Arvio: WCW Halloween Havoc 1995
Päivämäärä: 29.10.1995
Sijainti: Detroit, Michigan (Joe Louis Arena)
Yleisömäärä: 13 000
Katso tapahtuma WWE Networkissa!
Halloween Havocista oli 1990-luvun puoliväliin tultaessa muodostunut jo perinteinen osa WCW:n vuosittaista tapahtumakalenteria, joten tässä sitä taas oltiin. WCW:ssä ei ollut tapahtunut mitään dramaattista sitten Fall Brawlin. Yhtiö kamppaili edelleen täysin samojen ongelmien kanssa kuin aiemmin. Vaikka maanantai-iltaisin taistelu katsojista WWF:n kanssa oli tasaväkistä ja WWF kärsi parhaillaan pahimmista vaikeuksista kuin vielä kertaakaan viime vuosien aikana, ei WCW:llä silti voinut väittää menevän mitenkään erityisen hyvin.
Suurin ongelma oli se, että mittaamattoman arvokkaaksi drawiksi reilu vuosi sitten tuotu Hulk Hogan oli alkanut menettää kaiken kiinnostavuutensa. Liveyleisö oli alkanut kääntyä koko ajan vahvemmin Hogania vastaan, ja monilla areenoilla Hogan joutui kuuntelemaan tuttujen hurrausten sijaan kyllästyneen yleisön raivokasta buuausta. WCW-fanit olivat saaneet tarpeekseen Hulkamaniasta, eikä ihme: Hoganin gimmick oli pysynyt käytännössä muuttumattomana yli vuosikymmenen. Lisäksi Hogan oli ollut WCW-debyytistään lähtien tauotta WCW World Heavyweight -mestari. Hogan-kyllästyminen alkoi näkyä myös tapahtumien buyrateissa. Esimerkiksi tämä Halloween Havoc veti buyratekseen enää 0.6 Hoganista huolimatta.
Selostajinamme tutut Tony Schiavone ja Bobby Heenan. Heenan oli kyllä poikkeuksellisen kamalaa kuultavaa vuoden 1995 loppupuolella. Haastattelijoina Gene Okerlund ja Mike Tenay. Lisäksi Eric Bischoff kävi selostamassa illan erikoisottelun, siitä lisää myöhemmin.
WCW Television Championship
Diamond Dallas Page (c) vs. Johnny B. Badd
Diamond Dallas Page oli armollisesti päättänyt Renegaden surullisen TV-mestaruuskauden viime ppv:ssä Fall Brawlissa voittamalla Renegaden Max Musclen avulla. Pian tuon mestaruusvoiton jälkeen Page ajautui riitoihin vanhan vihamiehensä Johnny B. Baddin kanssa. Kaikki alkoi siitä, kun Fall Brawlissa US-mestaruuden ykköshaastajuusottelun voittaneen Baddin oli tarkoitus päästä ottelemaan US-mestari Stingiä vastaan WCW:n Saturday Night -ohjelmassa. Ottelun alkamisen aikaan Baddia ei kuitenkaan näkynyt areenalla ollenkaan, ja lopulta Baddille Fall Brawlissa hävinnyt Flyin’ Brian sai mahdollisuuden painia Stingiä vastaan mestaruudesta. Myöhemmin illan aikana Badd saapui paikalle, ja hän kertoi myöhästyneensä show’sta, koska hänen auton renkaansa oli puhkottu. Myöhemmin kävi ilmi, että tuon sabotaasin takana olivat Diamond Dallas Page ja Max Muscle, jotka olivat Baddille kateellisia siitä, että Badd oli Pagen sijaan saanut mahdollisuuden painia US-mestaruudesta. Niinpä Page ja Badd ajautuivat sitten rajuun yhteenottoon, ja nyt Badd sai mahdollisuuden voittaa Pagen hallussa pitämän TV-mestaruuden.
Kieltämättä täytyy kehua sekä Diamond Dallas Pagea että Johnny B. Baddia. Kun nämä kaksi kohtasivat viimeksi (Spring Stampede 1994), oli ottelu vielä hyvin köykäinen ja tuntui lähinnä tv-ottelutasoiselta. Reilussa vuodessa sekä Badd että Page ovat kuitenkin kehittyneet selvästi, ja nyt nämä kaksi saivat aikaan jo hyvän ottelun! Itse asiassa uskon, että Baddilla ja Pagella olisi ollut mahdollisuuksia vieläkin parempaan otteluun, mutta jostain syystä Pagen henkivartija Max Muscle oli tässä ottelussa aivan liian isossa roolissa ja sekaantui otteluun toistuvasti, mikä söi harmillisesti matsin kokonaisviihdyttävyyttä. Tästä huolimatta Page ja Badd painivat pitkän TV-mestaruusottelun, joka ei käynyt missään vaiheessa tylsäksi ja pysyi varsin ehjänä pakettina. Matsissa nähtiin myös muun muassa oikeasti pirun hieno Flip Dive Baddilta ulos kehästä Pagen ja Musclen päälle. Kokonaisuutena hyvä ottelu ja oikein mukava avaus illalle.
* * *
Singles Match
The Zodiac vs. Randy Savage
En ihan tarkalleen ymmärrä, mitä Hulk Hoganin kavereiden Randy Savagen, Stingin ja Lex Lugerin välillä oli tapahtunut Fall Brawlin jälkeen, koska koko sotku selitettiin tässä show’ssa niin huonosti, mutta yritän ymmärtää edes osittain. Ilmeisesti Luger oli alkanut saada otteluihinsa jostain syystä apua The Taskmasterin johtamalta Dungeon of Doomilta, mikä oli johtanut muun muassa Savagen epäilemään, että Luger todellisuudessa kuuluukin Dungeon of Doomiin ja haluaa kääntyä häntä ja Hogania vastaan. Sting kuitenkin pyrki vakuuttamaan, että Luger olisi hyvä tyyppi, koska Luger oli hänen ystävänsä pitkältä ajalta. Lugerin käytös puolestaan ei ollut lisännyt kenenkään luottamusta häneen. Lopulta Sting oli sitten ilmeisesti ehdottanut, että Savage ja Luger kohtaisivat toisensa Halloween Havocissa, jos molemmat sitä ennen voittaisivat omissa otteluissaan Dungeon of Doomin jäsenen. En oikein pysy perässä logiikassa, ja voi olla, että olen ymmärtänyt jotain väärin, mutta minua ei oikeastaan kiinnosta. Joka tapauksessa Randy Savagen piti nyt ensin kohdata omassa haasteessaan Kamala. Paitsi että Kamala oli päättänyt lähteä kokonaan WCW:stä, kun hänelle kävi ilmi, että hänen pitäisi jobata Savagelle. Niinpä Kamalan paikan viime hetkellä otti The Zodiac. Savage itse oli puolestaan lähes painikyvyttömässä kunnossa, koska hänen toinen kyynärpäänsä oli pahasti loukkaantunut ja teipattu paksusti tämän ottelun aikana.
Jos äskeisessä ottelussa pääsi kehumaan Baddin ja Pagen kehitystä, voi tässä ottelussa vastavuoroisesti sitten keskittyä sitten murehtimaan sitä, millaista paskaa Randy Savage on ajautunut WCW:ssä tuottamaan. Tämä reilun minuutin squash Brutus Beefcakea… anteeksi Zodiacia vastaan oli yksi kököimmistä squasheista, joita olen pitkään aikaan painin parissa nähnyt. Haluaisin sanoa, että se johtui siitä, että heti ottelun alkaessa fani ryntäsi kehään ja yritti ilmeisesti hyökätä painijoiden kimppuun, mutta todellisuus on se, että ringsidellä käyty painiottelu fanin ja turvamiesten välillä oli sata kertaa kiinnostavampi kuin tämä ”painiottelu” Savagen ja Zodiacin välillä. Yhtään oikeaa painiliikettä tässä ei nähty, koska jopa Savagen Top-Rope Elbow Drop oli niin kankea, että heikompaa hirvitti. Surkeaa.
DUD
Singles Match
Kurasawa vs. Road Warrior Hawk
Pitkän linjan NJPW-painija Manabu Nakanishi oli vuonna 1995 vielä uransa alkuvaiheessa ja debytoinut pari vuotta aikaisemmin. Syksyllä 1995 Nakanishi oli päättänyt matkata Yhdysvaltoihin ja liittyä osaksi WCW:n rosteria saadakseen lisää kokoa ja kokemusta. WCW:ssä Nakanishistä tehtiin Kurasawa, geneerinen japanilainen heel, joka liittyi Col. Robert Parkerin Stud Stableen. Ensitöikseen WCW-debyyttinsä jälkeen Kurasawa oli hyökännyt brutaalisti Road Warrior Hawkin kimppuun ja telonut Hawkin käden niin pahasti, että Hawk oli joutunut olemaan sivussa kehästä tovin. Nyt Hawk oli toipunut loukkaantumisestaan ja halusi tiertenkin kostaa tälle ilkeälle japanilaiselle.
Hupaisaa sanoa tällaista yhden tähden arvoisesta ottelusta, mutta tämä oli itse asiassa parempi kuin odotin. Etukäteisodotukseni oli se, että Hawkin ja satunnaisen japanilaispainijan matsi on aivan yhtä kiusallista katsottavaa kuin Savagen ja Zodiacin ottelu, koska mikään Hawkin viime kuukausien otteissa ei ole antanut aihetta odottaa Hawkin otteluilta yhtään mitään. Niinpä oli melkein ilahduttavaa nähdä, että tämä pariminuuttinen rykäisy oli sentään laskettavissa ihan oikeaksi painiotteluksi. Ei tässä mitään viihdyttävää tai erityisemmin hyvää varsinaisesti ollut, mutta Kurasawa ja Hawk saivat aikaiseksi sentään ottelun. Kai sitäkin voi näinä päivinä pitää jonkinlaisena saavutuksena.
*
Singles Match
J.L. vs. Sabu
No nyt, nyt on kiinnostava ottelu, koska tässä nähdään kaksi merkittävää debyyttiä! Sabun toki tunnistavat kaikki: myöhemmin HC-painin suurimpana spottailijana uransa luonut Sabu oli tässä vaiheessa kohtuullisen nuori painija (30-vuotias), joka oli debytoinut jo 1980-luvun puolivälissä mutta alkanut tehdä tosissaan nimeä itselleen 1990-luvun alkupuolella. Vähitellen tieto hulluja spotteja vetävästä, näyttäviä high flying -liikkeitä tekevästä ja kovaa bumppia ottavasta Sabusta alkoi liikkua painifanien keskuudessa, ja esimerkiksi Observer Newsletterissä Sabua hehkutettiin melkein yhtä paljon kuin nuorta Rey Mysteriota. 1993 Sabu liittyi ECW:hen, jossa hänen maineensa vain kasvoi, kunnes vuoden 1995 aikana Paul Heyman potki Sabun julkisesti promossaan pihalle ECW:stä, koska Sabu oli jättänyt saapumatta ECW:n tapahtumaan ja matkannut sen sijaan painimaan Japaniin. Tämä välikohtaus oli katkaissut Sabun ja ECW:n välit toistaiseksi kokonaan, ja niinpä Sabu oli monien muiden nuorten lahjakkaiden painijoiden tavoin tehnyt loppukesästä 1995 sopimuksen WCW:n kanssa. WCW ei kuitenkaan oikein tiennyt, miten käyttää tätä hyvin poikkeuksellista painijaa, joten toistaiseksi Sabulle ei ollut keksitty mitään isoa juonikuviota. Sellaista ei myöskään ehditty keksiä, koska Sabu jätti WCW:n pian tämän ppv:n jälkeen, ja tämä Halloween Havoc jäikin hänen ainoaksi ppv-esiintymisekseen WCW:ssä. Tässä ppv:ssä Sabu pääsi kuitenkin esiintymään, mutta siihenkin ensisijainen syy löytyi ringsideltä: Sabun manageriksi tähän otteluun saapui nimittäin hänen setänsä, legendaarinen HC-painin ikoni The Sheik (siis eri kuin The Iron Sheik), joka oli saavuttanut menneinä vuosikymmeninä valtaisan maineen nimenomaan Detroitissa, jossa tämä ppv järjestettiin.
Entä sitten Sabun vastustaja? No sehän oli tietenkin uransa alkuvaiheessa oleva Jerry Lynn maskipäisenä painijana! Kyllä vain, 32-vuotias Lynn oli toki ehtinyt painia jo useamman vuoden (hän oli debytoinut 1980-luvun lopussa), mutta toistaiseksi hän ei ollut päässyt vielä suuriin parrasvaloihin. Painifanien keskuudessa oli kuitenkin Sabun tavoin puhuttu myös taidokkaasta Jerry Lynnistä, joka oli vakuuttanut monet arvostelijat vauhdikkaalla liikkumisellaan ja näyttävillä liikkeillään. Lynn oli paininut 1990-luvun alkupuolella jonkun verran myös ulkomailla, kunnes hänet oli niin ikään palkattu kesällä 1995 WCW:hen, kun WCW yritti epätoivoisesti hankkia rosteriinsa taidokkaita uusia painijoita. Jostain syystä WCW:ssä Lynn ei päässyt painimaan omalla nimellään, vaan hänestä tehtiin maskipäinen luchadore-tyyppinen painija, jonka nimeksi annettiin yksinkertaisesti ”Mr. J.L.”. Pakko nostaa hattua tuolle henkilölle, joka on tähän huikean mielikuvitukselliseen nimeen päätynyt. Lopulta Mr. J.L:stä ei tullut WCW:ssä mitään: tämä jäi Lynnin ainoaksi singles-otteluksi WCW-ppv:ssä, mutta Lynn pysyi silti firmassa jobberina aina vuoteen 1997 saakka, kunnes Eric Bischoff antoi hänelle kenkää, kun Lynn oli loukkaantunut. Kuulostaako tutulta? Jep.
On harmi, että WCW:llä ei ollut oikeasti minkäänlaista halua näihin aikoihin rakentaa kiinnostavia kuvioita näiden alakortin painijoiden välille, koska roster oli yhtäkkiä täynnä lupaavia nuoria nimiä Sabusta Eddie Guerreroon. Tässäkin matsissa toisensa kohtasivat siis Sabu ja Jerry Lynn, ja oikein rakenneltuna tämä olisi voinut olla pirun kova ja kiinnostava ottelu. Nyt yleisö oli täysin kuollut koko matsin ajan, ja ottelu kokonaisuudessaan kesti tuskin edes viittä minuuttia. Se on sääli, koska Lynn ja Sabu pistivät tässä kyllä ihan show’n pystyyn. Erityisesti Sabun suorituksia on ihailtava, koska suurin osa meistä muistaa nykyisin Sabun lähinnä botchailevana HC-rymistelijänä, mutta uransa alkuvaiheessa Sabu oli oikeasti helvetin lahjakas light heavyweight -painija, jota ylistettiin muun muassa Observerin raporteissa melkein yhtä paljon kuin Rey Mysteriota. Ja kieltämättä tässä ottelussa Sabu väläytti sellaisia tyylipuhtaita high flying -liikkeitä, jollaisia häneltä ei myöhemmin enää nähty. Ottelu oli kokonaisuudessaan kuitenkin vain ”ihan kiva”, koska mitään tunnelmaa ja tarinaa ei tässä ollut ja koko matsi koostui vain muutamasta nätistä high flying -liikkeestä. Sääli, potentiaalia olisi ollut paljon enemmän.
* *
Singles Match
Meng vs. Lex Luger
Selitinkin jo aika lailla kaiken oleellisen tästä Randy Savagen ja Lex Lugerin erikoisesta kuviosta, johon myös tämä ottelu liittyi. Jos Luger voittaisi Dungeon of Doomiin kuuluvan Mengin tässä ottelussa, hän pääsisi painimaan Savagea vastaan. Oli kuitenkin epäselvää, miten tässä ottelussa kävisi, koska Meng ja koko Dungeon of Doom olivat nimenomaan edeltävinä viikkoina auttaneet Lugeria tämän otteluissa. Luger ei kuitenkaan virallisesti vielä kuulunut Dungeon of Doomiin, vaan oli kaiketi jollain tasolla face, joka ei vain tullut toimeen Randy Savagen kanssa. Ota tästä nyt sitten selvää.
Huh, olipas hämmentävä ja puuduttavan kamala ottelu. Meng ja Luger eivät kumpikaan ole painijoita, joiden otteista olisin erityisen kiinnostunut, ja niinpä heidän keskinäinen ottelunsa tuntui jo lähtökohtaisesti aika väkinäiseltä. Juuri sellaista se myös oli: Luger ja Meng ovat molemmat parhaimmillaan ihan hyviä brawlereita, ja oikean vastustajan kanssa he voivat saada aikaan aivan pätevän ottelun, mutta kumpikaan näistä miehistä ei ollut kyllä toisilleen millään tavalla hyvä vastustaja. Lopputuloksena oli todella tylsää ja aivan liian pitkään kestänyttä brawlausta. Asiaa sitten pahensi vielä tämä idioottimainen ”kuuluuko Lex Luger Dungeon of Doomiin” -kuvio, josta en ymmärtänyt oikeastaan yhtään mitään ja joka ei tuntunut yhtään kiinnostavalta. Miksi Luger painisi Dungeon of Doomin painijaa vastaan, jos kuuluisi Dungeon of Doomiin? En ymmärrä. Tähän lisäksi sitten vielä se, että ottelun lopetus oli täyttä paskaa. Paremmalla lopetuksella tämä olisi ollut edes vähän parempi, nyt ei jää paljon hyvää sanottavaa.
*
Tag Team Match
Flyin’ Brian & Arn Anderson vs. Sting & Ric Flair
Sitten jotain aivan muuta. Fall Brawlissa oli nähty siis historiallinen matsi, kun ikiaikaiset ystävät Ric Flair ja Arn Anderson olivat ajautuneet pahoihin riitoihin ja kohtasivat toisensa 1 on 1 -ottelussa. Yleisönsuosikiksi kääntyneen Flairin ja halpamaisen Andersonin ottelu päättyi lopulta siihen, kun yllättäen Flyin’ Brian sekaantui otteluun ja auttoi Andersonin voittoon. Tämän jälkeen Brian ja Anderson alkoivat liikkua yhdessä ja käyttää tuttua Four Horsemen -elettä vihjatakseen, että Hevosmies-porukka olisi palaamassa. Tällä kertaa näytti kuitenkin siltä, että Four Horsemen muodostuisi ilman Ric Flairia, koska Flair taisteli kiivaasti Briania ja Andersonia vastaan. Flair ei kuitenkaan ollut yksin: US Heavyweight -mestari Sting oli myös pahoissa ongelmissa Andersonin ja Brianin kanssa, ja niinpä Stingin ja Flairin oli yhdistettävä voimansa päihittääkseen Anderson ja Brian. Sting oli tosin hyvin varovainen Flairiin luottamisessa, koska Flair oli niin monta kertaa puukottanut Stingiä selkään Stingin uran aikana. Tällä kertaa näytti kuitenkin siltä, että Flair olisi aidosti Stingin puolella ja taistelisi Andersonia ja Briania vastaan. Lopulta juuri ennen tämän ppv:n alkua Anderson ja Brian olivat hyökänneet Flairin kimppuun niin brutaalisti, että Flair ei ollut ottelun alkaessa painikunnossa ja Sting joutui saapumaan paikalle yksin. Ottelun aikana Flair kuitenkin juoksi pää tikattuna, t-paidassa ja puvunhousuissa kehään ja liittyi mukaan otteluun.
Tämä ottelu osoittaa täydellisesti, kuinka vuoden 1995 WCW:ssä ei ollut minkäänlaista yhtenäistä linjaa. Kaiken käsittämättömän Dungeon of Doom -sekoilun ja uudenlaista light heavyweight -painia edustavan Sabu vs. J.L. -meiningin jälkeen meille tarjoiltiin niin puhdas 1980-luvun JCP-henkinen buukkaus kuin vain voi olla. Tämä kokonaisuus huokui niin vahvasti 1980-luvun Four Horsemen vs. Sting -meininkiä ettei mikään ole pitkään aikaan huokunut. Eikä se toki ole ihme, koska tämä OLI Four Horsemen vs. Sting -kuvio, joka vieläpä eteni juuri niin kuin Four Horsemen vs. Sting -kuviot ovat aina edenneet. Ric Flair päätyi puukottamaan Stingiä selkään, liittoutui yhteen Arn Andersonin ja jonkun/joidenkin muiden lupaavien painijoiden kanssa (tällä kertaa Flyin’ Brian ja hieman myöhemmin Chris Benoit), ja kaikki olivat jälleen kerran vihaisia Four Horsemenille. Tällä kertaa ilmeisen aidosti, koska yleisö oli toivonut pääsevänsä nauttimaan face-Flairista pidempään, mutta se toive oli turha. Myös itse ottelu oli rakenteeltaan täysin tyylipuhdas 1980-luvun Four Horsemen -joukkueottelu, ja sellaisena tämä oli hyvää ja toimivaa painia, mutta ei tässä mitään niin ihmeellistä ollut, että tämä olisi noussut hyvää paremmaksi matsiksi. Monet muut arvostelijat ovat hehkuttaneet tätä lähes neljän tähden tasoisena matsina ja Flairin turnia jotenkin historiallisen hienona, mutta itse en päässyt kumpaankaan noista fiiliksistä mukaan. Kokonaisuutena tämä oli normaaliudessaan aika hämmentävä kokemus kaiken edellä nähdyn (ja seuraavaksi luvassa olevan) jälkeen, mutta itsenäisenä suorituksena aivan hyvä.
* * *
Monster Truck Match
Kyllä. Sitten oli vuorossa historiallisen sekopäinen hetki ja samalla se osuus tästä show’sta, mitä oli koko illan ajan hehkutettu. WCW World Heavyweight -mestari Hulk Hogan ja Dungeon of Doomin tuhoisimmaksi jäseneksi osoittautunut, André The Giantin pojaksi paljastunut The Giant kohtaisivat toisensa MONSTER TRUCK SUMO CHALLENGE MATCHISSA DETROITILAISEN COBO ARENAN KATOLLA. Niin. Kyllä. Ei. Ei tässä ei ollut mitään järkeä. Kyllä. Tämä oli täysin mielenvikaista. Ei. En osaa selittää tätä. Tämä oli vuoden 1995 WCW:tä, ei tätä VOI selittää. Mutta siis. Yritetään. Hulk Hogan oli feudannut The Taskmasterin johtaman Dungeon of Doomin kanssa kuukausia, ja nuo feudiin kuuluvat anglet ovat niin huuruista kamaa, ettei niitä voi oikeasti selittää, vaan ne pitää nähdä itse. Suurin osa angleista tapahtui mystisessä sinisessä sumuisessa luolassa, jossa The Master (King Curtis Iaukea) ja The Taskmaster (Kevin Sullivan) olivat Dungeon of Doomin kanssa ja jotenkin manasivat Hulk Hoganin paikalle. Loppukesästä Dungeon of Doomin uudeksi jäseneksi oli siis paljastunut jättimäinen The Giant (Paul Wight, aka Big Show), jota WCW väitti pokkana André The Giantin pojaksi. Ei, Giant ei todellakaan ollut oikeasti Andrén poika. Kuolleen Andrén. Fall Brawlissa Hogan ja Giant kohtasivat vihdoin ensimmäisen kerran toisensa, kun Giant oli keskeyttänyt Hoganin ja Taskmasterin välisen kohtaamisen ja murtanut Hoganin niskat erikoisella niskavääntöliikkeellään. Tuon jälkeen Hogan oli liikkunut viikkojen ajan niskatuen kanssa ja pysynyt poissa painikehistä. Lopulta taistelu Dungeon of Doomin kanssa oli ajanut Hoganin niin reunalle, että Hogan oli ajanut tavarmerkkimäiset viiksensä ja lopettanut keltapunaiseen pukeutumisen ja sen sijaan alkanut pukeutua kokonaan mustaan. Muutenkin tämä ”Dark Side Hogan” alkoi käyttäytyä paljon synkemmin kuin vanha Hogan.
Tähän sitten kuului myös se, että Hogan halusi kostaa äärimmäisellä tavalla Giantille sen, että Giant oli kesällä tuhonnut Hoganin Harley Davidsonin ajamalla sen yli monster truck -autollaan. Hogan nimittäin rakennutti itselleen oman Hulkster-tyylisen monster truck -auton, ja nyt sitten hän pääsi kohtaamaan monster truck -autollaan Giantin monster truck -auton. ”Ottelun” ”idea” oli ”simppeli”: molemmat miehet astuivat monster truck -autoihinsa Cobo Arenan katolla, ja molemmat yrittivät työntää toisen auton ulos isosta sumopaini-tyylisestä ringistä, joka oli luotu tuonne Cobo Arenan katolle. Tarkoituksena ei ollut siis työntää toisen autoa areenan katolta alas, mutta selostajat kuitenkin hekumoivat tapahtuman aikana sillä, kuinka hengenvaarallinen tämä ottelu olisi ja kuinka jompikumpi tai vaikka molemmat saattaisivat tippua katolta alas. No, itse ”ottelu” oli sitten parin minuutin mittainen autopäristely, joka päättyi tietenkin siihen, että Hogan työnsi monster truckillaan Giantin monster truckin pois katolle muodostetusta ringistä. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin se oikeasti täysin sekopäisen päätön osuus: tappionsa jälkeen Giant nimittäin nousi autostaan ulos ja hyökkäsi Hoganin kimppuun. Miehet alkoivat tapella katon reunalla, ja lopulta HULK HOGAN TIPUTTI GIANTIN COBO ARENAN KATOLTA ALAS!
Giant vain tippui tyhjyyteen, ja Hogan katsoi kauhuissaan, mitä juuri oli tapahtunut. Kyllä, Hogan tiputti Giantin kerrostalon katolta alas eli käytännössä murhasi Giantin. Koska miksipä ei. Selostajat olivat tietenkin aivan kauhuissaan ja yrittivät selvittää, mitä Giantille oli käynyt. Kukaan ei osannut sanoa. Parasta oli tietenkin se, että Hoganin ja Giantin välille oli buukattu Halloween Havociin tuplakohtaaminen: miesten oli tarkoitus pian tämän monster truck -päristelyn jälkeen kohdata vielä normaalissa painiottelussa, jossa oli panoksena Hoganin mestaruus. Sitä kuitenkaan tuskin nähtäisiin, jos Giant olisi kuollut… Ai niin, tätä ottelua selostanut Eric Bischoff kutsui jostain syystä Giantia koko ajan The Monsteriksi. Hyvä Eric.
Singles Match
Lex Luger vs. Randy Savage
Ennen upeaa loppuhuipennusta vuorossa oli vielä ottelu, jota varmasti ”kaikki olivat odottaneet”. Savage ja Luger olivat siis molemmat päihittäneet omissa otteluissaan Dungeon of Doom -vastustajansa, ja nyt he sitten pääsivät painimaan toisiaan vastaan, vaikka ainakin minulle edelleen koko ottelun tarkoitus oli täysi mysteeri. Niin tuntui olevan myös Savagelle ja Lugerille, jotka kumpikaan eivät olleet omissa haastatteluissan puhuneet oikeastaan mitään tästä ottelusta. Ja nyt viimeistään koko ottelun merkitys katosi täysin, kun selostajat käyttivät koko tämän ottelun ajan sen spekuloimiseen, oliko Giant hengissä.
Tämä oli niin totaalisen turha ottelu kuin mikään vain saattoi olla. WCW:llä on oikeasti käsissään Randy Savage vs. Lex Luger – ottelu, joka oikein rakenneltuna ja oikein promottuna voisi olla aika iso matsi, vaikka kieltämättä laadullisesti siltä olisi turha odottaa mitään kovin kummoista. Miten WCW päättää käyttää sitten tämä ottelun? Ei mitään kunnon rakentelua. Ei edes mitään järkevää ideaa, miksi tämä ottelu käytiin. Minun kaltaiseni satunnainen katsoja ei saanut tästä ottelusta missään vaiheessa edes alkeellista käsitystä siitä, miksi Savage ja Luger, jotka molemmat olivat periaatteessa yleisönsuosikkeja, oikein painivat toisiaan vasten? Miksi ennen tätä ottelua järjestettiin karsintaottelut Savagelle ja Lugerille? Mikä niiden pointti oli? Miten Sting liittyi tähän kaikkeen? Kaikkein pahinta oli kuitenkin sitten se, että koko tämä ottelu oli ihan totaalisen yhdentekevää paskaa ja hädin tuskin edes painia. Kumpikaan ei yrittänyt mitään, eikä heidän kannattanutkaan, koska selostajat keskittyivät koko ottelun ajan kauhistelemaan The Giantin kohtelua. Kirsikaksi kakun päälle ottelun alussa ringsidelle juoksi ilman mitään selitystä Jimmy Hart, joka ilman mitään selitystä sekaantui myös ottelun lopetukseen. Tämä oli kokonaisuudessaan jo niin absurdia paskaa, että ihan siitä ilosta annan tälle ottelulle puolikkaan.
½
WCW World Heavyweight Championship
Hulk Hogan (c) vs. The Giant
Sitten tämä. Illan Main Event. Ennen kuin mennään siihen täytyy vielä mainita ottelun taustatarinasta, että tätä ppv:tä edeltävässä Nitrossa Dungeon of Doom -porukkaan oli liittynyt mystinen jäämies THE YETI (kyllä), joka oli sulatettu jään sisältä esiin ja jonka oli tarkoitus olla Dungeon of Doomin uusin ase. Selostajat spekuloivat jo etukäteen sillä, sekaantuisiko The Yeti tähän otteluun. Alun perin Yetiksi oli kaavailtu paluunsa tekevää El Gigantea, mutta Gigante oli ikävä kyllä joutunut sairaalaan juuri ennen suunniteltua paluutaan, ja niinpä Yetin roolin otti toinen jättimäinen painija Ron Reis. Mutta se Yetistä, ja sitten tähän otteluun… JOKA SIIS TODELLAKIN TAPAHTUI, VAIKKA GIANT OLI TIPPUNUT KATOLTA VARTTI SITTEN. Ja mikä parasta: koko asiaa ei selitetty mitenkään! Kun Main Eventin oli tarkoitus alkaa, selostajat vielä selittivät, että koko ottelua tuskin käytäisiin. Sitten ahdistuneen oloinen Hulk Hogan käveli paikalle Jimmy Hartin kanssa ja alkoi selittää, miten kamala onnetomuus oli äsken käynyt, kunnes yhtäkkiä The Giantin musiikki alkoi soida ja ilman minkäänlaisia selityksiä Giant marssi paikalle täysin ehjänä ilman pienintäkään merkkiä siitä, että hän olisi loukannut edes pikkuvarvastaan pudotessaan kerrostalon katolta maahan. Koska. Miksipä. Ei. Apua. Sitten ottelu vain alkoi suunnitellusti: Hogan vastaan Giant WCW World Heavyweight -mestaruudesta.
Ei saatana. Tämä ottelu kannattaa katsoa pelkästään sen takia, että pääsee oikeasti syvälle siihen, millaista käsittämätöntä sekoilupaskaa WCW:n vuoden 1995 loppupuolen Main Event -kuviot olivat. Ottelun alkupuoli, eli ensimmäiset 10 minuuttia, olivat ihan normaalia varsin tylsää ja kankeaa brawlausta, missä ei kuitenkaan mitään dramaattisen huonoa ollut. Ja Giant näytti jopa oikeasti aika hyvältä ottaen huomioon, että tämä oli hänen ensimmäinen oikea painiottelunsa oikeassa tapahtumassa. Ihan hyvä… JOS SIIS JÄTETÄÄN HUOMIOIMATTA SE ETTÄ ALLE PUOLI TUNTIA AIEMMIN THE GIANT OLI TIPPUNUT TALON KATOLTA JA YHTÄKKIÄ ILMESTYI TÄYSIN NORMAALISTI KEHÄÄN EIKÄ NÄYTTÄNYT SILTÄ, ETTÄ HÄNELLE OLISI KÄYNYT MITENKÄÄN JA KOKO ASIAA EI SELITETTY MITENKÄÄN. Tämä oli kuitenkin pientä loppupuolen sekoiluun verrattuna. Yhtäkkiä Jimmy Hart kolkkasi tuomarin tajuttomaksi, KÄÄNTYI HULK HOGANIA VASTAAN ja yritti auttaa Giantia voittoon. Mitä helvettiä? Miksi? Sitten paikalle ryynivät yhtäaikaa Lex Luger ja Randy Savage ja yhtäkkiä Luger kääntyy Savagea vastaan (ja selostajat esittävät sen olevan suurin mahdollinen yllätys, vaikka tavallinen katsoja on olettanut Lugerin olevan koko ajan Dungeon of Doomin puolella) ja alkaa myös piestä Hogania. JA SITTEN TULEE VITTU SAATANA VESSAPAPERIMUUMIOLTA NÄYTTÄVÄ YETI, MAAILMAN KAMALIN PAINI-ILMESTYS. Yeti ja Giant kuivapanevat Hogania yhdessä kehässä (siltä se ihan oikeasti näyttää), ja minä en enää kestä. Hyvää yötä WCW.
*
Ei saatana. Olipa aivan hirveän kamalaa paskaa. Tässä välissä WCW oli tarjoillut jo pari juuri ja juuri siedettävää ppv:tä, ja aloin jo toiveikkaasti ajatella, että pahin oli ohi. Olin väärässä. Tämä oli aivan kamalaa paskaa. Vain alkuvuoden Uncensored onnistui olemaan vielä hirvittävämpää kuraa, eli tämä oli tähän mennessä vain vuoden toiseksi huonoin ppv. Onneksi olkoon WCW. Surkeaa.
Wikipedia: WCW Halloween Havoc 1995
Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 10.3.2019
No Comment