2000ArkistoTapahtumatWCW

Arvio: WCW Mayhem 2000

Päivämäärä: 26.11.2000

Sijainti: Milwaukee, Wisconsin (U.S Cellular Arena)

Yleisömäärä: 3 800

Katso tapahtuma WWE Networkissa! 


Marraskuinen Mayhem järjestettiin ensimmäisen kerran edellisenä vuonna, jolloin se korvasi aikaisempina vuosina marraskuussa järjestetyn World War 3:n, jossa oli nähty WCW:n perinteinen 60 miehen Battle Royal. Mayhem oli saanut nimensä myöskin vuonna 1999 lanseeratun Mayhem-pelin mukaan, ja samalla nimellä jatkettiin tänäkin vuonna. Mitään Battle Royalin kaltaista teemaottelua tässä viimeisessä ppv:ssä ennen WCW:n vuoden suurinta tapahtumaa ei ollut. Muutenkin WCW:ssä elettiin taas vaihteeksi pysähtyneisyyden aikaa, kun Vince Russon loukkaantuminen oli jämähdyttänyt koko buukkauksen.

WCW Cruiserweight Championship

Mike Sanders (c) vs. Kwee-Wee

WCW:n comissioner Mike Sanders oli pitänyt CW-mestaruuttaan hallussaan jo hyvän tovin. Jotenkin h****tissä WCW:n edelleenkin suhteellisen kivasta CW-divisioonasta mestaruushaastajaksi oli noussut taas esille joku perkeleen Kwee-Wee, jonka koko tyhjänpäiväiseen gimmickiin aloin olla aika lailla kyllästynyt. Samoin tuntui olevan yleisö, joka ei jaksanut reagoida mieheen millään tavalla. Joka tapauksessa Kwee-Wee oli voittanut ykköshaastajuuden, ja sen jälkeen Mike Sanders oli comissioner-voimillaan pistänyt hänet useisiin tiukkoihin paikkoihin, kuten otteluun Goldbergiä vastaan, kunnes WCW:n uusi toimitusjohtaja Ric Flair viimeisessä Nitrossa ennen Mayhemia oli antanut Sandersin maistaa omaa lääkettään pistämällä hänet itse ottelemaan Goldbergiä vastaan.

En ollut kovin innoissani tästä ottelusta, koska Kwee-Ween painitaidot tuntuivat tähän mennessä nähdyn perusteella olevan enintäänkin keskinkertaisia, ja samaa voi hyvällä omallatunnolla sanoa Sandersista. Alku ei vaikuttanutkaan mitenkään lupaavalta, kun kaksikko ensin väänsi mitäänsanomatonta peruspainia, ja sitten hommaan sotkettiin Natural Born Thrillersin ja Mengin sekaantumiset. Lopulta heidät talutettua kuvioista pois, ja viimeiset viisi minuuttia nähtiinkin sitten ihan oikeaa painia, joka oli jopa parempaa kuin olisin odottanutkaan. Ei todellakaan CW-divisioonan ikimuistoisempia tai ylpeimpiä hetkiä, mutta tämä oli kaikella tapaa sellainen ihan kiva ottelu, joka tv-show’ta katsoessa olisi mennyt ihan kivasti. Eihän tämä laadultaan mitään ppv-tasoa ollut, mutta mitäpä muuta voisi olettaakaan WCW:ltä vuonna 2000.

* * 

Three Way Tag Team Match

3 Count vs. Jung Dragons vs. Jamie Knoble & Evan Karagias

Ahaa, tässä ne kaikki oikeasti taidokkaat (ja vähemmän taidokkaat) CW-painijat olivat, kun heitä ei CW-mestaruusottelussa saatu nähdä. Tässä ottelussa oli taustalla siis edelleen sama vanha feud 3 Countin ja Jung Dragonsin välillä, mutta se oli saanut äskettäin varsin mielenkiintoisen uuden käänteen, kun Jung Dragonsin Jamie-San oli riisunut maskinsa ja paljastanut, ettei olekaan japanilaispainija vaan perusamerikkalainen jamppa. Hän paljasti oikeaksi nimekseen Jamie Knoblen ja liittoutui yhteen Evan Karagiasin kanssa sen jälkeen, kun 3 Count oli puolestaan kenkäissyt Karagiasin pihalle porukastaan. Niinpä Knoblella ja Karagiasillakin oli siis syytä olla katkeria oikeastaan molempia näitä joukkueita vastaan.

Tämä ottelu alkoikin antaa jo osvittaa siitä, minkä mestaruusvyön WCW kehittelisi kuvioihinsa vielä viimeisten kuukauden ajaksi. Kyllä vain, Cruiserweight Tag Team -mestaruus saapuisi pian. Ja minulla ei olisi todellakaan mitään sitä vastaan, jos se tietäisi tämänkaltaisten otteluiden jatkumista ppv:ssä. Tämäkin oli kiistatta koko ppv:n paras ja ehdottomasti viihdyttävin ottelu. Erityisesti Knoble, Karagias ja Yang vakuuttivat, ja kyllä muutkin tuntuivat taas yrittävän parhaansa. Kunnon spottailua, josta tuli jo mieleen vähän TNA:n X Division -meininki. Ongelma vain oli se, etteivät kaikki painijat olleet X Division -tasolla, ja niinpä ottelun loppupuolella homma alkoi mennä turhan paljon botchailuksi, ja muutenkin lopussa tuli sellainen ”turhan paljon ängetty turhan vähään aikaan” -fiilis. Jos ottelu olisi siis osattu buukata ja suorittaa rauhallisemmin, lopputulos olisi voinut olla vieläkin selvästi parempi. Nytkin kyseessä oli jo hyvä ottelu.

* * * 

Non Sanctioned Match

Mancow vs. Jimmy Hart

Muistatteko vielä, kun tyhjänpäiväinen radiopersoona Mancow ja parhaat vuotensa ajat sitten nähnyt manageri Jimmy Hart kohtasivat toisensa Spring Stampede 2000:ssa painiottelussa? Ai ette? Onneksi olkoon vain teille. Minä ikävä kyllä muistan, ja se ei ole kaunista muisteltavaa. Tuo ottelu päätyi siihen, kun Mancow selätti Hartin ja pieksi tämän jalan vielä ottelun jälkeen pahasti. Nyt yli 6 kuukautta tapahtuneen jälkeen Hart oli vihdoin tehnyt paluunsa tuon hurjan beatdownin jäljiltä, ja hän ei ollut oppinut yhtään mitään. Hart jatkoi samaa Mancow’n pilkkaamista ja tälle uhoamista, ja niinpä Mayhemiin buukattiin uusintaottelu näiden kahden välille, vaikka Hartilla oli yhä jalassaan kipsi, jonka tarpeellisuutta ja aitoutta Hartia haastatellut Gene Okerlundkin piti aika nollassa.

Jos oletit, että tämä ottelu ei olisi kaikella tapaa turha ja paskaa, arviointikykysi on pahan kerran häiriintynyt. Toisaalta kun ei tältä mitään muuta voinut edes odottaakaan, ei täysin onneton lopputuloskaan oikeastaan edes haitannut. Ja olipa tämä p**ka ainakin nopeasti ohi.

DUD 

WCW Hardcore Championship
Hardcore Match

Crowbar (c) vs. Big Vito vs. Reno

WCW:n Hardcore-divisioonassa oli tapahtunut taas hurjia. Re ”ei sukua Hexille” no ja Big Vito olivat pitäneet veristä vihanpitoa yllä useamman kuukauden ajan, ja he olivat viikko toisensa jälkeen hyökännyt kesken ottelun pieksemään toista. Vito oli tahtonut Renon hallussa olevan HC-mestaruuden, ja Reno ei tahtonut tätä luovuttaa hänelle. Lopulta hommassa oli käynyt niin, että HC-kuvioihin ihan tyhjästä putkahtanut ja jonkun kummallisen naistenmies-gimmickin omaksunut Crowbar oli ihan puolivahingossa osittain Vitonkin ansiosta voittanut mestaruuden Renolta, ja nyt sekä Vito että Reno olivat hänen hallussaan pitämänsä mestaruusvyön perässä.

Täytyy sinänsä antaa kunniaa näille WCW:n parin viime ppv:n roskapainiotteluille, että nämä on hoidettu niin hyvin kuin näillä edellytyksillä nämä ottelut on ylipäätänsä voitu hoitaa. Näistäkään kolmesta kukaan ei tosiaankaan alun perin ollut hardcore-painija, mutta niin vain he mäiskivät toisiaan aivan sumeilematta ja ottivat vastaan varsin hyvännäköistä bumppia. Ei taaskaan mitään sellaista, mitä vaikkapa WWF:n HC-otteluissa ei olisi nähty jo vuonna 1999 tai ECW:n HC-otteluissa varmaan jo vuonna 1995, mutta mitäpä sillä on väliä. Lopputulos oli kuitenkin se, että ottelu hoiti roolinsa ihan kivasti eikä alkanut häiritä missään vaiheessa. Tällaista tv-ottelutasoa parempaan WCW:n HC-divisioona tuskin tulee koskaan yltämään.

* * 

3 on 2 Handicap Match

Filthy Animals vs. Alex Wright & KroniK

Voi olla oikeastaan, että Alex Wright ja Disco Inferno ovat sittenkin olleet Boogie Knightsin perustamisesta lähtien heelejä ja että Wright veti face-roolia vain kotiyleisönsä edessä… Toisaalta he kyllä feudasivat heel-mestareiden O’Hairin ja Jindrakin kanssa, joten ehkä he ovat kääntyneet heeleiksi vasta hiljattain. Oikeastaan se on ihan loogista, koska Infernohan liittoutui Wrightin kanssa pian sen jälkeen, kun hänet oli pistetty pihalle nimen omaan Filthy Animalsista, jonka Kidman ja Rey Mysterio Jr. olivat nyt heitä vastassa. Tai siis Wrightia vastassa, koska Inferno ei itse uskaltautunut kohtaamaan entisiä joukkuekavereitaan. Lisäksi Inferno oli saanut sovittua Mike Sandersin kanssa niin, että tämä olisi 3 on 2 Handicap Match heidän edukseen. Wrightin joukkuekeaveriksi Disco palkkasi KroniKin, joka oli siis omaksunut samanlaisen ”pieksemme kenet tahansa kunhan maksat meille tarpeeksi” -gimmickin, joka oli ollut Acolytesilla käytössä WWF:ssä viimeisen vuoden ajan. KroniKin hinnat olivat kuitenkin varsin korkeat, ja he ilmoittivat Discolle, että tämän antama rahasumma riittäisi siihen, että KroniK lähtisi kävelemään 7 ja puolen minuutin jälkeen vaikka ottelu ei olisi ohi.

Ei kannata hämääntyä tuossa alla olevasta ajasta, sillä sehän on vain ottelun virallinen pituus. WCW:n gimmickoidun kellon mukaan 7 ja puoli minuuttia olivat kuluneet jo jossain 6 minuutin kohdalla, joten kyllä tässä nähtiin hyvän aikaa sitä Filthy Animalsinkin ylivoimaa, jonka kaikki varmasti tiesivät tulevan. Muuten minulla ei ole oikeastaan mitään pahaa sanottavaa tästä ottelusta, koska Mysterio Jr. ja Kidman hoitivat hommansa taas aivan erinomaisesti, ja Wrightkin on varsin kelpo painija. KroniK ja FA:han veti jo Millennium Finalen openerissa hyvän joukkueottelun, jota luonnehdin sellaiseksi old school WWF:n iso joukkue vastaan pieni taidokas joukkue -tyyliseksi mätöksi, ja samalla teemalla jatkettiin tässä. Ihan samalle tasolle ei tämä ottelu kylläkään yltänyt, mutta oikein mukava ottelu tämä joka tapauksessa oli. Mysterio Jr. ja Kidman ovat uskomattoman arvokkaita tälle WCW:n midcardille.

* * ½ 

Singles Match

The Franchise vs. The Cat

The Franchise oli siirtynyt taas seuraavaan yhdenpäiväiseen midcard-feudiin, koska hän ei nyt vain tullut toimeen yhtään kenenkään kanssa WCW:n rosterissa. Siinähän sitä on jo ihan tarpeeksi syytä, että muutenkin jo ylitäyteen ppv-korttiin pitää vielä änkeä random yhteenotto Catin ja Douglasin välillä.

En ole missään vaiheessa pitänyt Catista, sillä tämä on ollut jotenkin aina niin turhan oloinen WCW:n rosterissa. Vähän samaa voi sanoa kieltämättä myös The Franchisesta, jonka tämä viimeinen stint WCW:ssä on kieltämättä ollut varsin onneton. Kyllä Franchise edelleen osaa vetää heelin roolin hemmetin hyvin, kuten olen kaikissa arvosteluissa muistanut mainita, ja se toimii tässäkin ottelussa. Itse asiassa muutenkin tämä on ennakkoasetelmiin nähden parempi koitos, sillä Cat liikkui tässä yllättävänkin vauhdikkaasti, yritti tosi kovasti ja väläytti muutaman oikeasti näyttävän potkun. Douglas taas… No, häntä ei nyt kauheasti kiinnostanut. Tämä oli vieläpä yllättävän pitkä ottelu, enkä kyllästynyt missään kohtaa pahemmin, joten olisihan tämä huonomminkin voinut mennä. Ja näistä kaikista kehuista huolimatta on hyvä muistaa, että ei tämä nyt ollut edes sitä tv-ottelutasoa, sillä sen verran perusteellisia ongelmia näiden kahden yhteenbuukkaamisessa kuitenkin on.

* ½ 

Singles Match

Bam Bam Bigelow vs. Sgt. A-Wall

Bam Bam Bigelow oli tehnyt taas paluunsa aktiivirosteriin usean kuukauden tauon jälkeen, mikä oli ehdottomasti positiivinen kehitysaskel. Vaikka Bigelow ei ollutkaan enää ihan parhaiden vuosiensa terässä, oli hän heittämällä WCW:n rosterin parhaimpia isoja miehiä ja muutenkin painijoiden keskitasoon nähden oikein oivallinen lisä. Erityistä plussaa Bam Bam ansaitsee vielä hienosti heel-roolinsa vetämisestä, sillä se nyt vain on kuin luotu miehelle, jonka pääkin on täynnä tatuointeja. Alun perin Bigelowin pitikin kohdata tässä ottelussa ”That 70’s Guy” Mike Awesome, mutta Bigelowin hyökättyä Awesomen kimppuun julmasti backstagella, ei Awesome ollut ottelukunnossa. Kun Bigelow oli promottanut kehässä hetken aikaa omasta ylivertaisuudestaan, paljastui kuitenkin, ettei hän jäisi ilman vastustajaa, sillä Misfits In Actionin Sgt. A-Wall saapui mielellään haastamaan Bigelowin otteluun.

Olen hieman alkanut sympatisoimaan A-Walliakin, sillä tämän face-turnin ja midcardiin tiputtautumisen jälkeen hänen ei ole enää tarvinnut hallita otteluita samalla tavalla, eikä hänen matseissaan tule enää niin helposti esille hänen rajalliset painitaitonsa. Niinpä tässäkin ottelussa Bigelow sai hallita ottelua suurimman osan ajasta, ja lopputuloksena oli ihan katsottavaa rymistelyä. En minä tätä ottelua todellakaan lähtisi kenellekään suosittelemaan, mutta on WCW:n ppv:ssä paljon paskempaakin nähty. Ihan katsottava kahden ison miehen mieleenpainumaton mäiskintä, joka sai tosin aika kummallisen lopun, kun varsinaisen lopetuksen jälkeen voittaja tuupertui tajuttomana kanveesiin.

* ½ 

WCW Canadian Heavyweight Championship

Lance Storm (c) vs. General Rection

Kuten siis jo Millennium Finalen kohdalla kävi selväksi, Major Gunns oli pian Misfits In Actioniin takaisin liittymisensä jälkeen puukottanut MIA:ta selkään ja auttanut Lance Stormin voittamaan Canadian/US Heavyweight -mestaruutensa takaisin. Näin Gunns oli virallisesti osa Team Canadaa, ja mestaruusvyö oli taas kerran Lance Stormin lanteilla. Tämä oli nyt jo neljäs ppv putkeen, jossa nämä samat kaverukset ottivat yhteen samassa mestaruusottelussa, mutta koska Saksan ppv:tä ei jenkkiyleisön silmissä ollut koskaan tapahtunut, oli tietenkin ihan loogista, että General Rection sai vielä sen yhden mahdollisuuden voittaa vyönsä takaisin. Alkaisikohan tämän jälkeen vihdoin riittää? Ainakin minulle alkaa…

…Ja samaa voinee sanoa näistä painijoista sekä yleisöstä. Rectionin ja Stormin ottelut eivät tosin missään vaiheessa olleet olleet niin hyviä kuin yhden erittäin hyvän painijan ja yhden hyvään otteluun kannettavissa olevan painijan mestaruustaistojen luulisi olevan. Parhaimmillaankin nämä kaksi olivat pystyneet vain ihan hyvään tv-tasoiseen otteluun, ja nyt kaikki paukut oli annettu jo sen verran tehokkaasti, ettei tässä ylletty enää siihenkään. Yleisö oli nähnyt jo kaiken näiden välillä ja nämä kaksi olivat esittäneet yleisölle kaikkensa väliltään. Lopputuloksena oli ihan katsottava mutta harmillisen laimea feudin päätös, joka olisi voinut olla paljon kovempaa kamaa, jos se olisi tapahtunut jo puolitoista kuukautta sitten.

* ½ 

Singles Match

Jeff Jarrett vs. Buff Bagwell

En tiedä johtuuko se siitä, ettei WCW oikeasti enää selitä näiden otteluiden syitä enää paljon ollenkaan, vai siitä, ettei minua enää kiinnosta selvitellä tämän surkean yhtiön onnettomia feudeja, mutta minulla ei ole mitään selvää käsitystä siitäkään, miksi Jeff Jarrett ja Buff Bagwell ottavat yhteen tässä ppv:ssä. Kyllä minä yritin mielestäni päästä tilanteesta kärryille ennen ottelun alkua, mutta en minä mitään selvyyttä saanut. Jarrett on omahyväinen, ja Bagwell tahtoo piestä hänet. Selvästikään he eivät kuitenkaan tykkää toisistaan. Onhan siinä jo syitä ppv-ottelulle.

Jos ottelun taustatarinaa voi moittia siitä, että sitä ei käytännössä ollut, niin tästä ottelusta ei sitten olekaan liikaa pahaa sanottavaa. Olen nimittäin ihan oikeasti iloisesti yllättynyt siitä, kuinka kivan ottelun nämä kaksi saivat aikaan. Nyt toki pitää ottaa huomioon se, että puhumme Jeff Jarrettin ja Buff Bagwellin ottelusta, ja ennakko-odotukseni olivat jossain yhden tähden paikkeilla tai vieläkin sitä alempana, sillä en uskonut näiden kahden pystyvän keskenään mihinkään kunnon otteluun. Niin vain kuitenkin Jeff Jarrett osoitti jälleen kerran, että hän oli ihan oikeasti tällä viimeisellä WCW-runillaan pääasiassa oikeasti ihan hyvässä vedossa pystyessään vetämään kehnojen vastustajien kanssa ihan kivoja otteluita ja hyvien vastustajien kanssa sitten vielä parempia. Tämä ottelu meni siis siihen ”ihan kiva” kategoriaan, joka toimi mukavasti, mutta jäihän tämän painillinen anti kuitenkin sillä tavalla hyvin vajaavaiseksi, ettei tätä kuuna päivänä miksikään hyväksi otteluksi voi sanoa. Siitäkin huolimatta tämä ottelu jätti mukavan fiiliksen, sillä olin odottanut paljon pahempaa.

* *

WCW Tag Team Championship

The Perfect Event (c) vs. Diamond Dallas Page & Kevin Nash

Viime ppv:n aikaan joukkuemestareina olivat olleet Natural Born Thrillersistä vielä Jindrak ja O’Haire, mutta kun he olivat hävinneet vyönsä, olivat seuraavaksi mestaruusvuorossa Chuck Palumbo ja Shawn Stasiak. Stasiakin ja Palumbon joukkue oli Halloween Havocin aikaan ollut jo hajoamisen partaalla, mutta nyt he näyttivät pelaavan taas yhdessä ilman minkäänlaisia keskinäisiä ongelmia. Ehkä se johtui siitä, että heillä oli ongelmia sitäkin enemmän Kevin Nashin kanssa, joka oli tehnyt varmaan miljoonannen turnin WCW-urallaan ja kääntynyt nyt faceksi ja samalla koko Mike Sandersin johtamaa Natural Born Thrillersiä vastaan. Tästä ei NBT arvatenkaan tykännyt, ja Nash joutui kestämään monenlaisia ylivoimahyökkäyksiä pitkän aikaa, kunnes kesäkuusta lähtien poissa ollut Diamond Dallas Page teki eräässä Nitrossa comebackinsa ja saapui auttamaan Nashia. DDP ja Nash yhdistivät saman tien voimansa, ja yhdestä heistä tuli varsin vaarallinen vastustaja NBT:lle. Nyt heillä olisi mahdollisuus viedä Perfect Eventin joukkuemestaruusvyöt.

Jo toinen ihan positiivinen yllätys, sillä Shawn Stasiak ja Kevin Nash samassa ottelussa ei luvannut mitään kovin hyvää. Niin vain kuitenkin tälle ottelulle oli saatu bookattua erittäin hyvin toimiva perinteisen joukkueottelun rakenne, jossa Nashin (ja Stasiakin) heikkoudet peittyivät tehokkaasti, ja DDP pääsi taas vetämään hienosti osaamaansa altavastaajan roolia. Tottahan on toki se, että tämäkin jäi painilliselta anniltaan aikamoisen köyhäksi, mutta ihan perusmeno sopi hyvin tähän otteluun. Taas yksi ihan kiva ottelu lisää, ja tämänkin jälkeen oli ihan tyytyväinen fiilis.

* * 

Singles Match

Lex Luger vs. Goldberg

Lex Luger oli tehnyt Halloween Havocin aikoihin comebackin, joka olisi minun puolestani saanut jäädä tekemättä. Lugerilla ei ollut ollut todellakaan mitään annettavaa tälle firmalle enää vuosikausiin, eikä tämä viimeinen run ja vielä yksi heel-turn muuttanut asiaa parempaan päin. Goldberg puolestaan jatkoi epätoivoista tehtäväänsä yrittää päästä uudestaan siihen 173 ottelun mittaiseen voittoputkeensa. Ennen tätä ottelua hänen tuloksensa oli tämän uuden yrityksen alusta lähtien laskettuna 24-0, ja Luger oli päättänyt haastaa Goldbergin, sillä hän oli varma, että hän pääsisi kiinni vielä kerran vanhaan kunniaansa, jos hän saisi katkaistua Goldbergin uuden voittoputken.

WCW, oikeasti. Goldberg vs. Luger? Vuonna 2000? Ketä tämän pitäiis kiinnostaa. Toivon mukaan ei yhtään ketään. Tämä oli kaikella tapaa täysin yhdentekevä venytetty squash, joka ei näyttänyt kiinnostavan pahemmin edes Lugeriaan itseään. Goldberg teki toki taas kerran sitä, mitä parhaiten osasi, eli jyräsi vastustajansa kanveesiin parilla ihan näyttävällä power-liikkeellä, mutta ei tästä ole kyllä mitään muuta (hyvää) sanottavaa. Täysin turha ”Main Event” -ottelu.

½ 

WCW World Heavyweight Championship
Straight Jacket Steel Cage Match

Booker T (c) vs. Scott Steiner

Booker T:n ja Scott Steinerin feud oli aivan epäilyksettä koko WCW:n Main Event -skenen kantava voima. Erityisesti nyt, kun Vince Russokaan ei päässyt sotkemaan itseään tähän enää on screen -meiningissä. Tässä olivat vastakkain oikeasti firman ”tulevaisuuden” kaksi isointa nimeä, jotka olivat overimpia kuin missään vaiheessa urallaan. Booker T oli myös painitaidoiltaan varmaan uransa huippukunnossa, ja Steinerkin oli omaksunut tähän geneettiseen friikkikroppaansa sopivan brawlaustyylin varsin tehokkaasti. Kun tähän vielä lisätään se, että taustalla oli oikeasti pitkä ja äärimmäisen henkilökohtainen feud, jonka Halloween Havocin yhteenotto oli päättynyt Steinerin diskaukseen, oli tässä feudin blow off -ottelussa oikeasti tunnelmaa. Harmi vain, että tämä ei voinut olla pelkkä Steel Cage Match (tai oikeastaan häkin rakenteen pohjalta enemmänkin Hell In A Cell… oops, WWF:n trademark), vaan hommaan piti sekoittaa joku idioottimainen katosta roikkuva pakkopaita, jota saattoi käyttää ottelussa aseena.

Tämä on ihan oikeasti WCW:n suurin ongelma. Juuri kun kaikki muuten näyttää vähän liiankin hyvältä, homma pitää pistää sitten väkisin sekaisin vähintään jollain idioottimaisella pakkopaitatouhulla. Mihin sitä pakkopaitaa oikeasti tässä ottelussa tarvittiin, kun sille ei selvästikään ollut keksitty mitään järkevää funktiota? Se otettiin mukaan juuri siinä vaiheessa, kun ottelu alkoi päästä kovaan vauhtiin, ja sitten se tappoikin typeryydellään momentumin pahan kerran, ja koko ottelun loppuminuutit tuntuivat sen jälkeen vähän puolivillaisesti hoidetulta. Pakkopaitasekoiluun asti Steiner ja Booker T vetivät siis oikein hyvää painimatsia, joka nousi tasaisen varmasti kohti loppuhuipennusta. Sitten kuitenkin pakkopaita tuli ja sotki, ja sen jälkeen nähtiin pari harmillisen tökerösti suoritettua liikettä, ja tunnelma oli kieltämättä kuollut pahasti. Eipä siinä, homma hoidettiin kuitenkin kunnialla läpi, ja tämäkin oli loppujen lopuksi kiva ottelu, mutta parempaankin olisi pystytty, jos taas buukkaustiimi ei olisi yrittänyt ihan turhan paljon.

* * 


Juuri kun edellisen arvostelun kohdalla pääsin toteamaan, etteivät WCW:n ppv:t ikinä ole turhan tasaisia, niin tämä oli varmaan niin lähellä tasaista kuin tältä nyky-WCW:ltä vain uskaltaa toivoa. Vain yksi DUD ja yksi alle yhden tähden ottelu. Siihen kun vielä lisätään se, että illan neljästä viimeisestä ottelusta kolme (myös ME) jättivät ihan kivan fiiliksen, vaikkei yksi kahta tähteä korkeammalle yltänytkään, niin olisihan tämä voinut mennä huonomminkin. Niin ja sitten siellä oli vielä tosiaan se yksi kolmen tähden ottelu. Vaikka kortti oli siis tungettu taas tupaten täyteen (12 ottelua), suoritus oli itse asiassa parempi kuin olisi voinut toivoa. WCW:n osalla on viime aikoina oppinut laskemaan odotukset tarpeeksi matalaksi, ja tämä kyllä ylitti ne. Päästiin jopa Kehnon puolelle. Jes.

Wikipedia: WCW Mayhem 2000

Alkuperäinen kirjoitus julkaistu 18.7.2012

Juuso

Juuso

2000-luvun alussa showpainiin hurahtanut kirjoittelija ja toimittaja. Nauttii nykypainista enää lähinnä livenä ja keskittyy muuten siihen, mitä painimaailmassa on tapahtunut 10 vuotta sitten.

Previous post

Arvio: WWF Survivor Series 2000

Next post

Arvio: WWF Rebellion 2000

No Comment

Leave a reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *