millään tavalla hyödykseen, eikä hänestä ollut paljon mihinkään muuhunkaan tässä ottelussa. Varsin vaisu ottelu, jonka hyvät puolet jäivät siihen, että Booker yritti kovasti ja että ottelu ei kestänyt kauhean kauan.
* ½
Pakko myöntää, että tämä oli keskimääräistä vuoden 2000 WCW-ppv:tä selvästi parempi. Jos vielä Main Eventiksikin olisi osattu buukatu joku oikeasti mielenkiintoinen ottelu (vaikka Booker T vs. Sting ja samalla oltaisiin voitu tiputtaa se idioottimainen Triangle Match pois), niin tämähän olisi voinut lähennellä ehkä jopa ok:n show’n rajoja. Nytkin tämä oli jo melkein vuoden paras show, mutta Souled Out jäi vielä kengänmitalla tämän edelle, sillä oli tässä sen verran paljon sitä kurapaskaa ja useammastakin positiivisesta yllätyksestä huolimatta tässäkään ei nähty kuin yksi kolmeen tähteen yltänyt ottelu. Kyllä vain, kehun show’ta, jossa oli tasan yksi ***-ottelu, mutta tämä sentään nipin napin ylitti jo surkean rajan ja oli näin siis vain Kehno. Se on aikamoinen saavutus tämän aikakauden WCW:ltä.
Wikipedia: WCW Fall Brawl 2000
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.6.2012
No Comment