Arvio: WCW Halloween Havoc 1993
Päivämäärä: 24.10.1993
Sijainti: New Orleans, Louisiana (Lakefront Arena)
Yleisömäärä: 6 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Halloween Havoc oli muotoutunut jo WCW:n vuotuiseksi perinteeksi, joten ennen vuoden suurinta WCW-ppv:tä Starrcadea oli aika pysähtyä vielä tämän tapahtuman äärelle. Paitsi että tänä vuonna luvassa olisi vielä yksi WCW-ppv Halloween Havocin ja Starrcaden välissä, mutta palataan siihen seuraavassa arvostelussa. Tällä kertaa minulla ei ole oikeasti mitään merkittäviä uusia uutisia WCW:n taustoissa tapahtuneista käänteistä. Se ei sinänsä ole ihme, koska Fall Brawlin ja Halloween Havocin välissä oli vain kuukausi, joten siinä ajassa tämä firma ei ollut onnistunut tyrimään mitään uusia asioita kovin merkittävästi. Suurin epäselvyys WCW:ssä oikeastaan liittyi näihin aikoihin siihen, millä nimellä he kutsuisivat Rick Ruden kantamaa mestaruusvyötä, joka ei ole enää NWA World Heavyweight -mestaruus vaikka kyseinen fyysinen mestaruusvyö on vuosien ajan tunnettu nimenomaan NWA World Heavyweight -mestaruutena.
Selostajina tälläkin kertaa Tony Schiavone ja Jesse Ventura. Haastattelut hoiti Eric Bischoff yksin. JA AI NIIN! Tämän show’n avasi kenties kaikkien aikojen mahtavin, kamalin, absurdein ja kaikilla tavoin vain aivan käsittämättömin aloitusvideo. En aio sanoa enempää, katsokaa tämä. Jos ette ehdi sekä katsoa videota että lukea arviota, katsokaa ennemmin tämä video.
Six Man Tag Team Match
Harlem Heat & The Equalizer vs. Charlie Norris & The Shockmaster & Ice Train
Vielä viime ppv:n aikaan tämä isokokoinen mörkö nimeltään The Equalizer oli hengannut Paul Orndorffin apuna ja joukkueparina, mutta ilmeisesti nyt Orndorffin ja Equalizerin yhteistyö oli päättynyt. Sen sijaan Equalizer auttoi tällä kertaa Harlem Heatia tässä kuuden miehen joukkueottelussa, jossa heel-kolmikko kohtasi kolme nosteessa olevaa face-painijaa. Charlie Norris oli keräillyt edelleen voittoja nopeissa squash-otteluissa, samoin kuin Ice Train. The Shockmaster oli puolestaan ongelmallisempi tapaus. WCW halusi ilmeisesti kovasti edelleen pushata Fred Ottmania, jonka he olivat merkittävällä summalla napanneet WWF:stä, mutta KUKAAN ei ottanut The Shockmasteria millään tavalla tosissaan Shockmasterin debyytin takia. Shockmasterin look oli yritetty viedä mahdollisimman kauas siitä ensin nähdystä stormtrooper-tyypistä, mutta juuri siksi oli vieläkin typerämpää, että yhtäkkiä tämä tyyppi ei ollutkaan ollenkaan samanlainen uhkaavalla oudolla äänellä puhuva maskipäinen tyyppi, vaan raksamiehen vaatteisiin pukeutuva hölmöläinen. Jonka nimi oli silti Shockmaster. Joka silti otti voittoja painijoista. Ei, tässä missään vain ei ollut mitään järkeä, vaikka WCW kovasti yritti. Shockmaster oli siis Fall Brawlin WarGamesissa pistänyt Kolen luovuttamaan Bearhugiin, ja tuosta ottelusta jäänyt kauna toimi kai tämän ottelun taustatarinana.
Oho. Kun katsoo tämän ottelun osanottajia, tämä olisi voinut olla paljon huonompikin ottelu kuin mitä tämä lopulta oli. The Equalizer: täysi turhake. Ice Train: aivan liian vihreä ja tylsä. Charlie Norris: tylsä. The Shockmaster: ehkä en edes aloita. Onneksi, onneksi mukana oli sentään Harlem Heat! Ja vaikka Booker T ja Stevie Ray (tai siis Kole ja Kane) olivatkin vielä hyvin vihreitä tässä vaiheessa urallaan, erityisesti Booker T onnistui silti vakuuttamaan minut jo tässä ottelussa. Siltä osin pitää myös kiittää buukkaajia, koska juuri Kole oli suurimman osan ottelusta heel-joukkueesta kehässä. Kole liikkui hyvin, väläytti näyttäviä potkuja, myi vastustajien liikkeet hyvin ja sai muutenkin pidettyä matsin kiinnostavana. Kane suoriutui omasta osuudestaan myös kohtuullisesti. Mitä tulee muihin, niin Norris oli sen verran vähän aikaa kehässä, ettei hän alkanut ärsyttää ja Ice Traininkin vihreys onnistuttiin piilottamaan nyt aika hyvin, kun hän sai olla vain pieniä pätkiä kehässä. Tämä juuri on etuna, kun pistetään monta hieman heikkoa painijaa samaan otteluun – huonot ominaisuudet pystytään piilottamaan oikealla buukkauksella! Vaikka nyt olen siis tässä kehunut tätä ottelua huolestuttavan paljon, on siis korostettava, että tämä oli silti juuri ja juuri tv-ottelutasoinen rymistely. Ei missään nimessä yhtään parempi, koska paini oli suurimmaksi osaksi keskinkertaista (aina ei edes sitä). Silti tämä oli paljon enemmän kuin olisin voinut odottaa tältä. Lopetus oli toki typerä, koska hävinneen joukkueen jäsen poistui todella näkyvästi kehästä juuri sillä hetkellä kun olisi voinut estää ratkaisevan selätyksen.
* *
Singles Match
Paul Orndorff vs. Ricky Steamboat
Tämän ottelun piti olla alun perin Ricky Steamboat vs. Yoshi Kwan. En tiedä miksi. Ehkä heillä oli jonkinlainen itämainen feud menossa. Tuota ottelua ei kuitenkaan nähty, koska Kwan oli hieman ennen ppv:tä loukannut polvensa (eikä häntä lopulta nähty WCW:ssä enää ollenkaan tuon loukkaantumisen jälkeen). Niinpä Kwanin paikan Steamboatin vastustajan otti Paul Orndorff. Miksi? Ei varmaan oikeastaan mistään kummemmasta syystä, kunhan nyt Steamboat kaipasi vastustajaa. Orndorffin ringsidelle saapui tämän ottelun ajaksi NWA-legenda The Assassin. Miksi? Ei siihenkään ollut mitään syytä. Keväällä nähdyssä Slamboreessa Assassin ja Dusty Rhodes olivat uhitelleet toisilleen haastattelupisteellä, mikä johtui siitä, että Rhodes halusi buukata itsensä ja Assassinin välille feudin ja jopa ppv-ottelun. Kukaan muu WCW:n buukkaustiimissä ei kuitenkaan ollut innostunut tuosta ideasta, ja siksi se ei ollut edennyt tähän mennessä mihinkään. Nyt Assassin oli kuitenkin jostain syystä Orndorffin ringsidellä tässä ottelussa.
En osaa selittää, miksi tämän ottelun lopetus ärsytti minua paljon enemmän kuin viime ppv:ssä nähdyn Steamboat-ottelun lopetus, vaikka molemmissa kyse oli sekaantumisesta ja siitä seuranneesta ratkaisusta. Ehkä tässä se oli sitten se, että loppu tuntui jotenkin kohtuuttomalta ja varsinkin tapa, jolla ottelu sekaantumisen vuoksi päättyi, oli tosi antiklimaattinen. Söi tosi paljon pois ottelun fiiliksestä. Harmi, koska muuten konkaripainijat Steamboat ja Orndorff pistivät kyllä parastaan. Steamboat työsti Orndorffin kättä hienosti, ja oikeastaan ottelun ainut selvä ongelma olikin se, ettei Orndorffilla tuntunut oikein olevan kunnolla käryä, miten tuota käsivammaa pitäisi myydä. Muuten Orndorffkin teki vaihteeksi taas oikein hyvää työtä, ja Steamboat loisti omalla tutulla loistavalla tavallaan. Mitään sen kummempaa merkitystä tällä ottelulla ei ollut, miksi tunnelma oli ehkä myös vähän puolittainen, mutta kyllä tämä silti hieno alakortin ottelu oli. Toisenlaisella lopetuksella olisi voinut olla huippuottelu.
* * * ½
WCW Television Championship
Lord Steven Regal (c) vs. Davey Boy Smith
Alkuvuodesta näyttävän WCW-saapumisen tehnyt Davey Boy Smith alkoi vähitellen tippua alemmas ja alemmas WCW-tikapuilla. Ensin Smith oli joutunut sivuosaan ME-kuvioissa, ja nyt hän oli tippunut ME-kuvioista jo kokonaan pois. Nuori Lord Steven Regal oli siis voittanut WCW Television -mestaruuden nopeasti debyyttinsä jälkeen, ja nyt hän joutui puolustamaan sitä ensimmäistä kertaa ppv:ssä. Vastustajakseen hän sai maanmiehensä Davey Boy Smithin, joten luvassa oli oikein britannialaisten välinen kamppailun TV-mestaruudesta. Ottelun kuvio oli rakenneltu lähinnä sen ympärille, että Regal oli ylimielinen yläluokkainen henkilö, joka piti Smithin kaltaista tyyppiä ”rahvaana”.
Äh, nyt tämä yksi lopetusmuoto WCW:n otteluissa alkaa taas ärsyttää oikein kunnolla. Ehkä Dusty Rhodes on sitten taas saanut enemmän käyttää buukkausvaltaansa, koska nyt tämän yhden jatkuvan lopetustavan käyttäminen tuo mieleen jo 1980-luvun lopun WCW:n. Tuntuu, että jatkuvasti joku kiinnostava mestaruusmatsi päättyy näin. Ehkä tämä on jopa väärä tuntuma, mutten silti voi mitään sille, että tuo ärsytys söi osan tämän ottelun fiiliksestä. Muuten Smithin ja Regalin ottelu oli itse asiassa yllättävänkin hyvää menoa, ja lähinnä power-matseissa viime kuukausina paininut Smith sopeutui hämmästyttävänkin hyvin Regalin tekniseen painityyliin tässä ottelussa. Kahden brittipainijan välienselvittely oli siis sopivan vauhdikasta, ja siinä oli hyvin tasapainossa teknisiä otteita, näyttäviä heittoja ja kovia iskuja. Hyvä midcard-mestaruusottelu, ja paremmalla lopetuksella olisi voinut olla vielä enemmänkin.
* * *
WCW United States Heavyweight Championship
Dustin Rhodes (c) vs. Steve Austin
Viime kuukaudet eivät olleet Steve Austinille helppoja. Ensin Austin joutui joukkueparinsa Brian Pillmanin kanssa tietynlaiseen koirankoppiin, koska WCW-pomojen mielestä oli Austinin ja Pillmanin syytä, että Ric Flairin comeback-ottelun tarjonnut Clash of the Champions floppasi niin pahasti. Sen jälkeen Austin ja Pillman joutuivat häviämään joukkuemestaruutensa – paitsi että Pillman loukkaantui pahasti juuri ennen vöiden häviämistä, joten nyt Austinilla ei ollut enää joukkuepariakaan. Ja koska WCW oli kuitenkin nauhoittanut Worldwide-lähetyksensä marraskuulle saakka (niin että Pillman oli niissä mukana), ei Austinin ja Pillmanin joukkuetta voinut myöskään hajottaa. Nyt Austin sitten sai mahdollisuuden haastaa Dustin Rhodesin WCW United States Heavyweight -mestaruudesta. Oikeastaan koko US Heavyweight -vyö oli jäänyt täysin heitteille sen jälkeen, kun Rick Ruden ja Dustin Rhodesin feud sai Beach Blastissa antiklimaattisen tasapelipäätöksen. Mestaruus ei siis päätynyt tuossa ottelussa kummallekaan, eikä US-mestaruutta huomioitu esimerkiksi Worldwide-nauhoituksissa ollenkaan. Lopulta Rhodes sitten voitti kesän aikana tuon vyön virallisesti takaisin, ja sen jälkeen hän on kantanut sitä, muttei ole tehnyt paljon mitään sen kanssa. Nyt sentään nähtiin mestaruuspuolustus.
Ja jälleen lopetus pilasi hyvän ottelun. Tai ei toki kokonaan pilannut, koska kyllä tämä oli silti hyvä ja viihdyttävä US-mestaruusottelu, mutta mahdollisuuksia olisi ollut enempäänkin, jos WCW olisi halunnut buukata kunnollisen lopetuksen. Koska sellainen ei selvästikään kuulunut WCW:n tyyliin, pitäydyttiin jälleen typerässä kikkailussa ja sen seurauksena faneille pettymyksen aiheuttamisessa. Se on harmi, koska erityisesti Steve Austin teki tässä jälleen hurjasti töitä ja ansaitsisi paljon enemmänkin kuin tällaisiin typeriin lopetuksiin jumittumisen. Olen viime arvosteluissa antanutkin jo kehuja Dustin Rhodesille ja hänen kehittyneille suorituksilleen, ja jälleen on todettava, että kyllä Rhodes on tosiaan jotain parin vuoden aikana oppinut WCW:ssä. Harmi vain, että Dustinilla ei ole ollenkaan samanlaista karismaa kuin vaikkapa tässä hänen vastustajallaan. Yhdessä kaksi nuorta tähteä saivat kuitenkin aikaan hyvän painiottelun, varsin samanlaisen kuin minkä he painivat jo tasan kaksi vuotta sitten tässä samaisessa ppv:ssä, tuolloin TV-mestaruudesta. Nyt kykyä olisi ollut tosiaan enempäänkin, mutta buukkaus esti sen.
* * *
WCW Tag Team Championship
2 Cold Scorpio & Marcus Alexander Bagwell (c) vs. Nasty Boys
Nasty Boys oli siis voittanut WCW Tag Team -mestaruudet viime ppv:ssä Arn Andersonilta ja Paul Romalta (joita ei muuten nähty tässä ppv:ssä ollenkaan). Mestaruusjuhlaa ei kuitenkaan kestänyt kauaa, koska pian voittonsa jälkeen he ajautuivat ongelmiin kovassa nosteessa olleiden 2 Cold Scorpionin ja Marcus Alexander Bagwellin kanssa. Scorpio ja Bagwell olivat halunneet joukkuemestaruusottelua jo pitkään, ja heidän tahtonsa voimistui entisestään, kun he nappasivat non title -voiton Nasty Boyseista tv-show’ssa. Joukkueiden välinen feud tulistui entisestään, ja todellinen yllätys nähtiin juuri ppv:tä edeltävänä päivänä WCW Saturday Night -ohjelmassa, jossa Scorpio ja Bagwell yllättivät kaikki voittamalla mestaruudet Nasty Boyseilta uuden managerinsa Theodore R. Longin avulla. Nyt sitten Nastyillä oli revanssioikeus ja mahdollisuus napata juuri häviämänsä vyöt takaisin.
Scorpion ja Bagwellin tasaisen varmat suoritukset ppv:stä toisteen olivat johtaneet siihen, että nyt he saivat vihdoin painia joukkuemestaruuksista. Harmi vain, ettei vastassa ollut Hollywood Blonds tai edes The Horsemen, koska Nasty Boyseja vastaan Scorpiollakaan ei ollut mahdollisuuksia repiä mitään upeaa ottelua aikaan. Ei ainakaan niin kauan, kun joukkueparina on Bagwell. Bagwellille on tosin annettava kunniaa tässä ottelussa sen verran, että Bagwell otti yhden ihan saatanallisen karun bumpin, joka oli varmaan Nastyjen botchin ansiota. Knobbs nosti Bagwellin siis ilmaan, ja apronilla seissyt Sags tempaisi Bagwellin pään alas. Ilmeisesti oli tarkoitus, että Bagwellin pää olisi osunut kehäköysiin, mutta sen sijaan Nastyjen sijoittelu oli persiillään, ja Bagwell tippuikin suoraan ulos kehästä. Näytti pahalta, mutta Bagwell hoiti homman miehekkäästi. Muuten parhaista suorituksista vastasi tietenkin odotetusti 2 Cold Scorpio, mutta osa hänenkin potkuistaan ja liikkeistään oli nyt hiukan löysiä. Silti Scorpion kovan suorittamisen ansiosta tämä oli kokonaisuutena sentään ihan hyvä ottelu, mutta ei tällä korkeammille arvosanoille päästä.
* * ½
Singles Match
Sid Vicious vs. Sting
Tässä feudissa oli kyse siitä, kuka oli todella WCW:ssä ”The Franchise” – ykköstyyppi. WCW:n selostajat olivat kuukausien ajan hehkuttaneet Stingiä WCW:n karismaattisina ja suosituimpana painijana, mikä oli huvittavaa kahdesta syystä. 1) JOS Sting oli niin suosittu ja mahtava painija (ja WCW:n ”The Franchise”), miksei hän ollut saanut oikeastaan YHTÄÄN päämestaruusottelua koko vuoden aikana? Miksi päämestaruudesta painivat ihan muut tyypit kuin firman suosituin atleetti? Eikö juuri hänelle pitäisi vähintään kuulua mahdollisuus tuon mestaruuden voittamiseen? WCW:n logiikka oli aivan nolla. 2) Tosiasiassa Sting ei enää ollut WCW:n suosituin painija. Fanit olivat vähitellen hieman kyllästymässä Stingiin, ja itse asiassa Stingin vastustajalla Sid Viciouksella oli melkein enemmän faneja. WCW oli tehnyt todella idioottimaisen vedon tuodessaan Sidin takaisin firmaan heelinä, koska Vicious keräsi debyytissään aivan järisyttävät face-popit. Senkin jälkeen WCW oli sinnikkäästi jatkanut Viciouksen buukkaamista heelinä, mikä oli vain puhdasta typeryyttä. Nyt Vicious oli siis ottanut Stingin silmätikukseen, ja yhdessä managerinsa Col. Robert Parkerin kanssa he halusivat osoittaa, että Sting ei ole mitään Vicioukseen verrattuna. Lisäksi Sting ja Vicious olivat vanhoja vihamiehiä: he olivat feudanneet nyt kesän alusta lähtien, ja ensimmäisen kerran he olivat kohdanneet toisensa jo Halloween Havoc 1990:ssä. Kaiken tämän keskellä Viciouksella oli kuitenkin omia ongelmia managerinsa Parkerin kanssa. Heidän luottamuksensa oli alkanut rakoilla, mutta tästä ottelusta tulevan voiton uskottiin ratkaisevan kaiken.
Eipä tämä ottelupari ollut muuttunut ratkaisevasti jännittävämmäksi kolmessa vuodessa. Ja mikä parasta, tämänkin ottelun lopetus oli taas sellaista typeryyttä, ettei se ainakaan parantanut ottelun viihdyttävyyttä. Muuten tämä oli ihan kohtuullisen toimivaa entertainment brawlia, josta sinänsä ei ole mitään moitittavaa mutta joka ei myöskään millään tavalla sytyttänyt mainittavasti. Sting yritti kyllä parhaansa, mutta hän ei vain koskaan ole ollut sellainen painija, että saisi kannettua selvästi heikompia vastustajia hyviin otteluihin. Vicious väläytti pari näyttävää power-liikettä, mutta hän vain puolestaan ei ole koskaan ollut sellainen painija, että osaisi painia pitkiä ja kiinnostavia otteluita ilman aivan ensiluokkaisen loistavaa vastustajaa. Niinpä lopputulokseksi jäi lähinnä tällainen ok-tasoinen ottelu vieläpä hieman kehnolla lopetuksella. Tämä muuten jäi Sid Viciouksen viimeiseksi WCW-ppv-esiintymiseksi lähes kuuteen vuoteen – mutta siitä lisää ensi arviossa.
* *
World Heavyweight Championship
Rick Rude (c) vs. Ric Flair
Fall Brawlissa Rick Rude oli onnistunut voittamaan NWA Word, anteeksi World Heavyweight -mestaruuden Flairilta lyötyään tätä nyrkkiraudalla kasvoihin. Flairin ja Ruden feud mestaruudesta oli kuitenkin jatkunut tuon jälkeen, mutta WCW:llä oli käsissään ongelma. He eivät tienneet, mistä mestaruudesta Flair ja Rude oikeastaan feudasivat. Koska WCW oli nyt virallisesti ulkona NWA:sta ja koska he eivät saaneet enää kutsua Ruden kantamaa (ja WCW:n omistamaa) fyysistä Big Gold Belt -mestaruusvyötä NWA World Heavyweight -mestaruudeksi, oli oikeastaan epäselvää, mikä mestaruus Rudella oli. Sekä Rude että Flair pitivät kyllä promot, jossa he kutsuivat nimenomaan Big Gold Beltiä ”ainoaksi oikeaksi mestaruudeksi”, mikä oli sinänsä ymmärrettävää, että tuo mestaruusvyö oli alun perin nimenomaan ollut WCW:n ainut oikea maailmanmestaruusvyö ja nykyisin Vaderin kantama WCW World Heavyweight -mestaruutta edustava vyö oli luotu vain, kun Flair oli vienyt Big Gold Beltin mukanaan lähdettyään WCW:stä. Nyt WCW:llä oli kuitenkin siis jo WCW World Heavyweight -mestaruus, joten Ruden kantama vyö ei voinut olla se… Joten mikä se oli? Tämä ei olisi näin suuri ongelma, ellei WCW olisi nauhoittanut marraskuulle saakka lähetyksiä, joissa tuo mestaruusvyö näkyy viikoittain ja on mukana kuvioissa viikoittain. Lopulta WCW päätti, että tuo vyö ei olisikaan mestaruus ollenkaan – se olisi vain arvokas vyö, josta Flair ja Rude kamppailivat. Juuri ennen Halloween Havocia suunnitelmat muuttuivat kuitenkin jälleen, sillä Halloween Havocin aikana Tony Schiavone ilmoitti, että Ruden vyö on sittenkin mestaruus. WCW:n ”kansainvälinen hallitus” (mitä vittua se ikinä muka tarkoittikaan) oli tunnustanut tuon vyön aseman World Heavyweight -mestaruudena, ja kuka tämän ottelun voittaisikaan, puolustaisi hän juuri tätä World Heavyweight -mestaruutta WCW:n marraskuussa alkavalla kansainvälisellä kiertueella. Selvää pässinlihaa. Ai niin, tässä ottelussa oli jostain käsittämättömästä syystä kaksi tuomaria. Toisena tuomarina toimi Terry Taylor, joka oli siis jälleen lähtenyt WWF:stä ja palannut WCW:hen.
Nyt alkaa tylsistyttää. Vielä Fall Brawlissa puolustelin Ruden ja Flairin ottelua, vaikka muiden arvostelijoiden mielestä se oli heikko suoritus, koska itse pidin tuosta Flairin ja Ruden suurimmaksi osaksi hyvin rakennellusta puolituntisesta mestaruuskamppailusta. Se ei mielestäni käynyt missään vaiheessa tylsäksi, siinä ei ollut ylimääräistä sekoilua ja lopetuskin oli yllättävän toimiva. Tämä taas… Äh. No, ensimmäisen reilun kymmenen minuutin ajan ottelu kyllä toimi. Flair työsti Ruden jalkaa (loogista, koska Flairin finisher on Figure Four Leg Lock), ja Rude myös myi jalkansa vammoja hyvin. Rude viskoi Flairia muutamalla nätillä Suplexilla, Flair tarjoili Choppeja ja kaksikko tappeli ringsidellä. Hyvää menoa, tykkäsin. Sitten ottelu alkoi kuitenkin toistaa itseään. Rude unohti täysin jalkavammansa, matsi muuttui Bear Hug -tyyliseksi restholdailuksi ja tunnelma kuoli pahasti. Alkoi tuntua siltä, että nämä kaksi olivat tehneet jo kehässä kaiken, minkä keskenään osasivat, ja nyt vain pitkitettiin tavallaan samoja juttuja, jotka oli jo aikaisemmin nähty. Olisin voinut kuitenkin hyväksyä vielä tämän hyvänä otteluna, jos matsi olisi lopetettu pian tämän jälkeen jotenkin näyttävästi ja yllättävästi. Sen sijaan ottelussa alettiin sekoilla todella alkeellisesti kahdella tuomarilla, Terry Taylor hoiti roolinsa tuomarina aivan surkeasti, saatiin kaksi ref bumppia ja lopulta myös idioottimainen Dusty-finish-tyylinen lopetus. Huono maku jäi suuhun. Kyllä tämä nyt silti siis ihan hyvä ottelu oli, mutta Flairin mestaruusmatsiksi ei kyllä kummoinen. Nyt jotain muuta, kiitos WCW. Kaikkein hämmentävintä on tietenkin se, että olen taas muiden arvostelijoiden kanssa eri mieltä. Heidän mielestään nyt TÄMÄ ottelu oli laadultaan paljon parempi kuin Fall Brawlin matsi (vaikka lopetus tässä olikin paska). En ymmärrä. Minusta tämä on juuri toisinpäin. Ehkä en vain tajua painista enää mitään.
* * ½
Texas Death Match
Vader vs. Cactus Jack
Ja sitten illan iso ottelu. Pitkään rakenneltu äärimmäisen henkilökohtainen feud, joka saa vihdoin huipennuksena. Ilmeisesti feud oli niin henkilökohtainen, ettei WCW World Heavyweight -mestari Vaderin tarvinnut taaskaan puolustaa mestaruuttaan tässä ottelussa. Vader oli tähän mennessä puolustanut vyötään yhden kerran ppv:ssä vuonna 1993, ja vähitellen se alkoi tuntua idioottimaiselta. Ei tartuta siihen kuitenkaan nyt liikaa, koska tällä ottelulla oli tarinaa. Kaikki oli alkanut siis näiden kahden brutaaleista yhteenotoista vuoden 1993 alkupuolella. Lopulta miesten kaikkein fyysisin ottelu päättyi siihen, että Vader iski Cactus Jackin Powerbombilla betonilattialle, ja Jack jouduttiin kärräämään paareilla pois. Tuo spotti toteutettiin, jotta Mick Foley voisi oikeasti toipua vuosien aikana keräämistään rajuista vammoista. Kayfabessa Cactus Jackin poissaolo päätettiin toteuttaa niin, että hän… kärsi muistinmenetyksen. Kyllä. Muistinsa menettänyttä Cactus Jackia jäljitettiin surkeasti toteutetuissa minielokuvissa, kunnes niiden tekeminen päätettiin yhtäkkiä lopettaa ja koko ”Cactus Jack menetti muistinsa” -kuvio hylättiin. Sitten Jackia ei nähty taas ruudussa hetkeen ollenkaan, kunnes syksyn alussa hän vihdoin palasi ja ilmoitti, että koko muistinmenetys oli vain huijausta, jotta hän voisi pelata mindgameseja Vaderin ja Harley Racen kanssa. Race lupasi palkkion Jackin päänahasta, jottei Vaderin tarvitsisi kohdata Jackia, mutta kukaan ei pystynyt pysäyttämään tätä sekopäätä. Niinpä lopulta WCW:n johdolla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin määrätä Halloween Havociin ottelu näiden kahden villimiehen välille. Ja jotta ottelu olisi tarpeeksi hurja, päätti WCW uusia viime vuonna ”hienosti” toimineen Spin the Wheel, Make the Deal -konseptin, jossa siis onnenpyörä arpoi miehille ottelustipulaation. Tällä kertaa stipulaatioksi valikoitui Texas Death Match, eli kansankielellä ”idioottimainen versio Last Man Standing Matchista”. Käytännössä ottelun voittaakseen piti ENSIN selättää vastustaja MINKÄ JÄLKEEN oli puolen minuutin lepoaika JONKA JÄLKEEN tuomari aloitti kymmeneen laskun, ja jos jompikumpi ei olisi tuon kymmeneenlaskun jälkeen ylhäällä, olisi toinen voittaja.
Voi jumalauta WCW. Onko oikeasti niin, että tässä show’ssa ei nähty openerin jälkeen YHTÄÄN ottelua, jonka lopetus ei olisi vituttanut minua? Kyllä, juuri niin on. Oikeastaan se kertoo kaiken tarpeellisen jo itsessään tästä tapahtumasta ja WCW:n meiningistä. Potentiaalisetkin hyvät ottelut pilataan (ainakin osittain) onnettomalla buukkauksella. Tämä Cactus Jackin ja Vaderin brutaali hardcore-ottelu olisi voinut olla aivan helposti ****½-matsi. Aivan helposti MOTYC. Ehkä jopa MOTY. Mitä tekee WCW? Lätkäisee ottelulle idioottimaisen stipulaation, ja sitten kun Vader ja Cactus Jack typerästä stipulaatiosta välittämättä vetävät brutaalin ja mahtavan hardcore-mäiskinnän, yrittää WCW silti vielä sabotoida koko roskan buukkaamalla ottelun lopetuksen niin sekavasti, ettei siinä ole mitään järkeä! Avaudun taas lopetuksesta tarkemmin spoilereissa vielä alla. Aaaaargh. No, lopetus ja stipulaatio olivat tosiaan aivan armotonta kuraa, mutta ONNEKSI ne olivat kuitenkin aika pienessä roolissa tässä. Muuten nimittäin nähtiin niin loistavaa, brutaalia ja veristä hardcore-mäiskintää, että nautin täysin siemauksin. Vader ja Cactus Jack pistivät kroppansa aivan täysillä peliin ja ottivat sellaisia bumppeja, että tämä ottelu todellakin kannattaa nähdä. Ja kyllä, tässä ottelussa nähtiin taas Vaderin mielipuolinen Moonsault. Tästä loistavasta suorituksesta annan tälle ottelulle kuitenkin huippuarvosanan, jota tämä ei kyllä buukkauksensa takia olisi melkeinpä ansainnut. Harmittaa, miten WCW onnistui pilaamaan valmiin kultakimpaleen.
* * * *
Lopetuksesta:
En tiedä mitään typerämpää tapaa Last Man Standing -ottelun lopettamiseen kuin tässä ottelussa nähty temppu. Käytännössä siis Cactus Jack iski ensin DDT:n Vaderille sisääntulorampilla terästuolin päälle ja tämän jälkeen selätti Vaderin. Alkoi puolen minuutin lepoaika, jonka aikana molemmat miehet pääsivät jo polvilleen. Kumpikaan ei ollut vielä täysin ylhäällä, joten tuomari aloitti kymmeneenlaskun. Cactus Jack nousi ylös, MUTTA SITTEN Harley Race iski häntä etälamauttimella jalkaan, ja Cactus Jack rojahti uudestaan maahan! Ja samalla Vader nousi ylös! Ja samalla tuomari laski kymmeneen! Vader voitti siis, vaikka 1) Cactus Jack oli selättänyt hänet ja 2) Cactus Jack oli myös ensin noussut jo ylös. Tässä missään ei ollut mitään vitun järkeä, ja kaiken huippu oli tietenkin se, että tähän lopetukseen piti käyttää ETÄLAMAUTINTA. Mutta mitäpä muuta voi WCW:ltä odottaa.
On kieltämättä hauskaa, miten yksimielisiä painiarvostelijat välillä ovat. Ja vaikka toisinaan tuntuu, että olen kaikkien kanssa eri mieltä, niin nyt olen kaikkien kanssa täysin samaa mieltä. Lähes tulkoon KAIKKI tämän ppv:n arvostelleet sanovat nimittäin tismalleen samaa. Ensinnä: painillisesti tämä oli hämmästyttävän hyvä ppv. Ei yhtään täysin paskaa ottelua, ja suurin osa matseista oli jopa oikein viihdyttäviä tai ainakin hyviä. Main Event oli painillisesti helposti yksi koko vuoden kovimmista otteluista. MUTTA (ja tämä on helvetin iso mutta): Käytännössä openeria lukuun ottamatta KAIKKIEN otteluiden lopetukset oli buukattu uskomattoman paskasti. Halpoja huijauslopetuksia, typeriä lopetusten muutoksia, tyhjästä tulleita diskauksia, idioottimaisia käänteitä… Aivan jatkuvaa katsojien kusettamista, mikä oli nimenoman yksi suurimmista syistä, jonka takia JCP:n katsojat kyllästyivät firmaan 1980-luvun loppupuolella, vaikka paini oli hyvää, ja siksi JCP piti lopulta myydä Ted Turnerille. Muistatteko vielä, kuka tuolloin vastasi otteluiden buukkauksesta? Dusty Rhodes. Arvaatteko, kuka oli päävastuussa taas tässä ppv:ssä buukkauksesta? Nimenomaan. Aivan uskomatonta paskaa, ettei WCW ollut oppinut virheistään käytännössä ollenkaan. Jotenkin surullista, että isoa buukkausvastuuta tällä hetkellä firmassa kantoivat kaksi miestä (Rhodes ja Ole Anderson), jotka oli kertalleen jo todettu sysipaskoiksi ja korvattu muilla. No, pitkin hampain annan tälle juuri ja juuri Ok-arvosanan, koska painillinen anti oli oikeasti yllättävän hyvää. Mutta en voi väittää, että tämä erityisen hyvän fiiliksen olisi silti jättänyt.
Wikipedia: WCW Halloween Havoc 1993
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 5.5.2018
No Comment