Arvio: WCW Halloween Havoc 1991
Päivämäärä: 27.10.1991
Sijainti: Chattanooga, Tennessee (UTC Arena)
Yleisömäärä: 8 900
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Vuosi 1991 ei ole todellakaan ollut helppo WCW:lle. Tai no, sanotaan se suoraan: vuosi 1991 oli jo tähän mennessä ollut WCW:lle aivan kamala. Firma oli menettänyt suurimman tähtensä Ric Flairin, suurimman nousevan tähtensä Sid Viciouksen ja ei ollut luomaan oikeastaan yhtään uutta tähteä tilalle. Yksi suurimmista tuoreista nimistä Scott Steiner oli loukkaantunut. Midcard-painijoita lähti jatkuvasti rosterista, koska he eivät suostuneet WCW:n tarjoamiin uusiin selvästi huonompipalkkaisiin sopimuksiin. Nämä olivat kuitenkin ”pieniä juttuja” verrattuna ydinongelmaan: WCW menetti katsojia hurjaa vauhtia. House show’iden yleisömäärät olivat hirveitä, tv-ohjelmien katsojaluvut surkeita, ppv:eiden buyratet kamalia… Oli suorastaan ihme, että WCW oli tässä vaiheessa vielä olemassa. Ja että toimitusjohtaja Jim Herdillä ja pääbuukkaaja Dusty Rhodesilla oli vielä töitä. Sen tosin selittää se, että molempien sopimukset estivät heidän helpon irtisanomisensa. Herdin sopimus umpeutuisi kuitenkin vuoden 1992 alussa, ja jo syksyllä 1991 oltiin varmoja, ettei sitä uusittaisi. Huhuja uudesta toimitusjohtajasta riitti, mutta palataan niihin myöhemmin.
Yksi WCW:n suurimmista viime kuukausien ongelmista oli se, että firma oli menettänyt huippuarvokkaan PÄÄMESTARUUSVYÖNSÄ, kun WCW:n tuolloinen päämestari Ric Flair otti sen mukaansa lähtiessään. Itse asiassa tuo kyseinen mestaruusvyö oli jopa nähty WWF:n lähetyksissä nyt, kun Flair oli loikannut WWF:n puolelle – Bobby Heenan oli esitellyt mestaruusvyötä jo SummerSlamissa. Tämä oli mahdollista siksi, että fyysinen vyö oli Flairin omaisuutta. Paitsi, ettei oikeastaan ollutkaan, vaan sen hallintaoikeus oli edelleen NWA:lla, koska käytännössä tuo vyö edusti edelleen myös NWA World Heavyweight -mestaruutta. Vuoden 1991 alussa WCW oli kyllä lopullisesti irtaantunut NWA:sta ja tehnyt samalla Flairista WCW World Heavyweight -mestarin (aikaisemmin siis NWA World Heavyweight -mestari). Flair piti kuitenkin saman fyysisen vyön kuin NWA World Heavyweight -mestarina ollessaan, ja niinpä NWA tunnusti edelleen Flairin myös NWA World Heavyweight -mestariksi hänen ollessan mestari WCW:ssä. Mitään käytännön merkitystä tällä ei ollut, koska NWA oli käytännössä nyt kuollut.
Yhtä kaikki, Flair oli siis WCW:stä lähtiessään sekä WCW että NWA World Heavyweight -mestari, ja sama mestaruusvyö edusti molempia mestaruuksia. Vyön puolestaan omisti NWA, joten syksyllä 1991 WCW liittyi nimellisesti takaisin NWA:han (joka oli siis käytännössä kuollut tähän aikaan, koska yksikään promootio ei kuulunut NWA:han). Jim Herdistä tuli NWA:n presidentti. Näin WCW:llä oli nyt virallisesti oikeus vaatia Flairia palauttamaan alkuperäinen mestaruusvyö takaisin WCW:lle ja estää WWF:ää näyttämästä tuota vyötä lähetyksissään. Lokakuun loppuun mennessä WCW ei ollut saanut vielä vyötä takaisin: Flair oli tarjoutunut luopumaan siitä 52 000 dollarin korvausta vastaan. Näihin aikoihin myös huhuttiin, että WCW ja Memphisin alueella toimiva USWA suunnittelivat yhteistyötä, jossa firmojen päämestarit Lex Luger ja Jerry Lawler olisivat kohdanneet toisensa mestaruudet yhdistävässä NWA World Heavyweight -mestaruusottelussa, jossa olisi tuotu tuo vyö takaisin. Tuo ottelu ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
Näistä osittain varsin sekavista tunnelmista päästään siis WCW:n Halloween Havociin. Selostajinamme Jim Ross ja Tony Schiavone. Backstage-haastattelijoina Eric Bischoff ja Missy Hyatt.
Chamber of Horrors Match
El Gigante & Steiner Brothers & Sting vs. Big Van Vader & Diamond Studd & Cactus Jack & Abdullah The Butcher
Halloween Havoc 1991 alkoi siis todella erikoisella ottelulla, josta on näin yli 25 vuotta myöhemmin tullut varsinaiseen kulttimaineeseen noussut wrestlecrap-klassikko. Kyseessä on siis surullisenkuuluisa ”Chamber of Horrors” -ottelu, jonka idea oli se, että kahdeksan painijaa sullottiin ison teräshäkin sisälle painimaan. Ottelua ei kuitenkaan käyty tavallisilla Steel Cage -ottelun säännöillä, vaan ottelussa ei ollut selätyksiä, luovutuksia tai diskauksia ollenkaan. Sen sijaan ottelun aikana keskelle kehää laskettiin ”kidutustuoli”, johon joukkueiden piti yrittää saada yksi vastustajajoukkueen jäsenistä. Teräshäkin seinässä puolestaan oli ”sähkökatkaisin”, josta pitäisi kiskaista virrat päälle tuoliin samalla, kun vastustaja oli tuossa tuolissa. Mieletöntä. Häkkinä tässä ottelussa käytettiin samaa häkkiä kuin kaksi vuotta sitten Halloween Havocissa nähdyssä Thunderdome-ottelussa: häkki oli siis tavallista teräshäkkiä isompi, noin Hell In A Cell -häkin kokoinen mutta normaalista häkkimateriaalisti tehty ja auki päältä. Mikä sitten johti tähän otteluun? En oikeastaan osaa sanoa, enkä edes halua tietää. Merkittävin feudi tämän ottelun taustalla oli United States -mestarin Stingin kuvio Cactus Jackin ja Abdullah The Butcherin kanssa. Jack ja Butcher olivat molemmat tehneet paluun WCW:hen syksyllä 1991 sekopäisinä ja vaarallisina tapauksina, jotka yrittivät yhdessä päättää Stingin uran. Tämä Stingin feud Cactus Jackin ja Abdullah The Butcherin kanssa olikin monien mielestä parasta WCW:ssä loppuvuodesta 1991. Muut osanottajat oli tunnuttu valitsevan tähän otteluun lähinnä arpomalla. Usean kuukauden ajan sivussa ollut Scott Steiner teki tässä paluunsa kehiin, koska hänen comebackinsa oli mainostettu tähän otteluun, vaikka Steiner oli oikeasti edelleen täysin puolikuntoinen. Samoin Big Van Vader teki tässä ppv:ssä paluunsa WCW:hen painittuaan taas suurimman osan vuodesta Japanissa. Diamond Studd puolestaan paikkasi otteluun alun perin buukattua Barry Windhamia. Windham oli oikeastaan kääntynyt faceksi jo hyvän aikaa ennen Havocia, mutta jostain syystä hänet oli silti määrätty heel-tiimiin. Windham kuitenkin loukkaantui juuri ennen ppv:tä, joten hänet kirjoitettiin ulos tapahtumasta pistämällä Windhamin kanssa feudaavat Arn Anderson ja Larry Zbyszko hyökkäämään hänen kimppuunsa tapahtuman alussa nähdyssä anglessa.
Tämä on ihan kiistatta yksi oudoimmista otteluista, jonka olen koko projektini historian aikana katsonut. En oikeastaan tiedä, mitä tästä ottelusta pitäisi edes sanoa tai miten tähän pitäisi suhtautua, koska tässä matsissa ei ollut monellakaan tapaa mitään järkeä. Kahdeksan miestä mäiskimässä toisiaan ison teräshäkin sisällä erinäisten aseiden avulla ilman, että ottelussa on minkäänlaista rakennetta tai että hommassa tuntuisi olevan mitään selviä sovittuja spotteja. Cactus Jack saapuu otteluun moottorisahan kanssa, ja Rick Steiner yrittää mukamas käyttää sitä hieman myöhemmin. Häkin sisälle raahatusta arkusta (koska miksi häkin sisälle ei olisi raahattua arkkua) pomppaa ottelun alettua esiin maskipäinen painija, jonka henkilöllisyyttä tai olemassaolon syytä ei edes yrittää selittää mitenkään. Sitten ensimmäisten minuuttien jälkeen keskelle kehää lasketaan ”kidutustuoli”, johon joku painijoista pitäisi iskeä. Aivan absurdia. Aivan älytöntä. Samaa voi sanoa myös ottelun lopetuksesta: sekä siis tavasta, jolla ottelu loppui, että teknisestä toteutuksesta, millä tuo kidutustuolin käynnistäminen oli toteutettu. Ei voi muuta sanoa kuin hattua nostaa WCW:lle siitä, että bookkaustiimi on oikeasti saanut vietyä läpi jotain näin älytöntä. Arvosanan antaminen tälle on lähes mahdotonta, koska mitään kunnollista painia tässä ei tosiaankaan ollut. Erityisesti Cactus Jack otti kyllä kunniakkaasti bumppia, ja useat painijat bleidasivat huolella. Muuten suoritukset olivat kuitenkin aivan toissijaisia tässä ottelussa. Annetaan nyt vaikka kaksi tähteä siitä, että olihan tätä nyt omalla poskettomalla tavallaan aika hauska katsoa, vaikka mitään järkeä tässä ei tosiaan ollut.
* *
Tag Team Match
The Creatures vs. Big Josh & P.N. News
Jos WCW:n toimitusjohtajana vuosina 1989-1991 työskennelleestä Jim Herdistä kerrotaan vain yksi tarina dirt sheeteissä, se on yleensä aina se, että Herd halusi tuoda WCW:hen ”Hunchbacks”-nimisen joukkueen, jonka molemmilla painijoilla olisi siis hurja kyttyräselkä. Herdin ”idea” tässä gimmickissä oli se, että Hunchbacks-joukkueen jäseniä olisi mahdoton selättää, koska – no koska he olivat niin kyttyräselkäisiä! Huhujen mukaan Herd oli saanut tämän wrestlecrap-legendaksi elämään jääneen idean nimenomaan syksyllä 1991 ja halusi, että Hunchbacks debytoisi Halloween Havocissa. WCW:n enemmistö sai kuitenkin tyrmättyä Herdin neronleimauksen, eikä kyseistä joukkuetta koskaan nähty WCW:ssä. Sen sijaan debyyttinsä tässä ppv:ssä teki kahden maskipäisen mysteerimiehen joukkue Creatures. Joukkuetta ei ollut rakenneltu tai hehkutettu mitenkään ennen tätä ppv:tä, eivätkä selostajat osanneet kertoa koko joukkueesta mitään. Creatures-joukkue jäikin hyvin lyhytikäiseksi WCW:ssä, sen muodostivat Joey Maggs ja Johnny Riggs, joista ensimmäinen paini vuosien ajan WCW:n alakortissa ja joista jälkimmäinen ei tehnyt koskaan mitään merkittävää painibisneksessä. Vastaansa Creatureskaksikko sai Big Joshin ja P.N. Newsin muodostaman hyvin erikoisen joukkueen. Jostain syystä takametsien tukkijätkä ja ylipainoinen räppäri olivat alkaneet tehdä yhteistyötä, ja heidän joukkueensa oli ollut viime viikkoina vieläpä varsin menestyksekäs.
Aikamoisen turha joukkueottelu, jolle olin jo hyvin lähellä antaa puhtaasti huonon arvosanan. Sitten aloin kuitenkin miettiä, että kyllä tämä nyt painilliselta anniltaan oli sentään parempi kuin esimerkiksi SummerSlamissa nähty Bushwhackersien ja Natural Disastersin ottelu, joten annettakoon nyt armollisesti sitten vain heikko arvosana. Aluksi vaikutti siltä, että tämä olisi saattanut olla itse asiassa jopa ihan tyylipuhdas squash, mutta kyllä tästä kuitenkin muotoutui oikea ottelu. Creatures-kaksikosta ei jäänyt mitään käteen: eivät olleet häiritsevän huonoja mutteivat tehneet mitään mainittavaa. P.N. News oli edelleen liian iso ja liian kömpelö. Onneksi Big Josh oli sentään matsissa mukana pitämässä painillisen annin kohdallaan – mikä on toki sinänsä hupsua, koska juuri Joshin gimmick on se, ettei hän ole ”oikeasti” painija.
* ½
Singles Match
Bobby Eaton vs. Terrence Taylor
Tämä oli itse asiassa varsin tyylipuhdas filler-ottelu. Bobby Eaton oli jäänyt aika lailla tyhjän päälle sen jälkeen, kun oli hävinnyt WCW Television-mestaruutensa Steve Austinille. ”York Foundation” -stablen päätähti Terrence Taylor puolestaan oli kuukausien ajan pyörinyt aika lailla paikallaan WCW:n keskikortissa saavuttamatta mitään sen mainittavampaa. Toki näillä kahdella oli myös pitkältä ajalta keskinäisiä ongelmia – kohtasivathan he toisensa 2 vs. 2 Scaffold-ottelussa The Great American Bashissakin (ei muistella tuota ottelua tosin mielellään yhtään enempää kuin on pakko). Koska kummallakaan ei ollut Halloween Havocin aikaan tähdellisempää tekemistä, WCW buukkasi heidän välilleen ottelun. Eaton oli ilmoittanut jo ennen tätä ottelua haluavansa haastaa myöhemmin illalla nähtävän TV-mestaruusottelun voittajan mestaruudesta.
No nyt oli kieltämättä hyvä puhdas painiottelu! Sellaisena WCW tätä toki jo ennen otteluakin hehkutti, mutta suhtauduin silti ennen ottelun alkua matsiin varsin epäileväisesti, koska vuoden 1991 aikana WCW:ssä ei ole ppv-tasolla nähty kovin montaa onnistunutta ja erityisen hyvänä mieleen jäänyttä puhdasta painiottelua. Tässäkin ottelussa pienoisena ongelmana oli se, että molempien osanottajien kiinnostavuus oli laskusuhdanteessa. Eaton oli jäänyt aika lailla tyhjän päälle hävittyään TV-mestaruutensa nopeasti, ja Taylor oli puolestaan jumittanut jo kuukausien ajan paikallaan. Molempien viime kuukausien ppv-ottelutkin olivat olleet pettymyksiä. Mutta nyt onneksi nämä huolet ja heikkoudet pystyttiin unohtamaan, koska tässä matsissa Eaton ja Taylor saivat yli 15 minuuttia aikaa ja pistivät pystyyn oikeasti pirun toimivan teknisen painiottelun höystettynä näyttävillä high flying -spoteilla. Keskivaiheilla oli hieman turhan paljon lukottelua ja hitusen sellaista rest hold -meininkiä, minkä takia tämä ottelu ei millään nouse huippuotteluiden tasolle, mutta tällaisenaankin tämä oli hieno ottelu ja ehdottomasti piristävä poikkeus WCW:n viimeaikaiseen tarjontaan.
* * * ½
Singles Match
Jimmy Garvin vs. Johnny B. Badd
Fabulous Freebirdseille oli tapahtunut parissa kuukaudessa aika paljon. Ensinnäkin Freebirdsit olivat menettäneet molemmat mestaruutensa: 6-Man Tag Team -mestaruuden (joka muutenkin katoaisi WCW:stä pysyvästi marraskuussa 1991) ja US Tag Team -mestaruuden. Lisäksi Hayesin ja Garvinin yhteistyö mystisen maskipäisen Badstreetin kanssa oli päättynyt yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja nyt Garvin ja Hayes olivat jälleen kahdestaan. Erikoisinta oli kuitenkin se, että Hayes ja Garvin olivat kääntyneet vähän vahingossa faceksi. Sitä ei ollut tarkoitettu niin, mutta yleisö oli alkanut olla kasvavissa määrin Hayesin ja Garvinin puolelle. Niinpä tämä Freebirdsien feud hyvin erikoista Johnny B. Baddia vastaan oli kääntynyt niin, että Badd oli selvästi pahis ja Garvin puolestaan hyvis. Itse asiassa WCW alun perin yritti kääntää Baddia faceksi, mutta se ei toiminut ollenkaan. Niinpä yleisönsuosikki-Garvin kohtasi nyt ylimielisen Baddin. Hayes oli Garvinin ringsidellä käsi siteessä, koska hän esitti loukkaantunutta. Se puolestaan johtui siitä, että alkuperäisen suunnitelman mukaan Hayesin piti painia Van Hammeria vastaan myöhemmin illalla, mutta WCW ei halunnut yleisön kääntyvän tuossa ottelussa Hayesin puolelle, joten Hayes siirrettiin tuosta ottelusta syrjään ”loukkaantumisen” vuoksi.
Johnny B. Badd on edelleen aivan liian vihreä ottelemaan mitään erikoisen hyvää ottelua, ja Jimmy Garvinin Freebird-otteet eivät ole pitkään aikaan vakuuttaneet erityisemmin. Niinpä näistä lähtökohdista en odottanut tältä ottelulta etukäteen oikestaan mitään, joten siihen nähden tätä voi pitää jopa lievästi positiivisena yllätyksenä. Ei tämä siis missään nimessä ollut hyvä tai edes erityisen kiva ottelu, mutta Garvin ja Badd selvästi yrittivät tässä ottelussa silti parhaansa ja saivat rykäistyä sellaisen ihan ok:n tv-ottelutasoisen matsin. Tässä suorituksessa auttoi myös se, että yleisö oli mukavan hyvin ottelussa mukana. Lopetus oli hoidettu ihan ok:sti, ja matsissa nähtiin pari ihan nättiä spottia. On niitä huonompiakin otteluita siis nähty.
* *
WCW Television Championship
Steve Austin (c) vs. Dustin Rhodes
”Stunning” Steve Austin oli tehnyt kesällä 1991 räjähtävän debyytin WCW:ssä, kun tämä pitkähiuksinen Hollywoodista kotoisin oleva ylimielinen nuorukainen oli voittanut heti WCW-uransa alussa TV-mestaruuden. Viettelevän Lady Blossomin manageroima Austin oli pitänyt mestaruutta tuosta lähtien hallussaan, mutta oli nyt uransa kovimman haasteen edessä, kun toinen nuorukainen Dustin Rhodes asettui häntä vastaan mestaruusottelussa. ”The Natural” Dustin Rhodes oli ollut kuluneen vuoden ajan lähes voittamaton WCW:ssä (jännä homma), ja tämä oli nyt hänen ensimmäinen mahdollisuutensa ison singles-mestaruuden voittamiseen.
Dustin Rhodesiin on kyllä ehtinyt kyllästyä jo vajaassa vuodessa aika tehokkaasti, mikä ei ole sinänsä ihme, kun Dustin buukataan joka kerta näyttämään niin typerryttävän vahvalta vastustajiinsa verrattuna. Se taas johtuu tietenkin siitä, että Dustinin buukkauksesta huolehtii rakas isäukko Dusty. Tästäkin puuduttavuudesta huolimatta tämä Rhodesin ja Austinin TV-mestaruusottelu onnistui yllättämään positiivisesti ja oli itse asiassa hyvää katsottavaa. Lopetus oli (nimenomaan buukkauksen takia) kökkö, ja oikeastaan ottelun viimeisillä minuuteilla flow muutenkin vähän katosi, ja homma muuttui lähinnä ottelun pitkittämiseksi ja saman asian toistoksi. Tätä ennen ottelu oli kuitenkin hyvää katsottavaa, ja erityisesti Austinin työskentelyä sekä hallintaosuuksissa että Dustinin iskujen myymisessä oli ilahduttavaa katsella. Tämä Austin on kuulkaa lupaava nimi. Hänestä tulee vielä jotain jonain päivänä.
* * *
Singles Match
Oz vs. Bill Kazmaier
Ensin hyvät uutiset: WCW oli tajunnut jo mokanneensa täysin surkuhupaisan Oz-gimmickin kanssa, eikä Kevin Nashin esittämää Ozia yritetty enää pushata millään tavalla. Oz ei myöskään enää käyttänyt sisääntulossaan käsittämätöntä Oz-naamaria, ei saapunut kehään ”The Wizardia” näyttelevän Kevin Sullivanin kanssa eikä muutenkaan hyödyntänyt sisääntulossaan mitään Oz-sekoiluja. Huono uutinen on sitten se, että WCW oli käyttänyt semmoisen summan rahaa tähän ”Oz”-hahmon oikeuksiin, että toistaiseksi Ozia ei ollut saatu vielä pois ruudusta. Nyt Oz oli enää vain iso korsto, joka pukeutui vihreisiin vaatteisiin. Ja hävisi nykyään lähes kaikille. Nyt Oz sai vastaansa ”Maailman vahvimmiksi ihmiseksi” hehkutetun Bill Kazmaierin. Kazmaier oli siis pitkän linjan voimannostaja, joka oli voittanut ties minkälaisia painonnostokilpailuja ja ilmeisesti saanut jollain tempaisulla nimensä Guinnesin ennätystenkirjaankin. Joten toki WCW:n silmissä hän oli maailman vahvin ihminen. Hyvin ohuen painikoulutuksen (ja -kokemuksen) 1980-luvulla kerännyt Kazmaier rekrytoitiin WCW:hen kesällä 1991, ja aluksi hän paini Rick Steinerin uutena joukkueparina, kun Rickin veli Scott oli loukkaantunut. Steiner ja Kazmaier olivat jopa voittaa WCW:n joukkuemestaruudet. Nyt Scottin paluun kynnyksellä Kazmaieria alettiin kuitenkin siirtää singles-divisioonaan, ja WCW:n suunnitelmana oli tietenkin tehdä hänestä suuri yleisönsuosikki ja Main Event -tason tähti, koska lihaksia ja voimaa hänellä riitti. Ja koska WCW oli ennen kaikkea PAINIpromootio, joka ei buukkaa mitään painitaidottomia lihaskimppuja ME-kuvioihin – toisin kuin WWF. Vai mitä?
Painilliselta anniltaan tämä olisi ollut ihan tyylipuhdas DUD, mutta on pakko antaa puoli tähteä tälle ottelulle kahdesta syystä: 1) Ajatus siitä, että tämän hetken ”maailman vahvin ihminen” (johan siitä on vuosi aikaa, kun edellinen tällaisella tittelillä paininut painija, eli Doug Furnas, nähtiin viimeksi WCW:ssä) Bill Kazmaier saapuu kehään kantaen ITSENSÄ KOKOISTA MAAPALLOA… No, se on idioottimaisuudessaan aivan mieletön. Ja tietenkin WCW siis toteutti tuon idean. 2) Kazmaierin hiustyyli ja look noin kokonaisuudessaan on niin hulvaton, että miestä on ihan mahdotonta ottaa vakavasti. Näillä huumoriansioilla ottelu saa siis säälistä puoli tähteä, mutta painin osalta ei ole mitään syytä, miksi kenenkään kannattaisi katsoa tätä ottelua. Kumpikaan miehistä ei tiennyt, mitä kehässä pitäisi tehdä, ja silti heille on annettu useampi minuutti aikaa ottelulleen. Niinpä oltiin hyvin nopeasti ”sokea opastaa kuuroa” -tilanteessa, ja se ei ole kaunista katsottavaa. Ottelun olisi voinut pelastaa buukkaamlla tämän puhtaasti squashiksi ja antamalla Kazmaierin tuhota Ozin täysin. Jostain syystä WCW ei kuitenkaan päätynyt tällaiseen ratkaisuun, vaan ottelusta tehtiin käsittämättömän tasaväkinen, minkä seurauksena molemmat näyttivät heikoilta. Hienoa.
½
Singles Match
Doug Somers vs. Van Hammer
Seuravaaksi ohjelmassa: WCW pushaamassa lisää painitaidottomia korstoja! Mark Hildreth oli näihin aikoihin vain vähän päälle 20-vuotias nuorukainen, joka oli paininut lyhyen koulutuksen jälkeen elämänsä ensimmäisen painiottelun keväällä 1991. Käytännössä hän oli siis todella vihreä, voisi melkeinpä sanoa että painitaidoton. Se ei kuitenkaan haitannut muuan Dusty Rhodesia, joka iski silmänsä lihaksikkaaseen ja kookkaaseen Hildrethiin ja kutsui tämän try outiin. Hildreth selvisi try outista ja sai varsin rahakkaan sopimuksen. Pari kuukautta myöhemmin Hildreth debytoi WCW:ssä ”Heavy Metal” Van Hammer -nimellä ja rockstar-gimmickillä. Van Hammerin hahmo oli siis yksinkertaisuudessaan se, että hän oli oikean sähkökitaran kanssa kehään saapuva metallimusiikkia soittava rocktähti, joka osaa ilmeisesti myös painia. Hammer sai debyytistään lähtien hurjaa pushia (debyytissään hän squashasi Terry Taylorin), mikä ymmärrettävästi herätti aika paljon eripuraa pukuhuoneessa, jossa ei muutenkaan ollut erityisen hyvä tunnelma. Havocissa Hammerin oli tarkoitus kohdata Michael Hayes, mutta kuten todettua, Hayes otettiin ottelusta pois, koska WCW pelkäsi yleisön hurraavan ennemin Hayesille. Hammerin gimmickistä oli tietenkin toivottu suurta yleisönsuosikkia, mutta toistaiseksi fanien reaktio oli ollut varsin… laimeaa. Hayesin sijaan Hammer kohtasi nyt ”Pretty Boy” Doug Somersin, joka oli territory-aikakauden painikonkari, joka ei kuitenkaan koskaan saavuttanut urallaan mitään merkittävää.
Tämä ottelu oli sitten ihan puhdasta paskaa, jolla ei ollut edes minkäänlaista huumoriarvoa. Kaiken oleellisen varmaan oikeastaan kertoo se, että kaksikko onnistui botchaamaan heti ottelun ensimmäisen spotin, joka oli niinkin hurja kuin Irish Whip + polvella isku vatsaan. Somers luultavasti botchasi tilanteen, koska häntä ei kiinnostanut koko ottelu ja paikka Van Hammerin jobberina yhtään. Van Hammer luultavasti botchasi, koska… No, ei osannut yhtään mitään. Onneksi tämä ymmärrettiin pitää sentään erittäin lyhyenä ja sen takia mahdollisimman kivuttomana. Upeaa toki silti, että myös ottelun lopetus oli botchattu ja että jostain syystä squash-matsille hyvin epätyypillisesti selätetty painija potkaisi ulos melkein samalla hetkellä kuin tuomari laski kolmeen, mikä sai voiton näyttämään halvalta tuuritempulta. Eli toisin sanoen tässä ottelussa mikään ei mennyt kohdalleen.
DUD
WCW Light Heavyweight Championship
Flyin’ Brian vs. Richard Morton
Muistatteko, kuinka kesäkuussa 1991 Flyin’ Brian hävisi Barry Windhamille ”Loser Leaves WCW” -ottelun ja joutui painimaan muun muassa The Great American Bashissa Yellow Dog -salanimellä ja maskin kanssa esittääkseen, ettei olisi oikeasti Brian Pillman vaan mystinen uusi painija? Ja muistatteko, kuinka Barry Windham oli julistanut 10 000 dollarin löytöpalkkion sille, joka pystyisi todistamaan, että Yellow Dog todella on Brian Pillman? WCW esittää nyt kauniin pyynnön, että ette muistaisi. Koska noin kuukausi tuon The Great American Bashin jälkeen Flyin’ Brian teki paluunsa WCW:hen ihan entisellään – ilman mitään kummempaa selitystä. Miksi? Yksi syy oli varmasti se, että Barry Windham kääntyi faceksi, ja hänen koko juonikuvionsa Pillmanin kanssa lopetettiin. Toinen syy varmasti oli se, että WCW tarvitsi Briania takaisin suosikkifacena. Mihinkään ME-kuvioihin Briania ei silti nostettu tämän suosiosta huolimatta, mikä ei tosin ole yllätys, koska WCW ei ole pariin vuoteen osannut käyttää Briania oikein. Nyt loppuvuodesta WCW oli päättänyt kokeilla kuitenkin jotain ihan uutta, johon Brian sopi erinomaisesti. WCW päätti tuoda promootioon japanilaistyylisen ”Junior Heavyweight -mestaruuden”, jossa siis kevyensarjan painijat painivat toisiaan vastaan tavallista vauhdikkaammissa ja näyttävimmissä otteluissa. Tästä uudesta WCW Light Heavyweight -mestaruudesta oli järjestetty kahdeksan miehen turnaus. Suurin osa turnauksen nimistä oli täysin yhdentekeviä painijoita, ja oikeastaan Brian ja Morton olivat turnauksen ainoat uskottavat nimet. Nyt he sitten kohtasivat toisensa turnauksen finaalissa, jonka voittaja saisi uuden mestaruuden itselleen.
Täytyy nostaa hattua WCW:lle siitä, että tämä Light Heavyweight -divisioona ei ollut ollenkaan huono idea näin vuonna 1991. Käsittääkseni divari ei ikävä kyllä ollut lopulta kovin pitkäikäinen, mutta tällä olisi ollut mahdollisuuksia vaikka mihin. Rosterissa alkoi vähitellen olla lupaavia light heavyweight -painijoita, ja heidän ympärille pyöritellyt ottelut toisivat oikeasti mukavaa vaihtelua muuten varsin kankealta tuntuvaan tarjontaan. Ikävä kyllä tämä Pillmanin ja Mortonin ottelu ei tosin ollut nyt ihan paras esimerkki tästä. Monet arvostelijat ovat tyrmänneet tämän ottelun ihan täysin, mitä en kyllä pysty ymmärtämään. Tämä ei mielestäni todellakaan siis ollut huono tai edes heikko ottelu, mutta sellaiseksi ”uuden ajan light heavyweight -divisioonan näytösotteluksi” tämä ei kieltämättä ollut mikään paras vaihtoehto. Ennemmin tämä oli kahden taitavan painijan sellainen rutiinisuoritustyylinen ihan hyvä matsi ilman suurempia yllätyksiä. Brian oli ilmeisesti oikeasti loukkaantunut painiessaan tässä ottelussa, joten sekin varmasti vaikutti asiaan. Otteluna siis ihan hyvä, mutta uuden divarin näytösotteluna ei paras mahdollinen.
* * ½
Singles Match
Z-Man vs. WCW Phantom
Viikkojen ajan ennen tätä Halloween Havocia WCW oli hypettänyt uutta mystistä painijaa nimeltä WCW (Halloween) Phantom. Kuka hän sitten oli? No kukaan ei tiennyt! Kukaan ei ennen tätä tapahtumaa edes tiennyt, miltä Phantom näyttäisi ja mitä varten hän oikein edes oli WCW:ssä. Yhtä kaikki, Phantomin ensiesiintyminen oli ilmoitettu Halloween Havociin, ja hänelle oli buukattu ottelu Z-Mania vastaan. Tapahtuman aikana Eric Bischoff ja Missy Hyatt olivat yrittäneet selvittää Phantomin henkilöllisyyttä – tuloksetta. Z-Manin tehtyä sisääntulonsa alkoi sitten soida Johann Sebastian Bachin legendaarinen Toccata ja fuuga d-molli, ja paikalle käveli kokovartaloasuun, mustaan takkiin, maskiin ja hattuun pukeutunut mystinen henkilö, joka käveli kehään sanomatta mitään ja kävi Z-Manin kimppuun.
En halua nyt pilata hauskaa yllätystä kertomalla suoraan kaikille, kuka WCW Phantom oli, jos siis ette vielä sitä satu tietämään. Toisaalta ei minulla pitäisi olla mitään syytä salata Phantomin henkilöllisyyttä, koska Tony vitun Schiavone pilasi koko yllätyksen ottelun lopussa kutsumalla Phantomin käyttämää Hangman’s Neckbreakeria samalla gimmick-nimellä, jolla maskin alla olevan henkilön Hangman’s Neckbreakeria normaalisti kutsuttiin. Eli kiitos yllätyksen pilaamisesta, idiootti Schiavone. Mutta siis: tämä oli ottelun sijaan lähinnä angle – ja vieläpä aika huono sellainen. Olosuhteisiin nähden Phantom ja Z-Man tekivä sen mitä oli tehtävissä, eli ei kovin paljon. On ehkä oikeastaan turha miettiä, mitä nämä kaksi olisivat normaaliolosuhteissa saaneet ottelussa aikaan, mutta toki huomattavasti enemmän kuin nyt.
½
WCW Tag Team Championship
The Enforcers (c) vs. The Patriots
Vuoden 1991 loppupuoli surullista aikaa paitsi WCW:n päämestaruuskuvioille, myös joukkuemestaruuskuvioille. Vielä alkuvuodesta WCW:llä oli pullat hienosti uunissa joukkuepuolella: Steiner Brothers oli koko amerikkalaisen showpainibisneksen kuumin joukkue, joka paini viikosta toiseen loistavia otteluita loistavien vastustajien kanssa. Yleisö rakasti Steinereita. Mutta sitten. Juuri samaan aikaan kun Ric Flair lähti WCW:stä, Scott Steiner reväytti hauiksensa pahasti ja joutui sivuun kuukausien ajaksi. Yhtäkkiä myös joukkuemestaruuskuviot olivat täysin tyhjän päällä. WCW:llä ei ollut tietenkään muuta mahdollisuutta kuin vakatoida mestaruudet ja järjestää niistä turnaus. Tuon turnauksen finaaliin selviytyivät Rick Steinerin ja Bill Kazmaierin muodostama ”väliaikainen Steiner Brothers” ja kahden konkaripainijan Arn Andersonin ja Larry Zbyszkon muodostama uusi Enforcers-joukkue. Andersonin ja Zbyszkon Enforcers oli vähän kuin Four Horsemenin rippeet köykäisessä muodossa. Enforcers voitti kuitenkin Steinerin ja Kazmaierin joukkueen (koska he hyökkäsivät Kazmaierin kimppuun ennen ottelua), ja siitä lähtien he olivat pitäneet WCW:n joukkuemestaruuksia hallussaan. Nyt Enforcers sai vastaansa varsin tuntemattoman ja mitäänsanomattoman joukkueen. Todd Champion ja Firebreaker Chip olivat kaksi hyvin unohdettavaa 1990-luvun alakortin painijaa, jotka olivat saapuneet WCW:hen vuonna 1991 ja muodostaneet isänmaallisen joukkueen. Champion oli gimmickiltään sotilas, Chip puolestaan palomies. Kaksikko oli jopa voittanut hiljattain US Tag Team -mestaruudet, ja niinpä he nyt saivat mahdollisuuden nousta tuplamestareiksi.
Ehkä katsoin tämän matsin vääränlaisessa mielentilassa, koska mitään kovin hyvää sanottavaa ei tästä ottelusta jäänyt. Se on aikamoinen pettymys, kun kehässä olivat kuitenkin Andersonin ja Zbyszkon kaltaiset konkarit. Zbyszko nyt ei välttämättä ole ainakaan singles-otteluissa ollut viime aikoina enää erityisen vakuuttava, mutta Anderson on vähän ikääntyneempänäkin tehnyt hyvää työtä otteluissaan. Ehkä oli sitten vähän liikaa kuitenkin odotettu, että Anderson itsekseen kantaisi Todd Championin ja Firebreaker Chipin kaltaiset mitäänsanomattomat keskinkertaisuudet kunnolliseen otteluun. Tai ehkä jonain toisena päivänä Anderson olisi pystynytkin siihen. Nyt lopputuloksena oli kuitenkin lähinnä tv-ottelutasoista perusvarmaa joukkuepainia ilman minkäänlaisia yllätyksiä tai muita kummoisia hetkiä. Kokonaisuutena siis ihan ok, mutta ei yhtään enempää.
* *
Sitten oli vuorossa yksi koko illan parhaista hetkistä ja painihistoriallisesti merkittävimmistä kohdista. Eric Bischoff seisoi siis sisääntulorampille, ja kaikkien yllätykseksi hän kutsui paikalle Paul E. Dangerouslyn. Tämä oli yllätys siksi, että kuluneen kesän ja syksyn ajan jälleen color commentatorina toiminut Dangerously oli pari viikkoa sitten yhtäkkiä siirretty syrjään WCW:n tv-lähetysten kommentaattorin roolista, eikä hänestä ollut kuultu mitään sen jälkeen. Kayfabe-selitys oli se, että Dangerously oli liian kontroversiaali. Oikea selitys on paljon monimutkaisempi: Dangerously sai nimittäin oikeasti potkut tässä välissä WCW:stä – syistä, jotka eivät ole näin vielä yli 25 vuotta myöhemminkään täysin selviä. Muun muassa Jim Herd, Jerry Jarrett ja Jerry Lawler syyttivät Heymania siitä, että tämä oli vuotanut ulkopuolisille tahoille tiedon WCW:n ja USWA:n yhdessä suunnittelemasta Lex Luger vs. Jerry Lawler -ottelusta (katso tämän arvion alkuteksti). Monet kuitenkin olivat sitä mieltä, että Heyman ei olisi pystynyt edes vuotamaan tätä tietoa ja että Heymanin syyttäminen oli vain tapa 1) perua koko ottelu ja 2) savustaa Heyman ulos WCW:stä. Heyman kuitenkin otti käyttöön lakimiehensä, ja WCW perui potkut. Ja näin pääsimme Halloween Havociin, jossa Dangerously teki nyt ensimmäisen esiintymisensä viikkoihin.
Dangerously ei kuitenkaan saapunut Eric Bischoffin haastatteluun (kyllä, Eric Bischoff haastatteli Paul Heymania – mahtavaa) yksin, vaan hänellä oli mukanaan WCW-debyyttinsä tässä ppv:ssä tekevä Madusa. Madusa oli siis 1980-luvun puolivälissä uransa aloittanut erittäin lahjakas naispainija, joka on näissä arvioissa ehditty jo nähdä AWA:n tapahtumissa. Madusasta, eli Alundra Blayzesta, kuulisimme kyllä vielä. Nyt Madusa oli kuitenkin Paul E. Dangerouslyn mukana, kun Dangerously julisti Bischoffin haastattelussa, miten WCW oli pitänyt häntä liian kontroversiaalina ja yrittänyt pistää hänet pihalle. Dangerouslylla oli kuitenkin vielä yksi ässä hihassaan: hänen managerisopimuksensa oli yhä voimassa, joten jos häntä ei enää haluttaisi selostamoon, hän palaisi takaisin manageriksi. Ja mikä parasta, hän on tehnyt managerointisopimukset heti kahden henkilön kanssa. Toinen oli siis Madusa, toinen puolestaan… WCW PHANTOM. Kyllä, aikaisemmin illalla nähty Phantom käveli jälleen paikalle samaiseen asuun pukeutuneena, ja Dangerously aloitti Phantomin hurjan ylistyksen. Samalla Dangerously julisti sodan WCW:n mestaruuskomiteaa vastaan: Dangerously aikoisi tämän uuden porukkansa voimin tuhota koko WCW:n, ja hän aikoisi aloittaa sen käymällä WCW:n kultapojun Stingin kimppuun. Dangerously lupasi, että WCW Phantom pitäisi huolen siitä, että Stingin ura on pian ohi. Mutta kuka tämä WCW Phantom nyt sitten oikein oli? No, vihdoin Dangerouslyn käskystä Phantom riisui maskinsa… ja sen alta paljastui RICK RUDE! Reilu vuosi sitten WWF:stä lähtenyt Rude oli siis vihdoin saapunut WCW:hen, ja yleisö oli täysin järkyttynyt. Rude veti lyhyen promon, jossa hän lupasi tehdä selvää Stingistä. Vaikuttaa lupaavalta – eivätkä Dangerouslyn porukan saavutukset jää todellakaan tähän.
WCW World Heavyweight Championship
2 out of 3 Falls Match
Lex Luger (c) vs. Ron Simmons
Ja sitten. Illan Main Event. Lex Luger oli siis noussut ensimmäistä kertaa urallaan WCW World Heavyweight -mestariksi siinä surullisenkuuluisassa The Great American Bashissa. Kaikki olettivat, että facena otteluun saapuneesta Lugerista tehtäisiin nyt kauan odotettu yleisön rakastama päämestari, mutta toisin kävi. Luger nimittäin voitti tuon ottelun Harley Racen ja Mr. Hughesin avulla, ja heti ottelun jälkeen Luger tekikin heel-turnin ja muodosti näiden kahden kanssa uuden pelottavan kolmikon. Mestaruusvoitto teki siis Lugerista taas täyden kusipään, joka raivasi kaikilla mahdollisilla epärehellisillä keinoilla haasteet tieltään. Ensimmäiseksi suureksi haastajaksi nousi kaikista mahdollisista vaihtoehdoista Ron Simmons, joka oli ollut viime kuukausien aikana kovassa nosteessa. Silti Simmonsia pidettiin selvänä altavastaajana tähän otteluun tultaessa, ja niinpä Simmons olikin treenannut viime viikkoina hullun lailla, ja WCW oli näyttänyt lähetyksissään pätkiä näistä Simmonsin treenauksista. Lisäksi Simmons oli saanut itselleen merkittävän apurin, kun Dusty Rhodes lyöttäytyi hänen seuraansa ja ryhtyi hänen managerikseen tätä yhtä iltaa varten.
Tämän ottelun paras anti oli oikeastaan lopetus, koska luulin tietäväni varmasti, kumpi tämän ottelun voittaa, ja sitten ottelun voittikin juuri se, jonka luulin häviävän tämän matsin. Mutta hyvä niin, kiva että välillä vanhojakin tapahtumia katsoessa saa yllättyä jostain! Ja vaikka tämä ottelu olikin aika helvetin kaukana siitä Tony Schiavonen hehkuttamasta ”yhdestä painihistorian parhaista mestaruusotteluista” (>___>), täytyy myöntää, että minä pidin ihan kohtuullisen paljon tästä ottelusta. Saatan olla mielipiteeni kanssa aivan yksin, ja kaikki muut arvioitsijat saattavat pitää tätä ihan paskana. Ymmärrän tavallaan tuonkin näkemyksen, koska kyllähän tämä rakenteeltaan oli aika perusbrawlausta, ja ei tässä nähty mitään kovin yllättävää. Jotenkin minä kuitenkin tykkäsin paljon ottelun rakentelusta ja siitä, miten koko homma oli kokonaisuudessaan hoidettu. Simmons näytti oikeasti uskottavalta, ja oli ottelun alusta loppuun kiinnostavaa katsoa, kun hän teki aivan kaikkensa päihittääkseen Lugerin. Simmonsin power-liikkeet olivat näyttäviä, ja Luger myi ne jopa tasoonsa nähden varsin hyvin. Muutenkin tämä 2 out of 3 Falls -stipulaatio toimi tässä matsissa erikoisen hyvin, ja vaikka ottelun toinen ratkaisusuoritus olikin taas oikein malliesimerkki klassisesta lolWCW-tyylistä, saatiin matsille lopulta oikeasti puhdas ja hyvin pohjustettu lopetus. Eli: Simmonsin ja Lugerin painitaidot asettivat tälle ottelulle toki aikamoiset rajallisuudet, mutta niihin nähden tämä oli oikein mallikas suoritus. Paljon huonomminkin voisi ppv:n päättää.
* * *
Jos jotain, ainakin tämä oli selvästi parannus The Great American Bashista. Toisaalta melkein mikä tahansa olisi ollut parannus The Great American Bashista, joten se ei ole vielä hirveästi. Silti tässä ppv:ssä nähtiin yksi ***½-ottelu, kaksi ***-ottelua, joista toinen oli vieläpä Main Event, ja pari muutakin ihan kivaa matsia. Lisäksi Paul E. Dangerouslyn uuden porukan muodostuminen ja Rick Ruden WCW-comeback oli erittäin hieno hetki. Paljon turhaa paskaa ja tylsiä hetkiäkin tässä toki oli, eikä WCW ollut edelleenkään millään tavalla toipunut Ric Flairin lähdöstä, mutta ei tämä tosiaan sentään täysin surkea ollut. Kehno kylläkin.
Wikipedia: WCW Halloween Havoc 1991
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 28.10.2017
No Comment