1996ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Hog Wild

Sijainti: Sturgis, Etelä-Dakota (Sturgis Motorcycle Rally)

Päivämäärä: 10.8.1996

Yleisömäärä: 5 000

Katso tapahtuma WWE Networkissa!

Hog Wild oli muutamasta syystä aika hassu tapahtuma. Ensinnäkin tämä (ja sen seuraajina toimineet Road Wild -tapahtumat) järjestettiin ulkotiloissa, Sturgis Motorcycle Rally -alueella, jossa nimestäkin päätellen normaalisti rymistelivät moottoripyörät. Nytkin katsomossa oli paljon moottoripyörillä saapuneita faneja. Muutenkin koko tapahtuman teemaan liittyivät moottoripyörät – se näkyi myös tapahtuman nimessä, joka liittyy jotenkin johonkin Harrikka-omistajien kerhoon (en tiedä tarkemmin eikä kauheasti kiinnosta). Tekijänoikeussyistä myöhempinä vuosina tämä tapahtuma opittiin kuitenkin tuntemaan siis Road Wild -nimellä. Ai niin, tapahtuman posterissa oli punaiseen ja keltaiseen verhoutunut Hulkster poseeraamassa (”Ain’t no easy riders here”) motskarin selässä, vaikka nWo oli jo siis hyvässä vauhdissa. Selostajina jälleen Dusty Rhodes, Bobby ”The Brain” Heenan ja Tony Schiavone.

WCW Cruiserweight Championship

The Ultimate Dragon vs. Rey Mysterio, Jr. (c)

hw0

No niin, jälleen WCW:n PPV avattiin nopeatempoisella cruiserweight-ottelulla, jossa oli mukana Rey Mysterio. Hog Wildiin tullessa Mysterio oli voittanut itselleen Cruiserweight-mestaruuden, joka vielä edellisen PPV:n aikaan komisti Dean Malenkon vyötäistä. Mysterion vastustajaksi oli saapunut toinen maskimies, Japanin lahja WCW:n cruiserweight-painille: Ultimo Dragon. Ottelu kuulosti etukäteen erittäin mielenkiintoiselta, ja kovatasoinenhan tämä ehdottomasti oli. Ottelu täynnä hienoja, lennokkaita liikkeitä ja yleisesti erittäin viihdyttävää menoa. Ongelmana oli kuitenkin ensinnä se, että tämä ei kestänyt ihan niin kauan kuin olisi toivonut (vaikkakin yli 10 minuuttia). Toisaalta sitten ongelma on taas se, etten ole ihan varma, olisiko sittenkään toivonut näkevänsä tätä paljon pidempään: siinä missä Mysterion ja Psychosiksen spottailu-ottelut eivät vielä menneet yli, tuntuivat nämä Mysterion ja Dragonin kohtaamiset (tämä ei vielä niin pahasti kylläkään) menevän jo vähän turhan pitkälle. Itse tykkään siitä, että myyminen otetaan huomioon ottelussa, vaikka tiedän, ettei näissä otteluissa se ole pääidea. No, viihdyttävää menoa ja sai oikein hyvällä tavalla yleisön mukaan – ei tätä siis missään tapauksessa voi vähätellä. Cruiserweight-vyön esilläolo tällä tavalla on aina plussaa.

Arvosana: * * * ½

Singles Match

Scott Norton vs. Ice Train

Ice Trainin managerina toimi Theodore Long, joka on aikanaan hoitanut niin managerin kuin tuomarin roolia ja jonka nykyisin tunnemme parhaiten ”Holla, holla!” -huudoista. Ice Trainin ja Scott Nortonin taas tämän ajan painin seuraajat olivat jo ehtineet oppia tuntemaan Fire and Ice -joukkueen jäseninä. Nyt kuitenkin oli käynyt niin, että tämä joitakin kuukausia sitten perustettu joukkue ei kauhean pitkään elänyt, vaan jäsenille syntyi kärhämää, joukkue hajosi ja tässä sitä oltiin. Tarkempaa syytä joukkueen hajomiselle ei annettu, enkä usko sen ketään asiasta tietämätöntä (kuten allekirjoittanutta) kiinnostaneen. Koko tämä kuvio oli kyllä niin surkea. Nortonin ja Ice Trainin joukkue ei ollut ehtinyt missään vaiheessa alkaa edes vaikuttaa yhtenäiseltä kaksikolta, kun se jo päätettiin hajottaa. No, itse ottelu oli aika lyhyt ja täysin mitäänsanomaton. Ei varsinkaan Norton kehässä huono ollut eikä tämä painillisesti kauheaa katsottavaa ollut, mutta täysin yhdentekevä ottelu ja yhdentekevä feudi. Hohhoi.

Arvosana: * *

”Battle of the Bikes” Match

Bull Nakano vs. Madusa

Tämä on itse asiassa aika hassu ottelu historian kannalta. Madusa siis paini vuoden 1995 loppuun asti WWF:ssä Alundra Blayze -nimellä ja oli firman selkeästi kovin (ja lähestulkoon ainut, jos emme tahdo laskea mukaan Bertha Fayea – ja uskokaa minua, me emme halua laskea Bertha Fayea) naispainija ja piti myös suurimman osan ajasta WWF:n Women’s-mestaruutta. WWF:stä lähdettyään Madusa otti mestaruusvyön mukaansa ja dumppasi sen roskikseen ensimmäisessä WCW:n show’ssa, jossa esiintyi vaihdettuaan laivaa. Tämä kaikki historia vielä yhden kerran (olen ainakin kerran jo sen aikaisemmin tämän projektini aikana kertonut) sen takia, että Blayzen, eli Madusan, merkittävin feudi tuosta naisten vyöstä WWF:ssä oli nimenomaan Bull Nakanoa vastaan. Bull Nakano oli japanilainen naispainija joka… no, ei ole ihan perinteisen naispainijan näköinen. Olen kuitenkin tykännyt kaikista näkemistäni Nakanon kehäotteista, ja tapahtumia katsoessani Nakanon ulkonäkö on muutenkin ollut pelottavan sijaan vain hiton uskottava. Niinpä odotin tältä periaatteessa pitkän tarinan omaavalta ottelulta (johon oli sekoitettu vielä jenkki- ja japskipyörien kiistaa) paljon. Harmi vain, ettei tämäkään ottelu pahemmin aikaa saanut (viitisen minuuttia), mutta toisaalta sen ajan nämä kaksi naista kyllä hyödynsi hyvin. Ei ehkä niin hienosti, kuin olisin toivonut, mutta oikein mukavasti. Ihan kiva naisten ottelu, joka ei kuitenkaan ehtinyt päästä sille tasolle, kuin sen olisi pitänyt, kun ottelu jo loppui. Madusan ensimmäinen PPV-ottelu toista naispainijaa vastaan WCW:hen paluun jälkeen – kyllä selkeästi kannatti.

Arvosana: * *

Singles Match

Dean Malenko vs. Chris Benoit

hw1

Olen jokaisen aikaisemman ottelun kohdalla sanonut ajanpuutteesta, mutta siitä ei kauheasti pitäisi valittaa, koska tässä ottelussa tuo aika sitten käytettiin hienosti hyödyksi. Kun Chris Benoit’n ja Dean Malenkon annettiin painia lähes puoli tuntia kestävä ottelu, ei aikaisempien otteluiden ajanpuute enää tuntunut missään. Malenko oli siis Bash at the Beachin ja Hog Wildin välisenä aikana menettänyt Cruiserweight-mestaruutensa, ja nyt hän sitten otteli Benoit’ta vastaan. Normaalisti valittaisin selkeän feudin ja tarinan puutteesta, mutta tässä ei tarvittu sitä: nämä kaksi miestä kertoi upean tarinan kehässä. En edes ole välttämättä tämäntyyppisten otteluiden suurimpia ystäviä, mutta tässä vain toimi kaikki. Upeita liikkeitä, upeaa psykologiaa, upeaa rauhallista mutta silti koko ajan juuri oikealla tahdilla etenevää painia kohti erinomaista lopetusta. Sekin toi otteluun loistavan lisänsä, että tämä ehdittiin julistaa jo kaksi kertaa aikarajan takia tasapeliksi, mutta matsia jatkettiin yliajalla: sekin kertoi siitä, että nämä kaksi tahtoi painia niin kauan toisiaan vastaan, että selviäisi, kumpi se parempi mies oli. Ehdottomasti tähän mennessä vuoden paras ottelu WCW:ltä ja ihan koko vuoden kärkikamaa (niin WWF:n kuin WCW:n saldoa katsoessa). Upea ottelu.

Arvosana: * * * * ½

WCW World Tag Team Championship

The Steiner Brothers vs. Harlem Heat (c)

Myös joukkuemestaruuden osalta oli tapahtunut muutoksia sitten viime maininnan. Lex Luger ja Sting olivat olleet joukkuemestareita vuoden alusta asti, ja he olivat puolustaneet joukkuemestaruuttaan kaksi kertaa vuoden ensimmäisessä PPV:ssä, SuperBrawl VI:ssä. Tuon jälkeen joukkuevyöt olivat kuukausia vain pyörineet miesten olkapäillä, ja kaksikolla oli ollut omat feudinsa ilman että joukkuemestaruutta enää kummemmin mainittiin missään vaiheessa. Viimein ennen Bash at the Beachia miesten mestaruuskausi oli tullut päätökseensä, ja WCW oli saanut uudet joukkuemestarit: Booker T:n ja Stevie Rayn muodostaman Harlem Heatin. Hog Wildissä nähtiin sitten se ihme, että WCW:n joukkuemestaruutta puolustettiin PPV:ssä. Tätä ei tosiaan ollut tapahtunut sitten helmikuun. Vaikka paljon olenkin WWF:n joukkuedivisioonaa parjannut raporteissani, niin sentään WWF ymmärsi pitää joukkuevyönsä tähän aikaan paremmin esillä. Tästä tapahtumasta lähtien tilanne kyllä sitten koheni paljon (ja syksyllä myös WWF:n tilanne parani). Itse ottelu oli hyvää joukkuepainia, johon kaksi tähän aikaan taidokasta joukkuetta ylsi. Kukaan painijoista ei ollut vielä liian vanha, vaan esitti oikein vetreitä ja viihdyttäviä otteita. Ei mitään mieltäräjäyttävää, mutta keskivertoa parempi joukkuemestaruusottelu.

Arvosana: * * *

WCW United States Heavyweight Championship

Eddie Guerrero vs. Ric Flair (c)

hw2

Ja taas oikein mielenkiintoiselta kuulostava ottelu. Vuoden 1996 Flair oli vielä hyvässä vireessä (kunnes syksymmällä sitten loukkaantui), ja Eddie Guerreron ura taas oli vasta kunnolla alkamaisillaan! Kummallakin niin menokykyä kuin painitaitoja riitti vaikka millä mitalla, ja muutenkin asetelmat olivat kunnossa: aikaa ottelu sai oikein kiitettävästi, panoksena oli arvoaan selkeästi Flairin mestaruusvoiton jälkeen nostanut United States -vyö ja jonkinlaista tarinaakin oli pohjalla: olihan miehillä omat kärhämänsä jo Slamboreessa. Ja kun ennakkoasetelmat olivat kunnossa, ei ottelukaan pettänyt ollenkaan. Jotenkin en uskaltanut toivoa tästä ottelusta kuitenkaan mitään huippukohtaamista, mutta turhaan pelkäsin: Guerrero ja Flair pistivät pystyyn selvästi vuoden parhaan US-mestaruusottelun. Ottelusta löytyi oikeastaan kaikkea, mitä sopi toivoa: hyvää tekniikkapainia, Guerreron takaamaa lennokuutta, hienoja yksittäishetkiä, tarinankerrontaa ja jännittävä lopetus. Ei ihan klassikko sentään, mutta todella hyvä ottelu kuitenkin.

Arvosana: * * * *

Tag Team Match

The Outsiders vs. Lex Luger & Sting

Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen nWo vs. WCW -ottelu. Lex Luger oli siis edelleen Television-mestari, mutta mitäpä väliä sillä nyt ihan oikeasti oli? Johnny B. Baddin hävittyä mestaruutensa Lugerille ennen WWF:ään loikkaamistaan ei TV-mestaruudesta oltu WCW:n PPV:issä puhuttu halaistua sanaakaan. Mutta se TV-mestaruudesta: kyseessä oli koko vuoden ehdottomasti kuumimman feudin alkuvaiheet, ja kaikki neljä kehässä olevaa painijaa oli ihan mielenkiintoisia tapauksia tähän aikaan. Lugerilta nyt ei erityisemmin mitään enää kannattanut odottaa, mutta tämän ajan Nashin otteista itse tykkään paljon: se oli tietyllä tavalla semmoista juuri oikealla tavalla aggressiivista ja intensiivistä brawlausta. Sting ja Hall nyt olivat tähän aikaan erittäin hyvässä vedossa. Tämän kaiken lisäksi tässä ottelussa tämä nelikko oli myös tuntunut sisäistävän, että ottelun pitää näyttää siltä, että tässä taistellaan WCW:n tulevaisuudesta. Ottelu oli oikeasti vauhdikas, jännittävä ja siinä nähtiin rajua taistelua sen Bash at the Beachin aika mitäänsanomattoman peruspainin sijaan. Lopetuskin ottelulle oli periaatteessa ihan hyvä vielä tässä vaiheessa, mutta myöhemmin nWo-kuvioissa tätä käytettiin kyllä ihan liiaksi. Itse viihdyin yllättävän paljon tätä katsoessa.

Arvosana: * * * ½

WCW World Heavyweight Championship

Hollywood Hulk Hogan vs. The Giant (c)

hw3

Sitten illan ainut puhtaasti heikko hetki – ja kyseessä on tietenkin samalla main event. Voi vain ihmetellä sitä, miten WCW ei onnistunut missään vaiheessa vuotta 1996 tarjoamaan ihan oikeasti erikoisen tasokkaita pääotteluita, vaan parhaimmillaankin ne ylsivät kolmen tähden tasolle. Tämä ottelu oli kaukana tuostakin arvosanasta ja oli itse asiassa vielä heikompi kuin näiden kahden kaveruksen Steel Cage -ottelu SuperBrawl VI:ssä. Tuossa häkkiä käytettiin muutamaan otteeseen ihan kivasti, ja Hoganin supersankarirooli oli surkuhupaisa. Tässä kaiken laiskan menon keskellä hyviä hetkiä olivat lähinnä Giantin Hogan-taunttien matkimiset, Hoganin erinomaisesti vetämä heel-rooli ja jotkin yksittäiset hetket. Voi vain miettiä sitäkin, miksi juuri heel-Giantin piti olla mies, joka tiputti mestaruusvyön nWo-Hoganille. Ei ihme, ettei yleisökään kummemmin buuannut Hoganille tässä ottelussa. Äärimmäisen huonosti suunniteltu juttu kokonaisuudessaan, jos tällä oli tarkoitus luoda kuvaa nWo:n pahuudesta ja muusta hirveydestä.

Arvosana: * ½

Pääottelun jälkeen nähtiin vielä varsin kehno nWo:n ja Brutus Beefcaken (tai mikä Booty Man tähän aikaan olikin) välinen kohtaus. Ketään ei kiinnostanut, ja onneksi Booty Mania ei hyvään toviin tämän jälkeen tarvinnut katsella.

Vaikka siis tapahtuman main event ja sen jälkimeiningit olivat varsin epäonnistuneita, PPV oli muuten todella vahva: siihen kuului yksi todella kovatasoinen ottelu, yksi oikein hieno mestaruusottelu, hieno opener ja oikein viihdyttävä joukkueottelu. Päälle vielä hyvä joukkuemestaruusottelu ja ihan kiva vaikkakin lyhyt naisten ottelu. Ei ollut WCW tähän mennessä onnistunut kertaakaan tarjoamaan PPV:tä, joka näin tasaisesti lähes läpi illan pystyi viihdyttämään (vain pari heikompaa hetkeä). Otteluiden kokonaistaso oli kova, ja lisäksi tapahtuman järjestäminen aika erikoisessa paikassa oli vieläpä mukava lisä, joten kyllä tämä oli Hieno PPV. Ei ihan WrestleManian XII:n tasoa kuitenkaan.

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 22.8.2009.

Lisää...
Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF In Your House 9: International Incident

Next post

Arvio: WWF SummerSlam 1996

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.