1997ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Halloween Havoc 1997

Sijainti: Las Vegas, Nevada (MGM Grand Garden Arena)

Päivämäärä: 26.10.1997

Yleisömäärä: 12 457

Katso tapahtuma WWE Networkista!

Vuorossa oli siis WCW:n jo perinteeksi muodostonut Halloween Havoc, joka nimensä mukaisesti järjestettiin aina lokakuun lopussa eli halloweenin aikaan. Tapahtuma kuului myös näihin WCW:n pienempiin PPV:ihin, jotka oikeastaan vastasivat täysin WWF:n In Your House -tapahtumia jo tässä vaiheessa, kun In Your House -lähetykset olivat myös siirtyneet kolmituntisiksi. Selostajinamme Tony Schiavone, Bobby ”The Brain” Heenan ja yhden PPV:n tauon jälkeen (ikävä kyllä) paluunsa tekevä Dusty Rhodes. Onneksi kolmessa ensimmäisessä ottelussa apuna oli myös Mike Tenay.

Singles Match

Yuji Nagata vs. Último Dragón

Tämä oli siis edelleen jatkumoa Último Dragónin ja Sonny Onoon jo pitkään kestäneelle feudille. Kaikki alkoi siitä, kun Dragón muuttui keväällä sankariksi kieltäytyen enää vastaanottamasta kieron ja ilkeän Onoon palveluksia tahtoen sen sijaan voittaa ottelunsa itse ja reilusti. Onoo ei tästä (ja Dragónin menetyksen myötä seuranneista tulojensa vähentymisestä) pitänyt ja palkkasikin Psicosisin (ja sittemmin myös La Parkan) talliinsa tehtävänään hoidella Dragón pois WCW:stä. Psicosis ei hommaa saanut hoidetuksi, joten nyt Onoo oli palkannut toisen japanilaisen, Yuji Nagatan, tekemään työn kunnolla. Nagata oli selvästi Dragónia kookkaampi (parikymmentä kiloa painavampi) ja olikin jo onnistunut ennen tätä ottelua telomaan yleisönsuosikin olkapään kehnoon kuntoon.

Vaikka Nagata vaikuttikin vastustajaansa nähden todella isokokoiselta, ei hän nyt ollut kuitenkaan kuin hiukan yli 100-kiloinen. Niinpä Nagatakin pystyi liikkumaan varsin nopeasti, ja hän osoitti myös sen tässä ottelussa. Vaikka matsi ei saanut aikaa ihan edes kymmentä minuuttia, oli tämä silti alusta loppuun todella viihdyttävää menoa. Dragon yritti hoidella vastustajansa aina yhtä upeilla ja näyttävillä high flying -liikkeillään, ja Nagata puolestaan dominoi hommaa koonsa avulla. Myös psykologiaa käytettiin hyvin hyödyksi ottelun rakentelussa, kun Nagata keskitti iskunsa oletetusti Dragonin olkapäähän. Tätä samaa hyödynnettiin myös hieman yllättävässä ottelun lopetuksessa. Kaikin puolin siis todella toimiva ja viihdyttävä tapa avata show, vaikka olisikin enemmän aikaa ja hieman enemmän myymistä tai muuta rauhallisuutta tarvinnut, että olisi todelliseksi huippuotteluksi noussut. Näissä otteluissa WCW loisti edelleen.

Arvosana: * * * ½

Singles Match

Gedo vs. Chris Jericho

Toinen cruiserweight-tyylinen ottelu putkeen. Tässä oli kuitenkin se ero avausmatsiin nähden, ettei ottelulla ollut varsinaisesti minkäänlaista taustaa. Tämä olikin ylimääräinen ottelu, jota ei WCW ollut mainostanut etukäteen, vaan joka vain lisättiin korttiin. Gedo oli ilmeisesti uusia japanilaisia cruiserweight-taitureita [toim. huom. ja aktiivisen painiuransa jälkeen New Japan Pro Wrestlingin buukkaaja], joita WCW oli haalinut rosteriinsa, ja Chris Jericholta puolestaan puuttui tekemistä, joten hänet pistettiin tulokasta vastaan tässä ottelussa. Toki ”The Professor” Mike Tenay sitten selitti meille ottelun aikana, kuinka näillä kahdella on ollut kunnon historia Japanin maalla, mutta se ei nyt tähän WCW:ssä nähtyyn otteluun liity mihinkään.

Tämä sai vielä vähemmän aikaa kuin edellinen ottelu ja pakotti kaksikon työskentelemään vieläkin hurjemmalla tahdilla ehtiäkseen saamaan aikaan näyttävän kamppailun, josta yleisökin innostui. Kyllähän nämä kaksi tuossa työssä onnistui varsin hyvin, ja itsekin nautin tätä kamppailua katsoessani. Jericho on aina loistava, ja kyllä Gedo aika hyvin vakuutti kovilla iskuillaan ja näyttävillä liikkeillään. Silti ajan puute ja vähän heikohko, pohjustamaton lopetus söivät ottelun arvosanaa. Ehdottomasti silti hyvä ottelu, jollaisia on aina kiva katsoa. Hyvää jatkoa show’lle siis.

Arvosana: * * *

WCW Cruiserweight Championship
Mask vs. Title Match

Rey Misterio, Jr. vs. Eddy Guerrero (c)

224

Lisää hyvää oli tulossa. Illan kolmas ja viimeinen cruiserweight-ottelu heti kahden hienon kohtaamisen jälkeen. Aikamoinen tapa aloittaa show WCW:ltä, mutta minä en rupea valittamaan. Tämän ottelun laadun nyt voi jo päätellä sen osanottajista ja ottelun panoksista. Eddy Guerrerosta oli siis tullut täysin ylimielinen ja halveksittava hahmo sairaslomaltaan palattua, ja tilanne vain paheni, kun hän Fall Brawlissa voitti Chris Jericholta Cruiserweight-mestaruuden. Pian tämän jälkeen hänen ongelmakseen nousi yleisön suuri suosikki, meksikolainen maskipää Rey Misterio. Eddie ei tätä nuorta Mysteriota voinut sietää yhtään, ja kaksikon feudi kehittyikin nopeasti hyvin syväksi… itse asiassa niin syväksi, että jo Halloween Havociin tultaessa oli Mysterio valmis pistämään personaallisuutensa muodostavan maskin panokseksi, jotta hän saisi mahdollisuuden voittaa Cruiserweight-vyön pois Eddieltä.

Harvassa ovat ottelut, jotka kestävät alle 15 minuuttia, mutta saavat arvostelussani neljä tähteä. Vaikka aika ei olekaan minulle ollut koskaan ratkaiseva seika arvostellessani otteluita, ongelma on se, ettei alle 15 minuutissa yleensä vain pystytä muodostamaan kokonaisuutena niin toimivaa ottelua, että olisi se todella kova ottelu. Mieleeni tulee lähinnä Jerichon ja Mysterion ottelu viime vuodelta, kun mietin otteluita, jotka ovat sen neljä tähteä saaneet alle vartin ottelulla. No, tässä on toinen. On todellinen harmi, ettei WCW:llä jostain syystä ollut mahdollisuutta antaa edes sitä varttia näiden kahden ottelulle, mutta Eddie ja Rey kyllä hyödynsivät koko vajaan 14 minuuttia niin hyvin kuin voi. Alusta asti loistavaa rakentelua, molemmilta roolinsa täysillä vetämistä (Eddie mm. repi Mysterion päällä olleesta kokovartalomaskista palan pois) ja todella huikeita liikkeitä (kuten Mysterion hypyt ulos, joita en itse ainakaan osaa edes painitermein selittää). Jotkut ovat antaneet tälle vieläkin enemmän tähtiä, mutta minä olen varma, että nämä kaksi olisivat pystyneet vielä parempaan loistavaan painiotteluun enemmällä ajalla. Jotenkin kaikesta huolimatta tämä ei vain tuntunut aivan täydelliseltä ottelulta juuri sen takia, että tämä oli ajallisesti niin vajaa. Siitä huolimatta kyllä tämä oli varmaan parasta, mihin näissä olosuhteissa voi painiottelulla pystyä. Upeaa. [Toim. huom. muistakaa lukea myös Matin arvio tästä ottelusta.]

Arvosana: * * * *

Singles Match

Steve McMichael vs. Alex Wright

Ei, Steve McMichael ei ollut enää United States -mestari ja ei, hän ei kohdannut Fall Brawlin Jeff Jarrett vs. Dean Malenko -ottelun voittajaa. Kaikki oli muuttunut aika radikaalisti sen jälkeen, kun Jarrett päättikin jättää kirjoittamatta jatkosopparin WCW:n kanssa ja hyppäsi WWF:ään. Vuoroin vieraissa, saattoivat varmaan monet todeta: Jarrett oli siis juuri vuosi aikaisemmin loikannut WWF:stä WCW:hen ja nyt taas WCW:stä WWF:ään. Tämä sitten murensi McMichaelin ja Jarrettin feudin huipennuksen, joka oli mitä ilmeisimmin tarkoitettu tähän PPV:hen. Jarrettin poistuminen ruudusta ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö McMichaelin ja hänen vaimonsa, Debran, välisiä ongelmia olisi jatkettu. Ikävä kyllä. Jarrettin lähdettyä ilmoittikin Debra, että hän aikoi nyt olla pysyvästi omillaan ja oli hankkinut uuden miehenkin, joka pieksisi McMichaelin Halloween Havocissa. Miehen henkilöllisyyttä ei paljastettu ennen kuin Debra ilmestyi tämän kanssa sisääntulorampille ottelua ennen.

Debran uudeksi mieheksi siis paljastui viime kuukaudet varsin vaihtelevissa meiningeissä viettänyt Alex Wright, joka oli tässä ajassa ehtinyt kantaa niin Cruiserweight- kuin Television-mestaruuttakin ja myös hävitä molemmat pois. Nyt siis Wright oli sekoitettu tähän hyvin vaivaannuttavaan ja turhaan kuvioon. Kaiken huippu oli kuitenkin se, ettei selostajia edes näyttänyt kiinnostavan pennin vertaa se, että Debra ilmestyi juuri Wrightin kanssa paikalle. Sen sijaan kolmikko spekuloi koko ottelun ajan Hollywood Hoganin ja Eric Bischoffin tekemisiä. Hogan ja Bischoff olivat nimittäin ilmoittaneet juuri ennen ottelua, ettei Hogan paini pääottelussa, jos WCW ei pysty takaamaan, että Sting ei saavu paikalle. Tästä Tony ja kumppanit sitten jauhoivat ottelun ensimmäiset viisi minuuttia, ja loppu tässä hommassa oli muuten vain naurettavaa touhua, johon kuului Bill Goldbergin PPV-debyytti! Ottelu itsessään oli hyvin tyypillistä McMichael-huttua: epäkiinnostavaa ja väljää tavanomaista painia. Lisäplussaa Wrightille edes yrittämisestä ja roolinsa kunnialla vetämisestä sekä Goldbergin PPV-uran alusta, vaikka se kyllä mahdollisimman onnettomasti toteutettiin. Jälkikuvioissa McMichael menetti Super Bowl -sormuksensa, mikä takasi sen, että tätä juhlaa saa taatusti nähdä seuraavassa PPV:ssä lisää…

Arvosana: * ½

Singles Match

Disco Inferno vs. Jacquelyn

12

Paljon oli taas ehtinyt tapahtua sitten viime PPV:n. Fall Brawlissa Television-mestari oli siis vielä Alex Wright, mutta nyt tuo vyö oli ilmestynyt lähinnä WCW:n yleisenä jobberina toimineen Disco Infernon vyötäisille! En tiedä miten ihmeessä tässä oli näin käynyt, mutta ei se minua haitannut. Itse jostain syystä markitin Infernoa heti ensimmäisestä näkemästäni tämän ottelusta lähtien. Ooh, ne muuvit! Ja kyllähän Inferno kehässäkin oli ihan viihdyttävä, minkä saattoi todeta esim. vuoden 1996 jossain PPV:ssä, kun mies puolivahingossa pääsi ottelemaan Cruiserweight-vyöstä. Nyt hän kuitenkin otteli jossain vaiheessa mitä ilmeisemmin yleisön suosikiksi muuttunutta Jacquelynia vastaan. Vuoden päästä tästä Jackie olisi jo perustamassa WWF:hen uutta naisten divisioonaa, mikä lienee mielekkäämpää touhua kuin tämä. Nyt hän oli kuitenkin jumissa Infernon kanssa jossain luultavasti todellisessa roskajuonikuviossa, jonka vaiheiden selvittämiseen minulla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa. Eli ei, en tiedä tämän ottelun taustoja eivätkä ne minua pahemmin kiinnostakaan.

Ottelun kulku oli pääasiassa hyvin yksinkertainen: Inferno juoksi karkuun itsensä kokoista naista, jota vastaan ei kehdannut painia, ja Jacquelyn juoksi perässä. Erittäin viihdyttävää… tai sitten ei. Kaikki järkevät painifanit varmaan antaisivat tälle suorituksella jo suutarin, mutta kun ottelun ensimmäiset viisi minuuttia (tämänkö takia Eddy vs. Rey kesti alle viisitoista minuuttia) oli käytetty juoksenteluun, alkoi tässä oikeasti tapahtua jotain, mikä ei nyt niin kamalaa edes ollut. Inferno veti roolinsa hienosti kiusaten Jacquelynia yksinkertaisilla tempuillaan, kunnes Jackie jyräsi tämän väläyttäen mm. äärimmäisen tyylikkään näköisen DDT:n, joka oikeasti säväytti suuresti tätä katsoessa. Ottelun lopetus oli nyt taas mitä oli, mutta kyllä tämä yhden tähden ihan Infernon ja vaikka sen DDT:n ansiosta saa. Ei kuitenkaan lisää tätä, kiitos.

Arvosana: *

WCW United States Heavyweight Championship

Ric Flair vs. Curt Hennig (c)

Tämä otteluhan oli nyt sitten viime PPV:n suuren WarGames-ottelun seuraamuksia. Fall Brawl -tapahtuman alkupuolella nWo oli ”piessyt Hennigin henkihieveriin” niin, että kaikki luulivat jo, ettei Four Horsemenin uusin jäsen pysty ottelemaan ollenkaan. Hennig kuitenkin saapui kesken ottelun kaikkien yllätykseksi kehän laidalle käsi siteessä ja nousi vuorollaan kehään… jolloin hän sitten riisui siteensä ja alkoi latoa hevosmiehiä turpaan sen minkä ehti! Hennig teki siis todellisen takinkäännön liittyen new World orderiin ja jättäen Four Horsemenin oman onnensa nojaan. Kaikkein pahiten tämä petturuus totta kai korpesi Horsemenin johtajaa Flairia, joka vannoi syvää kostoa Hennigille, joka oli jo ehtinyt voittamaan United States -mestaruudenkin hevosmies McMichaelilta tätä PPV:tä ennen.

Tämä ottelu alkoi todella intensiivisesti ja kiinnostavasti, kun Flair kävi kaikella voimalla Hennigin kimppuun. Itse odotinkin hyvin paljon tältä ottelulta, koska vaikka miesten loisto-ottelusta WWF:ssä oli kulunut muutama vuosi, olivat miehet edelleen helkkarin viihdyttäviä kehässä ja tiesivät kyllä, miten rakentaa toimiva ottelu. Jotenkin kiinnostavan alun jälkeen homma ei kuitenkaan lähtenyt lentoon sille tasolle kuin olin toivonut, ja vaikka kokonaisuutena sainkin nähdä hyvän ja yleisön mukaansa tempaavan ottelun, ei tämä ollut parasta Flair vs. Hennigiä. Osittain syy oli typerähkön buukkauksen (erityisesti lopetus kusi), ja ehkä osansa oli sitten silläkin, etteivät kaverukset olleet enää ihan niin huippukunnossa. Joka tapauksessa ehdottomasti hyvä ottelu, mutta parempaa uskaltaisin toivoa olevan luvassa vielä tämän kuvion tiimoilta.

Arvosana: * * * 

Singles Match
Special Referee: Larry Zbyszko

Scott Hall vs. Lex Luger

13

Alkuun täytyy mainita, että Hall ei tähän PPV:hen saapuessaan ollut enää joukkuemestari. Outsiders oli vihdoin, aivan liian myöhään tosin, hävinnyt vyönsä Steiner Brotherseille jossain Nitrossa näiden PPV:iden välissä. Tähän otteluun Steinerit eivät millään tavalla liity, vaan ottelun taustalla oli viime PPV:n Hall & Savage vs. Luger & DDP -ottelu. Tuossa ottelussahan hyvän alun jälkeen nWo pieksi tuomarit ja loppuaika keskityttiin siihen, kun Hall yritti dumpata Lugerin kahden kehän välissä olevaan alueeseen. Lopulta hommaan puuttui selostajan pöydän takana oleva Larry ”No one cares” Zbyszko, joka auttoi Lugerin voittoon Hallista. Hallille jäi pahat kaunat siis sekä Lugeria että Zbyszkoa kohtaan, ja niinpä täysin loogisesti Larry laitettiin tuomaroimaan tämä ottelu. Perinteisiin kuuluen hän tietenkin vannoi tuomaroivansa ottelun rehdisti. Jeah, jeah.

Tämä oli kyllä nyt niin perus tv-ottelu kuin jokin vaan voi olla. Ottelun suurin tähti oli tietenkin Hall, joka karismallaan ja esiintymisellään piti homman sen verran mielenkiintoisena, että tätä jaksoi seurata. Muuten näimme tyypillistä painia, tyypillistä Zbyszkoa, tyypillisiä lukkoja, Syxxin tyypillisiä sekaantumisia jne. Ei tässä mitään kamalan huonoa ollut: vaikka Luger ei tässä vaiheessa uraansa todellakaan mikään kaksinen enää kehässä ollut, ei hänen Hallin tapaisen vastustajan kanssa tarvinnut paljon muuta kuin näyttää vahvalta tekemällä pari normaalia power-liikettään. Harmi vain, ettei Hallistakaan (ainakaan tässä vaiheessa enää) ollut kantamaan Lugeria kummoiseen otteluun, joten lopputuloksena oli kaikin puolin mitäänsanomaton ottelu, jonka parhaasta osuudesta oli kiittäminen Hallia ja huonoimmasta lopetuksen täydellistä typeryyttä. Kun nämä kumoavat toiseensa, käteen jää hyvin helposti unohdettava ottelu, jossa oli kiva tunnelma ja joka koetti ärsyttää mahdollisimman vähän.

Arvosana: * *

Las Vegas Sudden Death Match

Randy Savage vs. Diamond Dallas Page

”Las Vegas Sudden Death Match” on yhtä kuin Last Man Standing Match. Hieno nimi, pakko antaa kyllä onnittelut WCW:n mielikuvitukselliselle creative-porukalle. Tämän ottelun taustan nyt kaikki edes vähän näitä arvosteluja tai tämän ajan PPV:itä seuranneet jo tietävät, koska tämä oli jatkunut varmaan jostain maaliskuusta asti eli siitä kun Savage liittyi nWo:hon ja alkoi piinata yleisön suureksi suosikiksi noussutta DDP:tä, joka kaikista nWo:n yrityksistä huolimatta ei ollut liittynyt porukkaan. Sittemmin soppaan oli sekoitettu kaikkea henkilökohtaista juttua, kuten DDP:n vaimon Kimberlyn alastonkuvat jne. On helppo ymmärtää, miksi WCW edelleenkin jatkoi tätä feudia, vaikkei tämä juonikuviollisesti ollut paljon mihinkään enää kuukausiin edennyt: tämä feudi kun oli ehdottomasti painillisesti ja oikeastaan muutenkin parasta, mitä WCW:llä enää oli tarjota tämän nWo vs. WCW -lipun alla (Steiners vs. Outsiders oli jo kulunut, ja Sting vs. Hogan nyt on sitten toki ihan oma tarinansa).

DDP ja Savage olivat jo pari kertaa päässeet painimaan PPV:iden pääotteluissa (johtuen siitä, että Hogania ei pahemmin vissiin tuo PPV:issä painiminen napannut – puhumattakaan sitten mestaruuden puolustamisesta). Nämä ottelut olivat olleet oikein viihdyttävää katsottavaa, ja tämä ottelu jatkoi samaa linjaa ollen oikeastaan koko feudin tähän mennessä paras ottelu. Olisin ollut täysin valmis antamaan tälle jopa neljä tähteä, ellei koko juttua olisi jälleen pilattu onnettomalla ja tyhjän olotilan jättäneellä lopetuksella. Muuten ottelussa oli nimittäin kaikkea: hyvää psykologiaa, muutama oikeasti näyttävä bumppi, yleisön seassa taistelua, apuvälineiden käyttöä, hyvää myymistä ja onnistunut rakenne. Tiivistettynä siis todella hieno valtavirran hardcore-ottelu – jos sitä lopetusta ei lasketa. No, joka tapauksessa tämä oli jälleen todella viihdyttävää katsottavaa.

Arvosana: * * * ½

Steel Cage Match

Hollywood Hogan vs. Roddy Piper

55

Tämä seuraava ottelu ei sitä sitten todellakaan ollut. Tästä ottelusta ja koko kuviosta voisi sanoa niin paljon, että ehkä juuri siksi sen sanomisen aloittaminen on äärettömän vaikeaa. WCW:ssä tämä feudi oli jatkunut jo kokonaisen vuoden verran (Piper teki WCW-debyyttinsä vuoden 1996 Halloween Havocissa käyden Hoganin kimppuun), painimaailmassa yleisesti ties kuinka kauan. Harmittaa edelleen suuresti, ettei WWF jostain syystä ikinä sillä kultaisella 1980-luvulla buukannut sitä suurta Piper vs. Hogan -mestaruusottelua, koska nyt miesten kohtaamisista tulee aina ensimmäisenä mieleen tämä roska. Piper oli kohdannut Hoganin Starrcadessa (voitto, mutta mestaruus ei ollut panoksena) ja SuperBrawlissa (häviö, mestaruus oli panoksena). Sittemmin Piper oli alkanut feudata muun nWo:n kanssa ja noussut syksyllä WCW:n presidentiksi tms., ja nyt mies päätti buukata vielä yhden ottelun Hoganin ja itsensä välille. Uudelleenherätetyn kuvion aikana Piper oli ehtinyt varastaa Hoganin mestaruusvyön. Lisäksi Piper, DDP ja Sting olivat ilmeisesti liittoutuneet jollain tasolla piinaten Hogania pahemman kerran. Kuten jo aikaisemmin tässä arvostelussa mainitsin, PPV:n aikana ”oli epäselvää”, nähdäänkö ottelua ollenkaan, kun Hogan oli jo paeta paikalta, jos hänelle ei taata, että Sting ei saavu paikalle. Kunpa oltaisiinkin vain peruttu koko roska.

Mutta ei. Kyllä tämä ottelu käytiin. WWF tarjosi siis lokakuussa legendaarisen Hell in a Cellin, jossa Shawn Michaels otteli The Undertakeria vastaan, joten WCW päätti vastata tuleen tulella buukkaamalla Steel Cage -ottelun Piperin ja Hoganin välille. Joku voi nähdä pienen eron. Koko ottelun surkuhupaisuus kiteytyy jo oikeastaan siihen, että ottelun häkki ei ollut normaali teräshäkki, vaan jostain syystä WCW:n oli pitänyt rakennella todella huteran näköinen ja jättiläismäinen häkki (ei kattoa, ohuet reunat jne.), joka reunusti kehää Hell in a Cellin tyylisesti. Upeaa. Homma muuttui vain hulvattomammaksi siinä vaiheessa, kun tajusin, että ottelun voisi voittaa yksinkertaisesti tiputtautumalla kehästä ulos, käskemällä tuomarin avata häkin oven ja astumalla ovesta ulos. Silti koko ottelun aikana tämä temppu nähtiin vain kerran: muuten eläkeläiskaksikko tykkäsi kiipeillä enemmän jättiläiskorkean häkin päälle. Lisäksi sen kerran kun oven avausta käytettiin, koko homma menetti lopullisesti merkityksensä, koska molemmat painijoista pääsivät häkistä ulos, mutta ottelu ei päättynyt.

Ottelussa riittää todella paljon järkyttäviä typeryyksiä:

– Mitään edes etäisesti painia muistuttavaa tässä ei nähty.
– ”Hardcore-osuus” aiheutti lähinnä myötähäpeän tunteita.
– Ottelu oli buukattu niin idioottimaisesti kuin vain voi (lopussa paljastui, että yhtäkkiä ottelun voikin voittaa myös selätyksellä jne., vaikka tuomarit olivat olleet vain häkin ulkopuolella).
– Lisäksi koko soppa pilattiin entistä pahemmin sillä, että kehän ympäristö piti jostain syystä täyttää kymmenillä feikki-Stingeillä, jotka herättivät yleisössä vain ”We want Sting!” -huudon.
– Ottelun huippuhetkeksi tarkoitettu spotti (johon kuului Randy Savagen kiipeäminen häkin katolle) olisi varmaan ollut ihan kiva, jos se olisi toteutettu normaalin häkin kanssa. Nyt tuokin spotti oli täysin epäonnistunut ja siksi idioottimaisen näköinen.
– Teemaan sopien ottelun lopetus oli mahdollisimman typerä, ja koko ottelu nyt vain sai näyttämään päämestarina toimivan Hoganin täydeltä pelleltä.

Hienoa mainosta WCW:ltä itselleen. Annan harvoin (monien mielestä varmasti turhankin harvoin) sitä kuuluisaa paska-arvosanaa (DUD), mutta tämä ottelu ei nyt kyllä ihan oikeasti mitään muuta ansaitse. Tämä muistutti osaltaan hyvin paljon Doomsday Cage Matchia: tavallaan nauratti jo kaikella paskuudellaan, mutta oli silti itkettävän kamala.

Arvosana: DUD

WCW osoitti siis jälleen kerran, kuinka kamalalla tavalla PPV:n voi todellisuudessa lopettaa. Vaikka nykypaini onkin monesti tylsää, se sentään lähes aina pitää jonkinlaista tasoa yllä pääotteluissaan. WCW ei tämmöisistä asioista turhaan huolinut. Siitäkin huolimatta täytyy myöntää, että oli tämä PPV yksi WCW:n vuoden parhaimmista. Show’n alku (kolme ensimmäistä ottelua) oli nimittäin todella hienoa katsottavaa, ja tämän lisäksi tarjolla oli todella kova Last Man Stan… Las Vegas Sudden Death Match ja myös hyvä Hennigin ja Flairin kamppailu. Välissä oli pientä kuraa, ja loppu oli kamala, mutta siitä huolimatta tästä jäi Ok maku suuhun.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 4.10.2010.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF In Your House 18: Badd Blood

Next post

Arvio: WWF Survivor Series 1997

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.